Elokuvissa XXXV: Rocketman

Heippa!

Rocketman on musikaalin ja elämänkertaelokuvan yhdistelmä, joka kertoo Elton Johnin elämästä ja musiikista. Pääosassa näyttelee ansiokkaasti Taron Egerton, jolle on roolista povailtu jopa mahdollista Oscar-ehdokkuutta. Eltonin sanoittaja aisaparia Bernie Taupinia esittää Jamie Bell. Muukin cast on nimekäs: GoT:sta tuttu Richard Madden (John Reid), Bryce Dallas Howard (Eltonin äiti Sheila) ja Gemma Jones (Eltonin isoäiti Ivy). Lisäksi kykyjään saavat mahdollisuuden esitellä nuorta Eltonia – jonka nimi on silloin vielä Reggie – eri-ikäisinä näyttelevät Matthew Illesley ja Kit Connor.

Haja-ajatus elokuvan aikana: Jos tää ois Harry Potter, meillä ois käsissämme Voldemort. Onneksi tää on oikee maailmaa, niin me saatiin Elton John. Reggie/Eltonin rakkaudettomasta perheestä puristetaan kaikki tipat irti. Olin sitä mieltä, että vähän vähemmälläkin olisi uskonut. Erityisesti äidin ”kukaan ei koskaan enää rakasta sinua ja elät loppuelämäsi yksin” –kommentti on vähän sellainen wtf mistä sä sen voit tietää –hetki ja muutenkin selkä hyytävä sana, kun ajattelee kuka sen sanoo ja kenelle.

Toivoin, että Eltonin, erityisesti hänen asujensa, överiyttä olisi vähän taustoitettu ja avattu. Lapsuudessa ei minusta nähdä etiäisiä siitä, että Reggie olisi mikään superesktravagantti, vaikka toki äiti häneltä mekon värin valinnassa apua kysyykin. Lisäksi olisin toivonut, että joku mainitsee jotakin John Reidin hirvittävän paksusta irkkuaksentista. Se tuntui jenkkiympäristössä niin silmille hyppäävältä, että minua ihan oikeasti jäi häiritsemään, ettei siitä sanottu mitään. En tunne Eltonin musiikillista katalogia niin hyvin, että olisin tiennyt esiintyivätkö kaikki kappaleet leffassa niissä kohdissa hänen elämäänsä, kun ne olivat oikeasti jo ilmestyneet. Eka kohtaus on luonnollisesti poikkeus tästä, koska hitaampikin (=minä) tajuaa, ettei Reggie ollut tehnyt Eltonin biisejä vielä lapsena.

Minusta oli virkistävää, että Elton eli ainakin uransa alussa niukasti, vaikka hänellä oli omaisuutta. Siis, kun yleensä tällaisissa elokuvissa tyypit on silleen, että saatiin 500 dollaria, tuhlataan kaikki saman tien. Elton ei kai olekaan missään vaiheessa köyhtynyt, saatikka joutunut vararikkoon kuten moni muu rock- ja poptähti. Lisäksi tykkäsin miten alun hippibileet sekä Eltonin huumeiden käyttö ja omat juhlat eivät näyttäytyneet superdramaattisina ja yliampuvina, vaikka niitä ja niiden mahdollista vakavuutta ei kuitenkaan yhtään väheksytty.

Eltonin ja Bernien bromance oli ihana. Minun mielestä leffan paras kohtaus oli se, missä Bernien toteaa ”I love you man, but not in that way”. Sydämeni suli ihan täysin. Tykkäsin myös kohtauksesta, jossa se musta laulaja sanoo Eltonin olevan homo ja Bernie kysyy oletko sinä ja Elton vastaa, ettei tiedä. Erinomaista dialogia käsikirjoittajilta ja hyvää replikointia näyttelijöiltä. Jamie Bellin hiukset nuorena Bernienä on upeat – en tiedä onko ne omat vai peruukki, mutta haluan sellaiset – tai siis kaikki naiset haluaa ne itselleen. Opin myös uutta nimittäin, että Aretha Franklin esittämänä kuuntelemani Border Song (Holy Moses) on Eltonin ja Bernien tekemä kappale.

Kyllä tämä mukava elokuva oli. Voin suositella musiikkielokuvien ystävälle, vaikkapa Bohemian Rhapsodyn jälkimainingeissa katsottavaksi.

                                                              -Roona-

Sweet Nightmare, part 3

Moikka!

Olen julkaissut tätä näköjään viimeksi tammikuussa.

