”Onkohan isäsi taas kironnut käyttämättömiä huoneita, kun viimeksi oli täällä käymässä?” tiedusteli Ron pölähtäessään saliin etummaiset kiharat palaneina.
Draco pidätteli kohteliaasti nauruaan, vaikka hänen miehensä oli kieltämättä aika hassunnäköinen käristyneine suortuvineen. ”Häntä pitäisi aina vahtia silmä kovana, mutta kuka sellaista jaksaa. Joten todennäköisesti kyllä.”
Ron rämäytti laatikon keskelle antiikkipöytää. ”Sen etsimäsi koristeen on sitten parasta olla tässä.”
Joulu oli jo aivan ovella ja tänä vuonna he viettäisivät sen viisissä päin, sillä myös Ronin lapset olivat tulleet kartanolle. Teinit tosin olivat sulkeutuneet Scorpiuksen huoneeseen selailemaan Velhogramia tai mitä nykylapset nyt tekivätkään. Ja kaikki kolme karkaisivat tapaninpäivänä Weasleylle tapaamaan serkkujaan ja Mollyn patojen ääreen – tai siis Rose ja Hugo tapaisivat serkkuja ja Scorpius kai lähinnä poikaystäväänsä, hän nimittäin seurusteli Harry Potterin pojan Albuksen kanssa. Draco alkoi kaivella laatikkoa. Jokin näykkäsi häntä sormesta ja kun hän nosti kätensä ylös, peukalosta roikkui minikokoinen gäätä. Varmaan se oli kuulunut taikaeläinleikkisettiin, joka hänellä oli ollut pienenä. Hän ravisteli sen pöydälle ja löysi seuraavaksi etsimänsä: tonttulakkipäisen yksisarvispatsaan.
”Tuoko se on?” Ron äännähti hämmästyneenä.
Dracon mielestä Ronin ei olisi enää näiden muutamien vuosien jälkeen pitänyt yllättyä siitä, että Malfoyn perheen koristeet olivat aika epäortodoksisia. ”Niin. Isä ei oikein ymmärtänyt hänen ja äidin seurustelun alkuaikoina söpöjen lahjojen päälle – vain pimeiden. Hän osti tämän joululahjaksi. Minusta se oli lapsena hervottaman hauska.”
Ron kohautti harteitaan ja tuli istumaan hänen viereensä. ”Hermione ja Theo varmaan soittavat kohta.”
Siinä samassa Dracon kännykkä alkoikin laulaa Taikaveljesten klassikkohittiä, Kun joulu putos puusta. Sitten he näkivät Hermionen iloiset kasvot.
”Hei! Kuinka teillä menee? Voitteko uskoa, että täällä on 30 astetta lämmintä!”
Sekä Draco että Ron saattoivat uskoa sen, sillä Hermione ja Theo olivat karanneet jouluksi Mauritiukselle.
”Me katselemme naurettavia joulukoristeita ja lapset ovat linnoittautuneet omaan poteroonsa eli kaipa meillä menee ihan hyvin”, Ron vastasi.
Draco hymyili Theolle, joka vilkutti heille taustalta.
”Luulen, että he suunnittelevat jonkinlaista joulunäytelmää. Rose lähetti minulle kuvan, jossa hänellä on päässä suuri tähti. Ehkä se on kouluprojekti. On niin mukava, kun Tylypahkassa opetetaan nykyään taiteitakin”, Hermione selitti.
Miehet nyökkäilivät, mutta kumpikin toivoi hiljaa mielessään, etteivät lapset käyttäisi lava- tai esirippuloitsuja. Ne oli tarkoitettu Scorpiuksen huonetta isompiin tiloihin.
”No, nyt meidän täytyy mennä. Lähdemme sukeltamaan. Hauskaa joulua!”
He toivottivat samaa ja sitten puhelu loppui.
