Mietteitä kirjasta LXIII: Veren ja luun lapset sekä Huijarin oppipoika

 Moikka!

Zelie muistaa, kuinka Orishan maat humisivat magiaa. Yhdet sytyttivät tulia, toiset houkuttelivat aaltoja – ja Zelien äiti kutsui kuolleiden sieluja. Kaikki muuttui sinä yönä, kun magia katosi. Julman kuninkaan käskystä Zelien äiti tapettiin ja hänen kansansa jätettiin vaille toivoa. Nyt Zeliellä on mahdollisuus tuoda magia takaisin. Karanneen prinsessan ja oman veljensä avulla Zelien on voitettava nopeudessa ja oveluudessa prinssi, joka haluaa tuhota kaiken lopullisesti. Orishan maat ovat täynnä vaaroja, mutta suurin vaara piilee Zeliessä itsessään. Hän kamppailee hallitakseen voimiaan – ja vastustaakseen vihollista, joka vetää häntä oudosti puoleensa. Veren ja luun lapset on Tomi Adeyemin nuorten aikuisten fantasiaromaani.

Pidin monista Adeyemin ideoista. Maji-klaanit olivat kiinnostava konsepti, tosin alun esittely johti minut luulemaan, että nimenomaan klaanit ovat tarinassa toisiaan vastaan. Tässä osassa klaanien rooli typistyi lähinnä siihen kliseeseen, että majit on jaettu niihin hallitsemansa taidon ja jumalansa mukaan. Adeyemi kirjoittaa loppusanoissa, kuinka hän käsittelee kirjansa kautta Yhdysvalloissa tapahtuvaa, etenkin mustiin kohdistuvaa poliisiväkivaltaa. Sanoma on enemmänkin se, että väkivalta aiheuttaa väkivaltaa. Toki Adeyemi nimenomaan Zelien hahmossa pääsee purkamaan pelkojaan siitä, kuinka vaarallista on kulkea ulkona vain koska on syntynyt tietynlaiseksi. Yleisempänä teemaa käsitellään kuningasperheen sisällä. Amari ymmärtää, ettei magia itsessään ole pahaa, kun taas Inan on omaksunut isänsä opit, siitä miten magia on kaiken pahan alku ja juuri, ja pelkää tätä vielä kuollakseen. Kuningas Saran taas on kokonaan oman vihansa – ja surunsa – sokaisema.

Krakova 1829. Viisitoistavuotias Wiktor haaveilee seikkailuista, mutta ei usko kohtalolla olevan suuria suunnitelmia hänen varalleen. Kun Wiktor joutuu onnettomuuteen oudon taivaankappaleen räjähtäessä joenrannassa, hänen elämänsä tekee täyskäännöksen. Hänen henkensä pelastavat salaperäinen Tom, sekä kelloseppä Seweryn, joka tuntuu kellojen korjaamisen ohella tietävän yhtä ja toista myös taikuudesta. Huijarin menneisyys seuraa Seweryniä ja pian koko kolmikko tempautuu mukaan seikkailuun, joka on täynnä täpäriä tilanteita ja yllättäviä käänteitä. Wiktor saa huomata, että jos aikoo taikuriksi, on opittava improvisoimaan tiukan paikan tullen. Tom ja Wiktor ovat lukijalle tuttu silmänkääntäjäkaksikko. Topelius-palkinnon voittaneesta romaanista Taikuri ja taskuvaras (2018).

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, mikä on trilogian keskikirjasta aina paljon sanottu. Toisaalta mitä tulee rakenteeseen, nimenomaan ykkönen ja kolmonen taitavat olla suoraa jatkoa toisilleen ja käsillä oleva teos on pikemmin esiosa. Erityisen huomion ansaitsee Wiktorin ja Zofian suhde, joka ei muutu rakkaudeksi – tai muuttuu, mutta ei saa kohtalokasta loppua vaan kumpikin päätyy tavallaan oman elämänsä herroiksi. Tykkäsin myös siitä, miten vammautumista kuvattiin Wiktorin näkökulmasta. Tämä saattaa kuulostaa vähän pöhköltä, mutta usein, vaikka vammautuja olisi kirjan päähenkilö, suhdetta vammautumiseen ja vammaan kuvataan muiden henkilöiden (voivottelun) kautta. Tässä muut eivät ota juuri kantaa Wiktorin vammautumiseen paitsi käytännöllisistä näkökohdista käsin (hoitotoimenpiteet, liikkuminen paikasta toiseen esimerkiksi). Toki äiti on huolissaan, mutta se huoli kuvataan hyvin epäitsekkäänä. Kiitän Zofian ja Wiktorin hahmojen tasapainoisuutta yleisesti. Zofia on yhtä aikaa rasavilli, mutta arvostaa myös kauniita kirjeitä. Toisaalta Wiktor on herkkävaistoinen nuori mies, vaikkei täysin sanavalmis. Odotan innolla viimeisen osan lukemista.

-Roona-

Kettu ja Takki

 Olipa kerran kettu, ja kylmä, pimeä tähtikirkas yö jossain kaukana, kaukana Pohjolan tuntureilla.

Kettu oli suhteellisen päissään. Oli myöhäinen yö, mutta eteensä näki kohtuullisesti, sillä taivas hehkui punaisen ja virheän sävyissä. Ihmiset juhlivat aina taivaanpalojen aikaan ja vähintään puoli kaupunkia oli iloisessa hiprakassa. Kettu veti takkiaan tiukemmin ympärille, sillä hän oli ottanut muutama askel sitten kontaktia maan kanssa ja kastunut hieman. Hänen nimensä ei tietenkään oikeasti ollut Kettu, se oli tylsästi Tim. Hän oli alkanut kutsumaan itseään Ketuksi, koska oli mielestään melkoisen ovela veikko ja mikä vielä tärkeämpää hänen äitinsä oli hänen olleessaan pieni kertonut hänelle tarinaa, jossa juuri kettu loi taivaanpalot.

Kettu saapui ovelle ja näperrettyään hetken avaimia taskustaan ja sohellettuaan sitten lukon kanssa (ja sivumennen sanoen sadateltuaan aika litanjan), hän sai oven auki ja astui sisään huoneeseensa. Se oli tosiaankin vain yksi huone, mutta suuri ja Kettu oli siitä aikamoisen ylpeä. Takassa paloi nytkin iloinen valkea, jonka hänen vuorkaemäntänsä oli kaiketi käynyt sytyttämässä. Kettu levitti kätensä sivuilleen ja takki liukui pois hänen päältään – ja purjehti saman tien pahantuulisesti takan eteen. Ketun saappaat panivat vastaan hänen yrittäessän potkaista niitä jaloistaan. 

”Oliko sinun aivan pakko kaatua likaojaan?” Takki kysyi kääntyessään kuivattelemaan hetkeksi selkäpuoltaan. ”Nyt minut täytyy pestä enkä pidä siitä yhtään.”

Kettu hoiperteli istumaan pienen ruokapöydän ääreen. ”Etkö voisi vain kääntyä ja homma olisi sillä selvä?” hän mumisi. 

Takki ei nimittäin ollut mikään tavallinen takki, kuten olet jo varmaan huomannut. Sitä saattoi käännellä niin, että siitä tuli lukemattomia eri takkeja, juuri nyt se oli pitkä ja tumma miesten sarkatakki. Ketulla ei ollut aavistustakaan mihin ylimääräiset takit menivät siksi aikaa, kun hän käytti jotain tiettyä käännöspuolta ja hän oli ollut varsin järkyttynyt, kun Takki oli puhunut ensimmäisen kerran. Se oli tapahtunut kaksi päivää sen jälkeen, kun hän oli saanut sen käsiinsä.

Takki tuhahti tulenloimulle, jonka puoleen se oli jälleen hihansa kurottanut. ”Ja jäisin joltain osaltani mahdollisesti ikiajoiksi likaiseksi? Sehän olisikin sievää, mutta toisaalta olisi sinulle ihan oikein, että seuraavan kerran, kun haluat käyttää sarkaa, haisisit pinttyneelle pissalle.” 

Kettu oli varma, että jos Takilla olisi ollut kasvot se olisi nyt hymyillyt ilkeän omahyväisesti. Hän nuuskaisi vaistomaisesti päällään olevaa paitaa. Se ei ainakaan vielä haissut muulle kuin hielle, mutta hän olikin käyttänyt sitä jo viikon päivät. Hän arvasi kyllä, että Takki kaipasi lepyttelyä. 

”No, jos minä teen sinulle huomenna kylvyn. Sopii kai, että pesen paitani siinä jälkeen päin.”

Takki kohautti harteitaan välinpitämättömästi. Se oli saanut itsensä jokseenkin kuivaksi ja leijui nyt tuolille vastapäätä Kettua. ”Pelataanko erä tornia?” 

Kettu alkoi laiskasti kaivaa kiviä housunsa taskusta. Torni ei oikeastaan ollut varsinainen peli, pikemmin se oli harjoitus, jota Takki halusi Ketun tekevän. Hän asetteli esille ottamansa kivet päällekkäin torniksi, jonka jälkeen Takki teki jotain – hän ei tiennyt ihan tarkalleen mitä – ja sitten Ketun piti yrittää kaataa torni miten parhaiten taisi. Joskus se onnistui vain tökkäämällä rakennelma kumoon, toisinaan ei ollenkaan. Kettu oli ollut jo nuoresta tietoinen pienistä taikavoimistaan. Niillä oli ollut hyvä harjoitta pieniä kolttosia ja harmitonta taskuvarastelua. Mutta Takki uskoi hänen voimissaan olevan paljon enemmän. Siksi se oli hänet valinnut ja näyttänyt hänelle todellisen luontonsa.

Ketun pää alkoi olla aika puuroinen hiipivästä väsymyksestä ja juoduista maljoista. Hän nuokkui lähellä valveen ja unen rajaa. Torni ei tänään kaatunut sormella, sitä hän oli kokeillut aivan ensimmäisenä. Ajatukset harhautuivat kohti sänkyä. Yhtäkkiä kivikasa kaatui pehmeästi kuin alla olisi ollut hiekkaa. Kettu tiesi, että Takin huomio kohdistui hänen käsiinsä, joista yhä roihusi hiekko ketju värejä kuin pieniä taivaanpalojen riekaleita. 

”Minä tiesin... minä tiesin”, Takki takelteli. Sen äänessä kuulsi pöllämystyneisyys ja, Ketun hämmästykseksi, hienoinen pelon väre.

”Miten.. miten minä osasin tuon?” Kettu kysyi saatuaan oman äänensä takaisin. 

Takki ei vastannut vaan tuli hänen taakseen ja asetti hihansa hänen olkapäilleen. ”Tim, minut loi maagi, joka osaa tehdä noin. Hän opetti minulle Tornin, jotta voisin tunnistaa hänen kaltaisensa.” 

Kettu ei tiennyt mitä ajatella. Nyt pedattu laveri suorastaan huusi häntä käymään makuulle. ”Minun... minun pitäisi rueta nukkumaan”, hän sokelsi. 

Takki päästi hänestä irti ja meni takaisin omalle tuolilleen. ”Niin voi olla parasta. Puhumme tästä huomenna.” 

Onneksi sänky ei ollut kaukana pöydästä, sillä Ketun polvet pettivät, vaikka askel olisi vielä kantanutkin. Kun hän ummisti silmänsä hänen äitinsä tarina avautui niiden eteen.

Takki katseli hätäisesti nukahtunutta nuorta ystäväänsä ja huokasi. Sillä oli kokemusta miten loistokkaasti jatko voisi onnistua tai miten hurjasti se voisi mennä pieleen. Vanhoissa taruissa oli aina totuuden siemen ja Takki todella toivoi, että Timin tarina päättyisi niin kuin tuo suloinen lasten kertomus...

... ja kettu keräsi repojen tulet taivaasta loistaakseen päivänä maanpäällisessä yössä.

Letitystä

 Heippa!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Harry lojui valvojaoppilaitten kylpyhuoneen ammeessa silmät kiinni. Dracon vikkelät sormet juoksivat pitkin hänen hiuksiaan. Draco istui Harryn takana, sillä tynnyrinmuotoinen amme oli niin iso, että siihen olisi helposti mahtunut kahta useampikin kuusitoistavuotias koulupoika. Vesi oli höyryävän lämmintä ja Harry oli vähältä huokaista, sillä niin hyvältä se tuntui huispauksessa rasittuneissa lihaksissa. Täydellinen rauha kuitenkin särkyi, kun hänen päänsä yhtäkkiä työnnettiin umpisukkeliin. 

”Mitä helvettiä, Malfoy?!” Harry pärski saatuaan naamansa taas pinnan yläpuolelle. 

Draco noujautui tyynesti ammeen reunaa vasten. ”Ajattelin, että voisin letittää sinulle söpöt pikku saparot. Siihen tarvitaan märät hiukset.” 

”Ja ajattelit, että hiuksieni kastelu onnistuu parhaiten hukuttamalla minut”, Harry manasi kääntyen toisen pojan puoleen.

Draco virnisteli kerkeästi. ”No, meidän historiamme huomioon ottaen....” 

Loppu vastaus hukkui huuliin, sillä Harry oli päättänyt kostoksi suudella poikaystäväänsä. Kielet leikkivät hetken aikaa keskenään ja Harry näykkäisi hellästi Dracon alahuulta. Pojat erkaantuivat, kun Harry palasi muutamalla uimaliikkeellä takaisin aiemmalle sijalleen. Dracon kädet hiipivät myös vanhalle paikalleen, nyt kampaamaan toisen hiuksia. Harry työnsi selkäänsä taakse niin, että Dracon oli päästettävä hänet istumaan kahareisiensä puoleen väliin. 

”Au”, Harry kirahti. 

”Siinä oli takku”, Draco sanoi anteeksipyytävästi. ”Nyt voin alkaa letittämään.” 

Samalla kun nautti toisen kosketuksesta päänahassaan, Harry pohti miten ja keneltä Draco oli mahtanut oppia hiusten laittoa. Harry oli lähellä vaipua transsiin, kunnes tunsi nykäyksen, ei hiuksissaan vaan olkapäissään. 

”Tule lähemmäksi”, Draco murahti hiljaa. 

Harry vetäytyi seuraavan häneen kohdistuvan vedon mukana. Hänen peppunsa osui Dracon haaroihin. 

”Saitko letin valmiiksi?” Harry mumisi huultensa välistä. 

”Sain.” Dracon suu oli lähellä Harryn korvaa ja hän tuki leukaansa tämän niskaan. ”Taioin sen kyllä pois ennen kuin lähdemme täältä.” 

Kädet olivat kiertyneet tiukasti Harryn vartalon ympärille. Nämä olivat harvoja yhteisiä hetkiä, jotka he saivat. Olisi ollut skandaali, jos heidän suhteensa olisi paljastunut ja Dracolle se olisi voinut tietää jopa hengen menoa. Draco hyväili mustien hiusten peittämää kaulan sivua ja kumpikin hengitti raskaammin.

”Haluan ottaa sinut syliin”, Harry kuiskasi. 

Hän irrottautui ja kääntyi nojaamaan ammeen vastakkaista reunaa vasten. Draco lipui hänen luokseen ja hetkessä heidän vartalonsa olivat täysin kiinni toisissaan. He painautuivat kiihkeästi toisiaan vasten. Maailma katosi hetkeksi ympäriltä. Sitten joku rämisytti ovea ja käski olla poissa 20 minuutin kuluttua tai muuten ei hyvä heiluisi.  

-Roona-

Kengät Crocodile

 Moikka!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Harry oli pohjattoman väsynyt. Hän oli tehnyt päivän tympeitä paperitöitä aurorivirastolla ja istui nyt tuopillisella Vuotavassa noidankattilassa. Tosiasiassa se oli jo kolmas tuopillinen, mutta kuka niitä laski, kun sisältönä oli vain tuliviskillä terästettyä kermakaljaa. Pubissa ei ollut ruuhkaa tiistai-iltapäivänä. Jokunen vakioasiakas ja yläkerran asukit ryystivät juomiaan ja ruokiaan. Harry tunsi itsensä heittiöksi. Siltä hänestä oli tuntunut valitettavan usein viime aikoina. Hän yritti kurkistella tuopin pohjalle, muttei nähnyt valkealta nesteeltä mitään. Hänestä oli hyvää vauhtia tulossa surkea yksinryyppääjä.

Harry kääntyi vaistomaisesti katsomaan, kun Noidankattilan ovi kävi. Sisääntulija oli pukeutunut huolitellusti ja huomaamattomasti, mutta kiiltävä platinanvaalea kuontalo paljasti hänet joka tapauksessa. Harry suuntasi katseensa nopeasti takaisin lasiaan kohti. Hän ei ollut nähnyt Draco Malfoyta vuosiin muutamaa ohikiitävää hetkeä lukuunottamatta. Mies oli hänen tietojensa mukaan töissä Lontoon hienoimman velhotavaratalon sisäänostajana. Puhuttiin, että hänellä oli loistava tuotevainu ja että hän oli piinkova kaupantekijä. Harry hätkähti ajatuksistaan, kun tyylikkäät ruskeat nahkakengät pysähtyivät hänen viereensä. Niiden omistaja puhui baarimikon kanssa. Harry olisi mielellään halunnut siirtyä kaukaisimpaan nurkkaan, pois mahdollisesta kohtaamisesta.

Kohtalo kuitenkin puuttui peliin. Kyyppari heilautti kättään lennokkaasti vastatessaan Malfoylle ja osui Harryn tuoppiin, joka kaatui iloisesti tämän päälle. 

”Anteeksi herra Potter, mitenkäs minä nyt noin innostuin”, hän pahoitteli ja yritti pyyhkiä jälkiään tiskin yli.

Harry hätisteli häntä pois etsien samalla sauvaansa. 

”Kuivaos!” Malfoy totesi heilauttaen omaansa. 

Kaljaläikät hävisivät Harryn kaavusta saman tien. ”Kiitos herra Malfoy”, Harry sanoi kömpelösti. ”Minä lähdenkin tästä ennen kuin saan syliini jotain muuta.” Hän loi murhaavan katseen baarimikkoon ja painui vikkelästi ovelle.

Harry oli jo ehtinyt ulos jästi-Lontoon puolelle, kun tunsi käden olallaan. 

”Mistä lähtien minä olen ollut sinulle herra Malfoy?” 

Harry kääntyi ja tapasi tutun hieman ylimielisen hymyn sanojan kasvoilla. Draco näytti hyvältä. Aika ja miehekkyys olivat vain parantaneet hänen teräviä kasvonpiirteitään. Hänen asukokonaisuuteensa kuului velhomaisen viitan lisäksi kalliin näköinen miesten puku. Harry ei saanut sanaa suustaan, vaikka yritti kovasti keksiä jotain sivaltavaa, jolla pääsisi pakenemaan. 

”Veikö kissa kielen?” Draco virnisteli edelleen. ”Ennen et jäänyt sanattomaksi. Toisaalta et myöskään istuskellut yksin kittaamassa kermakaljaa. Niillä saattaa olla jokin yhteys.” 

Harry irvisti toisen piikille ja itselleen. ”Minä olin vain kohtelias. Jos nyt päästäisit minut irti, on vähän kiire.” Hän astahti askeleen taakse. 

Malfoyn käsi irtosi, mutta mies vain vei sen rintataskulleen, josta otti esiin pienen kortin. ”Käyntikorttini, Potter. Näytät olevan kipeästi uusien vaatteiden tarpeessa”, hän hymähti ojentaessaan sitä Harryä kohti. Harry sieppasi lapun toisen sormista ja häipyi paikalta.

Kämppäänsä saavuttuaan Harry puuhaili kiivaasti. Hän pesi tiskit, jotka olivat lojuneet altaassa jo viikon. Hän yritti tutusta auroriviraston päivitettyihin ohjesääntöihin, mutta blondimies tunki hänen ajatuksiinsa. Miksi hänelle oli tullut edes mieleen pohtia Dracon ulkonäköä? Olihan Harry toki huomannut, että hän oli viime aikoina aina vain enemmän ja enemmän alkanut kiinnostua miehistä. Mutta ei sen pitänyt liittyä mitenkään Malfoyhin ja tämän seksikkäisiin poskipäihin. Nyt minä pidän häntä jo kuumana, Harry ajatteli nieleskelyn sekaisella huvituksella. Hän nousi sohvalta, jossa oli maannut ja laahusti kaivelemaan kaapunsa taskua. Hän nosti siististi printatun kortin kasvojensa eteen. Draco Malfoy, herrainvaatehtija ja sisäänostaja, Merringtonin taikatavaratalo, siinä luki. Pienemmällä fontilla oli painettu: Yksityisiä tyyliopastuksia. Varaa aika.

Harry oli syvästi tyytymätön itseensä alkaessaan rustata pientä kirjettä, jossa ehdotti itselleen sopivaa aikaa, tavaratalolle. Hänen pöllönsä tuli takaisin jo samana iltana tuoden mukanaan viestin, jossa sihteereiden esimies ilmoitti, että aika sopisi herra Malfoylle mainiosti.

Sunnuntain kauppapäivä oli yllättävän vilkas, kun Harry saapui Merringtonin aulaan uusimmissa aurorinkaavuissaan. Hän ei ollut aiemmin käynyt siellä – hän asioi edelleen Viistokujan pikkuliikkeissä – ja pälyili ympärilleen hieman eksyneen näköisenä. 

”Voinko auttaa herraa?” kysyi hänen luokseen rientänyt myyjätär. 

”Tuota, kyllä. Minulla on ymh... tapaaminen herra Malfoyn kanssa”, Harry vastasi takellellen. 

Naisen kasvot kirkastuivat. ”Te olette hänen kello kolmen asiakkaansa. Tätä tietä.” 

Hän lähti johdattamaan Harryä toiseen kerrokseen, jonne nousi mahtipontinen portaikko. Myyjätär ohjasi hänet miesten osaston laidalla sijaitsevaan pieneen ja kodikkaaseen pukeutumishuoneeseen. 

”Ilmoitan, että olette täällä ja herra Malfoy tulee varmasti pikapuoliin”, nainen visersi ja poistui tiehensä.

Harry katsoi parhaaksi seistä odottaessaan, vaikka tarjolla olisi ollut mukavannäköisiä tuoleja. Malfoy saapui viiden minuutin kuluttua ja heitti saman tien puvun takkinsa yhdelle selkänojalle. Mittanauha roikkui rennosti hänen kaulansa ympärillä. Harry tunsi olonsa epämukavaksi, kun toinen kääri paitansa hihat tarkasti kyynärpäihin. 

”Älä näytä noin kauhistuneelta, et ole hammaslääkärissä”, Draco tuhahti huitaisten kädellään välinpitämättömästi. ”Ja miksi olet täysissä pukeissa vielä?” 

Harry sisuuntui. ”Tietääkseni minä olen asiakas ja sinun kuuluu miellyttää minua eikä toisin päin. Joten kerropa miten tämä toimii ennen kuin komentelet riisuuntumaan.” 

Hänen yllätyksekseen Draco naurahti. Harry silmäsi miestä pikaisesti ja huomasi, että tällä oli jalassa samat ruskeat kengät kuin heidän viime tapaamisellaan.

”Sinun olisi syytä ottaa kaapu pois, jotta saadaan mittoja. Valmisvaatteiden sovittaminen on helpompaa silloin.” Nyt Draco puhui ystävällisemmin. 

Harry piti ilmeensä tiukkana, mutta riisui kuitenkin kaapunsa, jonka alla hänellä oli ainoastaan pitkät kalsarit ja hihaton t-paita. Ne olivat hieman parhaat päivänsä nähneet, mutta puhtaat ja sileät kumminkin. 

”Meidän onkin näköjään aloitettava alusvaatteeista”, Draco lausahti selvästi tyrskähdystä pidätellen. 

Harry tuijotti itseään pukeutumishuoneen peilistä. Ei hän nyt niin kamalalta näyttänyt. ”Käyttäydytkö näin kaikkien asiakkaidesi kanssa?” hän tuhahti Dracon katsellessa häntä arvioiden. 

”Luuletko, että minut olisi valittu Me Noitien Vuoden mies -kisan kärkikolmikkoon viitenä vuonna peräkkäin, jos käyttäyttysin?” tämä kysyi vastaan ärsyttävän rauhallisesti.

Harrystä alkoi tuntua, että koko Merringtonille tulo oli ollut huono idea. Hän oli seonnut pikkuisen tavattuaan Malfoyn niin yhtäkkisesti ja olihan hän nauttinut silloin jo alkoholiakin. Ja toisen silmät polttivat kuin katseessa olisi ollut aavistus hiusten hailakkaa kultaa. Harry yritti olla muistamatta mitään tiistaisista ajatuksistaan. Ne nyt olisivat vihoviimeisiä tässä tilanteessa. 

Draco näytti huomanneen asiakkaansa turhautuneisuuden ja sanoi hyvitellen: ”Jospa minä haen muutamat bokserit ja aluspaidat, niin päästään eteenpäin.” Hän lähti ja palasi kohta mukanaan pino pukineita. ”Huomasin samalla muutaman sinulle sopivan paidan ja otin ne jo mukaan, niin voit kokeilla.” 

Draco ojensi bokseripaketin Harrylle ja käänsi hienotunteisesti selkensä sallien miehen vaihtaa housunsa katseelta piilossa.

Harryä melkein hävetti, kun Draco kääntyi, sillä bokserit olivat paljon tiukemmat ja myötäilevämmät kuin hänen vanhat turvalliset kalsarinsa. 

Dracolla oli kuitenkin ammatti-ilmeensä päällä, kun hän astui muutaman askeleen lähemmäs. ”No niin, nyt näen jo vartalonmuotosi”, hän mumisi. 

Harry ei kestänyt enää huomautusta, vaikka hänen terve järkensä tiesi sen olevan tarkoitettu vain Dracon omaksi ammatilliseksi huomioksi. 

”Helkutinko takia sinun sekin pitää nähdä”, häneltä pääsi. 

Harry katui sanojaan välittömästi. Draco katsoi häntä alta kulmainsa kuin jotakuta hieman kajahtanutta. Sitten ilme muuttui Harryn hämmästykseksi syylliseksi. Draco peruutti istumaan yhteen nojatuoliin ja tuijotti seinää Harryn olan takana kuin kootakseen itseään. Suu kiristyi ympärykseltään rypyille.

”Pyydän anteeksi. Olet varmaan kuullut huhut aurorivirastolla. Ne ovat totta.” 

Harry  ei ymmärtänyt mistä toinen puhui. Hän ei tiennyt mitään kuulopuheita Dracosta, tosin hänestä itsestään oli aikoinaan juoruiltu niin paljon, että juorut menivät nykyään vain humisevana tuulena hänen korviensa läpi. 

”Ei tässä mitään. Antaisitko minulle yhden paidan testattavaksi? Ja haluaisin kokeilla samanlaisia kenkiä kuin sinulla on jalassasi. Ne ovat hienot.” 

Harry yritti rennosti esittää, ettei hölmöjä sanoja ollut vaihdettu. Draco nousi ja ojensi hänelle sinisävyisen kauluspaidan. 

”Minun on kai sitten kerrottava itse, mistä on kysymys. Olisi vähän kiusallista jättää asia sikseen.” Draco huokaisi. ”Minä olen homoseksuaali, Potter. En voinut olla käyttämättä hyväkseni tilaisuutta, että näkisin sinut pelkissä boksereissa. Mutta en minä mikään hullu ole, eikä sinun tarvitse pelätä tuota... vääränlaista kohtelua. Voit lähteä nyt, jos haluat ja ymmärsit varmaan miksi pyysin anteeksi.”

Harryn syke oli kohonnut loukkaantumisesta ja tuohtumuksesta .... ja kiihotuksesta. Draco siis piti häntä hyvännäköisenä. Ei ollut ollut oikein houkutella häntä tänne, mutta toisaalta vahinko oli jo tapahtunut. Hän oli saanut paidan napitettua ja se näytti itse asiassa hyvin tyylikkäältä. 

”En minä taida voida lähteä ennen kuin olen saanut sinun kenkäsi sovitettavaksi”, hän puhahti katsoen Dracoon rohkaisevasti. 

”Ymmärsitkö mitä minä sanoin?” Dracon ääni säröili. 

Harry kohautti harteitaan. ”Voi, Merlin, ymmärsin kyllä. Nyt, kun kerran mennään niin voimme jutella tästä kaikesta kahvikupposen äärellä, kun työvuorosi päättyy.” 

Dracon käsissä olleet aluspaidat tipahtivat. ”Ymmärsitkö mitä itse sanoit?” hän sammalsi. 

Harry hymyili ja suoristi ryhtiään kiiltävän kuvastinpinnan edessä. ”Taisinpa pyytää sinua treffeille. Ja nyt ne kengät, tsop tsop.” Draco kompuroi pukeutumishuoneen ovi paukkuen kenkäosastolle.

Illalla Merringtonin läheisessä jästikahvilassa kohtasi kaksi velhoa, joilla oli kummallakin samanlaiset tyylikkäät ja ruskeat krokotiilinnahkakengät.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXII: Seitsemän sisarta ja Eliitti

 Moikka!

Maia D´Apliese ja hänen viisi sisartaan ovat kokoontuneet heidän lapsuudenkotiinsa Atlantikseen – upeaan linnaan Genevenjärven rannalla. Heidän isänsä, omalaatuinen miljonääri Pa Salt, on kuollut. Pa Salt on adoptoinut kaikki tytöt vauvana, ja nyt kun isä on kuollut, saa jokainen heistä oman kirjekuoren, joka sisältää vihjeen tytön historiaan. Maian vihje vie hänet toiselle puolelle maailmaa Rio de Janeiroon, jossa hänen tarinansa palapeli alkaa rakentua. Kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin, Rion villillä 1920-luvulla, Jeesus Kristus patsaan rakennustyö on vasta alkamassa. Arkkitehti Heitor de Silva Costa perheineen purjehtii Pariisiin etsimään kuvanveistäjää suureen projektiinsa. Heidän kanssaan matkustaa Izabela Bonifacio, joka on isänsä tahdosta vasta kihlautunut. Montmartren taiteilijapiirit muuttavat nuoren naisen elämän täysin, eikä paluu takaisin Rioon ole helppo.

Minulla on kirjasta tosi ristiriitaiset fiilikset. Tarina oli hyvä ja erityisesti pidin siitä, että Riley oli siirtynyt rehellisesti romantiikan puolelle eikä yrittänyt tasapainoilla vakavan historiallisen romaanin ja romantiikan välissä. Ongelmana oli minusta konfliktien hirvittävän nopea selviäminen. Izabela ei ole pääsemässä Eurooppaan, isä on sanonut siitä viimeisen sanansa. Muutaman sivun kuluttua tuleva aviomies antaakin luvan ja hups, vaan ongelma poistui. Tällaisia pikkukonflikteja, joille kirjailija laittaa draamallista painoa ja jotka kuitenkin selviät seuraavalla sivulla, on liikaa. En kyennyt muodostamaan tunnesidettä Izabelaan, koska loppujen lopuksi kaikki tuli hänelle helposti. Hän ei saa lopussa rakastamaansa miestä, mutta mitäpä siitä, kun hän kuolee pari vuotta myöhemmin. Myönnettäköön tosin, että Riley onnistui pelastamaan kirjansa lopun silmissäni Maian viimeisessä osioissa. Olin puolivälissä romaania sitä mieltä, että sarjan lukeminen loppui tähän kirjaan, mutta onneksi Riley tosiaan paikkaili viimeisissä luvuissa. Ymmärrän kyllä miksi nämä ovat valtavan suosittuja (tämä ensimmäinen osa ilmestynyt 2014, varauksia tästä OUTI-kirjastoissa edelleen viitisenkymmentä): juoni oli helppolukuinen ja eteni jouhevasti, tarina oli kevyt, muttei täysin höttöinen.

Valintaan osallistui alun perin 35 tyttöä. Nyt kun joukko on rajattu kuuden tytön Eliittiin, kilpailu prinssin Maxonin sydämestä muuttuu yhä raivokkaammaksi – ja America yrittää vieläkin selvittää todelliset tunteensa. Rakastaako hän Maxonia, joka voisi tehdä hänen elämästään tarumaista? Vai kuuluuko sydän ensirakkaudelle, Aspenille? America tarvitsee päätöksen tekoon epätoivoisesti lisää aikaa. Muut Eliittiin kuuluvat tytöt kuitenkin tietävät tarkalleen mitä haluavat – ja American mahdollisuudet päättää tulevaisuudestaan ovat lipeämässä hänen ulottumattomiinsa. Eliitti on Kiera Cassin kirjoittaman nuorten aikuisten Valinta-sarjan toinen osa.

Pidän kovasti näiden kirjojen konseptista ja siitä mitä sen avulla olisi mahdollista pohtia. Potentiaali jää kuitenkin pääosiltaan toteuttamatta. Aspen on minusta edelleen superturha hahmo – tässä osassa tulee vielä selkeämmin esille se, että hän on olemassa vain ollakseen American toinen love interest. Ehdin jo vähän elätellä, että hän liittyisi jotenkin kapinallisiin ja saisi omaa agentuuria, mutta ei. Minusta olisi mukavaa, että tässä keskityttäisiin tyttöjen välisiin juonitteluihin tai ystävyyteen, jokinlaisen taustan luomiseen. Itse asiassa kirja voisi hyödyntää konseptiaan paljon paremmin kolmannen persoonan kertojalla, joka pääsisi näkemään kohtauksia, joihin minäkertoja ei pääse. America saisi edelleen olla päähenkilö ja hänen sisäisiä mietintöjäänkin voisi olla, mutta lukijalle muodostuisi näin parempi kuva Valinnan sisäisestä ja ulkoisesta valtapelistä (joka sivumennen sanoen vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta). Ristiriitaiset tunnelmat, katsotaan tuleeko tuo kolmas osa vielä joskus luettua.

-Roona-

Prinssini Halloween

 Heippa!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tylypahkan käytävät tuntuivat tutuilta. Kaikki oli kuitenkin toisin. Harry harhaili päämäärättömästi jossain neljännen kerroksen paikkeilla. Ministeriö oli määrännyt ne, joilta Velhosota oli vienyt seitsemännen vuoden jatkamaan opintonsa loppuun haluamanaan ajankohtana. Hermione oli luonnollisesti rynnistänyt kouluun heti sodan jälkeisenä syksynä ja Ron – rakkautensa löytänyt Ron – oli roikkunut hänen perässään ja valmistunut rimaa hipoen lukuunottamatta pimeyden voimilta suojautumista, josta kaikki Tylypahkan taisteluun osallistuneet saivat automaattisesti parhaan arvosanan.

Harry ei ollut kyennyt seuraamaan ystäviään. Kouluun palaaminen tuntui turhalta. Lisäksi häntä oli jatkuvasti revitty suntaan jos toiseen muistelemaan, puhumaan, juttelemaan ja konsultoimaan. Viimeiset puolitoista vuotta olivat kaikein kaikkiaan olleet hyvin kiireiset. Huokaisten Harry suuntasi kohti Rohkelikkotornia. Hän tunsi muutamia rohkelikoita, mutta eipä juuri ketään muuta, sillä hänen vuosikurssinsa oli tehnyt niin kuin Ron ja Hermione ja suorittanut ikävän velvollisuuden pois alta mahdollisimman nopeasti. Ginnynkin vuosikurssi oli luonnollisesti ehtinyt valmistua.

Ainoa muisto, joka vanhoista oppilaista oli hänen lisäkseen jäljellä, oli Draco Malfoy, hänen entinen arkkivihollisensa. Draco oli surkuteltavassa kunnossa. Harry näki hänet aamuisin vilauksilta Suuressa salissa. Poika oli valkea kuin lakana ja rasittuneen näköinen. Vaalea tukka oli suittu siististi taakse kuten ennenkin, mutta muuten vanhasta Dracosta ei ollut juuri mitään jäljellä. Luihuinen tuntui opiskelevan pääosin itsenäisesti, mikä saattoi olla viisasta, sillä jotkut oppilaat olivat osoittaneet hänelle jopa avointa vihamielisyyttä, niin Harry oli kuullut. Hän oli mietteissään päässyt Lihavan Leidin eteen. 

”Toivomuskarkkikuppi”, hän sanoi  hajamielisesti ja muotokuva heilahti auki.

Draco ei viihtynyt muiden luihuisten seurassa. Oikeastaan hän ei ollut viime aikoina viihtynyt kenenkään seurassa. Tylypahkasta oli kadonnut kaikki loiste ja hänen piti kiristellä hampaitaan, että selvisi päivästä toiseen. Isä oli huonossa kunnossa lyhyen Azkabanin vierailunsa jäljiltä ja vastusti poikansa koulussa oloa äänekkäästi, aivan kuin hänellä enää siihen mitään valtaa olisi. Dracoa ärsytti, että Severus oli kuollut ja vielä enemmän häntä kyrpi, että Potter oli alkanut pitämään Kalkaroksesta ja puhdistamaan tämän nimieä. Olisi sekin pahuksen ”elävä poika” pysytellyt erossa hänen liimatukka kummisedästään. Hän raapi toista käsivarttaan ajatuksissaan. Paikalla, jossa Pimeän piirto oli ollut, oli enää haalea arpi. Minun sieluuni se on tatuoitu ikuisiksi ajoiksi, Draco ajatteli.

Harry oli eräänä päivänä jälleen vaeltelemassa, kun yhtäkkiä lähes kirjaimellisesti törmäsi Dracoon, joka tönötti seistä yhden liikkuvan maalauksen edessä. Kumpikin hyppäsi vaistomaisesti kauemmas tajuttuaan mitä oli tapahtunut. 

”Katsoisit eteesi, Potter”, Draco älähti. ”Vai olenko minä kenties muuttunut näkymättömäksi? Sinä et selvästikään ole sen typerän näkymättömyysviittasi alla.” 

Harry tointui säikähdyksestä ja katseli toista kyräilevästi. ”Sinä voisit olla seisomatta keskellä käytävää.”

”Anteeksi vain, en tiennytkään, että herra sankari-Potter omistaa Tylypahkan käytävät, joilla vaeltelee jatkuvasti kuin päätön kana.” Harry tuijotti häntä oudosti suu auki ja Draco katui mitä oli juuri päästänyt suustaan. Potter kiroaisi hänet taatusti, kunhan saisi leipä läpensä kiinni. 

Harry ei kuitenkaan ottanut esille taikasauvaansa, vaikka sormeilikin sitä kaapunsa taskussa. ”Mikä maalaus tuo muuten on?” hän sen sijaan kysyi. 

Draco hölmistyi. Oliko tämä joku hänen vanhan kilpailijansa juoni? ”Mistä minä tiedän”, hän tiuskaisi. 

Hymy kaareutui Harryn huulille. ”No, arvelin vain, kun keskityit katselemaan sitä niin tarkkaan.” 

Draco irvisti. Kyllähän vastaus kuulosti lempeänironiselta eikä ilkeältä, mutta Potteriin ei käynyt luottaminen. Hän päätti hyökätä vastaan. ”Mitäs sinulle ja Weasleyn tytölle kuuluu?”, hän tiedusteli maireasti, vaikka tiesi ihan hyvin, että Harry ja Ginny olivat eronneet viime lukuvuoden aikana. Hän oli kuullut muiden luihuisten puhuvan siitä. 

Harry kohautti harteitaan niin, että ylipitkä musta hiuspehko lehahti. ”Ihan hyvää sekä minulle että Ginnylle – erikseen.” 

Dracon pinna paloi vastustajan tyyneen lammasmaisuuteen. ”Kalpi tiehesi, Potter, äläkä esitä olevasi ystävällinen minulle”, hän kirahti ja kääntyi mielenosoituksellisesti jälleen tuijottamaan taulua, jonka aiheesta ei käsittänyt mitään. Harry lampsi pois ja ihmetteli itsekin, miksi oli ollut niin ystävällinen Malfoylle.

Kului muutama viikko ja lukukausi Tylypahkassa oli asettunut uomiinsa. Harry oli onnistunut ottamaan itseään niskasta kiinni ja keskittymään koulutöihinsä, mutta nyt hän oli taas käveleskelemässä ja jokin veti häntä magneetin lailla sille käytävälle, jossa hän oli aiemmin törmännyt Malfoyhin. Hän sipsutti sinne ja siellä Draco istui sen maalauksen alla, jota oli viimeksi intensiivisesti tarkastellut. Nyt poika luki kirjaa. Harry kröhäisi kohteliaasti ilmoittaakseen olevansa paikalla. 

Draco nosti katseensa ja hänen silmiinsä häivähti vihainen pilke. ”Anna minun olla, Potter. Täällä on muitakin autioita paikkoja, joissa voit vetelehtiä”, hän sihahti. 

”Minua ihmetytti viimekin kerralla mitä sinä minun vetelehtimisistäni tiedät... tai välität”, Harry sanoi rauhallisesti.

Dracon poskia alkoi kuumottaa ärsytyksestä ja vihasta... ja häpeästä. Eikö Potter vain voinut jättää häntä rauhaan. Poika yritti nyt selvästi kuikkia mitä kirjaa hän luki. ”Minä tahdon olla yksin”, hän pärskähti. 

Harry otti muutaman askeleen taakse päin, mutta ei Dracon tahdosta huolimatta lähtenyt pois vaan istui käytävän vastakkaiselle puolelle selkä seinään nojaten. Hän kaiveli kaapunsa taskua ja otti sieltä esiin jonkin jonkin moninkertaisesti taitellun paperin, jota alkoi lukea kopautettuaan sitä ensin sauvallaan. 

”Pitääkö ´yksin` tavata sinulle vai mättääkö ymmärryksesi muuten? En halua olla kenenkään seurassa!” Draco korotti ääntään, vaikka huomasi yllättäen hiljaa mielessään toivovansa, ettei poika lähtisi minnekään. Ja se jos mikä oli huolestuttavaa.

Harry nousi hitaasti pergamenttia kädessään lerputtaen. Hän katsoi Dracoa hetken aikaa arvioivasti, mutta kohautti sitten harteitaan kuin osoittaakseen luovuttavansa. 

”Ajattelin, että olisi voitu jutella esimerkiksi myöhemmin, mutta ole sitten keskenäsi Malfoy.” 

Harryn kaavun lieve katosi kulman taakse ja Draco joutui puremaan hampaansa yhteen, ettei olisi huutanut häntä takaisin. Mikä helvetti häneen oli mennyt? Ja mikä helvetti Potteriin oli mennyt? Te olette kumpikin rikki ja sekaisin, sanoi pieni ääni hänen takaraivossaan ja enemmän kuin mitään maailmassa Draco halusi vaientaa sen.

Seuraavan kerran, kun Draco meni Papurikko Punaparran romanssia kuvaavan taulun käytävään hän odotti Potterin olevan siellä. Se oli tietysti ääliömäistä, melkein yhtä ääliömäistä kuin se, että hän oli ottanut selvää maalauksen nimestä, jotta voisi briljeerata toiselle tietämyksellään. Käytävä oli tyhjää täynnä, monet talujen hahmotkin näyttivät matkustaneen muualle. Draco lösähti nutuneena Papurikon alle. Hänellä oli mukanaan Liemiä edistyneille, jota hän alkoi selailla haluttomasti. Harry ilmestyi noin tuntia myöhemmin, kun Draco yritti keskittyä iisopin lehtien leikkauksen hienouksiin. Hän istui samaan paikkaan kuin viimeksi ja leikitteli sormiinsa osuneella suklaasammakkokortilla. 

”Oman pärstän mukana kuljettamista voisi pitää itsekkäänä”, Draco sanoi tylysti.

”Tämä on Newt Scamander –kortti”, Harry vastasi. ”Nyt sinulle siis sopii puhua kanssani?” 

Draco tunnisti kysyvän äänenpainon ja hänen sisällään läikähti jokin – hieman vain, mutta läikähti kuitenkin. ”Miksi sinä haluat edes jutella?” hän kysyi kokeilevasti. 

Harry kohotti kulmiaan merkitsevästi ja otti kasvoilleen kärsivän ilmeen. ”Sinä olet ainoa, jonka kanssa minulla on täällä historiaa, jos ei oteta lukuun käytäviä ja opettajia. Ja sekin on surkeaa historiaa.” Samat sanat, Potter, samat sanat, Draco ajatteli, mutta pysytteli hiljaa. Puhukoon kultainen poika nyt kun kerran halusi. ”Miten sinä voit? Näytät suoraan sanottuna karsealta. Kalpealta kummitukselta.”

Draco tiesi miltä näytti ja inhosi joka aamu katsoa pelikuvaansa sen takia. Potter oli osunut arkaan paikkaan, vaikka kuulostikin myötätuntoiselta. Hän hipaisi tahtomattaan arpeaan. Milloin hänestä oli tullut näin heikko? ”Minä voin mainiosti, kiitos kysymästä. Eipä sinussakaan ole hurraamista. Hukut oletettavasti jonakin yönä noihin hiuksiisi”, hän totesi kylmästi. 

Harry ei näyttänyt häkeltyvän vaan taputteli sen sijaan tukkaansa hajamielisesti. ”Se on vähän ylikasvanut, täytyy myöntää.” 

Käytävän täytti sakea hiljaisuus. Draco yritti vältellä katsekontaktia ja huomasi, että vastakkaisen seinän tauluissa oli jälleen elämää. Ehkä Papurikkokin oli palannut hänen yläpuolelleen.

”Minä haluaisin puhua sodasta.” Harryn ääni värisi, koska hän ei ollut sanonut sanoja kellekään koskaan aiemmin, vaikka oli puhunut sodasta ummet ja lammet. ”Tulenko etsimään täältä, jos... jos haluan jutella?” Draco ei tiennyt mitä vastata ja Harry oli alkanut jo venytellä jäseniään lähteäkseen. Poika ei ollut vielä ehtinyt kulman taakse, kaavun liepeestä puhumattakaan, kun Draco sai kyyneleiden peittelyltään sanotuksi: ”Kyllä.”

Niinpä he alkoivat tapailla käytävässä. Aluksi keskustelut olivat jäykkiä ja töksähteleviä ja pojat nälväisivät toisiaan vanhasta muistista aina silloin tällöin. Hiljaisuudet kasvoivat väliin vuorten kokoisiksi ja kestivät niin pitkään, että toinen vain lähti lopulta kyllästyneenä pois. He puhuivat pääasiassa toistensa ohi, vaikka kumpikin kuunteli tarkkaan. Draco kertoi hajanaisia kokemuksia siitä miltä tuntui, kun kuolonsyöjät kokoontuivat Malfoyn kartanossa. Harry taas muisteli, mitä hän, Ron ja Hermione olivat tehneet etsintä retkensä aikana. Ja asioiden läpikäyminen helpotti heitä, vaikka he käsittelivätkin vain reunatapahtumia. Dracon kasvoille palasi väriä ja Harry ei tuntenut enää tarvetta vaeltaa käytävillä niinä päivinä, kun he eivät tavanneet.

Joskus kuudennen tapaamisen tietämissä Draco sanoi: ”Minulla ei koskaan ollut sellaisia ystäviä.” 

Harry keskeytti oman puheenvuoronsa yllättyneenä toisen ilman ilkeyttä lausutusta kommentista. "Olisitko sitten halunnut sellaisia?” hän kysyi ehkä vähän tyhmästi.

Draco tyrskähti ja jotain pientä, mutta tärkeää suli heidän väliltään. ”Onko kukaan koskaan uskaltanut kutsua sinua sosiaalisesti kömpelöksi, Potter? Se sinä nimittäin olet. Tietysti minä olisin hallunut sellaisia ystäviä kuin sinä ja Weasley ja Granger keskenänne olitte. En minä ole mikään tunteeton peto, jolla ei ole samanlaisia tarpeita kuin muilla ihmisillä.” 

Harrykin hymyili ja he katsoivat toisiaan silmiin. Sitten Draco hieraisi käsivarttaan. ”Haluaisitko kertoa minulle tuosta?”, Harry sanoi osoittaen kättä. ”Vai onko vielä liian aikaista?” 

Draco irvisti. ”Sinä tiedät mikä se oli.” Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. 

Sitten Harry nousi hitaasti, ettei ahdistaisi toista ja tuli istumaan samalle puolelle käytävää sopivan etäisyyden päähän. ”Ajattelin, että voisit kuvailla omin sanoin. Minä olin monesti sen suhteen liian kärkäs.”

Draco katseli toisen vihreitä silmiä, joissa kuvastui aito ymmärtämisen halu. Kyynelten alut sumensivat hänen omaa näkökenttäänsä. ”Minä kerron sinulle aikanaan, sitten kun on... aika.” Harry, hän lisäsi mielessään lauseen loppuun. Hän pystyi nyt kutsumaan Potteria etunimellä ainakin ajatuksissaan. 

”Se riittää”, Harry virkkoi. He istuivat vielä jonkin aikaa paikoillaan, kunnes lähtivät kohti omia oleskeluhuoneitaan.

Tylypahkan odotettu kurpitsajuhla lähestyi kovaa vauhtia. Edellisenä vuonna oli aloitettu uusi perinne ja sen mukaan kurpitsajuhla järjestettiin nytkin naamiaisina. Rehtori McGarmiva ja opettajat olivat ajatelleet, että asut voisivat vähentää oppilaiden välillä mahdollisesti olevia, sodasta johtuvia epäluuloja. Naamioiden joukosta ei olisi helppo erotella muiden tupien oppilaita ja kaikki saisivat juhlia rauhassa ja yhteisymmärryksessä. Kurpitsajuhlan järjestelyissä oli tarpeeksi tekemistä ilman, että tarvitsi huolehtia oppilaiden mahdollisista antipatioista.

Harry ja Draco eivät olleet maininneet kurpitsajuhlasta sanaakaan toisilleen ja Harry epäili, että Draco välttelisi osallistumista eikä siksi painostanut tätä. Heidän neljä viimeisintä tuokiotaan olivat sujuneet hedelmällisesti ja Harry oli huomannut alkavansa pitää luihuisesta. Pojassa oli jotain valtavan kiehtovaa ja hänen vaaleissa hiuksissaankin oli oma hohtonsa. Harry oli päättänyt pukeutua prinssiksi. Siihen tarvitsi vain vähän röyhelöisen valkoisen paidan, hienonnäkoisen takin ja istuvat housut, joten se oli helppoa ja Harry oli käynyt jästikirpputoreilla ensimmäisen kerran sitten Dursleyllä vakinaisesti asumisensa.

Pyhäinpäivän aatto ja kurpitsajuhlan ilta saapuivat. Harry asetteli asun päälleen makuusalissaan ja jakoi oleskeluhuoneessa muutamia kehuja kekseliäistä asuista innokkaille alaluokkalaisille. Suuri Sali oli jälleen taiottu täyteen upeita koristeita ja pitkät, seinien viereen asetut pöydät notkuivat herkkuja. Irvinaamaisiksi veistetyissä kurpitsalyhdyissä hehkui sisällä taikatuli. Oppilaat pujottelivat ympäriinsä lautaset kädessä ja asettuivat häliseviksi ryhmiksi. Tunnelma oli korkealla ja Harryn oli todettava, että monet olivat panostaneet asuihinsa yllättävän paljon. Hyvin harvalla oli vain pelkkä kasvot peittävä venetsialaisnaamio, joka oli naamiaisten vähimmäisvaatimus. Osa oli Harryn tapaan valinnut helpon esitettävän: ympäri salia näkyi merirosvoja, veeloja, eri maiden huispausjoukkueiden jäseniä ja Kohtalottaria paljon enemmän kuin bändissä todellisuudessa oli jäseniä.

Harry työntyi pulputtavan tyttöryhmän läpi pöydän luo. Hän kauhoi lautaselleen useita paloja kermanväristä toffeeta ja kinuskiin kastetun omenan. Toisesta päästä hän otti lasin kurpitsamehua. Tarjolla olisi ollut suolaistakin ruokaa, sillä kenellekään ei sinä päivänä luonnollisesti tarjottu illallista. Vetäydyttyään syrjemmälle syömään Harry huomasi sen puolen varjoissa liikettä. Se oli Draco. Hän oli laittanut päälleen mustan vähemmän huomiota herättävän, mutta kuitenkin tyyliikkään ja siistin juhlakaavun. Lisäksi hänellä oli musta naamio, joka ei ollut paras ratkaisu, koska se sai hänen platinaisen tukkansa pomppaamaan entistä enemmän esiin. Siksi Harry oli hänet paikallistanutkin. Draco ei kuitenkaan tullut hänen luokseen vaan suuntasi pois Suuresta Salista kuin olisi päättänyt, että oli sittenkin ollut huono idea tulla.

Harry lähti vaistomaisesti seuraamaan häntä, mutta jäi jälkeen, koska asetteli astiansa niin, että joku kotitontuista huomaisi ne helposti ja ettei kukaan juhlijoista kompastuisi niihin. Aulassa Harry ehti nähdä vain vilauksen Dracosta suunnatessaan portaisiin. Hän arvasi minne poika oli menossa. Kun hän hetken kuluttua saapui heidän käytävälleen, Draco nojaili siellä seinään. 

”Mikä sinä oikein olet olevinaan?” 

Harry tuhahti toisen äänensävylle. ”Jonkinlainen prinssi.” 

Draco virnisti kuivasti. ”Tuliko prinssi-Potter pelastamaan minut jättäytymästä yksinäisyyteen kurpitsajuhlan aikana”, hän veisteli. 

Harry astui toista poikaa kohti ja ojensi kätensä. ”Sitä juuri. Ala tulla tuonne alas piileskelemään varjoissa. Sekin on parempi kuin homehtua täällä.” 

Draco tarttui Harryn sormiin ja kummankin läpi kävi yhtä aikaa lämmin väristys. Ikuisuudelta tuntuvaan muutamaan sekuntiin he eivät tienneet mitä pitäisi tehdä. 

Sitten Draco irrotti ottensa ja sanoi aivan kuin olisi myöntynyt vaikean lapsen vaatimuksiin: ”Okei, saat olla kurpitsajuhlaprinssini, Potter.” 

Harryn huulilla karehti ja hän iski silmää, kun lähti opastamaan Dracoa takaisin Suuren Saliin. ”Kaikki aikanaan, Malfoy... ja kaikki sitten, kun on sen oikea aika.”

-Roona-

Jännityksen loppu (Kaiken huumassa -sarjan epilogi)

 Moikka!

Viimeinen osa tätä sarjaa! Palaamme alkuun eli prologin henkilö on tässä jälleen pääosassa. Hän toden totta majailee Hildan ullakolla kuten läy selväksi. Inspiskappaleena on The Thrill of It All (Youtube)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuulen, kun ovi käy. Tiedän, että he tulevat nyt. Taivaalle kiitos, että Hilda on mennyt yöksi naapuriin Maryn luo. En aio mennä heitä vastaan, tulkoot perille asti hakemaan minut. Mitä järkeä minun on tehdä heidän työnsä. Äänet huutavat toisilleen, vaikka todellisuudessa on hiiren hiljaista, sillä he puhuvat ajatusten kautta ja samalla tavoin minä kuulen heidät. 

”Ylös, ullakolle”, jäljittäjän ääni käskee. 

En tunnista väristä kuka jäljittäjistä on kyseessä, mutta varmaankin joku uusi, minun katoamiseni jälkeen rekrytoitu. Muut kolme ovat tuttuja. Malia ja Sotto ja Thomas – minun toverini ylivilkkaan mielikuvituksen omaava Thomas on johtajana. Heillä on tummat vaatteet ja taikuuden silottamat askeleet, kun yksi käsipari vetää ullakon haitariportaat yläkerran tasanteelle.

Malia tulee ensimmäisenä. Hänen suojauksensa ovat niin vahvat, että hän pullauttaa keuhkoistani ilmat pihalle. Hän vetää muuriaan taakse päin vain hiukan, ja hymyilee ilkeästi. Sotto on varjona Malian vierellä, mutta hän ei huolehdi kuin omasta hipiästään. Thomas nousee viimeisenä, heti jäljittäjän kannoilla, joka on onneton laiha poikariepu. 

”Pitkästä aikaa Gavrilo. Vai pitäisikö sanoa, Jared?” Thomasin ääni on tyyni ja rauhallinen. 

Irvistän, koska olen yhtäkkiä pohjattoman väsynyt. ”Voitte laskea suojat. En halua tehdä vastarintaa. Olkaa kiltit älkääkä rikkoko vain mitään. Hän on ollut minulle hyvin ystävällinen.” 

Thomas viittaa Maliaa olemaan välittämättä sanoistani, mikä on täysin turhaa, sillä en usko, että Malia hellittäisi, vaikka häntä nimenomaan käskettäisiin tekemään niin.

Malia ja Sotto ovat aina kuuluneet separatisteihin, mutta Thomas oli ennen ystäväni. Jäljittäjä katselee minua avoimen halveksivasti, vaikka vähänpä hänen halveksunnallaan on merkitystä, kun hän tekee sen muiden turvallisesta varjosta eikä omilta jaloiltaan. Kukaan ei lähesty minua. He eivät näe, että ole täysin tyhjä, vaikka itse tunnen sen jokaisella solullani. Mielenpalatsini on valunut pois, turvallisempaan paikkaan. Päässäni on enää häilyvä kuva, jota he voivat oikeudenkäynnissä tarkastella. 

”Haluatko kuulla syytteesi?” Thomas kysyy. 

”Ei tarvitse. Saanko kävellä itse vai pitääkö jonkun teistä taluttaa minut?” Alan nousta puhuessani niin hitaasti, etteivät he voi kuvitella minun hyökkäävän tai yrittävän pakoon. Sotto astuu näkymättömän rajan yli ja tarttuu käsikynkkääni.

Menemme ulos, takapihalle, jossa meitä ei voi nähdä. Sotto tökkää minut Thomaksen pidettäväksi. Katselen, kun he muodostavat loitsua portaalia varten. Se on kikkailua, sillä loitsun muodostamiseen tarvitaan juuri nämä kolme: Sotto, joka on kaatunut ja noussut jälleen; Malia, jonka sydän ei enää lyö ja viimeisenä aineena se, joka on kadottanut hetkensä eli halveksuntaa uhkuva jäljittäjäpoika. 

”Kuka hän on?”  kysyn nyökäten poikaa kohti. 

Thomas puristaa minua kipeämmin. ”Sotton velipuoli. Eikä kuulu sinulle miksi hän on sopiva portaalin luontiin.” 

Ilmassa alkaa väreillä himmeää läpinäkyvää loistetta ja saatan muutenkin tuntea, että ovemme on valmis. Thomas ja minä menemme ensin, muut jäävät taaksemme ja sokaistun päivän kirkkaudesta toisessa maailman ajassa.

En paljasta heille koskaan, mitä todelliselle mielenpalatsilleni tapahtui. Minun maallinen hurmokseni ja jännitykseni päättyi lopulta köyden kiristymiseen kaulan ympärille. Mutta olin oppinut tempun, jolla pieni sieluni hippunen voi jatkaa elämäänsä mielenpalatsissani. Ja koska sinä luet tai kuulet tai tunnet tämän sydämessäsi, niin olet löytänyt tilukseni niiden piilopaikasta. En onnittele, koska tästä voi koitua sinulle vielä hyvin suurta vaivaa – niin kuin koitui minulle. Mestari ei kuitenkan antanut minulle turhaan avaimia sielutemppuun. Enkä minäkään jättänyt turhaan mielenpalatsiani hyvien ihmisten löydettäväksi. Kaiken huumassa minä säästin tärkeimmän.

-Roona-