They stepped in a little place called Coff´n´Cinnamon which Nora had seldom visited. It was a cozy shop and most of the customers were middle-aged and elderly people. Staff looked very hipster which was in stark contrast to clientele. Marvel ordered a double espresso and Nora took some herbal tea to calm her nerves. They took a quiet corner table although Nora made sure that they were visible to other clients. Marvel sipped his espresso and didn´t say anything for a while. Nora started becoming annoyed and bored. 

“Well, if you have something to say I would like to hear it. My curiosity isn´t gonna last forever”, she uttered. 

Marvel crossed his fingers like Mr. Burns does on the Simpsons and looked Nora into the eyes.

“You know who you are, don´t you?”, he asked calmly.

Nora snuffed to the question. “I am me. If that´s some stupid philosophical question then I don´t know.” 

Marvel shrugged his shoulders but looked annoyed. “Philosophy is sometimes helpful. Especially when you got to consider that you have powers you know nothing about.” 

Nora smothered her laughter. “Next you are telling me that I´m gonna meet a tall dark stranger. Some sort of Dumbledore or Merlin whose gonna teach me all about my surprise secret powers.” 

“You have already. And rather handsome too, if I might add. But I´d be an awful teacher, so I just announce things”, Marvel teased with gleaming eyes. Then he made his face look more severe. “Do you often have bad dreams?” 

Nora felt a shiver going through her. How could Marvel be aware of her nightmares?

Suddenly Nora didn´t feel like talking. All this was too much for her. She knew she was almost raped or mugged or something and then this crazy person was telling her that she had mystical powers. She felt her heart racing and had trouble breathing. Marvel stared at her face which had quickly became grey and pale. He stood up and pulled his chair nearer to hers and started to calm her down. 

“I shouldn´t have asked you about the dreams. They told me not to at first. But I am an idiot and the worst. Please don´t faint.” 

He sounded quite anguished which broke his solemn appearance. This somehow reassured Nora and she started breathing more slowly. They were quiet and just inhaled and out haled together for several minutes. Marvel had taken Nora’s hands to his.

Nora didn´t shook off Marvel´s hands. They felt calming like a flow of healing energy was pouring out of them. 

“Your hands. It´s ok but you can take them off now”, she stuttered. 

Marvel moved back to his old whereabouts without a separate request. “I´m glad that you didn´t faint. Fainting girls make me panic”, he said relieved. 

Nervous giggle escaped from Nora´s lips. “This is insane. You were super calm with that potentially dangerous guy and used some weird mind power to put him down and now you´re going nuts about this.” 

Marvel shook his head and laughed too. “Well, you know, I´m just a human. Plus my powers are very physical, I assure you.” 

Nora felt her body relax and thought that finally she was safe, at least for today. Marvel was one of the good guys.

“What kind of powers you have, by the way. For me it seemed like that creep was in great pain for no reason what so ever”, she asked. 

“It happened inside him. I use water”, Marvel told shying away from the question. 

Nora pondered for a moment. “I didn´t see any liquid and he didn´t look thirsty to me.” She was trying to be funny and Marvel frowned at her. 

“Haha. I can drown or drain a person. Or boil them if I feel especially evil”, he snarled. 

Nora sighed at the thought. “So you… what did you do to him?” 

“I made his throat so try that his brain was probably thinking that he´d been in a desert for a week. It doesn´t sound painful but an outsider can´t know how much it hurts”, Marvel explained. 

Nora nodded for understanding. “Your physical doings have psychological consequences.”

Marvel grinned. “Ymh, that´s true. But you, well, it could be said that you are a real psychic.” 

Nora put her hands down to her lap and said with sarcasm: “So I can see the future, ha? You don´t know how many times that talent has already been useful to me.” 

Marvel rolled his sleeves up. Until now the trench coat had been fully on him. He had ordinary hoodie underneath, Nora noticed. He also made the Mr. Burns move again. 

“Listen Miss-i-am-so-smart, it´s not that kind of power. We actually have to test what kind of a thing it is since it´s only waking up”, he explained. 

Nora started to feel excitement growing into her. Maybe her nightmares were because of this and they would go away if she just learned to use this mysterious power of hers.

“When can we start?” she uttered by accident. 

Marvel looked at her like they were in a conspiracy together. Nora glared him and pretended that she had seen something interesting on the wall. Her eyes reach the clock and she realized it was already five. 

“What now?” Marvel asked as she started to make a leave. 

“It´s late. I need to go home. I said to my parents that I would only go for a short stroll. They´ll start worrying soon.” Nora gave a little smile to Marvel. “So, how can I contact you? We need to meet again.” 

Marvel seemed sulky probably because he wasn´t in front of the conversation anymore. “Next Thursday. I will call and tell specifically when and where”, he mumbled. 

Nora sneered to him but nodded that that would be ok. Then she left and Marvel was alone on their table.

Nora ate dinner with her parents who had indeed already been wondering where she was. She told them that she had just totally forgot the passage of time and strolled further away than she was supposed to. She took a shower early and retired to her room. She had a towel around her wet hair. She laid down on her bed and stared at the ceiling. She had so much to think about. Marvel was still unknown person to her and yet she trusted him. Suddenly she understood that Thursday wouldn´t come fast enough. She wanted all the answers now. But you can´t have them tonight, she scolded herself. She took the towel off her head and scrambled between her sheets. She could feel the water from her hair going through the pillow before she closed her eyes. That night she only saw peaceful dreams.

                                                         -Roona-

Mietteitä kirjasta XLIII: Nefrin tytär, Rehtimies Jeesus & kieromieli Kristus ja Puolikas sotaa

Heippa!

Nerfin tytär on Erika Vikin kirjoittaman Kaksosauringot-trilogian kolmas ja viimeinen osa. Aleia on pitkään paennut etsijöitä kahden auringon alla. Hänen sisällään oleva lumous on ollut mukana seuraava varjo, yhtä hänen kanssaan. Nyt Klaani on löytänyt ja kaapannut hänet, ja Thelluriassa Aleia kohtaa viimein etsijänsä. Samaan aikaan kun Seleesiassa taistellaan tulilintuja ja kartaageja vastaan, Corildon lähtee pelastusretkelle jäljittämään Aleiaa Mateon ja Seuran joukkojen kanssa. Aleia törmää oudon tutuissa maisemissa toisenlaisiin totuuksiin, jotka pakottavat hänet kyseenalaistamaan kaiken seleesien keskuudessa kokemansa. Aleian on valittava, kenen puoleen hänen lojaliteettinsa kallistuu. Voiko hän hallita lumousta sisällään vai onko sillä oma tahto? Entä miten käy Corildonin ja vainottujen seleesien?

Aiheuttaa aina harmia, kun ihana sarja päättyy. Vaikka etenkin Nefrin tyttären alkupuoli tuntui turboahdetulta, niin loppu oli hyvin tasapainoinen ja lukijaa tyydyttävä. Aleian ja Corildonin tunneside selvisi! Samoin se kuinka Aleia alunperin päätyi juuri Corildonin portaille osoittaa erinomaista juonen rakentamista. Kartaagien kuningattaren Solain ja nefri-asian jonkilainen pieni esittely jo aiemmin olisi helpottanut kirjan alun infoähkyä. Olisin itse sijoittanut nämä Seleesian näkijään, jossa Corildonin tragedia ja Aleian lumous jäävät melkeimpä kakkosiksi Corildonin vanhempien sukupolven ihmissuhdedraamoille.

Sivuhahmojen kohdalla olin hieman kaksijakoinen. Laureln tuntui täysin turhalta, hän oli siellä vain sen takia, että tuntisimme jonkun valontaittajista nimeltä. Marjunilla näyttää olevan osansa Corildonin tulevaisuudessa, joten ymmärrän hänen suuremman roolinsa ja kyllähän hänessä oli enemmän sisältöä kuin Laurelnissa konsanaan. En taida tässä mennä edes siihen kuinka teos kommentoi nykypäivän rasismia ja ennakkoluuloja muureineen (lieneekö Vik ajatellut Trumpin muuriaikeita, en tiedä, mutta minulle ne tuulivat taatusti mieleen. Myös viitteet Välimerta ylittäviin pakolaisiin vaikuttivat selviltä). Suosittelen nuoren suomalaisen kirjailijan fantasiaa lämpimästi muillekin luettavaksi.

”Tämä on tarina Jeesuksesta ja hänen veljestään Kristuksesta.” Me kaikki tunnemme suurimman tarinan, sen, joka alkaa jouluevankeliumissa noina päivinä, joina keisari Augustukselta kävi käsky. Mutta mitä jos lapsia olisikin syntynyt kaksi? Tämä on Philip Pullmanin ajatusleikin ydin romaanissa Rehtimies Jeesus & kieromieli Kristus. Lapsena Kristus pelastaa vilkkaamman vintiö-Jeesuksen usein pulasta. Aikuisena Jeesus puhuu ja Kristus kirjoittaa hänen puheensa muistiin pysytellen itse syrjässä. Tapaamme myös Marian, Joosefin ja kaksosten sisarukset (kyllä, Marialla ja Joosefilla on myös muita lapsia, mikä on kyllä historiallisesti järkeenkäyvempää) sekä opetuslapset.

Ajatuksia herättävä teos. Odotin toisenlaista käsittelytapaa, ehkä Sahlbergin romaanien Herodes ja Pilatus vaikutuksesta. Olen varmaan parantumaton byrokraatti, mutta pidin Pullmanilla selvänä näkyvää eroa byrokraattisen, ylhäältä johdetun kirkon ja Jeesuksen puhtaan opetuksen välillä hieman lapsellisena. Hyvin harva organisaatio pyörii vailla minkäänlaista byrokratiaa. Eikä Jeesus nähdäkseni tässäkään vastusta ajatustensa leviämistä mahdollisimman laajalle, vaikka muuten kyllä Kristuksen ajatusta kirkosta. Tai siis Pullmanilla ajatus tuntuu hyvin anakronistiselta: hän voi sanoa niin, koska tietää mitä kaikkea pahaa hyvin järjestäytynyt kirkko on saanut aikaan. Eli minusta hän kai kompastuu anakroniaan. Mutta historiankirjoituksella leikittely oli hauskaa. Onko parempi kirjoittaa mainio tarina vai kertoa poliittisestikin arka totuus? Kristus lisäilee omiaan ja dramatisoi tapahtumia: Pietarin kielto kukonlauluineen on elävöitetty ja Tuhlaajapoika-kertomuksella on yllättävä yhtymäkohta kaksosten omassa elämässä.

Puolikas sotaa on Joe Abercrombien Särkynyt meri –sarjan kolmas ja viimeinen osa. Throvenlannin prinsessa Skara on nähnyt kaiken hänelle tärkeän muuttuvan vereksi ja tomuksi. Ottaakseen paikkansa kuningattarena hänen on löydettävä rohkeutta ja oikeat sanat – sanat, jotka toimivat aseiden tavoin. Juonikkaan isä Yarvin kokoama liittokunta yhdistää voimansa suurkuningasta vastaan. Osa Yarvin väestä kääntyisi mieluiten valoon sodan julmuuksien ääreltä, kun taas toiset on luotu taistelemaan pimeydessä. Vain puolikas sotaa kuitenkin käydään miekoilla. Äiti Sota lyö siipensä kaikkien ylle, eikä yksikään Särkyneen meren asukkaista voi välttää hänen kosketustaan. Kuinka olla paras mahdollinen ihminen, kun koko maailmanjärjestys murtuu ympärillä?

Tosi ristiriitainen olo jäi lopusta. Olisin toivonut tavallaan jotain onnellisempaa. Ja toisaalta taas en. Minulla on edelleen mielessäni todella typerä kuva isä Yarvin kuihtuneesta kädestä. Kirja antaa siitä tosi oudon kuvan, vaikka kaiketi se on vain surkastunut ja sormet epämuodostuneet. Skara, jonka mahaan koski kaikki, oli ihan mukava hahmo. Ehkä on omanlaisensa YA klisee, että Abercrombie tykkää korostaa hahmoissa tiettyä piirrettä liikaakin tai siis huomaatte varmaankin, että minulle on hyvin iskostettu aivoihin Yarvin onneton käsi ja Skara sekainen maha. Harmi, että viime kirjassa annettu vihje siitä, kuinka Thorn kouluttaa Getlannin tyttöjä sotaan jäi tyhjäksi. Tai yksi hänen kouluttamistaan tytöistä mainittiin kerran. Haltia-aseet toivat mieleeni olisiko Särkynyt meri jonkilainen dystopia niin kovasti ne vaikuttivat meidän tuliaseiltamme. Sarja kyllä kokonaisuutena on hyvinkin lukemisen arvoinen.

                                                                -Roona-

Muistoja kesästä: Tuomiokirkko ja Porijazz

Moikka!

Olin toista kesää töissä Oulun tuomiokirkossa ja nyt muistin ottaa kuviakin! Tässä näkyy Engelin suunnittelemaa empire-tyyliä pylväissä. Meillä kävi kesän aikana lähes 15500 turistia. Ennätyskesä!

Meidän kirkkolaiva, joka on pienoismalli parkkilaiva Columbuksesta.

Pikkurotta, joka oli lasten iloksi piilossa kirkossa arkipäivisin. Pikku Sofian eli lastenkirkon kirkonrotiksi pukeutuneet kesätyöntekijät kävivät sitä lasten kanssa etsimässä.

Mahalia Leicesteristä. Puhui tosi paljon keikan aikana, mutta oli hyvä lauluja. Kuulosti paljon Corinne Bailey Raelta. 

Angelique Kidjo kutsui ihmisiä yleisön joukosta lavalle ja kävi itsekin yleisön joukossa. Oli kova täti ja kova keikka.

En kyllä uskonut, että eläessäni näkisin Christinaa livenä ennen kuin Porin keikasta joskus alkuvuodesta tiedotettiin. Jännitys kasvoi juuri ennen alkua.

Christinan tanssijat olivat upeat. Niille oli kivasti annettu väliin omiakin numeroita. Taustascreenilläkin hieno visuaali.

Christina tervehtii Poria. Ja piti aika pitkä alkuspiikin (spiikkejä oli muuten aika vähän).

Christina aloitti keikan Voice Within -kappaleella. En ollut odottanut hänen esittävän sitä ja tietysti tuli kyyneleitä. Tärkeä kappale itselle ollut.

Christina nousi lavasteista valtaistuimella. "Let us not forget who owns the throne"

Vanity, Express ja Lady Marmelade -mashup

Where Is Maria? ja Twice -mashup

Samasta mashupista kuin edellinen kuva. Visuaalit sisälsivät uskonnollista kuvastoa eli katedraalin ikkunoita ja valoisia pilvimassoja.

Hieno puuhka-asu, joka sopi Candymaniin hyvin.

Ilta on jo pimennyt ja keikkakin melkein viimeisissä visuaaleissaan. 

                                                               -Roona-

Elokuvissa XXXIV: Leijonakuningas

Moikka!

Disneyn live-action Leijonakuninkaassa nähdään cgi-eläimiä. Juoni noudattalee hyvinkin uskollisesti alkuperäistä animaatioelokuvaa. Äänirooleissa ovat Donald Clover (Simba), Beyonce (Nala), James Earl Jones (Mufasa), Alfre Woodard (Sarabi), Chiwetel Ejiofor (Scar), John Oliver (Zazu), Billy Eichner (Timon), Seth Roger (Pumba), John Kani (Rafiki), Florence Kazumba (Shenzi), JD McCrary (nuori Simba) ja Shahadi Wright Joseph (nuori Nala).

Elokuva on lähes kuva kuvalta yhtenevä animaation kanssa. Kaipasin itse vahvempia värejä. En oikein ymmärrä miksi väreissä on himmailtu, tämä kun on joka tapauksessa fiktiivinen leffa näyttivätpä eläimet kuinka aidoilta tahansa. Luontodokumenteissakin näkee syvempiä värejä. Eläimet olivat näyttäviä, joskin ehkä ajoittain vähän jäykkiä.

Tykkäsin, että Shenzi oli nostettu hyeenalauman johtajaksi. Se antoi hyeenoille kokonaisuudessaan omaa toimijuutta. Lisäksi selkeää juonen aikuistamista oli, että Scarin ja hyeenojen ”ystävyys”suhde kuvattiin paljon epäselvempänä, ne olivat enemmän hyvän päivän tuttuja, vaikka Scar pomoksi helposti julistautuikin. Pidin Ejioforista Scarin äänenä ja ”Be Prepared” oli sovitettu uudelleen hänelle sekä hyeenojen uuteen toimijuuteen sopivaksi. ”Be Prepared”- jakso olisi saanut ehdottomasti olla pidempi (sitä oli lyhennetty alkuperäisen mitasta), sillä siinä lähdemateriaalin muuttaminen oli onnistunut parhaiten koko leffassa.

Olin tosi yllättynyt, että Leijonakuninkaan ”aikuinen” osa oli suurimmaksi osaksi annettu Timonille ja Pumballe, mutta tykkäsin siitä kovasti. He olivat toki velikultia ja vitsailivat alkuperäisessäkin, mutta tässä he olivat hyvin tietoisia itsestään, suoraa puhetta kameralle ei sentään tullut (ei sillä, että mikään olisi siihen viitannutkaan, mutta tunne fourth wallista oli vahva ainakin minulla). En yhtään epäile, että jos jenkki-ikäraja sallisi yhden f-wordin, se olisi annettu tälle parivaljakolle. Parivaljakko on kokonaisuudessaan terävämpi ja sarkastisempi, Timon menee välillä jopa ilkeilyn puolelle.

Leijonien ulkonäössä olisi voinut olla enemmän eroja. Enkä tarkoita, että Scarin olisi alkuperäisen tapaan pitänyt poiketa räikeästi muista leijonista, mutta korostan edelleen sitä että tämä on fiktiota, joten yksilöiden erityispiirteissä olisi voitu mennä hieman fantasian puolelle. ”I just can´t wait to be king” –jakso olisi pitänyt toteuttaa rohkeammin eri tavalla ja sen olisi ”Be Prepared” –jakson sijasta pitänyt olla lyhempi. Tosin alunperin varsin fantasiallisen kohtauksen aikaansaaminen ”oikeilla” eläimillä tuotti varmasti tekijöille suurta päänvaivaa tällaisenaankin.

Elokuva otti yllättävän vähän irti afroamerikkalaisista ääninäyttelijöistään. Heidän suorituksensa kuulostivat himmailluilta (eivät siis huonoilta, vaan tuntui, että heitä oli käsketty pidättelemään) ja pelkoni trailerissa liian pomottavalta kuulostaneesta Beyoncesta oli ihan turha. Ainoastaan uudessa laulussa ”Spiritissä” Beyonce pääsi vähän irrottelemaan. Valkoisista äänistä oli otettu paljon enemmän irti. Olisin yleisesti ottaen toivonut enemmän petaamista esim. vauhkoontuneen lauman kohdalla Simba kuuli lauman, joka sitten olikin jo heti päällä. Alkuperäisen kohatuksen jännitteen rakentaminen oli tässä kohdin parempi ja sen seuraamatta jättäminen näinkin uskollisessa toisinnossa oli outoa.

Kokonaisuutena elokuva oli ihan ok, vaikka ei ylläkkään parhaimpien Disneyn live-action uudelleenfilmatisointien joukkoon.

                                                           -Roona-

Se, joka muutettiin hämähäkiksi

Heippa!

Disclaimer: tämä on fanifiktiota. En omista Pottereita enkä niiden maailmaa, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa

Ron luki uudestaan äitinsä kirjeen. Mollyn siisti ja koukeroinen käsiala kulki säntillisen suorassa. Päästyään viimeiselle riville hän ryttäsi sen ja heitti paperikoriin. Pallero osui korin reunaan ja putosi lattialle. Ron kirosi mielessään, mutta se tuntui kummallisen ontolta. Fredin kuolinpäivänä oli tehnyt mieli itkeä ja niin teki nytkin. Tylypahkan taistelusta oli kulunut jo kuusi vuotta ja hän oli asettunut Hermionen kanssa jästi-Lontooseen. Monet, hänen perheensä mukaan lukien, parantelivat vielä haavojaan ja totuttelivat elämään ilman yhtä tai useampaa rakasta perheenjäsentään. Onneksi lähiaikoihin oli mahtunut paljon valoakin: Harry ja Ginny olivat menneet naimisiin ja Ron tiesi seuraavansa pian perässä Hermionen kanssa. Olikohan äiti kirjoittanut Georgelle? Voi olla ettei ollut.

Hermione kolisteli eteisessä palatessaan kotiin ministeriöltä. Hän oli kohonnut nopeasti taikalakien osastolla ja oli yhdenvertaisuuslakikampanjan keulakuva. Nyt hän oli kuitenkin vihainen ja ärtyisä, sillä hän oli joutunut jättämään työpöydälleen valtavan sekamelskan huomenna selvitettäväksi. Hän tuli keittiöön, näki Ronin silmät kyynelissä ja vinot pinot unohtuivat saman tien.

”Mikä on?”, hän kysyi lempeästi. Samassa Hermionen huomasi tollon, joka lepäsi orpona roskiksen vieressä. ”Ei kai keneltäkään ole tullut huonoja uutisia? Sinä itket, Ron.”

Ron nosti kätensä kasvoilleen ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Hän näytti perin yllättyneeltä, kun hänen sormensa kostuivat. Hermione meni hänen taakseen ja kiersi kätensä miehensä hartioiden ympäri.

”Ei.... ei minulla mitään hätää ole. Tämä... tämä johtuu äidin kirjeestä”, Ron takelti.

”Niin minä ajattelin, pöhkö”, Hermione sanoi ja kosketti nenänpäällään Ronin korvanlehteä. ”Ei kai Fleurin synnytys ole vain käynnistynyt vielä?”

Ron yritti raapia päätään, mutta Hermionen poski oli tiellä. Hän raapaisi sitä ja sai tytön kirahtamaan. ”Ei äiti kirjoittanut mitään Fleurista. Minä...”, Ron pysähtyi ja mietti miten muotoilisi asian niin, ettei se kuulostaisi  naurettavalta.

”Hän kirjoitti, että Tanili on hajonnut lopullisesti.”

Hermione nosti päänsä punaisten hiusten lomasta hämmentyneenä. ”Anteeksi vain, kultaseni, mutta mikä Tanili oikein on?”

”Tanili oli leikkiteddykarhuni. Äiti antoi sen Victoirelle silloin, kun tämä syntyi. Ja se hajosi lopulta. Minä annoin sille nimen Kanili Tanilin mukaan, vaikka se oli nalle”, Ron säkätti yhteen menoon.

Hermione hymyili miehensä takana.”Voi, Ron, sinä olet niin suloinen. Minä en tiennytkään, että sinussa on tällainen herkkä puoli”, hän lisäsi kujeilevasti.

Ron niiskautti nenäänsä. ”Tarvitsisin nokkaliinaa”, hän sanoi. Hermione irrotti kätensä ja kurottautui keittösaarekkeella olevaa pakettia kohti. Juuri kun hän oli tarttunut päällimmäiseen liinaan, Ron koppasi hänet syliinsä.

”Nyt kuuntelet mokomakin viisastelija. Tanili oli se nalle, jonka Fred ja George muuttivat hämähäkiksi kepposena, kun olin pieni. Siksi pelkään vieläkin niin kovasti niitä pirun ötököitä. En tiedä muistiko äiti asiaa, mutta kirje oli päivätty Fredin kuolinpäivää seuraavana päivänä ja veli tuli niin elävästi mieleeni...” Ronin ääni särkyi.

Hermione halasi häntä tiukasti ja asetti päänsä hänen rintaansa vasten. He istuivat hiljaa jonkin aikaa muistoihinsa uponneina.

”Mahtaakohan George muistaa Tanilin?”, Ron aprikoi sitten puoliääneen.

Hermione kohotti päätään. ”Emme olekaan pitkään aikaan vierailleet hänen luonaan puodissa. Olisikohan matka Viistokujalle hyvä idea?”

Tunnin kuluttua he sulkivat oven takanaan ja lähtivät kohti Weasleyn Welhovitsejä.

                                                      -Roona-

Mietteitä kirjasta XLII: Syvyyksien salaisuus, Arokissan aika ja Narrenturm 1

Heippa!

Syvyyksien salaisuus on Helen Dunmoren kirjoittaman Ingo-sarjan kolmas osa. Kraken-hirviö on herännyt ja uhkaa tuhita Ingon. Meren kansa tietää, että ainoa, joka pystyy pelastamaan maailman hirviön tuholta, on ihminen, jonka suonissa virtaa Meren kansan veri. Ingolaiset pyytävät apua Sapphireltä, tytöltä jonka isä on jättänyt salaperäisesti perheensä ja palannut Meren kansan pariin. Sapphire suostuu palaamaan meren syvyyksiin ja kohtaamaan hirviön silmästä silmään, mutta vain yhdellä ehdolla: Meren kansan on luovutettava Sapphiren isä takaisin maanpäällisen perheensä pariin. Lempeän äitivalaan kyydissä pelokas Sapphire aloittaa matkan meren pimeimpään kolkkaan. Seurakseen Sapphire saa veljensä Conorin sekä uskollisen ystävänsä Faron.

Tosi nopealukuinen kirja. Vaikka edellisen osan lukemisesta oli kulunut paljon aikaa, muistin, että Faro oli ärsyttävä. Koko Syvyysseikkailu ja Kraken jäävät käsittelyssä aika pintapuolisiksi. Sen sijaan Vuorovetten vartijasta tuttu valas oli ihana ja toi juoneen syvyyttä. Ingo jää kokonaisuudessaan vähän toissijaiseksi. Sillä ei tunnu oikein olevan omaa olemassa oloa; se peilaa Sapphiren elämän vaikeita päätöksiä. Esimerkiksi Farossakin paljastui olevan ihmisverta, joten saamme toisenlaisen suhtautumistavan ”puoli”verisyyteen. Sapphire voi sitten Faron vääristyneestä peilistä pohtia itseään. Yritän ehkä sanoa, että taustatarina on minulle mieleisempi. Äiti, Roger, Sadie, Carnen mummo, jopa kadonnut isä tuntuvat syvemmiltä kuin Ingon pinnallisuus.

Arokissan aika on kolmas ja viimeinen osa Ulla Viertolan kirjoittamaa Oman keisarien aikakirjat –sarjaa. On syksy Oman valtakunnassa. Kaikki omalaiset odottavat jotain, mutta mitä – kevään tuloa, vai uutta hallitsijaa joka tyytyisi vähempään? Myös unennäkijä Temmu odottaa palatsissa ja aatelisneiti Beea vankikopissaan. Kaikki jo tietävät, ettei elämä voi pitkään jatkua entisellä tavalla. Temmu aavistelee tulevia kauhuja. Vakoojamestari Janis niistä jo jotain teitääkin. Keisarinna Kiiralla on uusi lemmikki ja uusia suunnitelmia, eikä hän välitä huolehtia alamaisistaan. Mutta suuren hädän hetkellä kulkevat syystuulen mukana huhut siitä, että autiomaan takana vaeltaa Oman oikean keisarin armeija. Ja kuinka tähän kaikkeen liittyy Larran noita?

Sarja parani vain loppua kohden. Henkilöihin tuli syvyyttä ja juonenkäänteet olivat jännittäviä ja yllätyksellisä. Sarja ei myöskään pääty perinteisen onnellisesti vaan jättää asioita auki. Pääseekö Khari koskaan kotiin? Entä tapasiko Jinnit Paijahin ja tunnistivatko he vielä toisensa? Mikä lopulta oli vakooja Janisin kohtalo? Myöskään keisarin ja keisarinnan liitto ei ole täydellistä seitsemännen taivaan rakkautta. Toisaalta joillekin asioille olisi sentään toivonut tyydyttyvää, suljettua lopua. Sellaiseksi ei voi laskea ukko Mudin itselleen löytämää taloa eikä kyllä oikein Kiiran ja entisen Miekanvartijan maastakarkoitustakaan. Temmu saa osakseen ansaitsemaansa kunnioitusta. Janisin ja Jinnitin seikkailut Oijan armeijassa olivat hyviä ja siirtymistä sodassa pikkuhiljaa tuliaseiden käyttöön oli kuvailtu uskottavasti. Alkuosa keskittyy liiankin paljon Elenja Larraan, mutta onhan hän ihan viehättävä hahmo.

Narrenturm 1 aloittaa Noituri Geraltista kertovilla romaaneillaan kulttisuosioon nousseen Andrzej Sapkowskin uuden sarjan, värikkään vaellusseikkailun pitkin keskiaikaisen Euroopan maita ja mantuja. Kun sleesialainen lääkärinplanttu Reinmar Bielaulainen – Reynevan – jää kiinni rysän päältä sängystä ristiritari Gelfrad von Sterzin vaimon Adelan kanssa, hän saa Sterzien mahtisuvun vihat niskoilleen. Reynevan lähtee karkumatkalle, joka vie hussilaissotien pyösteisiin, väijytyksiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Päälle päätteeksi nuori mies saa magian kanssa flirttailusta vielä inkvisitionkin peräänsä, ja kaiken yllä leijuu uhka päätymisestä vainoojien vangiksi pahamaineiseen Narrenturmin torniin. 1400-luvun Eurooppa avautuu makaaberissa mielettömyydessään Sapkowskin omaleimaisella kerronnalla, josta ei puutu ruutia, kiihkeitä käänteitä eikä reheviä henkilöitä.

Pidin kirjasta paljon ja erityisesti täytyy kiittää kirjoittajan laajaa ja syvällistä taustatyötä, joka näkyy ja kuuluu. Keski-Eurooppa on ollut varsinainen soppa noihin aikoihin. Reynevan-parka toimii välillä aivan päättömästi, mutta ainakin hänen tunteensa Adelaa kohtaan vaikuttavat aidoilta. Scharley on kiinnostava hahmo, mutta hänestä on kuitenkin epämiellyttävää pitää. Vaikka Reynevanin puhdasta inhoa ei voisikaan ymmärtää, saa Sapkowski lukijan olon hänen suhteensa epävarmaksi. Mielenkiinnolla odotan myös kuka Mesi-Simsonin ruhoon onkaan päätynyt vangiksi. Latinistia ilahduttivat arkipäivän latinalitaniat ja historioitsijaa, jolle on paasattu popularisoinnin tärkeydestä, lopussa olevat käännökset, joita oli tarvittaessa selitetty. Lukemisenarvoinen teos.

                                                                -Roona-