Rakkaudesta sinuun

 Moikka!

Will mallaili valmistujaishattuaan päähän peilin edessä. Hän oli joskus odottanut valmistumista kuin kuuta nousevaa, mutta nyt hänen ajatuksensa suuntautuivat tulevaisuuteen. Olivat itseasiassa suuntautuneet jo pitkään. Hän ja Hermio muuttaisivat yhteen! Oli onnenpotku, että hänen harjoittelupaikkansa Bostonissa oli tarjonnut pysyvää työtä. Äiti ja isä olivat auttaneet asunnon etsimisessä ja Celineltä oli löytynyt yllättäviä säästöjä, joilla he olivat voineet ostaa kodin. Will oli itkenyt ja nyyhkyttänyt ja kiitellyt Celineä ylenpalttisesti, kunnes tämä sanoi, että se oli vain rahaa ja paljon tärkeämpää oli nähdä Hermio onnellisena Willin kanssa. Sitä paitsi Celinen oli tullut aika siirtyä toiseen paikkaan, joten hän halusikin jättää kaiken Hermiolle kuuluvan Hermiolle, kun oli ehdottoman selvää, ettei tämä enää lähtisi hänen mukaansa. Will odotti jo enemmän kuin innokkaasti, että saisi joka aamu herätä poikaystävänsä vierestä ja suukottaa tätä hyvän huomenen toivotukseksi niskaan, olkapäälle, poskelle, otsalle tai suulle, mikä nyt sattuisi olemaan lähimpänä.

Hän hymyili peilikuvalleen. Koulun kaapu näytti huvittavalta, mutta niin sen kuuluikin. Jenny oli saanut kunnian pitää puheen kaikille valmistuville ja Will oli hirvittävän ylpeä ystävästään. Hermio ja Celine olivat luonnollisesti tulossa valmistujaistilaisuuteen kuten myös Willin vanhemmat ja sisaret kumppaneineen. Sillä porukalla he lähtisivät myös syömään illalla juhlan jälkeen. Historian vuosikurssi oli sopinut juhlivansa yhdessä vasta seuraavana päivänä, jotta kaikki ehtisivät viettää aikaa myös kiireisimpien sukulaisvieraiden kanssa. 

”Vieläkö sinä peilailet? Ja naamasta näkee, ettet ole ajatellut mitään muuta kuin Hermiota.” Jenny oli hyökännyt hiljaa hänen taakseen pukeutumistilaan. 

”Hei sinullekin”, Will sanoi kääntyen halaamaan tyttöä. ”Näytät nätiltä. Jännittääkö?” 

Jenny kiepautti tukkaansa, joka oli vedetty latvoista pehmeille laineille. ”Eipä juuri. No, mitä Hermio on suunnitellut täksi illaksi?” 

”Ei kai mitään erityistä. Hän lähtee syömään meidän kanssamme.” 

”Niin varmaan”, Jenny tuhahti ja veti Willin perässään odotustilaan muiden opiskelijoiden joukkoon.

Hermio oli pukeutunut ja odotti sängyllään istuen, että olisi aika lähteä. Will oli hermoillut hänelle vielä edellisiltana sitä, että mahdollisesti kompastuisi pitkään kaapuunsa. Hermio tiesi, että hänen poikaystävänsä hoitaisi todistuksen noutamisen tyylipuhtaasti kotiin. Hän oli jännittynyt aivan toisesta asiasta. Käsi hakeutui tuon tuostakin taskuun tunnustelemaan mustaa samettia. Löytyisikö päivästä sopiva hetki sille, mitä hän aikoi? 

Totta kai, hänen sydämensä sanoi itsevarmasti. Rakkaudelle löytyy aina sopiva hetki. 

Hermio olisi halunnut näpäyttää rintansa viisastelijaa, mutta hän tiesi, että se kaipasi vain kovasti kotiin Willin sydämen viereen. Hän havahtui siihen, että Celine kutsui häntä alakerrasta. No niin, nyt lähdettäisiin katsomaan päivänsankaria.

”Onneksi olkoon. Voi, minun pikku poikani on yliopiston käynyt.” Äiti rutisti Williä niin tiukasti, että ilmat puhahtivat pihalle. 

Seremoniaa oli hellinnyt auringonpaiste ja Jennyn puhe oli huvittanut ja herkistänyt paikallaolijoita sopivassa suhteessa. Will oli yhyttänyt Hermion katseen kiittäessään yleisöä suosionosoituksista ja lähes lähettänyt lentosuukon. He olivat heittäneet hattunsa ilmaan ja huutaneet liian monta kertaa hurraa. Nyt äiti oli päässyt hänen kimppuunsa. 

”Rauhoitu. Ovathan Ella ja Megkin valmistuneet collegesta. Ei tämä niin ihmeellistä ole.” 

Äiti irrotti lopulta antaen tilaa isän vakaalle kädenpuristukselle. Sitten oli Ellan ja Megin vuoro mahojensa kanssa, sillä kumpikin odotti perheenlisäystä. Siskot kiusoittelivat Williä onnittelujen lomassa. Langoiltaan hän sai kunnon selkääntaputukset. 

Ellan kolmevuotias tytär Rosie antoi hänelle piirustuksen. ”Sinä ja Hermio”, tyttö selitti sorauttaen ärrää.

Hermio tuli halaamaan. ”Onnea, kulta”, tämä sanoi suudellen häntä häveliäästi poskelle. 

Will olisi toivonut enemmän, mutta ehkä julkisella paikalla oli fiksua tyytyä harkitumpiin hellyydenosoituksiin. Hermio jäi pitämään kiinni hänen kädestään, kun Celine tuli vielä lausumaan toivotuksensa. Jenny kiisi viittojen merestä heidän luokseen ja kaapaten Willin kainaloonsa pörrötti tämän tukkaa. 

”Tulee ikävä sinua Wills, kun karkaat tuon luvattoman komean poikkiksesi kanssa sinne Bostoniin.” 

Hermio hymyili suupielet korvissa. ”Tästä en ole kuullutkaan. Minne sinä olet karkaamassa ja kenen kanssa?” hän vastasi vilkuillen Williä kujeilevasti. 

Will puristi kädessään olevia pitkiä sormia. ”Minä menen nyt vaihtamaan tämän höpsön viitan pois. Sitten lähdetään syömään, sillä minulla on hirveä nälkä ja tietääkseni olen myös kemujen keskipiste, joten voin määrätä milloin menemme ja minne.”

Willin vanhemmat olivat varanneet pöydän eräästä kartanoravintolasta kaupungin ulkopuolelta. Hermio ei ollut aiemmin käynyt siellä, mutta paikka oli hyvin viehättävä ja pittoreski. Siksi sinne oli oletettavasti päätynyt muutama muukin valmistujaisseurue. Tarjoilija antoi Willin ensin maistaa shampanjaa ja kaatoi hyväksynnän saatuaan kaikille muillekin. He nostivat maljat akateemisten saavutusten kunniaksi. Hermio istui Willin viereisellä paikalla ulkoisesti tyynenä, mutta sisältä hämmentyneenä. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen päästä tähän? Tasku poltteli nyt kuin siellä olisi pienen rasian sijasta ollut tulinen hiili. He saivat eteensä ensin komeat alkuruoka-annokset. Willin sisaret vitsailivat lempeästi koko aterian ajan ja tunnelma oli hilpeä. Willin isä piti puheen viinilasi kädessään ja kehui kyynelsilmin, miten mukavaa oli, kun koko perhe oli kokoontunut yhteen juhlimaan, vävyjä myöten.

Will tunsi itsensä tavattoman onnelliseksi. Päivällinen oli sujunut loistavasti ja ilta alkoi hieman jo hämärtyä. Hän tosin alkoi kaivata hieman happea. ”Käyn vilkaisemassa puutarhaa, jos teitä ei haittaa menettää juhlakalua hetkeksi”, hän virnuili pöytäseurueelle. 

Hermio tuijotti jonkin aikaa Willin perään ja nousi sitten. ”Jos minäkin menisin…” 

Willin äiti näytti peukkua. Puutarha oli tosiaan kaunis. Mutta Will, joka seisoi nojaten terassin kaiteeseen, näytti illan valossa lumoavalta. Hermio astui hänen luokseen. 

”Hei, tuliko sinulle jo ikävä?” Willin kasvot hymyilivät hänelle. 

”Tuota… minulla on sinulle asiaa.” Siniset silmät kiinnittyivät odottavasti häneen. ”Öööö… tuota…. siis…” Hermio oli suunnitellut hienon puheen, varsinaisen elegian, mutta kaikki sanat haihtuivat hänen päästään kuin vikkelät kevätlinnut. Hän hätääntyi hieman ja kävi toisen polvensa varaan. ”Minä… ha-haluaisitko sinä tehdä minusta maailman onnellisimman… ja… ja tulla miehekseni.”

Will tarttui Hermion ojennettuihin, tyhjiin käsiin ja veti tämän ylös. Sitten hän painautui poikaystävänsä rintaa vasten. ”Kyllä, kyllä, kyllä. Voi, Herm…” Hänen sydämensä kuohui yli. Jos hän oli aiemmin kuvitellut olevansa onnellinen niin nyt hän vasta olikin. Will nosti päänsä ja suuteli hämmennyksestä toipuvia huulia. ”Rakastan sinua niin…”, Will tajusi jotain. ”Kai sinulla on minulle sormus.” 

Hermio punastui poskipäistään. ”On tietysti. Se… se on taskussa.” Hän kaivoi sen esiin ja pujotti yksinkertaisen ja sulavalinjaisen renkaan Willin vasempaan nimettömään. ”Voimme vaihtaa sen, jos haluat. Tämä kosinta ei mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut”, Hermio mutisi pehmeästi. 

Will silitti kihlattunsa paidankaulusta. ”Se on täydellinen. Sekä sormus että kosinta. Meidän pitäisi varmaan mennä takaisin sisälle. Kaikki innostuvat ihan hirveästi, kun kuulevat tästä.”

Hermio pidätteli häntä vielä. ”Oikeastaan… vanhempasi tietävät jo.” 

”Kuinka..?” 

”Minä vähän niin kuin kysyin heiltä kättäsi.” 

Will nauroi ja pukkasi Hermiota leikkisästi. ”En tiedä pitääkö tuo ajatella konservatiiviseksi vai romanttiseksi. Ehkä taivun jälkimmäiseen.” Hermio hymähti ja he kääntyivät menemään sisälle. 

Ovella Will kurottui kuiskaamaan hänen korvaansa. ”Ihmettelinkin, kun isä puhui vain vävyistä. Mutta hän taisi arvata, että sanon kyllä ja laski sinutkin jo mukaan.” 

He saapuivat takaisin pöytään ja Will ojensi heti kätensä kaikkien nähtäväksi. Onnitteluja alkoi sadella saman tien. Willin äiti tuli pöydän toiselta puolelta halaamaan Hermiota. ”Ihanaa saada sinut perheeseen, vaikka olethan sinä siihen jo monta vuotta kuulunut.”

Hermion sydän karkasi jälleen omille teilleen ja kävi hänen rinnassaan illan aikana enää muutamina huumaavina hetkinä. Oli jo myöhä, kun he vihdoin olivat Hermion huoneessa kirjakaupan yläkerrassa. Will oli riisunut ja asettanut asunsa annetulle vaatepuulle – ja tehnyt tämän hitaasti aivan Hermion silmien alla – ja mennyt suihkuun. Sillä aikaa Hermio viskoi omat vaatteensa sikin sokin lattialle ja pujahti peittojen väliin. Kohta suihkunraikas kihlattu oli hänen vieressään ja he suutelivat pitkään nautiskellen. 

”Minusta tuntuu, että voisin haljeta kaikesta tästä onnesta”, Will ynähti heidän lopetettuaan. 

Hermio siveli hänen selkäänsä. He olivat kumpikin kovina, mutta sillä ei ollut väliä, koska kumpikaan ei halunnut senkaltaista himoa juuri nyt. Tuntui vain ihanalta maata kiihottuneena toisen vieressä.

”Älä kuitenkaan tee niin. Minun tulisi surku, jos poistuisit keskuudestamme sillä tavalla.” 

Will näykkäsi Hermion kaulaa. ”Vitsiniekka. Olin ajatellut kosia sinua Bostonissa, muuttolaatikoiden keskellä.” 

Hermio puhahti hänen hiuksiinsa. ”Kuulostaapa epäromanttiselta. Onneksi minä ehdin ensin.” 

Will kierräytti itsensä Hermion päälle ja lukitsi jalkansa tämän lantion ympärille. Se sai miehen hengittämään epätasaisesti. ”Loppui leikinlasku, herra Kosintani-meni-nappiin-vaikka-tuskin-sain-sanaa-suustani. Ehkä tämä tarkoittaa, että et jänistä parin ensimmäisen viikon jälkeen, kun tajuat miten hirveää kanssani on asua.” 

Hermion ilme muuttui vakavaksi ja hän toi kätensä yllään häilyvän Willin poskelle. ”Rakas, minä olisin sinun ilman sormustakin. Mutta vartaloni aaltoilee ja sulaa, kun kuulen, että sinäkin olisit halunnut kosia minua.” 

Will kumartui imemään kihlattunsa kosteita huulia. 

”Haluatko sinä…?” Hermio sai haukottua jostain välistä. 

”En tänään, jollet sinä…”, Will mumisi pehmeästi. 

”En. Haluan vain, että olet siinä koko yön akateemikkoni. Rakastan sinua.” Siihen Will jäi Hermion elävälle rinnalle odottamaan huomenna alkavan uuden luvun ensi rivejä.

-Roona-