Myöhäisellä lounaalla lapset ilmoittivat haluavansa illalla esittää otteen Rosen kirjoittamasta näytelmästä. Syötyään pikaisesti he palasivat harjoittelemaan.
”On oikeastaan aika mukava nähdä teatteria”, Draco totesi, kun pöytä oli rauhoittunut.
Ron irvisti hänelle vinkeästi. ”Rosen esitykset tapaavat olla… ööö, mitäs jästisanaa Hermione tapasikaan niistä käyttää… aika poikkitaiteellisia ja performansseja.”
Draco tuijotti häntä. ”En ymmärtänyt tuosta yhtään mitään.”
Ron tarttui hänen käteensä pöydän yli. ”Kunhan taputat
lopussa ja lausut muutaman sanan siitä, kuinka hienosti hän on käsitellyt
suuria teemoja.”
Illan jo hämärryttyä Ron ja Draco kokivat kuitenkin miellyttävän yllätyksen. Paljastui nimittäin, että näytelmä oli versio Charles Dickensin Saiturin joulusta. Tietenkään Draco ei tuntenut sitä, sillä hän oli puhdasverisen perheen kasvatti, joka oli taaperona hetken aikaa kuvitellut, etteivät jästit osanneet edes kirjoittaa. Ron kuiskutti hänelle lyhyen juonitiivistelmän ennen esityksen alkua.
Ensin näyttämöksi raivatulle alueelle raahautui Hugo, joka kantoi valtavaa hopeista perintötarjotinta. Se oli kiillotettu niin kiiltäväksi, että sen pinnasta saattoi katsella kuvaansa. Tarjotin vaikutti aika iloiselta siitä, että se oli kaivettu mukaan leikkiin. Sitten parrasvaloihin astui Scorpius, joka oli pukeutunut Luciuksen kartanolle unohtamaan yliampuvaan aamutakkiin.
”Ah, kuinka peilini vääristääkään komeaa kuvaani näin aamutuimaan”, hän lausui valittaen.
Tarjotin huokasi ja Hugo kääntyi katsomaan suoraan yleisöön. ”Tulisipa joku potkaisemaan hänen kuninkaallista saituuttaan persiille.”
Ron
yritti nousta tokaistakseen, ettei persiille ollut lainkaan sopiva sana Hugon
suuhun, mutta Draco veti hänet takaisin sohvalle. Rose hyppäsi kohtauksen
keskelle enkeliksi pukeutuneena ja hänen päässään oli toden totta suuri tähti.
Hän alkoi lukea Scorpiukselle – tai siis Scroogelle – sellaista lakia, että jäi
lopulta epäselväksi, oliko hän menneisyyden, nykyisyyden vai tulevaisuuden
haamu.
Ron ja
Draco aplodeerasivat kohteliaasti, kun lapset kohtauksen päätyttyä kumarsivat.
Draco kehaisi, että Rose oli tullut äitiinsä, kun oli kiinnostunut
kotitonttujen oikeuksista. (Palopuheen aikana oli paljastunut, että
Scrooge-parka kohteli kotitonttujaan surkeasti.) Ron kiitteli poikien rooleja,
mutta nämä totesivat ykskantaan, että Rosen tulkinta oli aika avantgardistinen
ja jättäisi muut oppilaat kylmiksi, mutta professori Tinkletreat antaisi
hänelle kyllä odotukset ylittävän. Rose ilmoitti kiroavansa heidät ja lähti
ajamaan takaa pakoon pötkiviä poikia.
Draco oli vähän huolissaan Scorpiuksen takia, mutta Ron sanoi, ettei tarvinnut. Rose muuttaisi korkeintaan poikien tukanväriä ja värjäisi heidän hampaansa mustiksi. Tai kenties punaisiksi, koska oli joulu. Niinpä he jäivät loppuillaksi sohvalle, kun Draco oli ensin käynyt keittämässä teetä ja hakemassa kasan konvehteja. Ulkona joulun hartaus laskeutui kartanon ympärille.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti