Mietteitä kirjasta XC: Soihdunkantaja, Valon salaisuus ja Sielujen maalari

 Heippa!

”Mennään alas tapaamaan heitä”, sanoin. ”Alas?” Berg kysyi yllättyneenä. Meitä oli sinä päivänä vain kuusikymmentä, alle puolet vihollisesta.” Northumbian viikinkiruhtinas Siggtryggr ja Mercian kuningatar Æthelflæd ovat solmineet aselevon. Itä-Angliassa vallitsee rauha, ja vihdoinkin Uthred voi keskittyä saamaan takaisin Bebbanburgin linnoituksen, johon hänellä on laillinen oikeus ja jota hänen vehkeilevä serkkunsa parhaillaan hallitsee. Kohtalo on kuitenkin heltymätön. Vanhoissa vihamiehissä on jo kivenkova vastus Uthredille, mutta nyt hän joutuu lisäksi tähyämään mereltä rantautuvia muukalaisia tietäen, ettei pohjoisesta ole koskaan tullut mitään hyvää. Soihdunkantaja on Bernard Cornwellin Uthred-sarjan kymmenes osa.

Tykkäsin tästä taas tosi paljon. Uthred-raukka on jo vanha ukko, mutta niin taitaa olla Finankin. Onko Finanin vaimon nimestä muuten aiemmin ollut puhetta? Ehkä, mutta nyt hän sai muutakin tehtävää kuin vain statistina olemisen. Oli ovelaa Uthredilta huomata, että heitä oli huijattu ja Æthelhelm yritti sillä tavalla aloittaa sodan. Huvittaa, kun Uthred tuntee miehensä jo niin hyvin, että voi käyttää heitä erilaisiin tarkoituksiin juonissa heidän taitojen ja järkensä perusteella. Ieremias oli myös hauska hahmo. Hullu piispa tosiaan, mutta taisi hänen hulluudessaan olla aika lailla myös uskonnollista hurmosta.  Ja sitten kun kukaan ei tahtonut uskoa, että Uthred olisi todella lähdössä Friisiaan! Huhu tuotti lopulta halutun tuloksen, mutta kyllähän Uthredin obsessoituminen Bebbanburgiin tiedettiin.

Firenze vuonna 1300. Arnojoelta tulee omituisia uutisia: yläjuoksulla seisoo mutaan juuttunut sotalaiva, jonka sisältä on löytynyt kuollut miehistö ja jonkin tuntemattoman koneen jäänteet. Dante Alighieri kirjoittaa parhaillaan Jumalaisen näytelmän viimeistä ja vaikeinta osaa, joka sijoittuu Paratiisiin. Hän ei ilahdu, kun hänet haetaan johtamaan tutkimuksia. Pahaenteiset tapahtumat aiheuttavat kuitenkin Firenzessä sellaisen rikosaallon, että tilanne on äityä sisällissodaksi. Runous saa odottaa. Mysteerin ytimessä on Valon valtakunta. Löytääkseen ratkaisun Danten täytyy seurata kaikkia johtolankoja ja käyttää ylivertaista luovuuttaan: millainen onkaan Paratiisin kartta. Valon salaisuus kuuluu italialaisen Giulio Leonin Dante-mysteerit -sarjaan.

Pidin tästä enemmän kuin Mosaiikkimurhasta. Dante oli paljon miellyttävämpi eikä valittanut koko ajan. Hän tapasi entisen mestarinsa Arrigon, jota jopa arvosti. Huvitti tuo takakannen hän ei ilahdu, joka ei varmaan ollut tarkoitettu ironiaksi, mutta on kyllä sitä, sillä Dante ei tosiaan ilahdu yhtään mistään priorin toimeensa liittyvästä. Tykkäsin mechanicus Alberton arabipalvelijasta. Oudoksutti hieman, että häntä suomennoksessa kutsuttiin orjaksi. En kiistä etteikö hän olisi ollut vierasuskoisena ja -maalaisena orjan asemassa, mutta ei kai Italiassa (tai siis nyky-Italian alueen kaupunkivaltioissa) ollut orjuutta, paitsi maaorjia ja sellainen ei arabi maattomana taatusti ollut. Kaikki rikokseen liittyvä semitiede juttu oli mielenkiintoista.

Taidemaalari ja keraamikko Dalmau Sala elää köyhää taiteilijaelämää Barcelonassa vuonna 1901. Kaupunki on alkanut jakautua kahtia teollistumisen ja modernisaation myötä. Vauraus kertyy jo entisestään vauraille Antoni Gaudin suunnittelemien, keramiikalla koristeltujen rakennusten kohotessa taivaalle, ja köyhä työväenluokka joutuu samaan aikaa taistelemaan oikeuksiensa ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Teloitetun anarkistin poika Dalmau on kahden maailman välissä: hänen perheensä ja rakastettunsa Emma ovat työväenluokan kiihkeitä kannattajia, kun taas hänen oppi-isänsä ja työnantajansa don Manuel Bello on konservatiivinen vanhojen arvojen ja uskonnon puolustaja. Kun Dalmaun taideteokset alkavat yhtäkkiä saada mainetta ja tapaa jopa kollegansa Pablo Picasson, rikkauksien äärellä seisova maalari joutuu punnitsemaan arvojensa ja periaatteidensa hintaa.

Sielujen maalari oli onnistuneisuudessaan iloinen yllätys pienoisen pettymyksen tuottaneen Maan perillisten jälkeen.  Dalmau on taitelijuudessaan hajamielinen professori eikä onnistunut yhdistämään päässään melko selvää yksi plus yksi asetelmaa, että Maravilles on se, joka varasti Emmaa esittävät alastonkuvat. Jos Emma olisi tuntenut Maravillesin, hän olisi kyllä terävänä arvannut, että mierolaistyttöhän kuvat nappasi parempaan talteen. Dalmau on varsinainen Romeo ollessaan valmis uhrautumaan ja kuolemaan Emman tähden. Emma on onneksi vähän enemmän jalat maassa, vaikka palavasti työväenaatetta kannattaakin ja osallistuu kaikkeen toimintaan aina väkivaltaisiin mielenosoituksiin asti.

-Roona-

Auringonkukkapellolla

 Moikka!

”Eikö jo riitä Hannah? Mä kuolen kohta ja se on kokonaan sun syytä”, Samuel marisi kukkiaan täynnä olevan pellon laidalla.

Hannah ei oikein saanut selvää sanoista, hän oli varsin kaukana Samista, mutta äänensävy ei jättänyt paljoa arvailun varaa. He olivat tulleet auringonkukkien luo ehkä tunti sitten. Siitä asti Hannah oli kuvannut ja Sam tuhistanut nokkaansa. Ei hänen ystävänsä missään oikeassa vaarassa ollut eikä edes allerginen siitepölyille vaan kissankarvalle. Sam vain ei ollut ulkoilmaihmisiä kauneimman kesäsään aikanakaan.

”Kyllä sä jaksat vielä hetken odottaa. Saat aimo annoksen D-vitamiinia ainaisen sisällä olosi vastapainoksi”, Hannah huikkasi.

Sam osoitti tyytymättömyytensä äänekkäällä huulien päristyksellä. Hannah näki sivusilmällä kuinka tämä lähti harppomaan pellon piennarta edes takaisin. Hänen pitäisi hyvitellä Samia illalla, Hannah päätti. Auringonkukkien paras aika oli juuri meneillään. Keltaiset terälehdet hehkuivat valoa ja ruskeat keskustat näyttivät pehmeiltä kuin tyynyt. Hannah rakasti zoomata suloisten kasvien pienimpiin yksityiskohtiin, sillä niissä oli geometristä kauneutta, jota moni ei huomannut. Hän nappasi vielä muutaman otoksen ja lähti sitten kevyesti askeltamaan kohti Samia.

”Eikö olisikin ihanaa vain kellahtaa tuollaisen niityn syleilyyn?” hän haaveksi Samille tavoitettuaan tämän.

 ”Selkä olisi varmaan ihan täynnä kaikenlaisia ötököitä, että yäk!”

”Etkö edes Rossin vuoksi?” Hannah tiedusteli kiusoitellen.

Ross oli Samin poikaystävä, johon tämä oli aivan lääpällään. ”Ei Ross vaatis mua koskaan tekemään niin. Se rakastaa mua toisin kuin eräät.”

Hymyillen Hannah halasi Samia ja pörrötti tämän tukkaa. ”Pakontinko minä muka sinut tänne?”

”Huijasit. Väitit, että mentäisiin kahville Forksiin”, Sam mutisi hänen olkapäähänsä.

”Enkä. Nythän me mennään Forksiin ja lupaan ostaa sulle valtavan ison jääkahvin, jossa on paljon suklaakastiketta. Teen sen vaikka itse jos niikseen tulee.”

Hannah oli lukukauden aikana iltaisin töissä Forksissa. Sam tönäisi hänet hellästi pois kuin sanoakseen, että oli hempeilty jo liikaa. He lähtivät kylki kyljessä kohti Pelhamin kaupungin kotoista keskustaa. Kesäinen tuuli hulmutteli hiuksien latvoja ja auringonkukkien leppeä tuoksu ja varjot seurasivat heidän selkiään.

-Roona-

LXXII: Valon valtakunta

 Heippa!

Sam Mendesin ohjaama käsikirjoittama Valon valtakunta sijoittuu englantilaisessa rannikkokaupungissa olevaan elokuvateatteriin ja 1980-luvun alkuun. Pääosissa ovat Olivia Coleman (Hilary), Micheal Ward (Stephen), Colin Firth (Donald Ellis, elokuvateatterin johtaja), Toby Jones (Norman, koneenkäyttäjä), Tom Brooke (Neil), Tania Modie (Delia, Stephenin äiti), Hannah Onslow (Janine) ja Crystal Clarke (Ruby).

Hilary on Empire-elokuvateatterin esimies, jolla on ongelmia mielensä kanssa. Hän on ollut sairaalajaksolla vasta vähän ennen leffan tapahtumien alkua. Stephen tulee teatteriin uudeksi työntekijäksi jonkun sellaisen tilalle, joka ei katsonut koskaan tarpeelliseksi saapua töihin. Heidän, keski-ikäisen naisen ja nuoren miehen, valkoisen ja mustan, välillä on kemiaa heti ensi hetkistä. He päätyvätkin aloittamaan kumpaankin voimakkaasti vaikuttavan suhteen. Hilary on aiemmin joutunut johtaja Donald Ellisin toiseksi naiseksi, jota tämä kutsuu aika ajoin työhuoneeseensa itseään tyydyttämään. Johtajan vaimo on luonnollisesti tietämätön tästä.

Leffa oli…. no, erään arvostelijatubettajan, jonka videosta katsoin pätkän ”a bit all over the place” ja olen kyllä ihan samaa mieltä. Siinä on päällisin puolin kaikkea, mitä etenkin festivaalipalkintojen jakajaraadit rakastavat: se on elokuva elokuvien ja elokuvateattereiden taianomaisuudesta, siinä käsitellään vakavamielisesti mielenterveyden ongelmia ja heristellään sormea sille, kuinka paha asia rasismi on. Kaikkien näiden sinänsä hienojen aiheiden käsittely jää ikävä kyllä puoli tiehen, koska mihinkään ei oikein malteta keskittyä. Katsojakin miettii tämän tästä, onko tarkoitus kohdistaa suurin huomio Hilaryn ja Stephenin suhteeseen, Hilaryn mielenterveyteen vai siihen, mitä Empiressa yleisesti tapahtuu. Roolitus on oikein onnistunut ja kokeneet Coleman, Firth ja Jones tekevät hyvät roolit kuten myös tulokas Ward.

Ainakin näin suomalaiskatsojan kannalta Englannin 1980-luvun alun historian tarkempi tuntemus olisi ollut paikallaan. Taustalla tapahtuneet nuorison mellakointi ja skinien nousu olisivat avautuneet silloin paremmin. Muutenkin oli todella vaikea hahmottaa, mihin aikaan elokuva sijoittui. Kukaan ei pukeutunut vielä erityisen 80-lukulaisesti (poikkeuksena Janine kampaus). Toki Empiressa esitettävät filmit (esim. Blues Brothers, Kuin raivo härkä ja Tulivaunut) antoivat parasta osviittaa aikakaudesta. Kuvaus on kaunis, tyhjä rantabulevardi on hyvin kuvauksellinen paikka. Siellä muuten liikkui yllättävän vähän ihmisiä. Muutama aikahyppy tuotti minulle päänvaivaa. Yhdessä kohdassa hypätään uudesta vuodesta minun nähdäkseni kesään pitämään hauskaa tivolissa (siltä se ainakin Suomen säihin tottuneesta näyttää), mutta paljon myöhemmin Stephen kertoo Rubylle työskennelleensä Empiressa vasta viisi kuukautta. Jos Stephen itse ei erehdy, tuo tivolikäynti sijoittuu viimeistä maaliskuun lopulle, jolloin Etelä-Englannissakaan ei vielä kai ole ihan kesä.

Valon valtakunta on ihan viehättävä elokuva, joskin sen voinee hyvillä mielin jättää katsottavaksi jostain striimauspalvelusta. Teatterissa sitä ei tarvitse nähdä.

-Roona-

Aineellinen aavistus

 Moikka!

Kelme oli jo pienestä pitäen tottunut siihen, että ALMA (Ajatuksia Luovat MaailmanAivot) oli aina läsnä. Hän oli syntynyt kolmisenkymmentä vuotta tekoälyn luomisen jälkeen. ALMA osasi tehdä ajatukset aineellisiksi. Kelme oli kuullut, että se oli alkuun ollut noloa, sillä suodatustoiminto oli ollut melko kehittymätön. Tietysti kyseessä olivat vain 4K-tarkkuuksiset bittikuvat eivät fyysiset esineet tai ihmiset, mutta avioeroissa oli näkynyt selvä piikki, kun puolisot olivat tajunneet rakastellessaan ajattelevansa joitain ihan muita kuin toisiaan. Nykyään ALMAn suodatus oli paljon parempi ja huvitusta aiheutti lähinnä, jos sattui ajattelemaan porkkanaa liian pitkään ja joutui sitten kävelemään hetken aikaa porkkanan kuva naamansa edessä.

Kelme istuksi villiintyneessä metsikössä kotikaupunkinsa Poukaman laitamilla. ALMA surisi hänen ranteensa mikrosirussa. Hän oli estänyt tekoälyä luomasta kuvia, mutta ALMA suodatti joka tapauksessa koko ajan dataa hänen aivokemiastaan. Kasvit olivat vehreimmillään ja alkukesän kukoistus oli liian kaunista hukattavaksi. Kelme huokasi. Vastarinta oli opettanut hänelle paljon. ALMA oli vain päältä kaunis kakku. Juhlapuheissa usein kuultu ylistys sen käyttäjäystävällisyydestä oli kyllä totta, sitä ei edes riitaisin kumouksellinen kieltänyt. ALMA ei koskaan näyttänyt mainoksia, soitellut turhia väliaikapimputuksia ja se totteli käskyjä kuin unelma. Ongelma piili ALMAn keräämässä datassa. Tai pikemmin siinä minne data meni.

Hallitus väitti, ettei ALMA tallentanut dataa, kunhan vain suodatti ja unohti sitten. Kelme oli uskonut tuohon selitykseen sinisilmäisesti, kunnes oli liittynyt vastarintaan ja saanut kuulla HALOsta (Hallituksen Aito LuottamusOhjelma). Kaikki toki tiesivät HALOn, mutta sitä pidettiin lähinnä virkamiesten hitaana ja vaivalloisena työkaluna, joka teki asioinnin valtionvirastoissa äärimmäisen pitkäveteiseksi. Ihmiset napisivat, koska myöhästyivät sovituista tapaamisista tai lounastauolta työvuoroon paluusta HALOn takia. Sitä juuri hallitus halusikin.

ALMAn data nimittäin myytiin HALOon. Kelmelle yksilöllisesti kohdistettu mainonta oli ollut itsestäänselvyys, hän kuvitteli, että sitä oli ollut aina. Vanhemmat vastarintalaiset muistivat kuitenkin erinomaisesti ajan, jolloin mikrosiruihin kilahti hehkutusta kurkuista kalaverkkoihin. Mainonta oli joka tapauksessa pienin paha, johon ALMAn dataa käytettiin. HALO pystyi helposti muodostamaan profiileita, joiden avulla ihmisiltä saatiin puristettua esimerkiksi vääriä todistuksia oikeudessa. Kukapa olisi halunnut, että hänen fantasiointinsa liian nuorista tytöistä tai huumeostonsa tulisivat julkisuuteen. Toisaalta vastikään oli alettu ottaa rikollisia kiinni myös ennaltaehkäisevästi. Ajatuksiaan oli syytä valvoa, Kelmelle korostettiin, etenkin, kun ei oltu vastarinnan tapaamisissa. Niiden aikana ALMAa saatiin häirittyä.

Lintu lauloi tiheikössä. Kelme ei osannut rentoutua. Hän sormeili pientä taskussaan olevaa häirintäpodia. Vastarinta tekisi pian ensimmäisen suuren iskunsa. Sitten kaikki tietävät meistä ja ajatustensa kanssa piti olla yhä tarkempi, Kelme pohti. He tiesivät, että kapinoinnista kiinni jääneitä odotti kuolema. Hallitus ei hyväntahtoisuudessaan sietänyt soraääniä. Kelme nousi ylös ja karisteli ruohonkorsia housuiltaan. Hän puhdisti mielensä vastarintaan liittyvistä asioista ja pakotti sinne kauppalistan, jonka äiti oli antanut hänelle mukaan, kun hän oli aamulla lähtenyt kotoa. Sitten hän napsautti pastillirasianmuotoisen podin pois päältä. Vasta käveltyään ulos metsiköstä Kelme herätti ALMAn aineellistamisominaisuuden. Sillä tavoin joku hänen dataansa tarkemmin syynäävä kuvittelisi hänen vain halunneen nauttia luonnosta. Toistaiseksi se oli vielä sallittua. Kelme kalppi harmaaseen supermarkettiin.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXXIX: Vesitanssija, Ruusunmetsästäjät ja Keskiyön kirjasto

 Heippa!

Hiram, plantaasinomistajan ja orjan jälkeläinen, kasvaa Virginiassa kahden maailman välissä, tietoisena isänperinnöstä, joka ei voi koskaan olla hänen, kadonnutta äitiään kaivaten, orjaväestön ja herrasväen rajalla tasapainoillen. Aikuisuuden kynnyksellä Hiram alkaa ymmärtää, miten sortoon perustuva yhteiskunta murenee ympärillä ja tuo hänen kaltaisilleen vain lisää kärsimystä. Kun hän pelastuu hukkumiskuolemalta selittämättömällä tavalla, ainoana muistikuvana outo sininen valo, alkaa vaarallinen matka kohti vapautta, vastuuta ja sisäistä voimaa. Hiramin on löydettävä sisältään ikiaikainen kyky, jonka avulla hän voi pelastaa myös läheisensä. Vesitanssija on yhdysvaltalaisen Ta-Nehisi Coatesin esikoiromaani.

Tässä oli onnistuneesti yhdistetty totuus, fantasia ja afrikkalainen myytistö. Jotkin maanalaiseen liikkeeseen liittyvät asiat olivat minulle tuttuja nimenomaan Harriet Tubmanin elämään perustuvasta elokuvasta, esimerkiksi nuo paenneiden haastattelut ja niistä kootut tarinat. Toki Vesitanssijassa Harrietille oli annettu yliluonnollinen kanavoinnin kyky. Hiram oli aika erikoinen poika ja erityisesti pidin juurevasta Thenasta, vaikka tämä olikin kokemustensa takia kovettanut sydämensä. Myös Sophian orastava feminismi oli mielenkiintoista; hän ei halunnut joutua valkoisen miehen alta mustan miehen vallan alle vaan olla itsenäinen. Pidin teoksesta kovasti.

”Lyra heräsi syvästä unesta vavahdukseen, ruumiilliseen tuntemukseen joka oli kuin putuaminen: mitä tapahtuu? Hän hamuili kädellään Pania, kunnes muisti daimonin olevan poissa: oliko sille tapahtunut jotain?” Lyran daimoni Pantalaimon näkee hirveän henkirikoksen. Pan vie tuntemattoman vainajan vähäiset tavarat Lyralle. Kohta Lyran oxfordilaiseen opiskelija-asuntoon murtaudutaan, ja käynnistyy outo tapahtumaketju. Lyran ja Pantalaimonin välit ovat viilenneet, ja he joutuvat selvittelemään niitä karmeimmalla mahdollisella tavalla. Lyra olisi pahassa pulassa, ellei saisi apua Malcolmilta, josta on tullut yliopiston opettaja. Sekä Lyran että Malcolmin on lähdettävä pitkälle matkalle toiselle puolelle maailmaa. Miten outoihin tapahtumiin liittyy salaperäinen, himoittu ruusulajike? Ruusunmetsästäjät on Philip Pullmanin Lyran kirjat -sarjan toinen osa.

Pullmanin kirjoissa on aina elävä ja hengittävä maailma, joka toimisi ilman niitä hahmoja, joista hän kirjoittaa. Eli maailma tuntuu hyvin realistiselta, vaikka siellä onkin meille outoja juttuja kuten daimoneita. Aika mielenkiintoista, että maailmassa, jossa daimonit ovat keskeisiä ja ihmiset, joilla ei jostain syystä ole daimonia ovat hylkiöitä, joku Branden kaltainen tyyppi voi saavuttaa noin valtavaa suosiota. Pan ainakin inhosi häntä syvästi, joten luultavasti muutkin daimonit tunsivat samoin. Tykkäsin miten eri maita esiteltiin ja myös meille ajankohtaista pakolaisongelmaa. Malcolm oli muuttunut hauskasti aikuistuessaan ja toisaalta pysynyt samanlaisena. Kokonaisuus oli selvästi trilogian väliosa, mutta sellaisena oikein onnistunut.

”Kirjaston hyllyt jatkuvat ikuisesti. Jokainen kirja antaa mahdollisuuden kokeilla toisenlaista elämää. Millaista elämäsi olisi voinut olla, jos olisit tehnyt toisenlaisia valintoja?”  Nora on 35-vuotias eikä elämässä ole kehumista. Hän on yksinäinen, sinkku ja saanut juuri potkut. Sitten hänen kissansa löytyy kuolleena kadulta, ja se tuntuu viimeiseltä pisaralta. Miksi hänen enää pitäisi elää? Kuoleman sijaan hän päätyy elämän ja kuoleman välissä sijaitsevaan kirjastoon, jossa voi kokeille kaikkia niitä elämiä, jotka olisi voinut elää. Matt Haigin Keskiyön kirjasto on suurenmoisen koskettava kirja elämästä, kuolemasta ja siitä, mikä jää niiden väliin. Se kertoo epätoivosta, toivosta, shakinpeluusta, katumuksen taltuttamisesta ja siitä, miten valita oikeat ihmiset ympärilleen.

Kirjan nimi vaikutti tosi lupaavalta ja mielenkiintoiselta, mutta sisältö oli aika erilainen kuin olin kuvitellut. Taisin innostua nimestä niin paljon, että en oikein lukenut takakanttakaan. Vaikka masennusta käsiteltiin muuten ihan hyvin, niin tuo loppuratkaisu, jossa asiat paranivat vain näkökulmaa muuttamalla jäi vähän kaivelemaan. Kun ei se masennus – tai muut vastaavat mielenterveyden ongelmat – ole pelkästä näkökulmasta kiinni. Toki Nora oli valmis hyväksymään, että elämässä olisi myös haastavampia ja synkempiä aikoja, että kaipa se kuitattiin sillä. Lisäksi minusta tuntui lopulta, ettei noihin muihin elämiin olisi edes voinut jäädä, vaikka rouva Elm niin sanoi. Kun koko kirjan sanomana tuntui olevan, että elät parasta elämääsi, oli se kuinka paskaa tahansa.

-Roona-

Aamiaisella

Moikka!

”Puurrroa”, Saima sanoi tärisyttäen innokkaasti ärrää. 

Se lämmitti sydäntäni kahdesta syystä: ensimmäiseksi kuka tahansa äiti on innossaan, että hänen lapsensa pitää puurosta. Ja toiseksi, en itse ollut koskaan oppinut sanomaan ärrää, joten olin ylpeä tyttäreni täryytellessä menemään. 

Andy katseli huvittuneena toiselta puolen pöytää ja kun tyttö oli saanut lautasen eteensä, hän kysyi: ”Will daddy help you?” 

Saima hymyili suloisesti. ”No. Äiti kattoo.” Hän näytti isälleen kieltä varmemmaksi vakuudeksi. 

Devon astui juuri silloin sisään keittiöön. Hän näytti siltä kuin olisi tullut baarista kotiin neljältä ja ehtinyt nukkua pari tuntia – itse asiassa juuri niin oli käynyt. 

Saima nyrpisti nenäänsä, kun Devon hivuttautui hänen tuolinsa takaa hakemaan kahvia. ”Tevon haisee vessalta”, kuului tuomio. 

Dee ei sujunut vielä yhtä hyvin kuin ärrä. Estin vaivoin naurahduksen, sillä yritimme tietysti opettaa Saimalle, ettei krapulan hankkiminen ollut erityisen järkevää tai hauskaa. 

”What did she say?” Devon äännähti karheasti. 

Andy loi häneen tuikean katseen. ”You should know. She is your goddaughter. Learn Finnish.” 

Devon kääntyi minun puoleeni pieni rukous silmissään. 

”She thinks you smell like the toilets”, vastasin armollisesti. 

Saima oli syönyt sananvaihtomme aikana ja suuri osa puurosta oli mennyt siististi suuhun. 

Devon virnisti hänelle ovelasti. ”I met a garbage fairy. She invited me to visit. She lives in a garbage bin.” 

Tytön silmät kirkastuivat. “Äiti, minulle fairy myöt.” 

Andy näytti siltä kuin haluaisi taas kerran repiä hiukset päästään Devonin vuoksi. 

Kohautin harteitani. ”Ensin syödään aamupala, sitten on keijujen vuoro.” 

Saima osoitti kulhoa, jossa oli ehkä 1/5 puurosta jäljellä. ”Valmis. Ready.” 

Yllättäen Devon pelasti tilanteen. ”Uncle D needs a shower, just like you told, little missy. Eat your porridge, fairy likes girls who have full tummys.” Hän lähti kylpyhuoneeseen jättäen puolinaisen kuppinsa tiskipöydälle. 

Autoin Saimaa kauhomaan viimeiset lusikalliset. Andy tuhahteli tabletilleen, joskin epäilin, etteivät tuhahduksia aiheuttaneet uutiset. Nostin tytön astiat tiskiin; ne voisi asetella koneeseen myöhemmin. 

”Daddy”, Saima heläytti vaativasti. 

”Yes, baby?” 

”Syliin.” 

Andy nosti hänet käsivarsilleen ja he alkoivat hieroa neniään yhteen. ”What if daddy reads you something?” 

Tyttö heilautti hiuksiaan. ”Yes. Peppa Pig.” 

Pyörittelin päätäni ja hymyilin, kun he sirtyivät olohuoneen sohvalle. Valmistin itselleni puuroa (Saiman syödessä oli turha toivoa syövänsä muuta kuin leipää) ja tuijottelin ikkunasta näkyviä kerrostaloja. 

Devon tuli kohta takaisin ja istui vastapäätä. ”Maybe I should learn Finnish?” 

Nyökkäsin suu täynnä. ”Ym-hyy. That would be considerate.” 

”For you or for Saima?” 

Virnistin. “Both of us. And my mother would like you as much as she likes Andy.” 

Devon tyrskähti käsiinsä. “Sure. She´d totally forget that I am the weird bad guy in this relationship. Rakkastan sinua.” 

Aloin hihittää, sillä rakkauden tunnustus kuulosti vähintäänkin ontuvalta. Devon esitti loukkaantuvansa ja marssi jääkaapille. Hän löysi ilokseen meiltä eilen illalla jääneet pizzan tähteet ja lähti niiden kanssa huoneeseensa sanottuaan ensin hyvin hiljaa perkele. Jatkoin aamupalaani kuunnellen Andyn ja Saiman hyväntuulista pulputusta.

-Roona-

Elokuvissa LXXI: The Banshees of Inisherin

 Heippa!

