Mietteitä kirjasta LXXVI: Yue Fein perintö ja Jumalten verta suonissamme

 Heippa!

Jin-ruhtinas Wanyan Honglie saapuu eteläiseen Kiinaan etsimään kenraali Yue Fein käsikirjaa, johon Song-armeijan salaisimmat taistelustrategiat on kirjattu. Guo Jing haluaa kostaa isänsä surman, mutta vielä tärkeämpää on varmistaa, ettei kirja päädy vihollisen käsiin. Saavuttaakseen päämääränsä Guo Jing ja Huang Rong matkaavat niin keisarilliseen palatsiin kuin tarunhohtoiselle Rautakouravuorelle. Mutta vihollisen verkostot ulottuvat laajalle. Jopa Huang Rongin isä Rohtomestari Huang erehtyy uskomaan juonittelijoiden valheita eikä Kerjäläisseuran apuunkaan voi aina luottaa. Yue Fein perintö on neliosaisena julkaistavan Kotkasoturien tarun kolmas osa. Jin Yong on kiinalaisen wuxia-kirjallisuuden legenda ja Kotkasoturien taru on hänen kuuluisin teoksensa.

Pidin siitä, että tämä osa keskittyi Jingiin ja Rongiin. Heistä ei oltu missään vaiheessa erossa pidempiä pätkiä ja he olivat aina jollakin tavalla näkemässä tai kuulemassa kaikkia tapahtumia. Onkohan kiinalaisille itselleen automaattisesti helpompi ymmärtää kuinka vaarallinen mikäkin noista tekniikoista ja lyönneistä on? Ainakin suomennoksessa sanaa vaarallinen käytetään aika löyhästi: yhtä lailla vaarallisiksi kutsuun solisluun murtavaa iskua kuin kuoleman kieliin vievää iskua, johon käytetään paljon sisäistä voimaa. Samoin minulle on epäselvää, mikä kaikki on täysin fantasiaa ja mikä sellaista, jonka ihmiset aina periaatteessa uskovat todeksi. Oli miten oli ainakin tämä osa mielestäni erittäin viihdyttävää luettavaa. Jäämme odottamaan mitä vaikeuksia Zhou Botong oli aiheuttanut Etelän keisarin hovissa.

”Juuri sellaisena hänet löydettiin, istumassa silmät auki ja selkä suorana keinussa. Moitteettoman huoliteltuna, kuin elossa, lukuun ottamatta hapettoman veren sinisiä säikeitä nuoruuden punan tilalla.” Oli silkkaa sattumaa, ettei silloin vuonna 1998 keinussa istunut hän itse. Violet muistaa yhä tarkkaa ajat Elm Hollow Academyn kampuksella: ikivanhat holvikaaret, noitavainoihin kytkeytyvästä historiasta kerrotut tarinat. sireenien ja laventelin tuoksun, epätoivoisen halun kuulua joukkoon, salaisen opintopiirin, jota okkultismista kiinnostunut taideopettaja veti hänen uudelle ystäväpiirilleen kellotornissa. Kauhistuttavien tapahtumien vuoden 1998, jonka aikana hän tunsi olevansa enemmän elossa kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Raivoisasti, tuhoisasti.

Bongasin tämän aikanaan lukulistalleni kirjakaupasta vain nimen perusteella. Aika raskassoutuista luettavaa suurelta osin, lopun käänne oli hyvä, minä ainakin yllätyin. Lowe johtikin käänteen suhteen erinomaisesti harhaan kahteenkin suuntaan. Annabelin lisätunnit kuulostivat kiinnostavilta ja olisinkin halunnut tietää niistä enemmän kuin ne pienet snippetit hänen puheistaan, jotka Violet toisti. Etenkin Annabelin mielipiteet Artemisi Gentileschin Juudit surmaa Holoferneesta olisivat kiehtoneet lisääkin. Grace tapaukseen olisi suomalaisessa koulussa varmasti puututtu ainakin lastensuojeluilmoituksella, sehän on opettajien velvollisuus, kun pahoinpitelyn jäljet selvästi näkyvät. Mutta Jenkeissä lienevät vanhempien rahahanat ja niiden sammumattomuus tärkeämpiä, yksityiskouluissa ainakin. Perus kolme tähteä antaisin arvioksi kirjalle.

-Roona-

Olo alkaa helpottua (Aina on liian kauan: 4. luku)

Moikka!

Kun kotigourmet oli valmis, Milla meni herättämään vieraansa. Daniel oli näköjään niitä ihmisiä, jotka eivät tykänneet patistelusta. Hän yritti huitaista Millaa ja sönkötti jotain Tomista ja siitä että tämän pitäisi suksia kuuseen. 

”Ylös tai syöt ruokasi kylmänä, en mä ole mikään 24/7-ravintola.” 

Se sai miehen valpastumaan ja tämä nousi kankeasti torkkupeiton alta. Milla oli nostanut paistinpannun ja pastakattilan pöydälle ja laittanut niihin kauhat. Kun Daniel ei laittanut tikkua ristiin ottaakseen mitään lautaselleen, hän kauhoi esimerkiksi itselleen annoksen. He söivät jonkin aikaa hiljaa. 

”Tarjoillaanko sulle yleensä vai ootko muuten vaan hienostelija?” Milla tiedusteli, kun Daniel vasta hänen kaadettuaan appelsiinimehua vihdoin koski purkkiin, vaikka oli vilkuillut sitä jo hyvän aikaa. 

”Tavallisesti palvelusväki hoitaa tällaisen. Tai Tom.” Daniel puhui asiallisesti, mutta Milla näki hänen silmäkulmiensa kiristymisestä, ettei hän ollut pitänyt piikistä.

”Kuka Tom on?” 

