Heippa!
Tämän osan päähenkilö on joen rannalla colliensa kanssa tavattu Hilda. Tämä on viimeinen varsinainen luku. Ensi kerralla ollaankin sarjan epilogissa. Inspiskappale on Nothing left for you (Youtube)
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Minua
pidetään hulluna kissanaisena, vaikka omistan koiran. Se on arkkityyppi, johon
ei todellisuudessa tarvita kissoja ollenkaan, riittää kun on muiden mielestä
vähän tärähtänyt. Ullakollani asuu mies, joka on selvästi paossa jotain. Hän
asuu siellä, koska Lucky ei haukkunut häntä hänet nähdessään. Minä otin hänet
kattoni alle, koska luotan koirani vaistoon ja olenhan minä, jumala paratkoon,
vinksallani. Jared ei enää poistu ullakolta niin kuin teki aluksi. En oikeasti
tiedä miehen nimestä, aloin vain kutsua häntä Jarediksi eikä hän näyttänyt
panevan pahakseen tai korjannut minua. Olen palannut juuri naapurin Maryn
luota. Harmi, että hänen miehensä Gerry kuoli. He olivat niin mukava
pariskunta. Tietysti Mary on mukava vieläkin, nyt yksin.
Laitan kahvit tulemaan ja istahdan katselemaan ulos ikkunasta. Lapsena minua osoiteltiin.
”Sinulle ei ole mitään jäljellä.”
Minä olin reipas ja avoin, mutta laari oli aina tyhjä, koska kukaan ei oikeastaan tahtonut olla Harley Quinnin tai Peppi Pitkätossun ystävä. Ensimmäinen poikaystäväni peloteltiin pakosalle kuiskaamalla, että jos se antaa sydämensä minulle, niin minä syön sen. En syönyt, mutta koko jutussa satutettiin enemmän hänen tunteitaan kuin minun, mikä ei suinkaan ollut idioottien tarkoitus. Olisi pitänyt mahtua muottiin, jossa minä olen se, jolle tehdään hallaa ja jota ei säästetä hetkeäkään. Kahvinkeitin piippaa olevansa valmis. Tassutan astiakaapille ja otan esiin Nalle Puh –mukini. Ruskeaan nesteeseen lorahtaa paljon kermaa, joka ennen sulautumistaan kieppuu kierteiksi.
Minä
olen nyt kolmenkymmenenviiden. En nuori enää, mutten kovin vanhakaan. Luulen,
että vahingossa olen jättänyt monet nuolemaan näppejään ja viilettänyt itse
eteenpäin hopeisella yksisarvisella auringonlaskuun. Mutta uskon, että kukaan
ei ole hävinnyt, vaikka onkin kokeillut kanssani – seurustelua, ystävyyttä,
mitä tahansa – ja se on sitten mennyt puihin. Kun minä olen sulkenut heille
oven, on joku toinen avannut ikkunan. Todellisuudessa oveni ei tietenkään ole
heiltä koskaan kiinni vaan toivottaa heidät tervetulleeksi apposen avoimena.
Lucky tulee kyhnyttämään kättäni kuonollaan ja silitän sen pitkulaista päätä. Se
puhahtaa kuin huokaisi onnesta ja häntä alkaa vispata lattialla oikealle ja
vasemmalle kuin hienoin pölyhuiska.
Ullakolta
kuuluu kopinaa, Jared varmaan kävelee ympäriinsä. Yleensä hän ei liiku. Kun
vien hänelle ruokaa, hän näyttää olevan muissa maailmoissa, kuin itsensä
sisällä. Hän käyttää yläkerran vessaa silloin kun minä en näe. Käyn kaatamassa
itselleni uuden kupin kahvia ja nappaan samalla jääkaapista donitsin. Minä
pidän kylmistä donitseista, enkä viitsi ketään varten teeskennellä etten
pitäisi. Pihalla livahtelee laiskasti lehtiä haipuvan tuulen keinuttamina. Minä
olen tippunut korkealta monta kertaa – ja kovaa. Mutta se täytyy elämässä
hyväksyä, jos haluaa olla sen luokan hullu kuin minä. En halua olla oman menneisyyteni
luomus, mielummin näkisin tulevaisuuteni tekevän minut. Lucky haukahtaa
ylöspäin kuin moitteeksi ja sykkyröityy lepäämään jalkaterieni päälle.
Villapaita
kutittaa ihoa. Kohennan nutturaani ja siirrän muutaman karanneen suortuvan
korvan taakse. Olen taas unohtunut pohtimaan kaikenlaista. Pyykit odottavat
silittämättöminä sängyn päällä ja pölykoirat ulvovat sohvan takana. En tahdo
häätää Luckya paikaltaan ja se on tarpeeksi hyvä tekosyy istua vielä hetken
oravanpyörän ulkopuolella. En minä pilvissä hoippuvine päineni ole siitä vapaa.
On siivottava ja käytävä kaupassa, pidettävä armeija hengissä. Hajanaiset
ajatukset valtaavat kuitekin minut. Ehkä minä elän loput päivistäni ilman
toista ihmistä, mutta katsotaan. Ei se rakastaminen niin vaikeaa ole. Puhelin
pärähtää soimaan. Toivon, että se on Mary.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti