Väittää ja mä nauran (Aina on liian kauan: 3. luku)

 Moikka!

Milla spottasi ensimmäisenä kotiin tullessaan rivarin pihassa haahuilevan nuoren kaverin. Hän oli piipahtanut kaupan kautta ja sai hyvän syyn tarkkailla, kun ostoskassin ottaminen takapenkiltä oli muka niin kauhean vaivalloista. Mies huomasi hänet ja Millan oli pakko tulla pois auton luota. Tyyppi seisoi hänen asuntonsa tietämillä. Tällä oli ihan siistit vaatteet, mutta Milla ei voinut olla ajattelematta, että jokin oli vinossa; ei välttämättä pahalla tavalla, mutta kuitenkin. 

”Anteeksi, neiti, mutta satutteko tietämään milloin Milla Vesenterä voisi olla kotona?” Kysymystä säesti imelä hymy. 

Tää olikin näitä, Milla ajatteli. ”Mitä sä siitä haluut?” hän tiedusteli olkiaan kohauttaen. 

”Hän on yksityisetsivä”, mies sanoi ja näytti Millan vanhanmallista käyntikorttia kuin se olisi selittänyt kaiken.

”Oletsä siis asiakas?” 

Mies pyöräytti silmiään turhautuneesti. ”Tuleva kyllä.” 

Milla astui hänen ohitseen muutamat askeleet ovelleen ja alkoi sovittaa avaimia lukkoon. ”Siinä tapauksessa sulla kävi tuuri. Mä olen Milla Vesenterä”, hän puhui taakseen. Lukkopesä kilahti, mutta hän ei avannut ovea kunnolla. ”Tietääkö kukaan, että sä oot täällä?” 

Mies toljotti Millaa hölmösti. Hänellä oli kädessään nahkasalkku, joka olisi sopinut paremmin hipsterille yliopisto-opiskelijalle kuin hänelle. Aataminomena liikahti hänen nielaistessaan. ”Ei tiedä. Paitsi varmaan ajuri, joka toi minut tänne. Kyselevätkö yksityisetsivät aina näin outoja?” 

Millaa häiritsi, miten oudolla nuotilla mies puhui, hän kuulosti vanhahtavalta. ”No, sä olet tulossa sisälle mun kotiin, niin ettet oo mikään tappaja tai narkkari.” 

Miehen silmät synkkenivät hetkessä. Hän puristi vapaan kätensä nyrkkiin, muttei tullut yhtään lähemmäksi Millaa. ”Minä en ole mikään murhaaja, neiti, vaan herrasmies. Ja löydän kyllä jonkun muun, jonka palveluksia käyttää, jos te yleensä asioitte tuollaisen sakin kanssa.” Mies otti pari askelta taakse päin kuin olisi ollut kääntymässä lähteäkseen. 

Milla teki päätöksensä ja avasi oven kokonaan. ”Odota nyt. Mä voin ottaa sut vastaan, mut tiedoksi vaan, että mulla pippurisuihketta ja linkkari.” Hän viittasi kohti eteistä ja mies käveli tuhahdellen sisään. 

Milla riisui kenkänsä ja hänen vieraansa teki samoin – hänen perässään. Ihan kuin ei tietäisi kuuluuko kengät ottaa pois vai ei, Milla pohti. Kastunut kangastakki jäi jakkaralle. He menivät keittiöön ja vieras istui muitta mutkitta pöydän ääreen pitäen yhä sitä typerää laukkua kädessään. 

Millalle alkoi riittää. ”Mikä sun nimi on ja tää juttu. Ootsä jossain roolissa ja kohta hyppää ikkunan takaa joku ja huutaa, että piilokamera. Ja miks hitossa sä neidittelet mua?” 

Mies heittäytyi tuolin selkänojaa vasten täysin lyödynnäköisenä. ”Daniel. Minun nimeni on Daniel. Mikä helvetti on piilokamera?” Hän näytti niin vihaiselta ja eksyneeltä yhtä aikaa, että Millaa alkoi väkisin naurattaa. 

”Tsot, minä esitän ensiksi kysymykset”, hän haukkoi tyrskäysten välistä.

Daniel irvisti hänelle niin, että kaunis valkoinen hammasrivi paistoi. ”Te.... sinä olet epäkohteliain nuori nainen, jonka olen koskaan tavannut. Minä en käyttäytynyt noin edes Clockin seurassa ja hän sentään oli paskiainen.” 

Milla veti tuolin ja istui Danielia vastapäätä. Hän ojensi kätensä pöydän yli. ”Jos aloitetaan puhtaalta pöydältä ja oikealla jalalla?” 

Daniel puristi hänen kättään epäluuloisesti. Ostoskassi oli unohtunut saarekkeen tasolle, mutta eipä siinä ollut mitään näin äkkiä pilaantuvaa. 

”Okei, miksi sä olet täällä? Pettääkö tyttöystävä, vai?” Milla tiedusteli vetäisten tyhjästä hedelmäkulhosta kynän ja muistilappuja.  

Daniel vilkaisi ympärilleen ja huokasi. Pommi pitäisi pudottaa jossain vaiheessa. ”Minut murhattiin.” 

Milla jäi tuijottamaan silmät puoli ummessa, kynä ilmassa. ”Aikamoinen väite kaverilta, joka istuu ilmielävänä mun edessä”, hän pihahti terästäytyen.

Daniel tökki pöydän pintaa nyrpeästi. ”No, se on kuitenkin totta. Ja siihen tarvitsen apuasi.” 

Milla mietti miten asettaisi sanansa ja piirsi samalla muistiinpanoihinsa hajamielisen hirtetyn tikku-ukon. Mies oli tosissaan. ”Kuule, jos oikeasti joku on murhattu, sun pitää ottaa yhteyttä poliisiin. Ei mulla ole valtuuksia tutkia sellaisia juttuja. Ei tää ole mikään Amerikka.” 

Danielin ilme valahti ja hän vei kädet kasvoilleen aivan kuin tarkastellakseen yhtäkkistä muutosta. Pian sormet haroivat hiuksia entistä sekaisemmiksi ja kämmenet peittivät silmät. ”Voisinko.... voisinko saada lasin vettä?” 

Kysymys tuli niin tukahtuneesti ja alistuneesti, että Milla lähes hyppäsi tiskialtaalle. Hän täytti korkean lasin hanasta. Kohta hän asetti sen Danielin eteen ja taputti tätä kömpelösti olalle. Hän ei ollut hyvä tällaisessa. ”Ei hätä varmaan ole tämännäköinen. Voithan sä kertoo mulle ensin ja mennään vaikka huomenna yhdessä poliisin luo, jos on tarvis.”

Daniel huokasi ja joi veden kerralla. ”Anteeksi, pitäisi käyttäytyä ryhdikkäämmin. On vain ollut pitkä päivä. Tai pari, en ole ihan varma.” Hän veti selkänsä suoraksi. 

Milla seisoi yhä hänen vieressään. ”Ömh... tuota... haluisitsä levätä vähän vaik tossa sohvalla?” 

Se oli taatusti kiusaantunein Millan koskaan suustaan päästämä kysymys. Hän tarkoitti sitä, mutta silti. Olisi varmaankin pitänyt soittaa mielisairaalaan tai sosiaalipalveluihin, että oliko joku kadoksissa. Mutta jokin Danielissa oli alkanut kiehtomaan Millaa. Mies oli mysteeri, ehkä sellainen isompi juttu, jota hän oli jo pitempään, salaa mielessään toivonut sattuvaksi kohdalleen. 

”Minua kyllä väsyttää hieman. Ja sitähän sanotaan, että uni ratkaisee kaikki ongelmat.” 

Milla huomasi orastavan virneen Danielin kasvoilla. ”Varsinainen vitsiniekka. Mee nyt vaan niin mä laitan jotain safkaa ja herätän sut kohta.” Daniel nousi ja käpertyi sohvalle.

Milla alkoi purkaa ostoksia. Hän kuori banaanin samalla, kun lappoi kauramaidon, leipäpussin ja viilit jääkaappiin. Muutaman appelsiinin ja loput banaanit hän asetti kulhoon. Milla oli hetken tyytyväinen, kunnes tajusi, että hän olisi voinut ottaa yhdellä oven avauksella esiin myös ne tarvikkeet, joista aikoi sitä hiton ruoka laittaa. Olohuoneessa tuhiseva Daniel oli saanut hänen keskittymisensä pois raiteiltaan. Juuri, kun hän oli laittamassa pastaveden kiehumaan, kännykkä alkoi väristä. Onneksi se oli sentään unohtunut äänettömälle kyttäyskeikan jäljiltä. Milla kuuli Jenniinan intoilevan äänen linjan toisesta päästä. 

”Petrus onki jo täällä! Se yllätti mut, vähänkö söpöä. Ehkä kuolen. Se meni suihkuun. Lähetkö syömään meidän kaa neljän kieppeillä?” 

”Ymh, ööö”, Milla mumisi infodumpista hämillään. ”Siis, mul on asiakas täällä... tai siis tarkotan tulos kolmelta käymään, niin että en mä kerkee.” 

Jenniina rauhoittui vähän. ”Sen tänpäiväinenkö toimeksiantaja?” 

”Ei, kun eri tyyppi. Soitti just äsken.” 

”Harmi, Petrus ois halunnu nähä sut, mut ei voi mitään.”

He sanoivat heit ja puhelu loppui. Milla jatkoi hellan edessä ja naureskeli mielessään, että hehän olisivat voineet pitää tuplatreffit, jos hän olisi raahannut Danielin mukaan. Kuollut idea jo syntyessään, mutta hullulla on halvat huvit. Hän heitti tomaattimurskan paistinpannulle ja tyhjensi purkillisen tonnikalaa joukkoon. Miksi hän edes kuvitteli vievänsä asiakkaansa minnekään? Hän venytteli niskojaan ja keskittyi ruokaan.

-Roona-