Daniel yritti keihästää pastaluirua haarukkaansa. ”Minun miespalvelijani.” 

Milla naputti leukaansa. ”Eli palvelusväkeä hänkin?” 

Daniel pyöräytti silmiään. ”Niin tietysti. Tarkoitin talon omaa palvelusväkeä. Onko kukaan koskaan sanonut sinulle, että olet todella ärsyttävä?” 

Milla hymähti ja siivosi kastikkeen rippeitä leipäpalalla. ”Joo, aika monestikin. Mutta ei tässä työssä pärjää olemalla kiltti ja sievistelemällä.” 

Daniel huokasi katsellen puolityhjää hedelmälihahyhmäistä lasiaan. ”Se on varmaan totta. Minäkin olen unohtanut olla kohtelias. Kiitos, että sain ottaa tirsat. Ja ruuasta.” 

Tuonhan voisi tulkita jonkinlaiseksi pahoitteluksi ja myötätunnoksi minua kohtaan, Milla pohti. Hän keräsi astiansa ja vei ne tiskialtaaseen, jonka jälkeen palasi Danielin luo. ”Ole hyvä. Täällä on tapana, että jokainen siivoaa omat jälkensä, mutta menköön kohteliaisuudesta tämän kerran.” Danielinkin tiskit siirtyivät odottamaan pesuintoa.

”Alotettaisko nyt siitä murhasta?” Milla istui takaisin pöytään ja kaiveli kännykän taskustaan. ”En jaksa nyt kirjottaa muistiinpanoja, niin nauhotan tällä, jos käy.” 

Daniel katseli puhelinta kiinnostuneena. ”Tuoko siis tallettaa meidän puhettamme? Edistynyttä. Osaako minunkin rakkineeni?” Hän avasi laukkunsa ja otti omansa esiin, mutta ei tehnyt sille mitään. 

Milla pyöritti päätään. ”Sä et taida osata käyttää puhelintas, ainakaan kovin hyvin.” 

Daniel nyökkäsi vastahakoisesti. ”Ei meillä ollut tuollaisia. Mutta kyllä minä tiedä mikä puhelin on. En ole kotoisin kivikaudelta.” 

Milla tökkäsi tallennuksen pois päältä. ”Tän tarinan mä haluan kuulla ilman mitään tekniikka. Jos alat vaik ihan nimestä ja kotipaikasta ja etenet siitä tähän hetkeen. Mä lupaan olla keskeyttämättä kertaakaan.” 

Daniel nakkasi niskojaan, mutta alkoi kertoa. ”No, minun nimeni on Daniel Atticus Willougby, Willougbyn paroni Williamin nuorempi poika. Minulla on... tai siis oli vanhemmat sisar ja veli. Minut kasvatettiin ja koulutettiin niin kuin isäni arvon omaavan aatelisen kuuluu poikansa kasvattaa. Äiti hemmotteli, koska olin nuorin. Hän kuoli minun ollessani kolmentoista. Isä meni uusiin naimisiin heti suruajan päätyttyä. Se oli jonkinlainen skandaali, mutta me perheen sisällä tiesimme, että äiti ja isä olivat sopineet asiasta. Tarkoitan, että äiti oli aina sairaalloinen ja pelkäsi poistuvansa keskuudestamme jo paljon aiemmin. Joten he olivat päättäneet, että Marysta tulee hyvä uusi äiti meille. Tosin siinä vaiheessa, kun väistämätön tapahtui, me olimme jo niin isoja, että taloon tarvittiin lähinnä uutta rouvaa. Viime vuosina minä hurvittelin kuten jokainen nuori herrasmies tekee. Ja kaksi päivää sitten olin herra Elsewoodin juhlissa, kun minua puukotettiin.”

Milla vihelsi, kun Daniel näytti lopettaneen. ”Melkoinen stoori. Se on ku suoraan jostain brittipukudraamasta. Oon kyllä pahoillaan sun äidin puolesta.” Hän risti kätensä ja toivoi, että se näyttäytyisi lohduttavana eleenä. 

Daniel nyökkäsi hyväksyvästi ja Milla päästi ulos pienen henkäyksen, jota ei ollut tajunnut pidättelevänsä. ”Ei siihen ole tarvetta. Minä olin jo taaperona tajunnut, että äiti kuolee ennen kuin minä olen aikuinen.”

”Melko kylmä totuus tajuttavaksi pikkulapselle”, Milla totesi kuivasti. 

Miehen sanoista ei kuultanut juuri yhtään surua. Milla tiesi, että olisi ollut samassa tilanteessa ihan romuna, vaikka välit vanhempiin olivat teininä olleet vuoristoradanmalliset. 

Danielin silmät tummuivat. ”Minä en muista aikoja, jolloin äiti olisi voinut osallistua jokapäiväiseen elämään. Sellaista minä kaipasin.” Hän keskeytti hetkeksi. ”Tämä on kuitenkin yksityisasia, joten arvostaisin, jos sen penkominen jätettäisiin vähemmälle.” 

Milla katseli ohueksi puristunutta suuta. Oli niitä tunteita siellä sittenkin. Hän tökkäsi tuoliaan taaksemmaksi. ”Mä ehdotan, että lopetetaan tältä päivältä. En mä haluu työntää sua minkään rajan yli. Ja pakko myöntää, et täs on mullekin sulattelemista.” 

Daniel ei tehnyt saman suuntaista elettäkään ja Milla oli huomaavinaan hänen hartioidensa kiristyvän hitusen. ”On vielä toinenkin tärkeä asia”, hän puhahti. 

Milla veti jalkansa halausotteeseen syliinsä. ”No, kerro. Ei kai tää hullummaksi voi enää mennä”, hän sanoi virnistäen päälle. 

”Minun pitäisi mennä naimisiin.” Daniel oli punastunut kevyesti poskipäistä. ”Että tarvitsen apua varmaan senkin suhteen.” 

Milla keikutti itsensä lootusasentoon. Eikös sen pitänyt rauhoittaa? Hän naureskeli aina tietäväisesti leffahahmoille, jotka juhlivat liian aikaisin, mutta nyt hän oli astunut ihan samaan banaaninkuoreen.

Millan päätä alkoi särkeä ja Daniel ilmeisesti huomasi hänen ilmeensä myrtymisen. ”Siis eihän naimisiin menemiseen tarvita kuin tyttö, pappi ja minut. Kuinka vaikeaa se muka voi olla?” 

Millalta pääsi naurunsekainen tuhahdus. ”No, jos sä oot kerran kotoisin Englannista, niin onko sulla Suomen henkkareita. Siinä eka mutka. Toisekseen miten sä aattelit sydänkävylles selittää ettet tiiä mikä on kännykkä. Ei sua voi kukaan luulla Pentti Linkola – puunhalaaja-erakoksi, vaikka pihalla ootkin.” 

Daniel valui tuolilla alas kuin laiska koulupoika. ”En ymmärtänyt tuosta puoliakaan, mutta naimisiinmeno on kaiketi yhtä monimutkaista kuin minun aikanani.” 

Milla suoristi jalkansa. ”On se, mutta eri lailla. Tai siis sähän oot jostain 1800-luvulta.”

”Herran vuosi 1901. Syyskuussa herra Elsewoodin juhlissa”, Daniel mumisi kuin itsekseen. ”Olen minä sentään nähnyt uuden vuosisadan aamunkoiton.” 

Milla ajatteli, että voisi olla asiallista kertoa vasta huomenna, että nyt elettiin jo uutta vuosituhatta. Hän vääntelehti tuolissaan raksautellen selkänikamia paikoilleen. Ulkona oli näköjään alkanut sataa vettä. Heidän välilleen laskeutunut hiljaisuus kesti jonkin aikaa. 

Sitten Milla nousi. ”Sulla ei ole varmaan paikkaa minne mennä yöks?” 

Daniel näytti tyhjiä käsiään ja pyöritti päätään. ”Saat olla täällä mun luona. Avataan toi sohva niin siinä on parempi maata. Sunkin aivot on vissiin hieman rikki täst kaikesta.” 

Danielkin kohottautui ylös. ”Kiitos. Pää on tosiaan vähän sekaisin. Sitä kai ´aivot rikki´ tarkoittaa.”

Millaa alkoi hihityttämään. ”No joo. Mitä sä tykkäisit tehdä? Täs on vielä iltaa, kun et sä kerran ennenkään ole menny sänkyyn kuudelta.” 

Nyt Danieliakin nauratti ja hän tunsi lihastensa rentoutuvan. ”Voisin lukea, jos sinulla on kirjoja. Ja peseytyä, jos siitä ei ole liikaa vaivaa.” 

”Kuule, sun kanssas kaikesta tulee oleen vaivaa.” 

Milla onnistui löytämään Harry Potterin ja viisasten kiven, Sormuksen ritarien pokkaripainoksen ja pari dekkaria. Hän selitti Danielille, etteivät ne ehkä ole sitä mihin tämä on tottunut, mutta hyviä kuitenkin. Mies kaivautui sohvannurkkaan ja viihtyi siellä koko loppuillan. Ennen nukkumaan menoa Milla neuvoi hänelle, kuinka suihkua käytettiin. Milla nukahti heti sänkyynsä päästyään.

-Roona-

Elokuvissa LVIII: Spiderman – No Way Home

 Heippa!

Kolmannessa Marvelin elokuvauniversumi omassa elokuvassaan Peter Parker kokee, mitä tarkoittaa, kun kaikki tietävät, kuka on Spiderman. Pääosia esittävät tuttuun tapaan Tom Holland (Peter/Spiderman), Zendaya (MJ) ja Marisa Tomei (May-täti).  Muissa osissa nähdään Benedict Cumberbatch (Doctor Strange), Jacob Batalon (Ned), Jon Favreau (Happy Hogan), Jamie Foxx (Max Dillon/Electro), Willem Dafoe (Norman Osborn/Vihreä menninkäinen), Alfred Molina (tohtori Otto Octavius), Thomas Haden Church (Flint Marko/Sandman), Rhys Ifans (tohtori Curt Connors/The Lizard), Benedict Wong (Wong) sekä Tobey Maguire (toisen todellisuuden Peter/Spiderman) ja Andrew Garfield (toisen todellisuuden Peter/Spiderman).

Luulen, että tämä on yksinkertaisin juoni, joka multiversumista voidaan saada aikaan. Ja se toimii luvattoman hyvin! Tom ja Zendaya ovat uskomattoman hyviä näyttelijöitä ja heille on annettu mitä näytellä. Etenkin Zendaya loistaa, sillä MJn hahmo typistyy loppujen lopuksi aika yksioikoiseksi kyllä rakkaus meidät yhdistää tuli mitä tuli -tyypiksi, mutta Zendaya tuo häneen realistisuutta, jonka avulla hän nostaa MJn käsikirjoitusta paremmaksi hahmoksi. Tom taas on saanut kasvaa Hämähäkkimiehenä vakaviin rooleihin – etuoikeus, jota aika harva Hollywood-näyttelijä saa supersankariroolissa kokea. No Way Homessa Tom nimittäin pääse näyttämään sille kaikkein suurimmalle yleisölle kyntensä draamanäyttelijänä.

