Mietteitä kirjasta CXII: Halveksunnan aika, Harold Fryn odottamaton toivioretki ja Lux perpetua, osa 1

 Heippa!

Ciri-prinsessa kantaa suonissaan haltiain verta, mikä tekee hänestä haluttua saalista sekä elävänä että kuolleena. Onneksi hän on saanut puolustustaitoiset joskin hieman riitaisat ottovanhemmat noituri Geraltista ja velhotar Yenneferistä. On koittanut halveksunnan aika. Velhot mittelevät vallasta ja poliittinen tilanne kiristyy avoimeksi sodaksi Ciri on pidettävä poissa sodan jaloista ja vihollisen silmistä, mutta omavaltaisuuttaan todistelevan teinitytön vahtiminen osoittautuu vaikeaksi – ja jopa vaaralliseksi. Kun Cirin ennenäyt saavat entistä uhkaavampia sävyjä, Yennefer ja Geralt joutuvat kohtaamaan katkeran menneisyytensä jättämät haavat. Kursailemattoman fantasian ja hurtin huumorin ystäviä miellyttävä Noituri-saaga vakuuttaa aidolla, harmaan sävyissä piilevällä ihmisyydellään.

Tässä Geraltin ja Valvatin välillä on pientä väreilevää lämpöä! Ei sitä sarjaan siis aivan tuulesta ja pelkkänä fan servicenä ole temmattu. Pidin Cirin aavikkoseikkailusta, se oli hyvin kirjoitettu ja mukavaa luettavaa, vaikka ei hahmolle toki mukavaa ollutkaan. Minua huvitti erityisesti yksisarvisen nimi Heppa. Ciri ei selvästikään ole kasvanut tyttöjen keskellä, muuten nimi ei taatusti olisi ollut noin käytännöllinen (tai mistäpä minä tiedän, vaikka Noituri-maailmassa olisikin, itse ajattelin ensimmäisenä My Little poneja). Vaikka on kiva, että kirjoittaja avaa maailmaansa muualtakin kuin päähenkilöidensä näkökulmista, olisin ehkä kaivannut lisää Geraltia ja Yenneferiä, Ciriä onneksi saatiinkin aimo annos.

Harold Fry viettää harmaita eläkepäiviään äksyn vaimonsa Maureenin kansaa englantilaisessa pikkukylässä. Kunnes eräänä päivänä hän saa kirjeen Queenieltä, ystävältään jota hän ei ole tavannut 20 vuoteen ja joka tekee nyt kuolemaa tuhannen ja yhdeksänsadan kilometrin päässä. Vastauskirje kädessään ja purjehduskengät jalassaan Harold Fry ohittaa ensin yhden postilaatikon ja sitten toisen. Ja kolmannen. Alkaa odottamaton pyhiinvaellusmatka halki Englannin – matka, jonka aikana Haroldille tapahtuu mitä merkillisimpiä asioita, ei vähiten hänen omassa sydämessään. Harold Fryn odottamaton toivioretki on Rachel Joycen esikoisromaani.

Tarina olikin paljon surullisempi kuin elokuvassa! Eikä leffakaan pelkkää iloa ja sateenkaaria ollut. Mutta taas nähdään, että sisäinen dialogi on vaikea kääntää liikkuvaan kuvaan, koska siitähän Haroldin omien surujen muistamisessa nimenomaan on kyse. Hämmennyin aluksi siitä, että Maureen ”puhuu” Davidille, mutta elokuvassa tuli ehkä selkeämmin esille jo alussa, että David on kuollut (sijoilleen jätetty huone taidettiin näyttää, sehän on selvä merkki siitä, että joku on kuollut, romaanissa Harold mainitsee asian vasta aika lopussa). Rich oli kyllä ikävä ihminen, ei ihme, ettei minulle ole jäänyt hahmosta mielikuvaa leffasta (Katesta ja erityisesti Wilfistä on vahvat mielikuvat). Ja minun ehdoton suosikki Haroldin tapaamista ihmisistä, lenkkitossumies! Tykkäsin, että päästiin syvemmälle mm. siihen miten Harold ja Maureen olivat tavanneet ja myös Davidin pikkulapsiaikaan.

Breslaun piispa julistaa Reynevanin kirkonkiroukseen, koska ”hän on tehnyt syntiä herjauksella pyhäinhäväistyksellä, noituudella, uskosta luopumisella ja päälle päätteeksi aivan tavallisia rikoksia”. Nuori lääkärimme ei kuitenkaan menetä rohkeuttaan arkkivihollisensa edessä, vaan etsii yhä sinnikkäästi elämänsä naista, jonka inkvisitio on siepannut. Etsinnät kuljettavat häntä vaaran paikasta toiseen pitkin poikin Sleesiaa, Böömiä ja Määriä, joilla verinen uskonsota raivoaa… Lux perpetua on Hussilaistrilogian kolmas kirja. Nykyisten Puolan ja Tšekin värikkäälle ja sotaisalle 1400-luvulle sijoittuva teos ilmestyy kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen.

Haa, Reynevanhan tuntee kaikki! Häntä itseäänkin alkaa jo humoristisesti vähän kyllästyttää, kun koko ajan tulee tuttuja vastaan. Huvitti muuten, kun vastikään luin jonkun kirjagrammaajan kommenttia Noituri-sarjan viimeisestä osasta ja hän oli sitä mieltä, että liikaa tekstiä siitä, mitä missäkin random tienhaarassa tapahtuu. Siis Hussilaistrilogiahan on käytännössä pelkästään tätä. Tai siis ihan hirveä määrä aatelisten ja sotajohtajien nimiä ja ne pitäisi osata yhdistää oikeisiin paikkoihin/vuosiin/taisteluihin. Minulla on hyvä nimimuisti, että kyllä kaikki, jotka Reynevan tapasi ja tunsi soitti jotain kelloja. Suomalaisen saunomiskohtaus liikutti. Ja hei, Sapkowskikin tietää, että saunassa tehdään politiikkaa!

-Roona-

Millainen on joulumaan kartta?

 Hyvää juhla-aikaa!

Millainen on joulumaan kartta?

Pajat pohjoisessa, vieressä niiden tonttujen aitat

etelässä joulupukin talo

lännessä loistaa suuren joulukuusen valo

ja idässä ovat taikuus ja salaisuudet

 

Tiedätkös, se muuttuu mukaan vuodenaikojen?

Kesällä siihen merkitty jokainen mätäs on

siipienkärkiä myöten jokainen pikkulintu huoleton

Talvella ei yksikään nietos varjoon jää

jokaisen paikan kertoo kartta tää

 

Näetkös, mikä nauha tuossa kimaltaa?

Se on reitti porotokkien

jota ne kulkevat aina vaan

tai ehkä sittenkin

se naalin metsästyspolku on

 

Tunnetko tuon hehkuvan pisteen?

Se on joulun salaisuus

 jo ihan ikivanha ja joka vuosi silti uus

Tuuli puhaltaa hankien ja mättäiden taikaa

juuri nyt, huomenna ja kaiken aikaa

-Roona-

Hyvää tahtoa yuleyönä

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Salin keskellä paloi mahtava kokko kuten aina yulen iltana. Pöydät oli laitettu salin reunoille ja ne pursusivat ruokaa, Asgardin keittiöiden naiset olivat totisesti panneet parastaan. Thor istui kuninkaallisten pöydässä Odinin vasemmalla puolella ja oikealla istuivat Frigga ja Loki mainitussa järjestyksessä. Thorin oma oikea puoli oli sillä hetkellä tyhjä, sillä hänen kaksitoistavuotias tyttärensä Stiorra oli hulmunnut paikaltaan kokon luo esittääkseen perinteisen yule-tanssin. Tyttö oli valittu tehtävään kekrinä ja oli ollut siitä saakka innoissaan saamastaan kunniasta. Nyt Stiorra häilyi kärsimättömän oloisena juuri liekkien ulottumattomissa odottaen, että muusikot saisivat soittimensa viritettyä. Thor vilkaisi Lokia, jonka ilme oli harkitun kärsivä. Fandral oli vähän aiemmin käynyt pitämässä kannustuspuheen Stiorralle.

”Oikein hyvin sanottu”, oli Loki vastannut siihen ”joskin tyttö ei sitä tarvinnut. Hän mesonut koko jutusta kyllästymiseen asti, joten hyvä, että se saadaan pois päiväjärjestyksestä. Ehkä sitten saan jälleen opetettua hänelle jotain.”

Fandral oli murahtanut Lokia pitämään turpansa kiinni. Nyt veli oli siirtynyt tuijottelemaan liekkejä. Yhtäkkiä tanssin ensitahdit kajahtivat ja kaikkien (paitsi Lokin) katse liimaantui Stiorraan. Thor tuijotti lumoutuneen, kuinka hänen pieni tyttönsä liehui kokon ympärillä kuin suuri loitsija konsanaan. Liikkeet oli selvästi peritty siltä vanhemmalta, jota ei ollut, kukaan tuskin erehtyi luulemaan taiteellista tulkintaa Thorin lahjaksi Stiorralle. Muutaman kuumeisen minuutin kuluttua koko sali puhkesi raikuviin suosionosoituksiin. Asgardilaiset tömistelivät lattiaa niin, että laudat kumisivat. Stiorra kumarteli ja niiaili vasemmalle ja oikealle. Thor hehkui ylpeyttä. Hän huomasi sivusilmällä, kuinka Loki tapautti käsiään muutaman kerran laiskasti yhteen ja poistui sitten vähin äänin salista.

Loki tunsi sydämensä repeävän. Omiin huoneisiinsa saavuttuaan hän oli riisunut juhlavaatteensa ja käpertynyt sänkynsä peittojen väliin.

Miten iso Stiorra jo olikaan! Ei menisi enää kauaa, kun tyttö olisi jo nuori nainen. Enkä minä saa koskaan hymyillä hänen voittaessaan, hän ajatteli rinta puristuen.

Yö oli jo pitkällä Lokin havahtuessa horroksesta Thorin huoneeseen johtavan salaoven auetessa. ”Tulin tuomaan sinulle Stiorran lahjan. Hän vaati, että sinun on saatava se yuleyönä, vaikka muut inttivät, että olisi sama luovuttaa se sinulle vasta aamulla”, veli sanoi heilutellen kädessään pientä pakettia.

Loki ei voinut estää kyyneleitä tulvahtamasta silmiinsä. ”Kehuithan sinä hänen tanssiaan? Se oli upeampi kuin mikään aiemmista. Halasitko minunkin puolestani?”

Thor kiipesi hänen viereensä sänkyyn ja veti hänet kainaloonsa. ”Toki, toki. Meidän nuori neitimme muistuttaa vuosi vuodelta enemmän isiä”, tämä kuiskasi hänen korvaansa suudeltuaan ensin otsaa.

Loki kavahti hieman. ”Thor, älä puhu tuollaista. Odin katselee edelleen harvakseltaan Stiorraa karsaasti. Onneksi tyttöjen kuulukin olla siroja ja hän on perinyt sinun vaaleat hiuksesi…”

Thor silitti hänen niskaansa. Makuuhuoneen takan hiipuva hiillos kuvastui hänen silmistään. ”Älä hätäile. Kaikki kuvittelevat vain, että Stiorra matkii sinua ja liittävät yhtäläisyydet siihen. Vain minä näen, että hänen liikkeensä ja asentonsa ovat luontaisesti samoja kuin sinulla. Haluatko avata lahjasi?”

Loki oli halunnut sanoa vielä paljonkin, mutta paketti tökättiin hänen kämmenelleen. Hän avasi kauniit, ruskeasta paperista ja punaisesta nauhasta koostuvat kääreet varovasti. Sisältä paljastui pieni taulu, johon oli koottu asetelmaksi prässättyjä linnunsulkia ja kukkia.

Lämpö täytti Lokin sydämen. ”Hän on tehnyt tämän itse.”

Thor halasi häntä tiukemmin. ”Stiorra sanoikin, että se olisi jotain sellaista, jota voit pitää mukana, jos haluat. Se on kaunis lahja.”

Lokille se oli paljon enemmän. Kunpa hän olisi voinut lahjoa tytärtään niin kuin halusi. Ei hän olisi hukuttanut tyttöä lahjoihin, mutta antanut pari niin tarkoin harkittua, että tämä olisi ihastunut ikihyviksi.

”Yritä kertoa hänelle jotenkin salavihkaa, että kannan sitä aina mukanani.”

Thor nyökkäsi ja hyväili hänen kaulaansa muutamalla suukolla. Loki painautui lähemmäksi elämänsä ainoaa luvallista rakkautta. He kököttivät siinä pitkän tovin.

”Tiedäthän sinä, että olet ollut hänelle hyvä isä kaikki nämä vuodet?” Thor kuiskasi sitten käheästi.

Loki säpsähti. ”Miten minä muka olisin voinut olla?”

Thor kaatui sängylle pitkäkseen vetäen hänet mukanaan. ”Stiorra rakastaa sinua. Minusta on jo jonkin aikaa tuntunut, että hän tietää. En tiedä kuinka, sillä kukaan meistä ei taatusti ole kertonut hänelle. Mutta hänellä on yhtä terävä ja juonikas pää kuin sinulla…”

”Ei”, Loki keskeytti Thorin kuin veitsellä leikaten. ”Älä. En minä halua hänen perivän juonikkuutta ja epäluottamusta. Voisinpa antaa hänelle jotain kauniimpaa.” Loki inhosi äänessään kuuluvaa katkeruutta ja heikkoutta.

Thor vei kätensä hänen paitansa alle paljaalle iholle. ”Tiedät kyllä, etten tarkoittanut tuota, rakas. Stiorra kertoo minulle aina innoissaan oppitunneistanne, siitä, miten olette tutkineet jotain vanhaa tekstiä. Loki-setä puhuu minulle kuin aikuiselle, isä, hän aina sanoo. Luulen, että hän kestää Fandralia taistelutunneilla vain siksi, että pitää miekkailusta.”

Loki vei sormensa Thorin hiusten lomaan. Hän huokasi: ”Kiitos, sydän sydämestäni. Olen vain toivonut niin monesti, että hän kutsuisi minua isiksi.”

Thor suuteli häntä rauhallisesti maistellen. ”Se päivä koittaa vielä.”

Loki hymyili surumielisesti. ”Et sinä voi tuollaista luvata, etenkään yuleyönä.”

Thor kietoi vartalonsa hänen ympärilleen kuin Yggdrasilin juurakon. ”Ehkä en, mutta tiedäthän, että yuleyössä sanotaan olevan taikaa, koska se on niin täynnä hyvää tahtoa? Siksi uskalsin lausua nuo sanat. Kenties hyvä tahto ottaa niistä vaarin.”

Loki ei pystynyt enää pidättelemään silmiinsä kihonneita uusia kyyneleitä. Thorin rintaa vasten oli kuitenkin turvallista itkeä ja nukahtaessaan hän tiesi, että toisaalla palatsissa Stiorra uinui myös yuleyön turvallisessa sylissä.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CXI: Susien sota, Kuinka aika pysäytetään ja Yksi

 Heippa!

Mestarisoturi Uhtred on vihdoin vallannut sukunsa linnan takaisin, mutta pitkään hän ei saa rauhasta nauttia. Yllättävän hätäsanoman saatuaan Uhtred lähtee uskollisten soturiensa kera ratkomaan Mercian ja vanhan vihollisensa Wessexin ongelmia. Merciassa Uhtred huomaa, että hänellä on vastassaan myös uusi vihollinen: norjalainen viikinkipäällikkö Sköll, joka johtaa hurjapäistä joukkoa. He ovat suden sotureita, jotka huumaavat itsensä ennen taistelua ja sotivat mielipuolisen raivon vallassa. Sköll mielii Northumbrian kuninkaaksi Uhtredin vävyn Sigtryggrin tilalle ja hyökkää susineen säälimättömästi tämän kimppuun. Uhtredin on tuhottava vihollisensa yksi kerrallaan. Onnistuuko hän pitämään Wessexin loitolla pohjoisista kotiseuduistaan? Onko pelottavan velhon tukemia suden sotureita vastaan edes mahdollista taistella?

Kehun joka kerta näitä sarjan myöhempiä osia siitä, että niissä on vähemmän taistelukuvauksia. Uhtred on oikeastaan aika peto suunnittelussa ja taktikoinnissa, vaikka tunteet välillä vievätkin voiton. Hän tuntee Wessexin valtapelit hyvin ja siksi onkin kuningaskunnalle niin vaarallinen vihollinen. Minuakin harmitti Stiorran puolesta (kuten kirjailijaakin loppusanojen mukaan), pidin hänestä hahmona, vaikka hänellä ei ollut vastinetta todellisessa historiassa. Hauska oli myös aikahyppely, jossa runoilijapappi kirjoitti tulevaisuudessa runoa kirjan nykyajassa käytävästä taistelusta ja Uhtred kommentoi sitä. Uhtred taitaisi haluta jo vetäytyä eläkkeelle, kun Northubrian norjalaiset ovat toistaiseksi ainakin vannoneet uskollisuutta Siggtryggrille, mutta ei hän aivan vielä voi.

Tom Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabethin aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin, maailman Etelämereltä New Yorkiin. Nyt hän janoaa tavallista elämää. Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti: historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Hän voi kesyttää historian, joka on saavuttamassa häntä kovaa tahtia. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että rakastua ei saa. Kuinka aika pysäytetään on katkeransuloinen jännitystarina itsensä kadottamisesta ja löytämisestä, muutoksen vääjäämättömyydestä, virheistä joita ihmiset on tuomittu tekemään kerta toisensa jälkeen sekä siitä, miten pitkään pitää elää ennen kuin ymmärtää elämän tarkoituksen.

Minusta Matt Haigin kirjat ovat aika keskinkertaisia. Tätä vaivasi sama ongelma kuin Keskiyön kirjastoa; aiheen koko potentiaalia ei mielestäni hyödynnetty. Etenkin Albatrossiseura jäi vähän raakileeksi, sellaiseksi tässä nyt on tällainen salaperäinen salaseura, kuinka jännittävää. Tai minulle ei kai vain riittänyt Hendrich pitämässä kaikkia lankoja käsissään, olisin kaivannut enemmän organisaatiota (kun ne kuvitellut/todelliset vastapuolet olivat Berliinin instituutti ja bioteknologiayritykset, jotka ovat isoja ja hierakkisia instituutioita). Muutenkaan kirjailija ei noussut pohdiskelemaan tekstin kysymyksiä Tomin eksistentiaalisen kriisin yläpuolelle. Kohdat, joissa Tomin maailman törmäsi Antonin ja Camillen maailmaan olivat minusta parhaita.

Grace ja Tippi eivät siedä sitä, että heitä tuijotetaan, mutta he ovat tottuneet siihen. He ovat siamilaiset kaksoset, yhtä kaikin mahdollisin tavoin. Enemmän kuin mitään muuta siskokset toivovat, että heidät nähtäisiin yksitellen, kumpikin vuorollaan, kahtena erillisenä ihmisenä, kuten kaikki muutkin. He haluavat oikeita, omia ystäviä. Entä rakkaus? Mutta tyttöjä odottaa raastava valinta. On tehtävä päätös, joka voi muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti. Sarah Crossanin koskettava romaani ihmisyydestä, sisaruudesta ja rakkaudesta on saanut lukuisia palkintoja ja käännetty monille kielille.

Tässä säeromaanin muoto jotenkin puhutteli minua enemmän kuin Kuunnousussa. Minua silitti vastakarvaan se, että Tippin ja Gracen siskon anoreksia vain paukautettiin ilmoille. Toki Gracella oli omassa tilanteessaan varaa olla raadollisen rehellinen, mutta silti. Mietin myös miten perheen rahat riittivät siskon tanssiharrastukseen, ainakin Suomessa balettitunnit ovat kai kohtuullisen kallista lystiä. Mutta varmaan vanhemmat halusivat tarjota tällekin tyttärelle edes jotain. Pidin kovasti Yasmeenista ja Jonista, oikeastaan olisin halunnut Gracen vielä lopussa tapaavan heidät, näkihän hän nämä toki Tippin hautajaisista kuvatulla videolla. Sympaattinen ja koskettava tarina.

-Roona-

Tirkistelijä

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Stiorra viiletti Asgardin kuninkaanpalatsi vähemmän käytettyä käytävää norsunluunvalkoinen tukka hulmuten. Paljon suortuvia oli irronnut nyöreiltä, joille palvelija oli ne aamulla siististi kiinnittänyt. Hän oli karannut opettajaltaan ja hoitajaltaan, jotka olivat kumpikin pitkinä annoksia nautittuina äärimmäisen tylsiä henkilöitä. Stiorra piti paljon enemmän isästään ja salaperäisestä Loki-sedästä, joka suhtautui häneen kyllä varsin penseästi. Myös Fandral, Hogun ja Sif olivat hauskoja, mutta heillä oli yleensä muuta tekemistä kuin seurustella seitsemänvuotiaan pikkutytön kanssa. 

Stiorra teki yhdessä kulmassa äkkikäännöksen ja säikytti kierroksellaan nuokkuvan vartiosotilaan. Mies huusi jotain häneen peräänsä, mutta hän ei välittänyt kuunnella. Aikuiset sanoivat joka kerta samaa: ”minä kerron kirjuri Frenjalle” tai ”menenkin sanomaan hovineiti Sigridille”. Stiorra pysähtyi erään seinävaatteen eteen ja pujahti sitten sen takaiseen syvennykseen. Frenja ja Sigrid tietysti uhkasivat aina isällä. Äidillä Stiorraa ei voinut uhkailla, koska hänellä ei ollut äitiä. Kun hän kysyi äidistä, hänelle kerrottiin epämääräinen tarina kuolevaisesta naisesta, joka oli äärimmäisten hyvien enteiden alla synnyttänyt lapsen Thorille, hänen isälleen. Sen jälkeen äiti vain katosi kuviosta, Stiorra eli onnellisena Asgardissa ja loppu. 

Stiorra nakersi palan omenasta, jonka oli ujuttanut kaapunsa taskuun aamiaisella. Hän istuskeli seinään nojaten vähän aikaa ja livahti sitten takaisin käytävälle. Hän oli toiseksi alimmassa kerroksessa maanpinnalta lukien ja loikki lähimpään portaikkoon (se oli tarkoitettu palvelijoiden käyttöön). Päästyään maatasolle hän suuntasi suoraa päätä suosikkipaikkaansa. Sielläkin oli seinävaate, jonka takana oli syvennys. Tässä syvennyksessä oli kuitenkin tirkistysaukko ulos, jonka kaikki olivat oletettavasti unohtaneet, sillä kukaan ei tuntunut tietävän siitä. Hauskempaa minun kannaltani, Stiorra ajatteli. Aukosta näki pienelle syrjäiselle sisäpihalle. Se oli tavallisesti Freijan kissojen temmellyskenttä ja niitä Stiorra seurasi mielellään. Joskus hän oli salaa irvistellyt paikalle eksyneille rakastavaisille. 

Tänään tirkistysreiän kautta näkyi kuitenkin jotain poikkeavaa. Loki-setä nojaili pihan keskellä kohoavan patsaan jalustaan. Mitä setä täällä teki? Ei ainakaan ollut tapaamassa ketään tyttöä? Stiorran mieleen kävi mustasukkaisuuden pistos. Eihän? Kohta paikalle saapui toinen henkilö, joka ei hänen helpotuksekseen ollut tyttö, vaan hänen isänsä. Sekin oli kyllä kummallista, sillä isä ja setä eivät tulleet toimeen hyvin, vaikka veljiä olivatkin. Stiorra tarkkaili, kuinka isä tervehti ja sai vastatervehdyksen. Loki alkoi selittää jotain ja säesti sanojaan käsien liikkeillä. Stiorra ei voinut kuulla mitä sanottiin, mutta keskustelu oli ystävällismielistä, sillä kumpikin seisoi rentoina. Kului jonkin aikaa, sanat tyrehtyivät ja sitten isä astui eteenpäin katsottuaan ensin kummallekin puolelleen kuin varmistaakseen, ettei kukaan näkisi. Sitten isä suuteli Loki-setää. 

Stiorra oli huudahtaa hämmästyksestä. Hän sai kuitenkin hillittyä itsensä ja ehti nähdä, kuinka Loki-setä kuiskasi jotain isän korvaan ja suukotti tätä vielä poskelle. Sen jälkeen molemmat poistuivat omalta puoleltaan pihaa. Stiorra lösähti seinää vasten ja mietti kuumeisesti huultaan pureskellen. Mitä tämä tarkoitti? Olivatko isä ja Loki-setä rakastavaiset? Se tuntui kyllä aika epätodennäköiseltä. Hän pinnisti muistiaan. Oliko isä koskaan puhunut kenestäkään mielitietystään? Ei, mutta eräs toinen yksityiskohta putkahti hänen mieleensä. Jos hän yritti kysellä äidistä, isä ei koskaan kutsunut tätä äidiksi vaan aina ´toiseksi vanhemmaksi´. Isä vakuutti, että tämä rakasti Stiorraa syvästi, vaikka ei olosuhteiden takia voinutkaan olla hänen kanssaan. Nyt Stiorran päähän oli syntynyt hullu mielleyhtymä. Entä jos ´toiseksi vanhemmaksi´ kutsuminen olikin tarkoituksellista? Entä jos ei ollut mitään äitiä vaan oli Loki? Stiorra oli jo saanut tarpeeksi oppia, että tiesi sen olevan käytännössä mahdotonta, mutta jumalat pystyivät jotenkin kenties…. 

Hänen vatsansa kurahti kovaa merkiksi siitä, että lounasaika lähestyi. Hän lähti paikastaan, etsi jälleen lähimmän portaikon ja hiippaili ajatuksissaan kohti ruokasalia. Sen ovella häntä odottivat vihaiset Frenja ja Sigrid. 

”Olemme etsineet sinua joka paikasta. Missä olet ollut mokomakin vintiö?” 

Stiorra antoi heidän sättiä itseään ja johtaa hänet sitten pöydän ääreen. Puhukoot niin paljon kuin jaksaisivat, hänellä oli juuri nyt tärkeämpää mietittävää.

-Roona-

Kiihkoa merkkipäivänä

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot on otettu muualta, mutta juoni on omani. Avengers, Thor ja Loki kuuluvat tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa. Mikäli et halua lukea minulta seksuaalista sisältöä, jätä tämä lukematta.

Loki maleksi Asgårdin palatsin hiljaisimman siiven käytävillä. Ilta oli jo laskeutunut ja seinät olivat hämärät soihtujen välissä. Päivä oli ollut kaiken kaikkiaan varsin tympeä. 

”Hyvää syntymäpäivää veli! Täällähän sinä olet.” Thorin ääni kuului yllättäen hänen takaansa. 

Loki irvisti. Onnitteluja hän nyt viimeksi kaipasi. ”Oh, kai tulet lahjojen kanssa.” Hän oli käännähtänyt päin Thoria, joka katsoi koirapentumaisesti ja näytti tyhjiä käsiään. 

”Minulla on kyllä sinulle jotain, mutta ajattelin, että vasta sitten juhlissa…” 

Sinä oletkin varmaan ainoa, Loki mietti happamesti. Varjoprinssin juhliminen ei kuulunut asgårdilaisten suosikkeihin. Sen vuoksi pitojen pääpainopiste oli jo vuosia sitten siirretty muualle Lokin syntymäpäivän viettämisestä. 

”No, mitä olet tehnyt tänään? Kalistellut ja tapellut?”, hän tiedusteli mielevästi.

Thorin suupielet kiristyivät hieman. ”Me harjoittelimme Sifin ja soturikolmikon kanssa. Ja juttelin Alledinelle…” 

Loki oli alkanut kiertää veljeään hitaasti hiissaten. ”Ah, kaunis Alledine! Kerro lisää.” 

Thor kurotti päätään hänen peräänsä kuin pöllö. ”Älä nyt viitsi. Me vain…” 

”Kävitte nurkan takana?” Loki oli seurannut varsin tarkasti veljensä ja Alledinen suhteen kehittymistä. Tyttö oli sievä, mutta jokin, jota Loki ei oikein osannut osoittaa, hänessä ärsytti. 

”Emme. Se ei oikeastaan kuulu sinulle.” Thorin lievä punastuminen huvitti Lokia. 

”Mitä sanoit hänelle?” 

Toisen kiusoittelu oli nostanut hänen synkeää mielialaansa huimasti. Thor napsautti suunsa mielenosoituksellisesti kiinni. 

”Sano nyt,” Loki maanitteli hunajaisesti ja hipaisi paidan kaula-aukosta pilkistävää lihaksikasta olkaa. ”Minä tarjoudun pyyteettömästi ja rehellisesti paljastamaan kuinka pielessä kujertelusi oli.”

Thor asetti käsivartensa puuskaan. ”Sinun rehellisyytesi kyllä tiedetään. Mitä kokemusta sinulla muka on naisille puhumisesta?” 

Loki pysähtyi hetkeksi loukkaantuneen näköisenä. ”Et ehkä ole huomannut, mutta monenlaista. Minun puheissani on esimerkiksi sisältöä, kun en voi jatkuvasti kehuskella sillä, kuinka monta päätä olen hakannut irti.” 

Thor tuhahti ärtyneesti ja heilutti samalla silmille valahtaneet hiuksensa pois edestä. ”En minä kehuskele…” 

Loki painoi sormensa veljensä niskakuoppaan. ”Kukas nyt on epärehellinen? Alledine haluaa kuulla silmiään verrattavan taivaankappaleisiin – mielellään vieläpä sellaisiin, jotka ovat oikeasti olemassa – eikä taistelun hurmeesta.” Hän piirsi niskakuopan muodon, joka oli sivumennen tunnustellen aika miellyttävä.

Thorilta pääsi epätasainen uloshengitys. ”Lopeta.” 

Loki oli vasta aloittanut. Seuraavaksi hän seuraili kaulassa pumppaavia suonia. ”Älä, älä. Kuvittele, että minä olen unelmiesi kaunotar. Miten saisit minut mukaasi hämärään soppeen?” 

Thor yritti liikahtaa pois, mutta joutui oikeastaan vain pahempaan paikkaan, seinän lähelle. ”Sanoisin, että sinulla on kauniit mustat silmät.” 

Loki heitti vapaana olevan kämmenensä dramaattisesti otsalleen. ”Hyy, kaikki miehet hokevat minulle tuota. Ole vähän omaperäisempi.” 

”Että olen jo pitkään halunnut suudella herkkiä huuliasi?” Thor kuulosti epävarmalta ja joltakin, minkä Loki saattoi aiemman kokemuksensa perusteella tulkita vain kasvavaksi ärtymykseksi. 

”Sinustahan kuoriutui varsinainen runoilija! Mutta en minä vielä ole lämmin.” 

Loki oli siirtynyt veljensä eteen silittelemään tämän solisluita ja näki, kuinka tämä puri huultaan ja siristeli silmiään. Hän räjähtää kohta ja minä saan parannella poskeani loppuviikon, mutta tämä on sen arvoista, hän ajatteli. Hän antoi intensiivisen katseensa levätä Thorin kasvoissa, vaikka tunsi, kun tämän kädet irtosivat rinnalta. Seuraavassa hetkessä hänet vedettiin lähelle niin kovaa, että sormet olivat murtua. Thorin huulet söivät hänen omiaan. Suudelman kiihkeys oli viedä jalat alta. Kului pieni ikuisuus ennen kuin he pääsivät toisistaan irti. 

”Sehän oli… tuota… kiinnostava lähestymistapa”, Loki huohotti suu raollaan. 

Thor tuijotti häntä silmillään, jotka olivat sulaa laavaa. ”Toinen?” tämä kysyi kummallisella äänellä. 

”Toinen…” Loki ehti tuskin aloittaa, kun Thorin kieli oli jälleen tutkiskelemassa hänen hampaitaan. 

Aika taittui eikä hän ollut ihan varma missä vaiheessa toinen luikautti kädet hänen smaragdinvihreän paitansa alle. Miekkailun kovettamat sormenpäät tuntuivat karheilta. He liikkuivat käytävillä. Loki havaitsi sen vain vaivoin, sillä suurimmalta osin hän keskittyi rajuun suudelmamyrskyyn. He tulivat jollekin ovelle, jonka Thor kiskaisi auki lähes välinpitämättömästi. Huoneessa oli katosvuode. Onko Thorin makuukamariin tällainen reitti? Loki ajatteli haituvaisesti. Hänen kätensä olivat jo alkaneet riisumaan miehen vyötä. Thor oli siirtynyt imemään hänen kaulaansa ja repi paidan pois niin että helmiäisnapit lentelivät. Lyhyen tanssahtelun jälkeen he olivat kumpikin ilkialasti. 

”Onko tämä totta?” Thorin ääni oli niin paksu, että sen kanssa kilpaili ainoastaan se, mikä hieroutui Lokin nivusiin sikäli, kun ei törmäillyt hänen omaan kovuuteensa. 

Loki uikahti kiihkosta. ”Ota minut.” Hänen ei totisesti ollut ollut tarkoitus sanoa niin.

Thor vei hänet vällyjen väliin ja tuli sitten itse hänen taakseen sängyn toiselta puolelta. Lihaksikas vartalo tuli aivan kiinni häneen ja kova kalu hiersi pakaroita. Thor oli rauhoittunut hyväilemään hänen niskaansa huulillaan ja kädet vaeltelivat kylkiluilla. Loki kaipasi aivan toisenlaista kosketusta. Hän alkoi hieroa itseään vaativasti Thorin etumusta vasten. Hellä hampaiden kosketus sai hänet pysähtymään. Veljen sormet valuivat sivelemään hänen kaluaan. Loki jatkoi muutaman sekunnin kuluttua äskeisessä rytmissä. Nyt hän tunsi näykkäyksen ihollaan ja kämmen nousi lanteelle kuin hillitäkseen liikettä. Hän lopetti jälleen hetkeksi. Thor palasi aiempiin toimiinsa tosin nyt käsi leikki voimakkaammin Lokin elimellä. Yritätkö sinä saada minut lopettamaan, senkin paskiainen? Loki murahti mielessään, minähän en sinun tahtoosi alistu.

Rajumpi hieronta alkoi pian tuntua vähän liiankin hyvältä. Häneltä pääsi äänekäs huokaus, kun toisen käsikin työskenteli lujemmin. Niskassa tuntuva kipu jähmetti hänet. Veljen pirulainen oli purrut! Sormet olivat karanneet miellyttävältä paikaltaan ja lukkiutuneet lonkkaluun yläpuolelle. 

”Anteeksi, mutta et ollut kiltisti.” 

Loki kuuli karhean äänen korvassaan. Hän yritti taistella rautaista otetta vastaan, mutta se oli hyödytöntä. Samalla Thor ujutti toisen kätensä hankalasti hänen altaan jatkaakseen sykkivän peniksen puristelua. Myös hänen pakaroillaan sykki ja se, ettei siihen voinut vastata, oli silkkaa kidutusta. Lokin silmissä salamoi. 

”Thor yhhmm…”, hän ynisi anovasti. ”Tee jotain.” 

Veli piti sitä ilmeisesti merkkinä, sillä häneltä löytyi sellainen ranneliike, jota Loki ei ollut kuvitellut olevan olemassakaan. Ote lonkasta heltisi, sillä Thorillakin oli vaikeuksia keskittyä enää moneen asiaan. Hän onnistui painautumaan muutaman kerran kohti syliä ennen purkautumista. Thor tuli pian perästä hänen pakaroilleen. Lokin luomia halkoivat jälkihuumassa vielä kirkkaat välähdykset.

”Rakas kulta”, Thor mumisi. 

Sanat iskivät Lokiin nyrkin lailla. Hän kierähti vatsalleen ja asettui kyynärpäidensä varaan. Kenen kanssa veli oikein kuvitteli olevansa tekemisissä? Thorinhan olisi pitänyt yrittää selittää asiaa parhain päin kuten silloin, kun oli juopotellut liikaa. ”Tämä oli varmaan tässä. Kerropa, kuka sai sinut tuollaiseen kiihkoon?” 

Thor avasi silmänsä ja näytti hämmentyneeltä. ”Sinä.” 

Loki irvisti vällyille. Ei veli sentään noin taulapää ollut. ”Ketä sinä ajattelit? Sifiä?” 

Thorin hölmistynyttä ilmettä oli helppo lukea. Tietenkin tämä oli fantasioinut soturittaren reisistä ja haarovälistä. Se sattui enemmän kuin Loki halusi myöntää. Hän kohottautui, mutta hänen käteensä tartuttiin. 

”Minne sinä menet? Luulin, että sinusta tuntui hyvältä.” Thor katsoi häntä taas kummallisesti.

”Parasta häipyä ennen kuin käsität kokonaan, etten minä ole Sif.” Loki riuhtaisi itsensä irti ja heitti jalkansa sängyn reunan ulkopuolelle. ”Muistuta minua myös, etten ole lähelläsi, kun tajuat kutsuneesi minua rakkaaksi kullaksi.” 

Thor nousi hänen takanaan. ”Enkö sitten saisi, vaikka se on totta?” Loukkaantuminen oli lähes käsinkosketeltavaa. 

”Minä olen sinun vihoviimeinen temppuilijaveljesi, jonka iljettävä jekku meni liian pitkälle ja sen takia me olemme tässä nyt!” Loki huusi, sillä kysymys oli osunut äskeisen lyönnin paikkaan kuin nyrkki olisi halunnut varmistaa, että oli taatusti saanut aikaan mojovan mustelman. 

Thor kapusi hänen viereensä sängyn reunalle. ”Et sinä ole iljettävä vaan kaunis. Anna minun edes pyyhkiä sinut ennen kuin lähdet. Enhän minä vaan satuttanut sinua?” 

Loki tuijotti pitkään kullankeltaisia silmiä. Niistä ei voinut havaita muuta kuin syvää huolekkuutta siitä, että tämä oli satuttanut häntä. Loki yritti loksauttaa palasia paikoilleen mielessään, mutta ne karkailivat ja hänen ohimoaan alkoi särkeä. Yksinkertaisinta oli vain kysyä sitä, mikä häntä eniten vaivasi. 

”Thor, kuinka paljon sinä ja Sif makaatte yhdessä?” 

Veljen kasvoille nousi helpottunut hymy. ”Siitäkö tämä kiikastaa? En minä ole koskaan maannut Sifin kanssa. Hänhän repisi minulta silmät päästä, jos yrittäisin. Ihmettelinkin, miksi vedit hänet tähän mukaan.” 

Ilma tarttui Lokin kurkkuun. ”Mutta Fandral… Hogun…” 

”Juoruilevat joka asiasta, jos löytävät vähänkin syytä.” Thorin käsi oli alkanut silittää hänen yläselkänsä kaaria. ”Jos vielä haluat varmistusta niin voin kertoa sinulle yhden tarinan, mutta se on kyllä jokseenkin nolo.” 

Loki risti jalkansa niin, että toinen polvi osui Thorin reiteen. Hän huokasi. ”Minun alavartaloni on sperman peitossa. Sekä omani että sinun. Että varmaan minä kestän pienen nolouden.” 

Thor tuli lähemmäksi häntä ja hän painoi päänsä tämän olalle. ”Me olimme silloin teinejä. Tiedäthän sinä Asan puutarhan?” 

Loki nyökkäsi. Sille viheralueelle näki hänen huoneistonsa parvekkeelta. 

”No, minä olin siellä. Sif tuli etsimään minua ja… tuota… asiat olivat kesken.” 

Lokilta pääsi kuiva pärskähdys. ”Sinulla oli käsi housuissa.” 

Thor punastui. ”Niin. Eikä kuulemma ollut vaikea arvata, ketä ajattelin, koska tuijotin intensiivisesti erästä tiettyä parveketta.” 

Lokin vartalon läpi humahti lämpöaalto. ”Minuako?” 

”Niin.”  

”Ei kai se ole noloa? Tai siis ollut silloin?” 

Thorin piti kröhiä hieman. ”Ei. Sinun notkeaa vartaloasi oli oikein mukava ajatella. Tai muistaakseni ajattelin sitä. Joka tapauksessa noloa oli se, että en tajunnut, että Sif seisoi aivan vieressäni ja käytännössä huusi nimeäni. Siis tajusin sen vasta sen jälkeen, kun olin saavuttanut huipun huokaillen nimeäsi.” Hän oli muuttunut kuuman hiilloksen väriseksi. 

Loki esti itseään vaivoin purskahtamasta nauruun. ”Sehän oli hyvä tarina. Sif taisi olla jälkeenpäin tahdikas, koska tuo olisi ollut maailman herkullisin juoru.” 

”Niin.” 

Rauhoittuen Loki kiersi kätensä Thorin ympärille. ”Minä olen ollut tänään vähän tyhmä. Mutta saanko siitä huolimatta pyytää jotain? Onhan minulla kuitenkin syntymäpäivä.” 

Thor suukotti häntä pehmeästi otsalle. ”Tietenkin.” 

”Kävisitkö makuulle?” Thor teki työtä käskettyä. Loki lukitsi reitensä hänen lantionsa ympärille ja antoi lopun vartalostaan liukua ukkosenjumalan päälle. ”Voin olla tässä loppuyön, jos haluat. Tai sitten suorittaa sen, mitä varsinaisesti ajattelin”, hän sanoi hellästi. ”Varoitan myös, ettei sinulla ole valitusoikeutta, valitsitpa kumman tahansa.” 

Thorin silmät hehkuivat ja hän hamusi Lokilta muutaman suudelman. ”Suorita.” 

Veljen äänensävy ja suoruus saivat aikaan yllättävää kiihotusta. ”Kuten kruununprinssini haluaa.”

Loki tutustui Thorin vartaloon aivan uudella ja intohimoisella tavalla. Hän pitkitti tutkimusretkeään tarkoituksella kuullessaan toisen ähinän. Vahva rinta, muotovaliot kyljet, vatsalihakset – kaikki saivat hänen merkkinsä. Hitaasti hän lähestyi karvoitusta, joka oli yhtä vaalea kuin hiukset toisessa päässä. Thor hengitti raskaasti, mutta ei keskeyttänyt häntä. Loki maisteli kovettunutta kalua varresta alkaen, kunnes otti sen pään suuhunsa. Hän imi sitä jonkin aikaa hoidellen kädellä alaosaa. Thorin keho oli alkanut väristä hienoisesti. Loki lopetti ja kuljetti kielensä mutkikasta reittiä takaisin toisen huulille. 

”Et saa tulla vielä.” 

”Loki…” Thor kuulosti tukahtuneelta kuin purisi poskeaan hillitäkseen itseään. 

Hymy karkasi Loki huulille varkain. ”Käänny.”

Hän ei uskonut Thorin noudattavan käskyä, joten hän oli pudota vuoteesta, kun mies vaihtoi äkkiä asentoa. Veljen peppu oli pystyssä hänen edessään kuin toiveena siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tämä urahti vaativasti. 

”Minä ihailen hetken maisemia. Saat kyllä mitä haluat.” 

Pakarat olivat täydelliset. Loki oli silmäillyt niitä monta kertaa housujen peittäminä. Liian monta. Hän hivutti kätensä alaselälle ja vetäytyi lähemmäs. Siinä mihin hän törmäsi ei ollut milliäkään löysää. Miten sinä onnistut tässä? hän mietti kumartuessaan suukottamaan selkärangan tyveä. Thor työnsi hänen huuliaan vastaan. Loki kohottautui hieman ja kostutti sormenpäitään syljellä. Ei hänkään halunnut satuttaa. Thor päästeli niin halukkaita ääniä sormien tunnustellessa, ettei hänen valmiudestaan ollut epäilystäkään.

Loki rynni itsensä sisään, koska oma hidastelu alkoi olla liikaa jo hänellekin. Hän pääsi pian miellyttävään rytmiin, mikä kuultiin varmasti käytävän muissakin huoneissa, sillä Thor mylvähteli estottomasti. Loki tunsi, kuinka jostain syvältä toisen sisältä lähti kumpuamaan alkavan maanjäristyksen aaltoja. Hän kiihdytti tahtiaan, hukkui himon mereen. Ei vaan hyökyaaltoon. Thor tärisi niin voimakkaasti, että romahti vällyille. Loki ei välittänyt siitä, sillä hän oli jo rajan toisella puolella, jossa nautinto siveli hänen jokaista hermopäätään. Palatessaan makuuhuoneeseen hän huomasi valahtaneensa veltoksi leveälle selälle. Jokin muukin oli veltostunut, vaikka Thorin sisällä oli edelleen varsin ihanaa. Hän kuuli sydämen sykkeen, joka oli jo hieman rauhoittunut. Loki pyörähti tyhjälle sängynpuoliskolle. Keho oli tyydyttynyt ja raukea. 

Thorin käsi etsiytyi pukkaamaan häntä. ”Saako tulla viereen, rakas?” 

Suloisen lämmin kevättuuli puhalsi Lokin rinnan läpi. ”Tule vain, senkin köriläs.” Thorista hohkavaan jälkilämpöön oli erinomaista nukahtaa.

Aamulla Loki heräsi heikkoon valon kajastukseen. Se siivilöityi sängyn ympärysverhojen läpi. Kumpi meistä oli vetänyt ne kiinni? He olivat valuneet yön aikana lusikkaan, missä ei kyllä ollut valittamista. Loki rentoutui hetkeksi, kunnes… etuhuoneesta kuului töminää. Aikaista palvelijoille, hän pohdiskeli. Kolahdus. Ja toinen. Tukahtunutta kiroilua. Loki valpastui ja yritti havahduttaa Thoria. Tämä mumisi jotain käsittämätöntä. Yksi makuuhuoneen pariovista avattiin. Tulija selvästi tarkkaili hetken. 

”Thor, oletko sinä taas tuonut jonkun tytön minun vällyihini?” Fandralin krapulasta huolimatta rehvakas ääni. 

He olivat Fandralin huoneessa. Loki potkaisi Thoria nilkkaan. Se ei tuottanut toivottua tulosta, vain vihaisen tuhahduksen. Askelten töminä lähestyi. Sitten verhot kiskaistiin auki ja Loki sokaistui sekunniksi. Silmien tottuessa hän näki Fandralin tuijottavan leuka lähes maahan pudonneena. Hetki pysähtyi ja sitten Fandral koetti selvästi sanoa jotain avoimella kidallaan. 

”Suu kiinni, Fandral.” Käskevä, kuninkaallinen ääni kohosi Lokin takaa. Häntä puristettiin tiukemmin. Huoneen omistaja loksautti leukaperänsä yhteen niin, että hampaat kalisivat. ”Oikein. Nyt peräännyt ovelle ja häivyt. Tai Loki tässä naulaa sinut kattoon.” 

Fandral kalpeni hiukan ja todentotta liikehti takaperin. Lokista tuntui ikuisuudelta ennen kuin mies sai sormensa ovenkahvalle. 

”Ja Fandral, turpa kiinni!” Thorin sanat panivat soturiin vauhtia niin, että tämä rymisteli toisen huoneenkin halki.

Loki hengitti muutaman kerran erittäin syvään, sillä hänen kehonsa oli sitä mieltä, että nyt olisi hyvä paikka hysteeriselle kohtaukselle. Thor oli rauhallisempi ja… ”Voi korpin perse! Kiihottiko äskeinen sinua noin paljon? Onneksi meillä on sentään peitot lanteille asti niin hän voi järkensä säilyttääkseen uskotella, että kummallakin oli housut jalassa.” Lokin tukkaa silitettiin. 

”Sinä se minua kiihotat. Ehkä voisimme… vielä pikaisesti ennen kuin lähdemme.” 

Lokia alkoi naurattaa. Hän riuhtoi itseään niin, että sai käännyttyä veljeensä päin. Hän antoi muutaman suukon terävälle parransängelle. ”Me lähdemme nyt. Mieluiten niin, että minä poistun takaovesta ja sinä normaalia reittiä, kun on kerran tavanomaista, että eksyt tänne yövieraittesi kanssa. Seuraavalla kerralla minä varmistan, että päädymme joko minun tai sinun huoneeseesi.”

Thor pöhähti tyytymättömästi, mutta antoi hänen lähteä pukeutumaan. Hän joutui hakemaan vaatteitaan ja kaikenlainen kumartelu oli ähinästä päätellen toisesta oikein mukavaa katsottavaa. Hän katsoi Thoriin vasta, kun oli saanut kaiken päälleen. ”Hauskaa, jos pidit esityksestä. Suoritan saman joka aamu. Aika vaihtelee.” 

Veljen ilme oli viattomuuden perikuva. ”En minä mahtuisi housuihini, jos en…” 

Loki soi hänelle parhaan viekkaan virneensä. ”Hanki isommat housut. Tavataan illalla juhlissa. Minä menen nyt.” Hän kääntyi vielä sala-aukolta. ”Ja Thor… käske hyvän tähden jonkun vaihtaa Fandralin pellavat.”

-Roona-

Mietteitä kirjasta CX: Finale, Kärsimyskukkauuteaddiktio ja Kapteeni Nemo merten syvyyksissä

 Heippa!

'

On kaksi kuukautta siitä, kun Kohtalot vapautuivat korttipakan kahleista, kun Legend julistautui kruununperijäksi ja kun Tellalle selvisi, ettei hänen rakastettuaan tosiasiassa ole olemassakaan. Ihmishenkien, keisarikunnan ja sydänten tulevaisuus on vaakalaudalla. Tellan on päätettävä, luottaako Legendiin vai entiseen viholliseen. Sisar Scarlett, joka saa selville mullistavan salaisuuden, on puolestaan toivottoman tehtävän äärellä. Ja Legendillä on edessään ratkaiseva, lopullinen valinta. Caraval on päättynyt, mutta nyt pelissä on paljon enemmän kuin koskaan aiemmin. Finalessa jokainen joko voittaa tai häviää kaiken. Stephanie Garberin Finale päättää Tellasta ja Scarlettista kertovan trilogian.

Pidän edelleen kovasti Garberin taianomaisesta ja runsaasta tyylistä kuvailla kaikkea, eikä se silti ole yliampuvaa. Tella ja Scarlett ovat kumpikin päässeet hahmoina kehittymään mukavasti. Tykkään Herttaprinssi Jacksista ja hän onkin päähenkilönä Garberin seuraavissa kirjoissa, jotka aion ottaa lukulistalle. Tykkään siitä, miten luontevasti tytöt suhtautuvat seksuaalisuutensa. Ehkä se on naiskirjailijan ansiota. Toisaalta sekä Julian että Legend vaikuttavat saavan kiksejä siitä, että tytöt eivät todellisuudessa ole kauhean kokeneita. Tai en minä oikeastaan tiedä, tällainen fiilis vain tuli rivien välistä. Miksihän Kohtalot lopussa pakenivat ilman taistelua? Kun heillä kai oli edelleen voimansa, he vain menettivät kuolemattomuutensa Langenneen tähden kuollessa.

Noituuttaan koko ikänsä salaillut Juno muuttaa Pilmontin suurkaupunkiin. Kiehtova Sadin tutustuttaa Junon noitapiiriinsä, ja uudet ystävät auttavat häntä herättämään piilotetut voimansa. Elämä kaupungissa on kuitenkin täynnä uhkia. Valkoinen magia kumpuaa luonnosta – metsistä, yrteistä ja veden voimasta, jotka ovat betonin keskellä käymässä vähiin. Ihmiset tuhoavat ympäristöä yhä nopeammin ja vainoavat noitia. Noitapiirin kapinallinen Sadin tuntee vetoa kiellettyyn mustaan magiaan, jonka rituaaleissa voima saadaan tuonpuoleisesta. Luonnon ehtyessä Sadin ja pimeät voimat houkuttavat Junon mukaansa. Mutta onko valkoinen magia täysin viatonta ja musta magia läpeensä pahaa? Kärsimyskukkauuteaddiktio on ylistys luonnolle, nuoruudelle ja maailman yöpuolelle.

Pidin Sadinista ja Junosta kertojahahmoina, mutta olisin halunnut tietää enemmän Hoseinista ja Tomasista. Olivatko he yhdessä? He vaikuttivat sillä tavoin läheisiltä. Ehkä siksi minua juuri häiritsi, ettei heidän parisuhdestatustaan tarkennettu. Tykkäsin luonnon ja maagisten rituaalien kuvauksista. Kärsimyskukkauuteaddiktiolla ei nimestä huolimatta juuri ollut kirjassa sijaa. Suurin addikti taisi olla Noa, joka oli loppujen lopuksi vain sivuhahmo. Toki siellä värjyi taustalla, että monet ihmiset käyttivät sitä huumeena. Minnehän Max katosi lopussa? Joutuiko hän maksamaan hinnan rituaalista ja tuli vedetyksi toiselle puolelle? Ehkä hän vain häipyi yleisessä sekasorrossa valtavien energiavarantojen kanssa. Jännittävä ja kaunis kirja.

Pariisin museon tutkija Aronnax, tämän uskollinen palvelija Neuvokas ja kanadalainen merimies Ned Land ovat mukana retkikunnassa, joka pyrkii selvittämään eripuolilla maapalloa suurta pelkoa herättäneen merihirviön arvoituksen. Monen kuukauden jälkeen etsijät pääsevät sukelluslaivaksi osoittautuvan Nautilus-aluksen jäljille, mutta joutuvat samalla sen vangeiksi. Nautilusta ohjaa salaperäinen kapteeni Nemo. Pitkä vankeuden aika ja matka kiehtovaan merenalaiseen maailmaan alkaa. Visionäärinen Jules Verne kuljettaa lukijaansa merten syvyyksissä mielenkiintoisten henkilöhahmojensa seurassa. Pääosassa on kuitenkin itse meri rikkauksineen, eliöineen ja kadonneine kaupunkeineen. Mutta kuka on arvoituksellinen kapteeni Nemo? Paljastuuko hänen synkkä salaisuutensa? Teos on ennen julkaisematon laitos suomen kielellä.

Kirjaa hallitsee Vernelle tyypillinen kuiva ja tieteellinen tyyli. Hahmoilla on muutama ominaisuus, joista heihin keskitytään. Neuvokas on flaamilainen ja luokittelija, Ned Land taas äkkipikainen. Aronnaxista itsestään ei paljon selviä, mutta voinee päätellä, että hän elelee poikamiehenä ja hoitaa professuuriaan Pariisissa. Verne on osunut oikeaan monissa arveluissaan mitä syvällä meressä saattaisi olla, mutta Atlantis sentään on vain kirjailijan toiveajattelua. Korallihautausmaa on hieno idea, varmasti juuri Nemon ajatusmaailmaan sopiva. Kirjan sävy jätti kuitenkin kylmäksi eikä ainakaan minua jäänyt askarruttamaan Nemon henkilöllisyys. Hän oli joku, jolla oli ollut varoja rakennuttaa hieno sukellusvene.

-Roona-

Hyrinää, kehräämistä ja muita tyytyväisyyden ääniä

 Moikka!

Huom: Tämä teksti sisältää seksin kuvailua ja alfa-omega-dynamiikkaa. Mikäli et lue näistä aiheista mielelläsi tai et lue niistä mielelläsi minun kirjoittamanani, jätä lukematta.

Devonin työpäivä oli ollut helvetillinen. Hän ei olisi ikinä ottanut sunnuntaikeikkaa vastaa, jos olisi tiennyt, että Andyn kiima alkaa sinä aamuna. Aivan kuin ei olisi ollut ollut tarpeeksi kiduttavaa olla erossa omegastaan tämän ollessa kiimassa, hän oli ajatellut lähes taukoamatta, miten Andy ja Ama kotona varmaan kuksivat menemään. Seisokki housuissa teki lähes kipeää. Onneksi hän oli sentään saanut manguttua luvan pysyä koko ajan baaritiskin takana. Avain ei meinannut osua heidän asuntonsa lukkoon, sillä kädet tärisivät halutessaan päästä koskettamaan jotain aivan muuta kuin paskan avaimia ja lukkoja.

”Vitun ovi”, hän tervehti rämpiessään sisään.

Amanda istui sohvalla ja kurotti kaulaansa hänen suuntaansa. ”Andy on suihkussa.”

Devon sai kenkänsä pois ja mennen Aman luokse painoi suukon tämän poskelle. ”Joko sinä ole rakastellut sen ihan väsyneeksi?”

Ama hymyili ja toi sormensa silittämään hänen sänkistä leukaansa. ”Andyllä on ikävä omaa alfaansa. Hän tulee hulluksi, kun näkee sinut.”

Sanat lämmittivät Devonin mieltä, vaikka hän hyvin tiesi, että Andyllä oli nyt kaksi alfaa eikä tämä olisi luopunut kummastakaan mistään hinnasta. Paholainen oli ilmeisesti kuullut nimensä, sillä Andy astui olohuoneeseen suihkunraikkaana juuri silloin. Miehen pyyhe putosi lanteilta heti, kun tämä näki Devonin.

”Dev”, Andy kuiskasi anovasti. ”Ota minut.”

Devon oli nopeampi, sillä hän oli jo ennen pyynnön loppumista ehtinyt kiertää kätensä tiukasti omegan ympärille. Se sai Andyn hyrisemään tyytyväisenä.

”Mitäs te kaksi ootte täällä puuhailleet, kun pallejani tökkii tuollainen rautakanki? Katsoneet maalin kuivumista vai?” Devon tiedusteli kiusoitellen.

Andyltä karkasi kärsimätön urahdus. ”Minä haluan sinut. Ota minut takaa. Ja…ja Ama voi tulla minun alleni.”

Miehen suupielistä valui sylkeä ja Devon rakasti sitä. Andy osasi olla niin perkeleen kiihottava. Hän vilkaisi Amaa, joka seurasi mielenkiinnolla heidän tilanteensa etenemistä.

”Vai sellaiset suunnitelmat. Katsotaan, jos olet kiltti poika, ne saattavat toteutua. Mutta ensin minä panen sinua niin, että voin nähdä miten silmäsi pyörivät päässä.”  Hän suuteli Andyn märkiä huulia ja veti tämän lantion tukehduttavan lähelle omaansa.

”Aiotteko kylppäriin vai onko se vapaa? Minunkin tekisi mieli käydä suihkussa”, Ama tiedusteli kömpien seisomaan.

”Me valtaamme tämän tuhmurin kanssa makkarin”, Devon malttoi irrottautua kiihkeyden keskeltä sanomaan.

Ama kulki heidän ympäri hipaisten kummankin niskoja kuumalla suulla. ”Rakkaat”, hän supatti ja meni menojaan.

Devon antoi Andyn repiä vaatteensa pois. Makuuhuoneessa haisi sitruunalle, limelle ja viinalle – Devonin lempidrinkille. Hän oli sitä mieltä, että Andyn kiima haisi juuri tuolta – se hänet oli alun perin toisen luokse ajanutkin – ja Amakin oli myöntänyt, että omega tuoksui kiihkossaan miellyttävän sitruksiselle. Makuuhuoneessa lemusivat myös ihmiskehon seksin aikana tuottamat eritteet ja Devonista oli erityisen kiihdyttävää tietää, että hänen rakasta omegaansa oli jo pantu muutama kierros noissa lakanoissa. Andy ynähti vaativasti ja hän tyrkkäsi miehen pehmeyden sekaan. Devon kapusi hänen päälleen ja alkoi imeä sykkivää kaulasuonta. Andy kohotteli jo lantiotaan kuin asettaakseen sen tarjolle hänelle.

Devon painoi sen takaisin sänkyä vasten. ”Tsot. Minä olen kärvistellyt puoli päivää samalla, kun sinä olet nautiskellut. Siispä minä saan esittää vaatimukset. Niihin kuuluu muun muassa se, että kova kullini hieroo ensin monia muita paikkoja kuin sitä mihin sen haluat. Ja suuni… no, katsotaan mitä se tekee.”

Devon kuljetti huulensa hyväilemään Andyn hartioita ja rintaa samalla, kun kädet seikkailivat kyljillä, vatsalla ja lonkilla. Ja toki hän hieroi lantiotaan mihin kohtaan milloinkin sattui osumaan. Erityisen makeilta tuntuivat osumat toisen marmorisen liukkaaseen seisokkiin. Andy päästeli halusta paksuja ääniä. Vaikka keskittyi täysin omegaan, Devon tunsi, että naisalfakin oli tullut paikalle, istumaan huoneen ainoalle nojatuolille kädet kevyesti käsinojilla. Ama ei koskaan kosketellut itseään katsellessaan heitä. Devon, joka ei olisi malttanut pitää näppejään erossa omasta kalustaan tuijottaessaan Andyn ja Aman ähkimistä, oli joskus kysynyt miksi. Ei ole tarvetta, nainen oli vastannut. Näytätte niin kauniilta rakastellessanne, kiihotun siitä paljon enemmän kuin itseni kopeloimisesta. Se oli kyllä totta, sillä kun Ama tuli heidän viereensä jälkeenpäin, tämä oli aina litimärkä. Devonista alkoi tuntua, että hän oli lämmitellyt jo aivan tarpeeksi eikä Andy missään nimessä saisi tulla ennen kuin hän olisi tiukasti tämän sisällä. Hän nipisti miestä pakaroista saaden tämän hurahtamaan kuin äärimmilleen viritetyn moottorin.

”Laitahan itsesi tiskille, alfasi haluaa sinut.”

Andy nosti lantiotaan uudelleen ja sai tällä kertaa itsensä väkivaltaisesti täyteen Devonia. Devon nautti, hurmioitui, siitä miten omega äänteli, kun hän kerta toisensa jälkeen jyräsi tämän nivusia vasten. Andyn keho oli alkanut täristä orgasmin esiaalloissa ja Devon tunsi, kuinka hänen peniksensä lukkiutui toisen miehen uumeniin. Se oli yllättävää, sillä yleensä uloke yhdisti heidät vasta orgasmin hetkellä. Ilmeisesti Andykin huomasi kiinnittymisen, niin lujasti hän kiersi vartalonsa Devonin ympärille vain räjähtääkseen hetken kuluttua. Devon liikutteli itseään laiskasti vielä muutaman kerran ja tuli sitten perästä syvälle omegaansa. Kumpikin huohotti raskaasti, kehot rentoutuivat vähitellen, vaikka heidän pitäisikin olla vielä erityisen lähekkäin ainakin viisitoista minuuttia.

Devon suki Andyn tukkaa. ”Haluan kuulla sinun kehräävän. Pitäisikö pyytää Ama tänne niin saataisiin kuulla vähän purinaa?”

Andyn tyydytyksestä sumeat silmät katsoivat häntä. ”Kyllä, kiitos rakas”, tämä kuiskasi tuskin kuuluvasti.

”Ama-kulta, tulisitko sieltä pirun tuolilta meidän luoksemme?”

Devon kuuli, kuinka Ama nousi ja pudotti kylpytakin, joka hänellä oli ilmeisesti ollut päällään. Nainen laskeutui vuoteelle, tuli aivan kiinni Andyyn ja alkoi hyväillä omegan niskaa. Devonin huulille nousi hymy hänen kuullessaan kehräyksen kevyet ensi tahdit. Hän kuljetti kätensä Andyn yli johonkin Aman lonkan tienoille. Toinen alfa tietäisi kyllä, mitä hän halusi. Kohta Ama kosketti hänen sormiaan ja se oli Devonin lupa kuljettaa ne rannalta luolaan, jossa meri nousi ja laski. Hän halusi luonnollisesti kiusata vähän Amaakin ja alkoi heti hinkata klitorista koko voimallaan.

Ama ynisi Andyn niskavilloja vasten. ”Minä… ooohhhh… tulen ennen aikojani… aaahhhh… tuon paskiaisalfasi takia”, hän supatti onnellisena pärisevälle omegalle.

Ama piti tavallisesti hitaasta leikittelevyydestä, sellaisesta, joka ajoi useimmat hulluuden partaalle, mutta suoraan sanoen juuri nyt Devon halusi nähdä hänen tulevan mahdollisimman pian. Hänellä oli jo erinomainen suunnitelma tämän kerrosleivän jälkeisiin hetkiin. Naisalfa sai orgasmin juuri, kun ulokkeen ote hellitti. He kaikki kolme nauttivat tämän jälkipöllyistä aikansa, kunnes Devon vetäytyi erilleen.

”Ama, tulisitko kanssani tuonne?” hän kysäisi osoittaen oven suuntaan.

Amanda venytteli aikansa ja silitteli Andyä ennen kuin meni Devonin perässä keskilattialle. Devon alkoi hyväillä naisalfan selkää ja suukotella tämän korvallista. Hän kuuli, että kehräys oli lakannut ja huomasi silmäkulmastaan, että Andy tavoitteli hatarilla käsillään alapäätään.

”Kuka antoi luvan koskea?”

Andyn silmät pysähtyivät ja sormet jäivät roikkumaan muutaman sentin päähän puolikovasta kalusta.

Devonin huulille piirtyi hymy. ”Ama, mitä omegamme saa tehdä?”

Ama kuljetti käsivartensa hänen kaulansa ympärille. ”Odota meitä, kulta.”

Andy siirtyi puristamaan lakanoita mumisten turhautuneesti. Devon jatkoi imuttelua Aman kanssa. Naisen pehmeisiin huuliin oli välillä erittäin ihana upota, vaikka hän pitikin enemmän miehisistä suista. Devon keskittyi tarkoituksellisesti jonkin aikaa täysin Amaan. Kun hän seuraavan kerran kurkkasi Andya, tämän kämmen oli juuri kietoutunut seisokin ympärille ja huulilta karkasi kirahdus.

”Tsoi!” Devon kirkaisi. ”Sinua kiellettiin. Tuosta hyvästä saat rangaistuksen.”

Hän jätti Aman kohteliaasti jaloilleen ja esti yöpöydänlaatikosta tummanvioletin silkkihuivin. Andy kurotteli häntä kohti ottaakseen kiinni, mutta hän vangitsi toisen miehen ranteet. ”Ne, jotka eivät tottele käskyjä, sidotaan”, hän perusteli.

”Sinäkin olet kiihottunut”, Andy valitti pienesti.

Sitä Devon kyllä oli ja nautti siitä täysin siemauksin. Hän sai Andyn löysästi kiinni sängyn päätyyn ja meni takaisin Aman luo.

”Mitä aiot, paskiainen?” Ama kysyi kujeilevasti heidän ollessaan taas halauksessa.

”Sinä menet istumaan hänen naamalleen ja minä… no, minä teen mitä teen.”

”Miten hän ei ole vielä oppinut, että sinun kanssasi kannattaa varoa, mitä toivoo? No, kunhan ei kiusata häntä enää kauaa.”

Devon hymyili leveästi naisalfan sanoille ja suikkasi suukon hiljentääkseen tämän. Hän ohjasi heidät kohta jo hieman tuskissaan olevan Andyn luo. Hän katsoi mielihyvällä, kun Ama asettui hitaasti paikalleen niin, että Andy varmasti ehti ymmärtää, mitä oli tapahtumassa. Häiriö oli Andylle kovin kaivattu, sillä nainen voihkaisi jo ennen kuin oli kunnolla asemissa. Devon herkutteli kuvittelemalla, miltä hänen omegansa kieli näytti märässä kolossa. Itse hän alkoi leikitellä Andyn peniksellä ja kostuttaa sitä syljellään. Hänen edessään oli kaunis näky ja kaikki olisi täydellistä, kunhan hän vain saisi omegan sisäänsä.

 Makuuhuoneen täytti kaksi ääntä: kostea vikinä, joka lähti Andysta ja Aman makeat huokaisut. Kolmantena niihin liittyi mukaan Devonin rohiseva ähke hänen naidessa itseään omegansa kullilla. Kaikki saavuttivat huipun hieman eri aikaan. Ama pysytteli pystyssä sormiensa puristusvoiman avulla sen aikaa, että pojat pääsivät alta pois ja romahti sitten sängylle. Hän veti Andyn vierelleen niin lähelle, että heidän nenänsä koskettivat.

Devon asettui omegan taakse. ”Mitä piditte esityksestä, rakkaat?”

Andy oli taas alkanut kehrätä tyytyväisesti, jossa oli vastausta riittämiin.

Ama tuhahti pehmeästi. ”Seuraavalla kerralla Andy saakoon sen mitä halusi.”

Devon virnisti Andyn niskaan. ”Sopii. Se oli oikein hyvä idea.”

Seuraava kerta saattaisi koittaa jo huomenna.

-Roona-

Hänen vartalonsa tarina

 Moikka!

Huom! Tekstissä on seksuaalista sisältöä. Älä lue, jos tiedät jo etukäteen pahastuvasi sellaisesta. Taranin käyttämä hellittelynimi irismu tarkoittaa aarteeni.

Öljylamppu valaisi huonetta pehmeästi. Sonja katseli kapeasta sängystä, kun Taran riisui vaatteitaan. Hän ei ollut ottanut omaa yöasuaan pois, he olivat sopineet niin. Oikeastaan vuode ei ollut edes erityisen kaita, Sonjan huoneen katosvuode vain oli hurjan suuri ja hän epäili isännän sängyn Johnin makuutilassa olevan yhtä kookas. Tarankin olisi saanut nukkua sellaisessa, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti muusta kuin tästä pienestä sopesta.

”Minä saan John-herralta ylöspidon tekemättä vastineeksi juuri mitään. En voi vallata yhtä makuuhuonetta vain itselleni”, tämä oli perustellut Sonjalle.

Taran oli nyt täysin alasti ja valo liehui hänen vartalollaan. Sonja olisi voinut kuolla onnellisena siihen näkyyn, kenen tahansa tytön märkään päiväuneen. Miekkailu oli harjoittanut miehen kehoa tasavahvasti kaikkialta. Lihakset olivat jäntevät ja koko olemus huokui voimaa. Kehon kiertävä lohikäärmetatuointi pääsi oikeuksiinsa.

”Haluatko varmasti, että tulen sinne? Voit vielä lähteä, en pane lainkaan pahakseni, tämäkin on ollut hienoa.” Taran katsoi häneen varovasti olkansa yli.

”Tara, en aio mennä minnekään, ellet nimenomaisesti sitä tahdo. Sinä saat päättää, haluatko kertoa tatuoinnistasi ja antaa minun hyväillä sitä. Minulle riittää vaikka vain nukkua vieressäsi.” Varmemmaksi vakuudeksi Sonja teki tilaa vierelleen.

Taran astui sulokkaan askeleen ja kävi istumaan vuoteelle selin häneen. ”Miten haluat, että minä olen?”

Sonja huokasi. Taran oli joskus joutunut pakotetuksi seksiin – se oli orjan osa – ja hän tiesi, että kysymys kumpusi sieltä. ”Ole niin kuin haluat, rakkaani”, hän kuiskasi voimakkaalle niskalle.

Taran otti kiinni kädestä, jonka Sonja oli työntänyt hänen kainalonsa alta ja puristi kevyesti. ”Haluan, että nautit tänään. Kuten viime kerralla.”

Sonjaa vihlaisi kuulla kaikki sanojen takana piileskelevä epävarmuus. Hän oli nauttinut heidän ensimmäisellä kerrallaan enemmän kuin koskaan kenenkään muun miehen kanssa, ei sillä, että hänellä kovin paljon kumppaneita olisi ollutkaan. Taran oli kohdellut häntä kuin kukkasta, jonka sai kukoistamaan vain erittäin hellällä hoidolla. Silti miestä vainosivat menneisyyden haamut eikä tämä kyennyt täysin uskomaan hänen vakuuttelujaan elämänsä parhaasta seksistä.

”Minä nautin jo nyt, kun hengität siinä aivan kiinni minussa. Ei toiselta ihmiseltä voi enempää pyytää.”

Taran vei hänen sormensa suudeltaviksi huulilleen. Sonja päästi onnellisen ynähdyksen olan ihoa vasten.

”Sinun vartalosi on niin kaunis”, Taran sanoi tuijottaen vastakkaiselle seinälle.

”Niin sinunkin Tara. Jos osaisin piirtää, en lopettaisi sen piirtämistä koskaan.”

Taran teki muutaman yllättävän nopean liikkeen ja Sonja huomasi istuvansa tiivisti miehen sylissä. ”Kiitos. Kukaan ei ole aiemmin sanonut minulle noin.” Käsien ote muuttui epäröiväksi ja ääni hiljeni matalaksi. ”Tahdothan… olla siinä?”

Sonja kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi kasvonsa vasten rintalihaksesta tuijottavaa lohikäärmettä. ”Tahdon, soturini”, hän mumisi.

 Taran veti heidät kummatkin makaamaan sängylle ja veti Sonjan leuan ylös. He suutelivat pitkään ja hartaasti. Sonja ei voinut olla tuntematta Taranin kiihotusta ja hänen oma haarovälinsä kostui. Mutta enemmän hän halusi kuulla tatuoinnin tarinan, jos mies vain pystyisi sen kertomaan.

”Luuletko, että voit jakaa historiasi jo kanssani?”

Taran oli pannut silmänsä kevyesti kiinni. ”Ky-kyllä. Aloita nilkasta ja pohkeesta.”

Sonja liikkui hitaasti ja varovasti pois miehen kainalosta ja asettui sängynpäätyyn niin, että saattoi hyväillä tämän vasenta jalkaa. Hän suukotti lohikäärmeen terävää hännänpäätä, johon oli tehty muutama piikki pelotteeksi. Hän eteni puoleen pohkeeseen asti, kunnes Taran pysäytti hänet.

”Se on vanhin osa.”

Pyrstö olikin jo hieman kuluneen näköinen.

”Miksi se tatuoitiin?”

Sonja tiesi jo, että Carrean sotilasorjat tatuoivat itseään aina jostain syystä. Kuvaan otettiin lisää osia jonkin ”merkkipaalun” osuessa kohdalle. Orjien ollessa kyseessä se saattoi merkitä vaikkapa erittäin ankarasta rangaistuksesta selviämistä. Tämän kaiken John oli selittänyt hänelle.

Taran ulotti kätensä koskettamaan hänen hiuskiehkuraansa. ”Se on muisto itse asiassa kohtuullisen onnellisesta ajasta elämästäni. Jokainen meistä ottaa ensimmäisensä valmistuttuaan koulutuksesta.”

Sitä Sonja ei ollut tiennytkään. Hän silitteli ääriviivoja ja mietti, miten Johnin puheiden perusteella ankara opetus oli saattanut olla hyvää aikaa. ”Eikö se ollut sinusta ikävää?” hän kysyi hellästi.

”Kaikki oli hyvin tarkkaa, mutta opettajat olivat reiluja eivätkä rankaisseet syyttä. Parempia isäntiä emme sitten enää näe, totesi toverini Macan ja se oli tietysti totta. Opettajat pitivät meitä sentään ihmisinä, kun taas isännille olimme omaisuutta ja korvattavissa.”

Taran hiljeni kuin ei olisi osannut sanoa enää muuta. Sonja kuljetti huuliaan pohkeella ja hänen sydämeensä sattui se, kuinka neutraalisti Taran puhui, kuin tuo olisi ollut luonnollista ja tavanomaista. Seuraavaksi pedon kuva kiemursi etureidelle. Sonja hivutti kielenkärkeään lonkkaluulle saakka, jolloin matka katkesi anovaan ynähdykseen. Hän nosti katseensa ja näki Taranin nyt puristivan silmäluomiaan.

”Tunnetko olosi epämukavaksi? Tämäkö on seuraava kappale tarinaasi?”

Mies värisi kosketuksen alla, mutta sai kuitenkin sanotuksi: ”En, irismu.  Tä-tämän otin, kun pääsin eroon ensimmäisestä isännästäni.”

Sonja asetti kätensä lepäämään reidelle ja otsansa sitä vasten osoittaakseen miehelle, että tällä oli kaikki maailman aika. Hetken intiimiys oli saanut kummankin kiihkeäksi, Taranilla seisoi jykevästi ja Sonja tunsi ihanien himon aaltojen huuhtovan omaa sisintään. Kaikkein kutkuttavinta oli kuitenkin, ettei himojen ollut tarkoituskaan toteutua tänä yönä, riitti vain se, että sai rauhassa kiihottua.

”Millainen hän oli?”

Taran huokasi katkeilevasti. ”Koko hänen huonekuntansa eli hänen oikkujensa pelossa. Palvelijoita pieksettiin harva se päivä. Sain ne alaselkäni isot arvet häneltä enkä edes muista miksi.”

Sonja kuuli Taranin äänessä aavistuksen katkeruutta ja sitä sieti hänen mielestään ollakin, jos joku kerran puhtaasti mielettömyyksissään oli aiheuttanut tälle niin paljon kipua. Hän oli jo urahtamaisillaan jotakin, kun Taran yllättäen jatkoikin. ”Minä… kerran emäntäni… eri emäntä… käski minun riisua housuni… en voinut muuta… hän otti elimeni suuhunsa…ja… esitin nauttivani, mutta sisälläni tunsin pelkkää etovuutta.” Viimeiset sanat haipuivat lähes kuulumattomiin.

Sonja suikkasi höyhenenkevyen suukon reiden ulkosyrjälle. ”Olen niin pahoillani, rakkaani. En osaa sanoa muuta.”

Taran hapuili hänen päätään. ”Ei sinun tarvitse. Teet minulle hyvää enkä taida reagoida siihen oikein.”

Sonja kohottautui kontilleen ja painautui nenä poskea vasten. ”Reagoit juuri niin kuin pitää. Lohikäärmeesi on niin monen surun summa.”

Mies vei kämmenensä silittelemään hänen lanteitaan. Sonja hengähti liikkeiden osuessa makeisiin paikkoihin.

Taranin ilme pehmeni. ”Taidan nousta istumaan.”

Sonja siirtyi seinää vasten, jotta tämä sai heilautettua jalkansa lattialle. Lohikäärmeen takajalat kurkottivat alavatsalle ja -selälle, mutta niiden salaisuudet saisivat jäädä toiseen kertaan. Sonja suukotteli, kunnes sai kehotuksen jäädä keskiselälle.

”Minun tekisi mieli koskettaa itseäni”, Taran sammalsi ja äänessä kuulsivat kauhu ja itseinho.

”Kosketa vain, rakkaani, ei siinä ole mitään pahaa”, Sonja hymähti rauhallisesti.

Miehen käsien lihakset olivat herkässä valossa jännittyneet, eivät vielä valmiit ennen torjuttuun haluun. Sonja kuunteli selkäontelosta ja kyljistä kaikuvaa hengityksen rytmiä.

”Tämä osa tehtiin, kun olin parantunut viiden kylkiluun murtumasta.”

Hiljaa lausutut sanat saivat Sonjan irvistämään. ”Miten?” hän kysyi hivellen rajoja, jotka muodostivat tarueläimen ruumista.

”Killankirjuri Metha ulkoisti kovimmat rangaistukset, kuten monet muutkin. Rankaisija innostui liikaa ja minut tuotiin takaisin runneltuna. Ukko-Metha piti rankaisijalle sellaisen puhuttelun, että tämä muistaa sen varmaan ikuisesti. `Sinä olet säälittävä ja ahne nousukas, joka vahingoittaa toisten arvokasta omaisuutta!´”

Sonja tunsi lievää tyytyväisyyttä, että ainakaan kaikki Tarania satuttaneet eivät olleet noin vain päässeet pälkähästä. Toisaalta Metha oli ollut vihainen siitä, että hän hyödykkeensä oli saatettu käyttökelvottomaan kuntoon eikä Taranin tunteista. Hän antoi huultensa pyörteillä ylempänä puhtaalla selällä.

”Olet minulle niin rakas”, hän huokasi.

Taran tuntui rentoutuvan. ”Seuraava pätkä ulottuu hieman olan alle. Voitin erään vuosittain järjestettävän sotilasorjien välisen kilpailun. Tuo on otettu sen jälkeen, rehentelyksi siitä, että olin paras.”

Sonja hieroi kumpaakin lapaa kämmentensä pohjilla. ”Oliko se miekkailukisa?” hän kysyi kiusoittelevasti.

Mies vain nyökkäsi. Sonja siirsi kätensä sivelemään kylkiä ja nautti, kun Taran alkoi taas hengähdellä hieman nopeammin.

”Kerro minulle, miten se tehdään”

Sonja hätkähti yllättävää toteamusta. ”Mikä?”

”Koskettaminen”, kuului katkonainen urahdus.

Sonja mietti hetken. Ei hän tiennyt miestä paremmin, kuinka se tehtiin. Hän veti kuitenkin itsensä aivan kiinni Taraniin, vei käsivartensa ristiin tämän ympäri niin, että sormet jäivät lomittain pallean päälle ja asetti leukansa niskakuoppaan.

”Vie sormesi ensin vain lähelle kaluasi. Anna niiden hipoa sitä. Se kertoo kyllä, mikä tuntuu hyvältä.”

Mies teki niin kuin hän oli ehdottanut, vaikkei Sonja sitä nähnytkään, koska oli sulkenut silmänsä, aisti vain toisen kehon värähtelyistä.

”Onko… onko väärin tart… tarttua lujempaa?”

Sonja hengitti Taranin myskistä tuoksua. ”Ei, rakkaani. Luoja… luoja sentään kuinka kiihottunut minä olen”, sanat purkautuivat hänen suustaan.

Koko huoneen lämpö tiivistyi heihin, kun Taran kouraisi ensin muutaman hitaan vedon ja kiihdytti sitten tahtiaan. Sonja eli jokaisen puristuksen ja liikkeen miehen mukana, heidän huohotuksensa oli yhteinen. Sitten Taran purkautui, lämmintä tahmaa lensi myös Sonjan sormille. Hän hykersi tyytyväisenä. Mies antoi hänen olla paikallaan ja tasasi hengitystään.

”Tahdotko vielä kuulla kaulan ja pään tarinan?” Taran kysyi hellästi ehkä vartin kuluttua.

Sonja oli edelleen niin jälkihehkun pyörteissä, että hänellä meni hetki tajuta, mitä kysymyksellä tarkoitettiin. ”Kyllä, jos jaksat kertoa.”

Taran pyöräytti hänet syliinsä ja heidät makaamaan. ”Lohikäärmeen kaulan otin, kun oli kulunut kolme vuotta ilman suurempia rangaistuksia tai muutakaan. Arvelin, ettei onnea kannata koetella enää pidempään.”

Sonja antoi suukon olalle, jota tatuointi koristi. Ja veti sitten miehen makeaan ja pitkään suudelmaan. ”Entä pää?”

”Se tehtiin viimeisinä viikkoinani Carreassa. Tiesin jo John-herran osatavan minut… vapaaksi.”

Sonja painautui tiukemmin miestä vasten tämän epäröidessä sanan vapaaksi kohdalla. ”Toivottavasti siihen ei enää tarvitse lisätä mitään uutta”, hän kuiskasi.

Taran silitteli hänen tukkaansa. ”Sinun myötäsi taidan lisätä siihen värejä, irismu. Jos se vain sopii sinulle?”

”Tietysti, Tara.”

Mies siirtyi tunnustellen hellimään Sonjan rintoja ja tämä nukahti sormien kovettumiin nänneillään.

-Roona-