Mietteitä kirjasta LXXXIX: Vesitanssija, Ruusunmetsästäjät ja Keskiyön kirjasto

 Heippa!

Hiram, plantaasinomistajan ja orjan jälkeläinen, kasvaa Virginiassa kahden maailman välissä, tietoisena isänperinnöstä, joka ei voi koskaan olla hänen, kadonnutta äitiään kaivaten, orjaväestön ja herrasväen rajalla tasapainoillen. Aikuisuuden kynnyksellä Hiram alkaa ymmärtää, miten sortoon perustuva yhteiskunta murenee ympärillä ja tuo hänen kaltaisilleen vain lisää kärsimystä. Kun hän pelastuu hukkumiskuolemalta selittämättömällä tavalla, ainoana muistikuvana outo sininen valo, alkaa vaarallinen matka kohti vapautta, vastuuta ja sisäistä voimaa. Hiramin on löydettävä sisältään ikiaikainen kyky, jonka avulla hän voi pelastaa myös läheisensä. Vesitanssija on yhdysvaltalaisen Ta-Nehisi Coatesin esikoiromaani.

Tässä oli onnistuneesti yhdistetty totuus, fantasia ja afrikkalainen myytistö. Jotkin maanalaiseen liikkeeseen liittyvät asiat olivat minulle tuttuja nimenomaan Harriet Tubmanin elämään perustuvasta elokuvasta, esimerkiksi nuo paenneiden haastattelut ja niistä kootut tarinat. Toki Vesitanssijassa Harrietille oli annettu yliluonnollinen kanavoinnin kyky. Hiram oli aika erikoinen poika ja erityisesti pidin juurevasta Thenasta, vaikka tämä olikin kokemustensa takia kovettanut sydämensä. Myös Sophian orastava feminismi oli mielenkiintoista; hän ei halunnut joutua valkoisen miehen alta mustan miehen vallan alle vaan olla itsenäinen. Pidin teoksesta kovasti.

”Lyra heräsi syvästä unesta vavahdukseen, ruumiilliseen tuntemukseen joka oli kuin putuaminen: mitä tapahtuu? Hän hamuili kädellään Pania, kunnes muisti daimonin olevan poissa: oliko sille tapahtunut jotain?” Lyran daimoni Pantalaimon näkee hirveän henkirikoksen. Pan vie tuntemattoman vainajan vähäiset tavarat Lyralle. Kohta Lyran oxfordilaiseen opiskelija-asuntoon murtaudutaan, ja käynnistyy outo tapahtumaketju. Lyran ja Pantalaimonin välit ovat viilenneet, ja he joutuvat selvittelemään niitä karmeimmalla mahdollisella tavalla. Lyra olisi pahassa pulassa, ellei saisi apua Malcolmilta, josta on tullut yliopiston opettaja. Sekä Lyran että Malcolmin on lähdettävä pitkälle matkalle toiselle puolelle maailmaa. Miten outoihin tapahtumiin liittyy salaperäinen, himoittu ruusulajike? Ruusunmetsästäjät on Philip Pullmanin Lyran kirjat -sarjan toinen osa.

Pullmanin kirjoissa on aina elävä ja hengittävä maailma, joka toimisi ilman niitä hahmoja, joista hän kirjoittaa. Eli maailma tuntuu hyvin realistiselta, vaikka siellä onkin meille outoja juttuja kuten daimoneita. Aika mielenkiintoista, että maailmassa, jossa daimonit ovat keskeisiä ja ihmiset, joilla ei jostain syystä ole daimonia ovat hylkiöitä, joku Branden kaltainen tyyppi voi saavuttaa noin valtavaa suosiota. Pan ainakin inhosi häntä syvästi, joten luultavasti muutkin daimonit tunsivat samoin. Tykkäsin miten eri maita esiteltiin ja myös meille ajankohtaista pakolaisongelmaa. Malcolm oli muuttunut hauskasti aikuistuessaan ja toisaalta pysynyt samanlaisena. Kokonaisuus oli selvästi trilogian väliosa, mutta sellaisena oikein onnistunut.

”Kirjaston hyllyt jatkuvat ikuisesti. Jokainen kirja antaa mahdollisuuden kokeilla toisenlaista elämää. Millaista elämäsi olisi voinut olla, jos olisit tehnyt toisenlaisia valintoja?”  Nora on 35-vuotias eikä elämässä ole kehumista. Hän on yksinäinen, sinkku ja saanut juuri potkut. Sitten hänen kissansa löytyy kuolleena kadulta, ja se tuntuu viimeiseltä pisaralta. Miksi hänen enää pitäisi elää? Kuoleman sijaan hän päätyy elämän ja kuoleman välissä sijaitsevaan kirjastoon, jossa voi kokeille kaikkia niitä elämiä, jotka olisi voinut elää. Matt Haigin Keskiyön kirjasto on suurenmoisen koskettava kirja elämästä, kuolemasta ja siitä, mikä jää niiden väliin. Se kertoo epätoivosta, toivosta, shakinpeluusta, katumuksen taltuttamisesta ja siitä, miten valita oikeat ihmiset ympärilleen.

Kirjan nimi vaikutti tosi lupaavalta ja mielenkiintoiselta, mutta sisältö oli aika erilainen kuin olin kuvitellut. Taisin innostua nimestä niin paljon, että en oikein lukenut takakanttakaan. Vaikka masennusta käsiteltiin muuten ihan hyvin, niin tuo loppuratkaisu, jossa asiat paranivat vain näkökulmaa muuttamalla jäi vähän kaivelemaan. Kun ei se masennus – tai muut vastaavat mielenterveyden ongelmat – ole pelkästä näkökulmasta kiinni. Toki Nora oli valmis hyväksymään, että elämässä olisi myös haastavampia ja synkempiä aikoja, että kaipa se kuitattiin sillä. Lisäksi minusta tuntui lopulta, ettei noihin muihin elämiin olisi edes voinut jäädä, vaikka rouva Elm niin sanoi. Kun koko kirjan sanomana tuntui olevan, että elät parasta elämääsi, oli se kuinka paskaa tahansa.

-Roona-