Elokuva on kokonaisuudessaan hyvin tarinavetoinen, tärkeät asiat tapahtuvat draaman eivät toiminnan tasolla, mikä on toki tyypillistä Marvel-elokuvien parhaimmistolle. Tobeyn ja Andrew cameot olivat hauskat ja toisaalta haikeat. Pidin veljellisestä sanailusta, jota Petereiden välille oli kirjoitettu. Myös kirjaimellinen leikinlasku oli leffassa läsnä, minkä osoittaa hyvin Tobey-Peter kehumassa Andrew-Peteriä mahtavaksi (amazing). Mutta sekä sankarit että roistot olivat kyllä super cool sen asian kanssa, että olivat yhtäkkiä toisessa universumissa. Kaikki toki ihmettelivät hetken, mutta vaikuttivat sitten olevan, että nah kyllä tämä tästä. Pidin eniten Normanista, jota Willem Dafoe esitti sävykkäästi. Pienet, mutta näkyvät muutokset kasvojen ilmeissä, kun hän muuttui Normanista Vihreäksi menninkäiseksi olivat upeita, mutta sitä Dafoelta voi odottaakin.

Pidin jälleen kovasti Doctor Strangen ymmärryksen omaavasta viitasta. Now Way Home linkittynee vahvasti tohtorin seuraavaan omaan elokuvaa, vaikka post-credit -kohtaus olikin Venom-cameo (spoiler, anteeksi, jos pilasin joltakulta). Multiversumihan esittäytyi tässä faneille hyvin ymmärrettävässä ja miellyttävässä muodossa. Mutiversum of Madnessissä saataneen jotain vaikeampaa. Strangella oli tässä vain pieni osa.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin leffasta tosi paljon. En mennyt teatteriin mitenkään suurin odotuksin, mutta palasin iloisesti yllättyneenä. Viittaukset muihin Spiderman-leffoihin toimivat, vaikka lienenkö koskaan nähnyt niistä yhtään kokonaan. Voin suositella lämpimästi nostalgiannälkäisille ja Marvel-leffoista pitäville.

-Roona-

Väittää ja mä nauran (Aina on liian kauan: 3. luku)

 Moikka!

Milla spottasi ensimmäisenä kotiin tullessaan rivarin pihassa haahuilevan nuoren kaverin. Hän oli piipahtanut kaupan kautta ja sai hyvän syyn tarkkailla, kun ostoskassin ottaminen takapenkiltä oli muka niin kauhean vaivalloista. Mies huomasi hänet ja Millan oli pakko tulla pois auton luota. Tyyppi seisoi hänen asuntonsa tietämillä. Tällä oli ihan siistit vaatteet, mutta Milla ei voinut olla ajattelematta, että jokin oli vinossa; ei välttämättä pahalla tavalla, mutta kuitenkin. 

”Anteeksi, neiti, mutta satutteko tietämään milloin Milla Vesenterä voisi olla kotona?” Kysymystä säesti imelä hymy. 

Tää olikin näitä, Milla ajatteli. ”Mitä sä siitä haluut?” hän tiedusteli olkiaan kohauttaen. 

”Hän on yksityisetsivä”, mies sanoi ja näytti Millan vanhanmallista käyntikorttia kuin se olisi selittänyt kaiken.

”Oletsä siis asiakas?” 

Mies pyöräytti silmiään turhautuneesti. ”Tuleva kyllä.” 

Milla astui hänen ohitseen muutamat askeleet ovelleen ja alkoi sovittaa avaimia lukkoon. ”Siinä tapauksessa sulla kävi tuuri. Mä olen Milla Vesenterä”, hän puhui taakseen. Lukkopesä kilahti, mutta hän ei avannut ovea kunnolla. ”Tietääkö kukaan, että sä oot täällä?” 

Mies toljotti Millaa hölmösti. Hänellä oli kädessään nahkasalkku, joka olisi sopinut paremmin hipsterille yliopisto-opiskelijalle kuin hänelle. Aataminomena liikahti hänen nielaistessaan. ”Ei tiedä. Paitsi varmaan ajuri, joka toi minut tänne. Kyselevätkö yksityisetsivät aina näin outoja?” 

Millaa häiritsi, miten oudolla nuotilla mies puhui, hän kuulosti vanhahtavalta. ”No, sä olet tulossa sisälle mun kotiin, niin ettet oo mikään tappaja tai narkkari.” 

Miehen silmät synkkenivät hetkessä. Hän puristi vapaan kätensä nyrkkiin, muttei tullut yhtään lähemmäksi Millaa. ”Minä en ole mikään murhaaja, neiti, vaan herrasmies. Ja löydän kyllä jonkun muun, jonka palveluksia käyttää, jos te yleensä asioitte tuollaisen sakin kanssa.” Mies otti pari askelta taakse päin kuin olisi ollut kääntymässä lähteäkseen. 

Milla teki päätöksensä ja avasi oven kokonaan. ”Odota nyt. Mä voin ottaa sut vastaan, mut tiedoksi vaan, että mulla pippurisuihketta ja linkkari.” Hän viittasi kohti eteistä ja mies käveli tuhahdellen sisään. 

Milla riisui kenkänsä ja hänen vieraansa teki samoin – hänen perässään. Ihan kuin ei tietäisi kuuluuko kengät ottaa pois vai ei, Milla pohti. Kastunut kangastakki jäi jakkaralle. He menivät keittiöön ja vieras istui muitta mutkitta pöydän ääreen pitäen yhä sitä typerää laukkua kädessään. 

Millalle alkoi riittää. ”Mikä sun nimi on ja tää juttu. Ootsä jossain roolissa ja kohta hyppää ikkunan takaa joku ja huutaa, että piilokamera. Ja miks hitossa sä neidittelet mua?” 

Mies heittäytyi tuolin selkänojaa vasten täysin lyödynnäköisenä. ”Daniel. Minun nimeni on Daniel. Mikä helvetti on piilokamera?” Hän näytti niin vihaiselta ja eksyneeltä yhtä aikaa, että Millaa alkoi väkisin naurattaa. 