The Banshees of Inisherin on elokuva kahdesta kaveruksesta, joista toinen yllättäen päättää ystävyyssuhteen. Tällä on odottamattomia seurauksia kummallekin. Pääosia näyttelevät Colin Farrel (Pádraic), Brendan Gleeson (Colm), Kerry Condon (Siobhán, Pádraicin sisar), Barry Keoghan (Dominic), Gary Lydon (Peadar Kearney, poliisi), Pat Shortt (Jonjo Devine, pubin omistaja) ja Sheila Flitton (rouva McCormick). Leffan on ohjannut Martin McDonagh. Se on yhdeksän Oscarin ehdokas.

Banshee on irlantilaisessa ja kelttiläisessä perinteessä yliluonnollinen olento, jonka yöllisen läpitunkevan vaikerruksen ja ulvonnan uskottiin ennustavan äänen kuulleen henkilön perheenjäsenen kuolemaa. Leffassa ei kuulla ulvontaa, mutta Wikipedia tietää kertoa myös, että banshee esiintyy usein vanhan, ruman naisen muodossa ja noitamainen rouva McCormick sopii tähän kuvaukseen hyvin.  Hän myös ennustelee Pádraicille tämän kahden läheisen kuolemaa. Tosin pidän todennäköisempänä, että (räyhän)hengillä tarkoitetaan Colmia ja Pádraicia itseään.

Colin Farrel näyttää sekä koiranpennulta että yllättävän vanhalta. Onhan hän toki jo lähempänä viittäkymmentä, että se kai siitä sitten. Pádraic on hyvin suloinen, mutta toisaalta rasittava, joten ymmärrän myös Colmin näkemystä. Pádraicin kanssa tuskin saa sävellysrauhaa, kun tämä kertoo ummet ja lammet kaikista pikkuasioista. En kyllä ihan ymmärtänyt Colminkaan tarkoitusperiä. Oliko hän mielessään pohtinut siirtyvänsä kokonaan säveltämään, koska ilman toisen käden sormia on totisesti vaikea soittaa viulua itse. Pohdin myös mistä ne musiikinopiskelijat tiesivät tulla Colmin luo. Hänen täytyi olla ainakin paikallisesti tunnettu soittotaidostaan. Irlannissa tuollainen pubeissa yhteissoitto on käsittääkseni varsin yleistä vielä nykyäänkin.

Tukehtuiko aasi Jenny (joka sivumennen sanoen oli ihan kohtuuttoman söpö) niihin Colmin sormiin? Vai voiko aasi kuolla oikeassa elämässäkin ihan vain siksi, että puraisee vahingossa ihmisen (tai minkä tahansa eläimen) lihaa? Tässä tunteellisessa ja käänteentekevässä kohdassa ei siis ollut mitään vikaa, jäi vain häiritsemään tuo ”sormi kävi sen suussa ja se kuoli siihen” -ajatus. En tiedä, mitä symboloi se, että Pádraic poltti Colmin talon eikä suoraan vain yrittänyt tappaa tätä, mutta se oli kiinnostava juonellinen ratkaisu. Pádraic siis kertoi sytyttävänsä talon tuleen ja sikäli, kun Colm olisi sisällä tämä saisi palaa sinne.

Pidin kovasti Siobhánista, joka ei olisi enää viihtynyt sisäänpäin lämpeävällä ja tylyllä Inisherinillä, mutta pysytteli siellä kuitenkin Pádraicin vuoksi. Ainoastaan mantereelta kirjastosta tarjottu työpaikka sai hänet lähtemään. Hän tuntui rakastavan lukemista, mikä tietysti sai minut tuntemaan hengenheimolaisuutta. Hän oli myös selvästi paljon viisaampi ja oppineempi kuin mitä piti itsestään ääntä. Pidin myös henkisesti kehitysvammaisesta Dominicista. Hänen elämänsä ei kyllä ollut herkkua, kun oma isä ilmeisesti seksuaalisesti hyväksikäytti häntä. Hänen mahdoton ihastuksensa Siobhániin oli jotenkin sydämeenkäyvää.

Nautin leffan syvällisestä juonesta ja Irlannin kauniista maisemista. Voin suositella leffaa.

-Roona-