”Tsot, minä esitän ensiksi kysymykset”, hän haukkoi tyrskäysten välistä.

Daniel irvisti hänelle niin, että kaunis valkoinen hammasrivi paistoi. ”Te.... sinä olet epäkohteliain nuori nainen, jonka olen koskaan tavannut. Minä en käyttäytynyt noin edes Clockin seurassa ja hän sentään oli paskiainen.” 

Milla veti tuolin ja istui Danielia vastapäätä. Hän ojensi kätensä pöydän yli. ”Jos aloitetaan puhtaalta pöydältä ja oikealla jalalla?” 

Daniel puristi hänen kättään epäluuloisesti. Ostoskassi oli unohtunut saarekkeen tasolle, mutta eipä siinä ollut mitään näin äkkiä pilaantuvaa. 

”Okei, miksi sä olet täällä? Pettääkö tyttöystävä, vai?” Milla tiedusteli vetäisten tyhjästä hedelmäkulhosta kynän ja muistilappuja.  

Daniel vilkaisi ympärilleen ja huokasi. Pommi pitäisi pudottaa jossain vaiheessa. ”Minut murhattiin.” 

Milla jäi tuijottamaan silmät puoli ummessa, kynä ilmassa. ”Aikamoinen väite kaverilta, joka istuu ilmielävänä mun edessä”, hän pihahti terästäytyen.

Daniel tökki pöydän pintaa nyrpeästi. ”No, se on kuitenkin totta. Ja siihen tarvitsen apuasi.” 

Milla mietti miten asettaisi sanansa ja piirsi samalla muistiinpanoihinsa hajamielisen hirtetyn tikku-ukon. Mies oli tosissaan. ”Kuule, jos oikeasti joku on murhattu, sun pitää ottaa yhteyttä poliisiin. Ei mulla ole valtuuksia tutkia sellaisia juttuja. Ei tää ole mikään Amerikka.” 

Danielin ilme valahti ja hän vei kädet kasvoilleen aivan kuin tarkastellakseen yhtäkkistä muutosta. Pian sormet haroivat hiuksia entistä sekaisemmiksi ja kämmenet peittivät silmät. ”Voisinko.... voisinko saada lasin vettä?” 

Kysymys tuli niin tukahtuneesti ja alistuneesti, että Milla lähes hyppäsi tiskialtaalle. Hän täytti korkean lasin hanasta. Kohta hän asetti sen Danielin eteen ja taputti tätä kömpelösti olalle. Hän ei ollut hyvä tällaisessa. ”Ei hätä varmaan ole tämännäköinen. Voithan sä kertoo mulle ensin ja mennään vaikka huomenna yhdessä poliisin luo, jos on tarvis.”

Daniel huokasi ja joi veden kerralla. ”Anteeksi, pitäisi käyttäytyä ryhdikkäämmin. On vain ollut pitkä päivä. Tai pari, en ole ihan varma.” Hän veti selkänsä suoraksi. 

Milla seisoi yhä hänen vieressään. ”Ömh... tuota... haluisitsä levätä vähän vaik tossa sohvalla?” 

Se oli taatusti kiusaantunein Millan koskaan suustaan päästämä kysymys. Hän tarkoitti sitä, mutta silti. Olisi varmaankin pitänyt soittaa mielisairaalaan tai sosiaalipalveluihin, että oliko joku kadoksissa. Mutta jokin Danielissa oli alkanut kiehtomaan Millaa. Mies oli mysteeri, ehkä sellainen isompi juttu, jota hän oli jo pitempään, salaa mielessään toivonut sattuvaksi kohdalleen. 

”Minua kyllä väsyttää hieman. Ja sitähän sanotaan, että uni ratkaisee kaikki ongelmat.” 

Milla huomasi orastavan virneen Danielin kasvoilla. ”Varsinainen vitsiniekka. Mee nyt vaan niin mä laitan jotain safkaa ja herätän sut kohta.” Daniel nousi ja käpertyi sohvalle.

Milla alkoi purkaa ostoksia. Hän kuori banaanin samalla, kun lappoi kauramaidon, leipäpussin ja viilit jääkaappiin. Muutaman appelsiinin ja loput banaanit hän asetti kulhoon. Milla oli hetken tyytyväinen, kunnes tajusi, että hän olisi voinut ottaa yhdellä oven avauksella esiin myös ne tarvikkeet, joista aikoi sitä hiton ruoka laittaa. Olohuoneessa tuhiseva Daniel oli saanut hänen keskittymisensä pois raiteiltaan. Juuri, kun hän oli laittamassa pastaveden kiehumaan, kännykkä alkoi väristä. Onneksi se oli sentään unohtunut äänettömälle kyttäyskeikan jäljiltä. Milla kuuli Jenniinan intoilevan äänen linjan toisesta päästä. 

”Petrus onki jo täällä! Se yllätti mut, vähänkö söpöä. Ehkä kuolen. Se meni suihkuun. Lähetkö syömään meidän kaa neljän kieppeillä?” 

”Ymh, ööö”, Milla mumisi infodumpista hämillään. ”Siis, mul on asiakas täällä... tai siis tarkotan tulos kolmelta käymään, niin että en mä kerkee.” 

Jenniina rauhoittui vähän. ”Sen tänpäiväinenkö toimeksiantaja?” 

”Ei, kun eri tyyppi. Soitti just äsken.” 

”Harmi, Petrus ois halunnu nähä sut, mut ei voi mitään.”

He sanoivat heit ja puhelu loppui. Milla jatkoi hellan edessä ja naureskeli mielessään, että hehän olisivat voineet pitää tuplatreffit, jos hän olisi raahannut Danielin mukaan. Kuollut idea jo syntyessään, mutta hullulla on halvat huvit. Hän heitti tomaattimurskan paistinpannulle ja tyhjensi purkillisen tonnikalaa joukkoon. Miksi hän edes kuvitteli vievänsä asiakkaansa minnekään? Hän venytteli niskojaan ja keskittyi ruokaan.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXV: Pimeydestä loistaa valo ja Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus

 Heippa!

Kun David Livingstone menehtyy etsiessään Niilin lähteitä, hänen seurueensa on vaikean kysymyksen edessä: pitäisikö heidän haudata tutkimusmatkailija Afrikkaan vai kuljettaa ruumis takaisin rannikolle, josta se voitaisiin viedä Englantiin? Viimeisenä uskollisuudenosoituksenaan seurueen jäsenet päättävät lähteä pitkälle matkalle kohti merta. Vaarallisen taipaleen aikana he joutuvat kyseenalaistamaan keskinäiset suhteensa, oman identiteettinsä sekä tohtori Livingstonen työn merkityksen Afrikalle. Matkakertomus laajenee nerokkaaksi romaaniksi, joka käsittelee yhtä kulttuurimme tunnetuimmista tarinoista, Afrikan mantereen historiaa sekä ihmisten pieniä ja suuria toiveita. Saattueen viimeisistä hetkistä muodostuu huikea, moniääninen kudelma sinnikkyydestä, löytöretkistä ja kolonialismin todellisuudesta.

Kirjailija Petina Gappah on tehnyt romaaniin valtavasti historiallista taustatyötä. Paljon on tietysti myös fiktiota. Esimerkiksi Jacob Wainwrightin päiväkirjamerkinnät hän on kirjoittanut itse; Gappah harmittelee, että otteita todellisesta päiväkirjasta julkaistiin vasta, kun hän oli jo saanut romaanin valmiiksi. Jacob olikin jotenkin surullisen hulvaton hahmo, ihminen, jolla ei ole lainkaan itseironian tajua. Hän on kaikessa pömpöösiydessään kolonialismin luomus. Minua huvitti erityisesti, ettei hänelle missään vaiheessa tullut mieleen, että matkaa rannikolle pitäisi kuvata tarkemmin. Hän unohtuu mietiskelemään jumalisia ja kehumaan itseään. Toisena kertojana Halima hyppii välillä sivupoluille, mutta ainakin hän on jalat tiukasti kiinni tämänpuoleisessa maailmassa. Romaanista kokonaisuutena pidin.

Onko länsimaisen kirjallisuuden tuntemuksessasi aukkoja? Korjataan tilanne! Valtavasti huomiota ja kiitosta saaneen Taltuta klassikko! -tietokirjan jatko-osa kääntää katseensa länsimaisen kirjallisuuden merkkiteoksiin. Teos tarjoilee tarkasti valikoituja klassikoita ja esittelee ne railakkaan humoristisesti – houkutellen samalla lukemaan ja tulkitsemaan. Tervetuloa kyytiin! Kirjoittaja Maria Laakso ja kuvittaja Johanna Rojola.

Hauskaa oli kuten suomalaisten klassikoidenkin parissa, etenkin kun näistä useampi oli minulle henkilökohtaisesti tuttu kuin kotimaisista vastaavista. Odysseia ja Kuningas Oidipus olivat tietysti antiikin tutkijalle tuttuja. Ja olen minä James Joycen Ulysseksenkin lukenut ja sitä en tosiaan kenelle tahansa klassikon taltuttajalle suosittelisi! Nuoren Wertherin olen lukenut saksaksi (no, suomennos kulki koko ajan siinä vierellä, tentissä testattiin enemmän sisältöä kuin sitä oliko lukenut Käsimykset alkuperäiskielellä vai suomeksi) ja Frankensteinin englanniksi (yliopiston pääsykokeisiin!). Ylpeys ja ennakkoluulo taittui suomeksi vasta aivan äskettäin. Muista taltutetuista teoksista olivat tuttuja myös Robison Crusoe, Hamlet ja Gulliverin retket, kaikki jonkinlaisina elokuvasovituksina. Ja onhan Danten Helvettikin tullut tutuksi historian opinnoissa. Nauroin hyville sutkauksille välillä ääneen. Kuvitus on myös osuva.

-Roona-

Kadulla oottaa jo taksi (Aina on liian kauan: 2.luku)

 Moikka!

Muutama rakkine tööttäsi hänen kävellessään kynnetyn maan laitaa. Daniel murahti synkeästi. Ei hän noiden nopeiden hirviöiden sekaan aikonut mennä, sehän olisi ollut itsemurha. Yksi kuolema lähiaikoina riitti hänelle enemmän kuin hyvin. Moottorivaunujen kulkuväylä oli rajattu rautaisella matalalla aidalla, joten kukaan ei ainakaan sitä kautta kulkenut maatöihin. Daniel oli päätellyt, että jossain oli toinen, turvallisempi tie. Niin olikin, hän vain oli sen kannalta pellon väärässä päässä. Niinpä hän joutui tarpomaan mullassa, joka oli lakannut olemasta suloista elävää maa-ainesta. Hänen kenkänsä olivat kuraiset hänen tullessaan päällystetylle uralle. Daniel kirosi mielessään. Kievari tai mikä olikaan seisoi nyt suoraan vastapäätä tien toisella puolella. Hän lähti harppomaan kohti tunnelia, josta pääsisi sinne.

Rakennuksen pihassa oli harvassa rivissä paikallaan seisovia moottorivaunuja. Daniel kulki niiden vieritse pohtien, omistivatko kaikki omansa. Hän oli jäädä yhden alle ylittäessään avointa pätkää itsestään aukeaville oville. Kuski näytti hänelle alatyylistä käsimerkkiä avoimesta ikkunasta. 

Kievari oli suuri. Tiski alkoi melkein heti ovelta ja Danielin hämmästykseksi ihmiset nappailivat ruokia ihan omakätisesti. Vanha kunnon Mortison saisi sydänkohtauksen, jos kukaan tekisi noin Kultapatjassa, hän ajatteli. Joku esiliinaan pukeutunut puuhasi kauempana tyhjien pöytien parissa. Hän päätti kuitenkin mennä tiskin päässä olevan nuoren tytön luo.

”Otatteko jotain?” tyttö kysyi katsellen häntä epäilevästi. 

”Voisikohan neiti pyytää minulle kyydin?” Daniel hymyili hurmaavinta ja itsevarminta hymyään. Se ei näyttänyt vakuuttavan tyttöä, sillä tämä suoristi ryhtiään ja perääntyi aavistuksen. 

”Kyydin? Tarkoitatko taksia? Eikö sulla ole kännykkää?” 

Kysymystulva yllätti Danielin. Lisäksi tyttö oli oudon tuttavallinen, vaikka ei Daniel tietysti vallasihmiseltä näyttänytkään nykyisissä vaatteissaan. 

”Tuota... niin, taksia”, hän vastasi kokeilevasti. 

Tyttö nyökkäsi, muttei rentoutunut muuten. ”Voin mä antaa sulle taksin numeron. Ei meiltä soitella asiakkaitten puheluita, vaikka täyden palvelun asema ollaankin.” Hän repäisi lapun jonkinlaisesta muistikirjasta ja etsi samalla silmillään jostain ilmeisesti sitä numeroa, josta oli puhunut.

Daniel kääntyi katsomaan taakseen, kun tyttö heilauttikin kättään. Pari sinisiin pukeutunutta miestä lähestyi heitä. 

”Sori, jos mä häiritsen, mutta herra tässä on kyytiä vailla”, tyttö totesi osoittaen häntä. 

Toinen miehistä, paksumpi, tuli heidän luokseen. ”Jaha, ehtiikös tässä juoda kahvit vai onko kovakin kiire?”

Daniel kohautti harteitaan. ”Ei kai. Juokaa pois. Menen istumaan tuonne.” Hän osoitti yhtä pöydistä.  

”Joku hullu. Tarkista, että sillä on rahaa” hän kuuli myyjätytön kuiskaavan miehelle, kun kuvitteli hänen olevan tarpeeksi kaukana. 

Daniel päätti olla välittämättä, ihmiset olivat selkeästi outoja täällä. Hän istuutui ja alkoi selata pöydällä olevaa lehteä. Se sisälsi yllättävän paljon ja yllättävän isoja kuvia. Ollessaan noin puolessa välissä ajatus iski häneen salamana. Hän osasi lukea kirjoitusta, hän ymmärsi mitä ihmiset sanoivat ja ihmiset ymmärsivät häntä. Oli tuntunut niin luonnolliselta puhua, ettei hän ollut tajunnut, ettei suinkaan puhunut englantia.

Lehti vaikutti aika sensaatiohakuiselta, yhdellä aukeamalla vähäpukeinen tyttö kertoi ´tulleensa jätetyksi´. Daniel tuhahti halveksivasti ja käänsi lehden kiinni niin, että takasivu tuli näkyviin. Siinä oli kartta, johon oli painettu pilvien ja aurinkojen kuvia. Oli helpottavaa huomata, että säätiedotuksen hän sentään tunnisti. Rystyset kopauttivat pöytää. 

”Jokos lähdetään?” Lihava herra katsoi häntä kasvoillaan odottava ilme. 

Daniel viittasi kädellään osoittaen, että mies voisi mennä edeltä. Ulkona, aivan oven lähellä seisoi peräkkäin kaksi tyylikästä mustaa moottorivaunua. Kummankin katolla oli keltainen merkki, jossa luki TAXI. Palat loksahtivat Danielin mielessä. Tätä tyttö oli siis tarkoittanut. Ajurit olivat pitäneet tauon hänen kannaltaan juuri sopivasti.

Mies ohjasi Danielin istumaan eteen ja meni itse toiselle puolelle. Moottorivaunut olivat sisältä huomattavasti hienompia kuin Boylen vehkeet, mikä oli oikeastaan vähättelyä, sillä Boylen ajokeissa ei tarkalleen ottaen ollut sisätiloja, ne kun olivat katottomia. 

”Mitenkäs on tuon maksupolitiikan kanssa?” mies kysyi. 

Daniel sai juuri ja juuri estettyä kasvojaan valumasta irvistykseen. Oli töykeää olla luottamatta, ettei herrasmiehellä ollut rahaa matkaansa, ihan sama vaikka olisi tiennyt kyseisen herrasmiehen olevan korviaan myöten veloissa. Hän kaivoi kukkaron esiin. 

”On minulla rahaa.” 

Mies elehti, ettei hänen tarvinnut näyttää ja pelasti sentään pikkuisen kasvojaan. Hän oli selkeästi huomannut Danielin loukkaantuneen kysymyksestään.

”Mihinkäs osoitteeseen ollaan menossa?” 

Kuski ei katsonut häneen vaan rassaili sellaista peilikapinetta, jollainen hänelläkin oli laukussaan. Daniel etsi pikkukortin taskustaan ja ojensi sen miehelle. Tämä tihrusti tekstiä ja paineli sitten peiliä. Lopulta hän asetteli sen telineeseen ja käynnisti ajokin hiljaisuuden vallitessa. Peilipinnalla oli nyt kartta ja siinä piste, joka varmaan esitti heitä. 

”Pitäisi laittaa turvavyö kiinni.” 

Kuski rämpsäytti ympärilleen vetämäänsä remmiä. Hän katsoi kummallisesti, kun Danielilla oli vaikeuksia löytää omansa ja lopulta auttoi saamaan sen lukkoon. Vasta sitten hän sykäytti vaunun liikkeelle. Meno tuntui melkoisen vauhdikkaalta, mutta Daniel esitti tyyntä, aivan kuin hän tekisi tätä joka päivä. Nämä ihmiset varmaan tekevätkin, hän ajatteli.

Matka kesti hyvän aikaa. He ajoivat ensin sitä isoa tietä, jonka reunaa Daniel oli hieman aiemmin kulkenut. Sitten taloja alkoi olla tiheämmässä ja Daniel päätteli heidän tulleen kaupunkiin. Kaupungissa jouduttiin mutkittelemaan ja odottelemaan milloin missäkin risteyksessä. Lopulta kuski hidasti ja pysäytti pitkänmallisen talon pihaan. 

”Se tekisi 62,50.” 

Hän naputti maileja laskevan laitteen punaisia numeroita. Daniel etsi hänelle 50 ja 20 setelit. Hinta piti kai ajatella samalla lailla kuin puntien ja pennyjen kanssa. Kuski otti rahat ja näperrettyään hetken antoi Danielille yhden setelin ja muutaman kolikon takaisin. 

”Haluatko kuitin?” 

”En minä tarvitse, kiitos vain.” Daniel irrotti itsensä harmaasta hihnasta ja vääntäytyi kankeasti ulos. Kuski toivotti hänelle näkemiin ja kaasutteli pois saman tien, kun ovi pamahti kiinni.

Daniel jäi seisomaan talon eteen. Ei auttanut muu kuin rueta hakemaan asuntoa numero 8 ja mennä koputtelemaan ovelle.

-Roona-

Elokuvissa LVII: Kuolema Niilillä

 Heippa!

Kenneth Branaghin elokuva perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -mysteeriin. Pääosia esittävät Branagh itse (Hercule Poirot), Tom Bateman (Bouc), Annette Benning (Euphemia Bouc, edellisen äiti), Gal Gadot (Linnet Ridgeway), Armie Hammer (Simon Doyle), Emma Mackey (Jacqueline de Bellefort), Rose Leslie (Louise Bourget, Linnetin palvelijatar), Letitia Wright (Rosalie Otterbourne), Sophie Okonedo (Salome Otterbourne), Russell Brand (Windlesham), Ali Fazal (Katchadourian, Linnetin serkku), Jennifer Saunders (Marie van Schuyler, Linnetin kummitäti) ja Dawn French (Bowers, edellisen seuralainen).

Jotenkin pidin tästä enemmän kuin Idän pikajunasta ja toisaalta elokuva oli tyhjä. Jos aloitetaan ensin hyvistä jutuista. Branagh on kääntänyt omaa näyttelemistään ja manerisointiaan asteen verran pienemmälle, mikä tekee hänen Poirot´tistaan heti miellyttävämmän hahmon. Kautta linjan koko näyttelijäkaarti näyttelee erinomaisesti. Vaikutuksen teki erityisesti harvinaisessa vakavassa roolissa nähtävä Russell Brand. Gal Gadot on Linnetinä glamourin huipentuma. Erillismaininnan ansaitsee myös Letitia Wright, joka puhaltaa sielua varsin suoraviivaiseen hahmoon. Roolitus onkin etenkin naisten osalta täynnä tähtipölyä.

Puvustus on luonnollisesti upea. Elokuvan värimaailma vaikuttaa myös tarkkaan mietityltä. Se on runsas, mutta ei aivan kuitenkaan. Aivan kuin alkukohtausten mustavalkoisuus olisi hyvällä tavalla jäänyt kummittelemaan taustalle. Mistä pääsenkin alkukohtauksiin ja Poirot´lle ilmeisesti tätä varten luotuun taustatarinaan. Pidin mustavalkoisuudesta, vaikka oli kyllä vaikea kuvitella Poirot`a sotaan. Tai Branagh´n Poirot´n voi kuvitella sinne helpommin kuin sen kuvan, mikä Poirot´sta yleensä on (ie. Suchet). Oli aika kiinnostava ajatus, että Poirot olisi kasvattanut kuuluisat viiksensä peitelläkseen kasvoihin tullutta sotavammaa. Oli muuten hauskaa, että Poirot´n kapteenin esittäjä oli viiksinen sekä niin Branaghin että Poirot´n näköinen, että katsoja alkoi ihmetellä, miten kummassa Poirot on päätynyt johtamaan sotilaita. Poirot rakastettu Katherine jäi minulle vähän irtonaiseksi ja laihaksi hahmoksi. Olisin kaivannut viittausta siihen, missä he olivat tutustuneet tai jotain muuta, mikä olisi selittänyt heidän ilmeisesti varsin syvää rakkauttan.

Tarinasta sinänsä en pitänyt kovin paljon. Se oli itse asiassa aika tylsä, melko vähän tapahtui. Idän pikajunan lähes klaustrofobinen suljetus mysteerin jännite oli poissa eikä sitä oikein korvannut mikään. Linnetin murha oli niin selvästi tarkoin harkittu (tähän päätelmäänhän Poirot´kin heti päätyi), että ei tullut sellaista tunnetta, että kuka tahansa voi olla seuraava kuten Idän pikajunassa. Arvelinkin melko pitkälle elokuvaa, että Linnetin murha jää ainoaksi. Toiseksi murhatuksi olisin veikannut enemmin aviomies Simonia.

Kuolema Niilillä on miellyttävä, joskaan ei maailmoja räjäyttävä leffa. Voin suositella sitä katsottavaksi jopa teatterissa ja ilman muuta sitten ainakin suoratoistopalvelusta, mihin ikinä niistä se tuleekaan.

-Roona-