Mietteitä kirjasta IV: Ulysses

Moi vaan!

James Joycen Ulysses on syyhyttänyt minua siitä asti, kun uusi suomennos ilmestyi 2012. Nyt sen sitten viimein luin ja kuukausihan siihen hurahtaen meni. Ulysses on rankka luettava, mutta itse tykkäsin varsinaisesta tarinasta paljon ja se oli perin hauska. Suomentaja Lehdon ekstensiiviset alaviitteet antavat lukijalle hyvää taustatietoa, joskin esimerkiksi Taiteilijan oma kuva nuoruuden vuosilta –teos olisi voinut olla ihan fiksua lukea ennen tätä. Siitä tuleeko Homeroksen Odysseian olla luettuna ennen tämän aloittamista voi olla montaa mieltä. Odysseia antaa kyllä mukavaa taustatukea, mutta jos tuntee Odysseuksen tarinan pääosiltaan muuta kautta sekin riittää mielestäni hyvin. Tämä siksi, että viitteet antiikkiin, kirjallisuuteen ja kieliin eivät suinkaan ole kirjan vaikeimmin omaksuttavaa materiaalia (siitä suuri kiitos Lehdolle).

Lukiessani tuli mieleen kuinka jossain Tuomas Enbusken juontamassa ohjelmassa (Sivistyksen käsikirja?) annettiin kahdelle matti meikäläiselle luettavaksi klassikkokirjat: toiselle Ulysses ja toiselle Volter Kilven Alastalon salissa. Siis ihmisille, jotka olivat aiemmin lukeneet lähinnä romanttista kioskikirjallisuutta ja dekkareita. Kummaltakin jäi muistaakseni kirja kesken ja olivat vähän hämillään, että kai tämä on sitten sitä korkeakirjallisuutta. Ohjelmassa oli epäilemättä haluttu vähän kärjistää, mutta jos minun pitäisi ehdottaa ihan perustyypille jotain klassikkoa niin heittäisin varmaan Kolme muskettisoturia tai vaikka Machiavellin Ruhtinaan, joista kumpikin on ainakin Ulyssesta ja ehkä myös Alastalon salia helpommin omaksuttavampi.

Ulyssestä on tutkittu kirjallisuuden tutkimuksen parissa valtavasti jo melkein kirjan ilmestymisestä alkaen, josta suomentaja huomauttakin jo alkusanassa. Itse en edes yrittänyt rueta hirveästi tulkitsemaan mitään, sillä Joyce tyylin vaihdosten perässä pysymisessä oli ihan tarpeeksi hommaa. Ulysseksen tarinahan siis käsittää yhden päivän, tarkemmin sanottuna 16.6.1904, tapahtumat, hieman seuraavan vuorokauden puolelle poiketen. Leopold Bloom (vastaa Odysseusta) harhailee ympäri Dublinia pysyäkseen poissa kotoa(, jossa tietää vaimonsa suorittavan syrjähypyn sen illan ja yön aikana). Stephen Dedalus vastaa Odysseuksen poikaa Telemakhosta, joskaan hän ja Bloom eivät Ulysseksessä ole biologista sukua.

Kaikkein vaikeinta oli aluksi tottua tajunnanvirta osioihin ainakin Bloomin kohdalla, kun ei ole itse aiemmin mitään tajunnanvirtaa pahemmin lukenut. Kaikkein hauskimmat tyylikokeilut olivat romanttinen tyyli (oi, miten tulittekaan mieleeni L. M. Montgomery ja Louisa M. Alcott) sekä tieteellisen raportin tyyli toiseksi viimeisessä luvussa. Ja olivathan myös vanhalla englannilla (suomennoksessa suurin piirtein vastaavalla vanhalla suomella) kirjoitetut osiot ihan hauskoja, joskin raskaita ja vähän vaikeaselkoisia lukea. Ulysses ei tosiaan ole mikään huono valinta lukuklassikoksi, jos on aikaa ja haluaa vaivata vähän päätään lukiessaan. Myös kielitaitoaan voi Ulyssesta tankatessaan kohentaa, sen verran vieraskielisiä lauseita on mukana ja vielä alaviitteisiin käännettyinä. 

                                                         -Roona-

PS. En ole lukenut Kilven Alastalon salia itse, joten arvioni sen "vaikeudesta" perustuu muualta kuultuun.

PPS. Tuosta Moi vaan -aloituksesta muistui mieleeni yksi biisi. Sain nyt sitten korvamadon loppu päiväksi.

Gradusta, demoneista ja vihapuheesta

Hei!

Lueskelin tuossa tämän postauksen kirjoittamista varten graduni loppulausetta, koska ajattelin, että voisin kirjoittaa tänne blogiin jotain siitä. Viime syksynä palauttaessani sen olin työskennellyt asian parissa melko tiivisti puoli vuotta ja tullut osittain sokeaksi asian tietyille yhteyksille sen hetkiseen tilanteeseen. Nyt lukiessani mietin, että useat esiin tulleet pointit näkyivät ns. vihapuheessa maahanmuuttajista ja pakolaisista (ja näkyvät vieläkin sikäli, kun vihapuhe jatkuu). Siispä seuraavassa hieman asiaa gradusta ja hajatelmia sen yhteyksistä nykypäivään.

Tutkin siis gradussani kirkkoisä Augustinuksen antamaa kuvaa demoneista ja ennustamisesta lähteenä hänen teoksensa De divinatione daemonum (suom. Demonien ennustamiskyvystä). Vaikka demoneihin ei nykyään enää uskota – ehkä jotain erittäin hartaita uskovaisia lukuun ottamatta – niin ovat ne vankka osa populaarikulttuuria. Esimerkkinä voin tässä mainita vaikkapa tv-sarjat Supernatural, Sleepy Hollow ja Game of Thrones, jossa synnytettiin demoni. Myös fantasiakirjallisuudessa niillä on asemansa, vaikkakaan ei niin suosittuna hahmotyyppinä kuin velhoilla ja vampyyreilla. Palatakseni Augustinukseen ja hänen aikalaisiinsa, heille demonit olivat täyttä totta. Latinan sana daemon (kr. daimon) tarkoitti henkivoimaa, joka saattoi olla hyvä tai paha. Useimmille tavan ihmisille demoni lieni kuitenkin nimenomaan jos ei paha niin ainakin epäluotettava henki – näin siis myös ei-kristityille.

Augustinus (kuten muut kristilliset kirjoittajat ennen häntä ja hänen jälkeensä) tekee kreikkalais-roomalaisista jumalista demoneita. Vastapuolen jumalien demonisointi (kirjaimellisesti, hih!) on varsin tavallista, joskin roomalainen uskontokulttuuri oli toiminut täysin päinvastoin ja omaksunut valloittamiltaan alueilta uusia jumalia ja kultteja. On tosin sanottava, että roomalainen uskonto oli avoin systeemi verrattuna yksijumalaiseen kristinuskoon (tai islamiin). Pääasiassa kaikki pakanajumalat olivat demoneita, osa vanhoista hyvistä hengistä ”hyväksyttiin” kuitenkin enkelien joukkoon. Tässä näkyy viholliskuvan tuottamisen malli, jossa vastapuoli muutetaan pahaksi. Näinhän toimitaan vihapuheessakin. Augustinus antaa demoneille moraalisesti epäilyttäviä piirteitä kuten ylimielisyyden. Samoja piisteitä on hänen mukaansa demonien palvojissa. Verrokkina voidaan nähdä jälleen demonit/maahanmuuttajat, joskin koska demonit ovat henkiolentoja, niiden huonot piirteet ovat henkisiä, kun taas maahanmuuttajilla usein fyysisempiä, kouriintuntuvampia (esim. ”eivät tee työtä”, ”raiskaavat naisia”).

Tällaiseen puheeseen sopivat retoriset välineet ja tavat eivät ole juurikaan muuttuneet kahdessa tuhannessa vuodessa. Toiseuttaminen on helppoa – on me ja ne toiset, jotka ovat pahoja, väärässä tms. Mutta siinä missä vihapuhe kirkuu, että ne tulee ja syö meidät, niin Augustinus rauhoittelee lukijoitaan ja muistuttaa, että demoneita ei tule pelätä eikä saada aikaan yleistä paniikkia. Tämän on tietysti Augustinuksen agendan mukaista, koska hän ei voinut käyttää pelkoa lyömäaseen, sillä ei-kristityt pelkäsivät pahoja henkiään tiettyyn rajaan asti itsekin. Hän on retorisesti hienovaraisempi myös omanpuolelaisileen. Hän perustelee, miksi demonien teot eivät ole mitään ihmeellistä ja antaa esimerkit niin, että tavallinen tallaaja kuin oppineempikin voi niihin samaistua. Sen takia Augustinusta on noin tyylilliseltä kannalta mukavampi lukea kuin vihapostauksia, jotka ovat tyylillisesti jossain jalkaansa polkevan pikkulapsen ”minä haluan sen nyt heti tänne nyt” – ilmausten tasolla.

Valitsin graduni otsikkoon lainauksen tekstistä, joka mielestäni hyvin tiivistää Augustinuksen ajatukset demoneista sekä niiden antamista ennustuksista: ”Demonit johtavat harhaan ja ovat harhaan johtuneita”. Hän siis suo demoneillekin pientä armahdusta, vaikka pitääkin niitä pahoina. Monet, oli heidän käsityksensä maahanmuuttajista tai muusta mikä tahansa, voisivat ottaa oppia Augustinuksesta.

 

                                                                -Roona-


PS. Keisari Augustus ja kirkkoisä Augustinus ovat sitten eri henkilöitä ;). (Tästä oli kerran erään henkilön kanssa epäselvyyttä.)

Paloja

Hei vaan!

Kirjoitin seuraavat palat eli "päiväkirjan" sivun mittaiset kappaleet, kun valmistauduin äidinkielen yo-kirjoituksiin ilmeisesti syksyllä 2008 (vaikka muistaakseni kirjoitin äikän vasta syksyn 2009 kirjoituksissa). Olen kirjoittanut elokuusta joulukuun alkuun melkein joka päivä yhden sivun, joten tässä ei tosiaan ole kaikki, vaikka olenkin tehnyt valikointia. Nämä on otettu, koska näissä on itsenäisinä kappaleina jotain järkeä.

Tämä maailma on kaunis. Ruoho viheriöi kaikkialla kaupungin ulkopuolella. Ja kypsä vilja lainehtii pelloilla. Kaupunkilaisten puutarhat ovat täynnä hedelmiä: omenoita, päärynöitä, appelsiineja ja myös sellaisia, joita me emme tunne. Kaupungin kadut on kivetty valkoisilla, pyöreillä kivillä ja niiden varsilla on kauempana keskustasta asuintaloja. Lähempänä keskustaa ovat kaupat, verstaat, käsityöläisten liikkeet ja hallintorakennukset. Keskellä tätä kaikkea hallitsee mäelle rakennettu linna. Ei se mikään satulinna ole, pikemminkin se tuo mieleen paalu varustuksen. Se on kuitenkin kalkittu valkoiseksija päädyt on päällystetty jollain norsunluuta muistuttavalla aineella. Norsunluuta se ei ole, koska tässä maailmassa ei tietääkseni ole norsuja. Vartiotornit ulottuvat korkealle, tavoittelevat taivasta. Niitä ylemmäs pääsee vain keskimmäinen torni....

Miehet kertoivat saaneensa saalista viimeksi kolme päivää sitten. Kaatoivat silloin hirven ja ottivat hengiltä kolme jänistä, joiden liha on pian syöty. Tarjoavat minulle viimeisiä hyviä paloja, sanovat, että hirven lihasta suurin osa kuivataan talven tarpeiksi. Saan tietää, että lähimpään pikku kaupunkiin on ratsain noin viiden päivän matka. Sanon lähteväni heti ja he antavat minulle mukaan jo paljon aiemmin kuivattua, kovaksi muuttunutta lihaa ja leivän paikkaa pitäviä pieniä vehnälettusia. Kiitän ja kannustan hevoseni raviin. Metsä on suhteellisen helppo kulkuista, tosin miehet sanoivat sen muuttuvan tiheämmäksi idempänä, joka on minun suuntani. Pimeä tulee yllättävän pian ja minua on hypättävä ratsailta ja leiriydyttävä ratsastettuani aivan liian vähän matkaa ja lyhyen aikaa.

Seutu oli hiiskumaton. Tummanpunaiset kukat hehkuivat kuun valossa. Puron solina täytti hiljaisuuden kuin musiikki. Puron varrella kasvoi saarnia ja lehmuksia sekä pieniä, sitkeitä hopeakoivuja. Tällaisina öinä seudun nymfit, metsänneidot ja muut olennot saapuivat lehtoihin ja purojen varsille juhlimaan ja tanssimaan. Oli hyvin harvinaista, että joku ihminen näki sen ja jos näkikin hän yleensä arveli sen olleen unta. Tässä yössä oli kuitenkin jotain erityistä. Poika katseli olentojen ilonpitoa kauempaa autiolta tieltä. Hän ei ollut erityisen komea. Pitkä ja hontelo hän oli, näytti opettajasta aina hieman liian rennolta. Tumman suklaanruskea tukka hapsotti ilkikurisessa epäjärjestyksessä. Hänellä oli kuitenkin yksi ominaisuus, josta jotkut olivat häntä kiittäneet, kauniit kädet, pitkä- ja hoikkasormiset. Hänen nimensä oli Peter.

Oli kauniin päivän ilta. Mies käveli pitkin katua. Nainen tuli häntä vastaan. Mies kohotti hattuaan tervehdykseksi ja nainen hymyili hänelle hilpeästi. Kumpikin jatkoi matkaa vastakkaisiin suuntiin. Mies saapui puistoon, joka oli täynnä syksyn väriloistoa. Hän istuutui penkille ja antoi ajatuksensa vaeltaa ihaniin muistoihin. Miehen tytär oli pieni. Tyttö osoitti kukassa olevaa perhosta, aurooraperhonenhan se oli? Isä kerrothan minulle muistakin. Ja mies kertoi. Tytär vanhempana kouluun lähdössä. Äiti halaa vielä viimeisen kerran, mies ottaa tyttöä kädestä, mennään kouluun. Seuraava muisto on lähempänä (tai kauempana riippuen mistä katsoo). Tyttären ylioppilasjuhlat. Hyvät paperit se kirjoitti. Ei, ei mene yliopistoon vaan ammattikorkeaan. Tytär sylissään nyytti. Isä, tässä on sinun ensimmäinen lapsenlapsesi. Tytär miehensä haudalla lapsineen itkemässä ja vuotta myöhemmin oman äitinsä.

Oli kuumaa ja kosteaa. Yksikään onnettoman retkueen jäsen ei viihtynyt hikisissä ja likaisissa vaatteissaan. He eivät olleet peseytyneet kunnolla neljään päivään. Vettä riitti enää vain juotavaksi ja ruokana oli vain korppuja sekä metsästä löydettyjä banaaneja. He olivat eksyksissä, olivat olleet jo puolitoista viikkoa. Kaikki olivat ärtyisiä ja suurinta osaa pelotti. He olivat törmänneet lähinnä käärmeisiin ja hyönteisiin eivätkä nähneet lainkaan suuria nisäkkäitä. Heidän oppaansa oli kyllä kokenut, mutta hän ei ollut varma kuinka kauan hän pystyisi pitämään hengissä näin suurta joukkoa. Näitä kadonneita kyllä etsittiin, mutta etsinnät lopetettiin tuloksettomina. Retkue kulki pitkin polkuja, jotka alkuasukkaat olivat aikanaan tehneet. Maasto oli vaikeakulkuista ja useimpien kengät olivat jo hajoamispisteessä. Ihmiset eivät puhuneet keskenään paljoakaan mitä nyt välillä tiuskivat toisilleen.

Tilanne oli tietenkin täysin absurdi. Poika roikotti pulloa kädessään ja hymyili vinosti niin, että valkoiset hampaat paistoivat. Hän nosti pullon huulilleen ja otti pitkän huikan. Hän huojui paikallaan kuin lipputangon naru tuulessa. Hän oli selvästi humalassa, mutta näytti löytäneen jonkinlaisen onnelisen nirvanan. Hän katsoi minua silmillään, joita ei oikein kyennyt tarkentamaan mihinkään. Tunsin toki hänet, mutta en odottanut, että hän tässä tilanteessa tulisi juuri minun luokseni. Hän tarjosi pulloa minulle. Haistoin sitä. Jotain halpaa, helposti humalluttavaa punkkua. En maistanut. Annoin pullon takaisin. Hän kävi lattialle istumaan ja halusi musiikkia. Päätin kokeilla miten hän suhtautuisi Bachiin. Ilmeisesti se sopi hänelle, koska hän hymisi tyytyväisenä ja naukkaili silloin tällöin pullostaan. Hän oli täysin omassa maailmassaan.

Nainen istui tuolissa ja katseli vasta maalattua seinää. ”Kati hei, viitsitsä pitää vauvaa?” Meri tuuppasi pojan Katin syliin. Pasi oli saanut seinän maalattua ja tuli juuri pesulta. ”Mä voin ottaa Veetin.” Kati antoi nyytin mielellään sylistään, vaikka tiesi, että hänellä itsellään olisi pian myös sellainen. Hän oli saanut maanantaina tietää olevansa raskaana. Ensin se oli tietysti ollut shokeeraavaa, mutta hän oli tottunut ajatukseen pian. Akillekin pitäisi kertoa, vaikka he olivat jo eronneet. Olihan se kuitenkin isä, siitä Kati oli varma. Äiti ei pitäisi tästä, vaatisi varmaan vähintäänkin, että Aki elättäisi sekä lapsen että minut. Olisipahan seuraavalla kerralla vastuullisempi. Meidän ero oli tapahtunut täydellisessä sovussa. Oltiin kumpikin vain kyllästytty ja haluttiin pois. Lapsi kuitenkin muuttaisi asioita. Tahdoin tietenkin, että se tapaisi isäänsä, pitäähän lapsella sentään isä olla.

 

                                                              -Roona-

 

Iltasatu jatkuu (Adanat 3)

Hei taas!

Tästä tulikin lyhempi päivitys kuin oli tarkoitus, koska a) olinkin julkaissut edellisellä kerralla pitemmän pätkän kuin muistin ja b) tuo loppu minkä olen jo kirjoittanut valmiiksi koneelle katkeaa silleen hölmöstä kohdasta, että oli katkaistava se vähän aiemmin, ettei lopu ihan kesken kappaleen. Mutta siis tämä on jatkoa pari päivitystä sitten olleelle tarinaalle:

Seuraavana päivänä Rosa vetelehti veljensä huoneen lähettyvillä ja nähdessään palvelijan, joka oli tuomassa hänelle lounasta, otti tältä tarjottimen ja astui sisään. Maverick nosti katseen papereistaan ja kohotti kulmiaan, kun sisar laski kantamuksensa sivupöydälle. 

”Oletko menossa tapaamaan Rotten Agoraa tänä iltana?”, Rosa kysyi kuin ohimennen. 

”Arvasinhan, että sinulla on jotain mielessä. Ei, en ole menossa, etkä muuten ole sinäkään”, Maverick totesi terävästi. 

”Miksi Mav?”, Rosa kysyi viattoman mielistelevästi. 

”Tuo saattaa tehota isään, mutta minuun se ei pure. Minä ymmärrän, että sinä olet nuori nainen ja toimit sen mukaan”, Maverick sanoi kyllästyneesti.

Rosan katse kovettui. ”Luuletko, että olen kiinnostunut Rottenista? No, tiedoksi vaan etten todellakaan ole, vaikka hän olisi koko maailman tuleva johtaja”, hän sähisi. 

”Sittenhän hän vasta kiinnostaisikin sinua”, Maverick sanoi ja katui oikeastaan saman tien sanojaan. 

Rosa oli saanut niistä lisää vettä myllyynsä. ”Minulla ei ole aikomustakaan tehdä niin kuin Alana LaShia, ei yksin eikä kenenkään avulla. Sinun asemasi kuuluu sinulle ja minä tyydyn omaani”, Rosa hengitti ja perääntyi tajutessaan, mitä oli sanonut. 

”En minä sitä tarkoittanut ja toisekseen siskokulta en ole koskaan nähnyt sinun `tyytyvän´ mihinkään. Luultavasti menet joka tapauksessa tapaamiseen kuokkimaan.” 

”Kyllä minulla ja Jackillä on parempaakin tekemistä kuin sellainen mitätön kokous”, Rosa  tiuskaisi ja lähti ovat paukkuen. 

Maverick pisti silmänsä kiinni ja rentoutti kasvonsa. Hän oli usein miettinyt, miksi Rosa nimenomaan tyytyi Jackiin, tulevaan pappiin, kun olisi helposti voinut saada tulevan ruhtinaankin. Pikkusiskoa oli syytä pitää silmällä.

Ilta oli jo pimenemässä, kun Jaquin LaShia sovitti peilin edessä sinisellä kankaalla vuorattua viittaa päälleen. Hän virnisti peililli vihreillä silmillään ja kurotti solmimaan mahonginruskeat hiuksensa nahkahihnalla. 

”Sinä näytät komealta”, River sanoi. Pikkusisko istui hänen sängyllään. 

”Kiitos, Riisi. Tiedäthän, että siellä minne olen menossa on näytettävä juuri oikealta”, Jaquin sanoi ystävällisesti. 

River kakisti kurkkuaan. ”Niin minä ajattelinkin.... sinähän voisit ottaa minut mukaan. Voi Jaqo, olisi hirveän jännittävää....” 

Sanat katkesivat veljen ilmeen muutokseen. ”En aio ottaa sinua mukaan, koska sinua ei ole kutsuttu”, Jaquin sanoi viileästi. Hän ei halunnut loukata sisartaan. 

River sisuuntui hieman ja nousi seisomaan. ”Eihän sinuakaan oikeastaan ole”, hän sanoi ja jatkoi: ”Tiedän hyvin, että kutsu on virallisesti Falcendolle”. Jaquin meni hitaasti sängylle ja veti sisarenkin takaisin istumaan.

”Tiedätkö, pikku-River, mitä minä luulen? Agora tietää kyllä sen julkisen salaisuuden, ettei Falco-parasta ole johtamaan sukua”, hän sanoi painottaen jokaista sanaa. 

”Eihän kukaan tiedä, vaikka Falco saattaisikin parantua. Ja miksi kutsut Rottenia suvun nimellä? Ettekö te ole parhaat ystävykset?”, River päästi uskaliaisuuden puuskassaan. Hän oli yleensä samaa mieltä kuin veljensä eikä kyseenalaistanut tätä. 

Jaquin hengitti syvään. Sisaren viattomuus pastoi joskus esiin turhankin selvästi. ”Hän on Agora, kun puhutaan sukujen välisistä asioista”, hän sanoi kyllästyneesti. ”Eikä Falco ole ihan noin vain yhtäkkiä yllättäen parantumassa. Lääkärit ovat olleet hänen kanssaan ymmällään jo vuosia.” 

”Anteeksi Jaqo. Minulla on tekemistä”, River sovitteli ja nousi lähteäkseen. Hän oli jo ovella, kun Jaquin viittasi hänet takaisin. 

”Tule vaan mukaan. En usko, että Rotten panee pahakseen, jos vain kuuntelet sivummalla”, hän sanoi ja sai vastaukseksi innokkaan hymyn.

                                                                   -Roona- 

Mietteitä kirjasta III: Odininlapsi

Hei taas!

Tämä on oikeastaan viime viikon päivitys, jonka olisin voinut tehdä jo silloin, mutta luotin, että saan tänään nettiyhteydellisen koneen, ettei tarvii naputtaa tabletilla. No, en saanut ja nyt sitten naputan tällä helkutin täbällä. Torstaiksi se tulee sitten tämän viikon päivitystä varten (jota en taatusti pituuden takia rupea tällä tikuttamaan).

Tartuin tähän kirjaan suosituksen kautta. Muistaakseni se oli Suomalaisen kirjakaupan mainoslehti, jossa joku myyjä tätä suositteli. Lisäksi selailin vastikään kakkososaa niin ikään Suomalaisessa. Joten kun ykkösosa tuli kirjastossa vastaan niin minähän lainasin sen ja aloin lukea.

Kirja käynnistyy mielestäni tosi hitaasti. Juoni pääsee matkaan kunnolla vasta hyvinkin sivun sata jälkeen. Sitä ennen kaikkea lähinnä pedataan ja lukijat Hirkan kahden kuukauden Riitin odotus tuntuu myös kahdelta kuukaudelta, mikä ei ole hyvä. Tämän jälkeen juoni kuitenkin lähtee vyörymään eteenpäin - positiivisessa mielessä. Eikä se petaaminenkaan hunosti kirjoitettua ole, sitä vain on hieman liikaa. Kirjalle pitää siis antaa aikaa, kyllä se sieltä lähtee, kun saa laukkuja pakattua 😀.

Minua jäi hieman ihmetyttämään, että mitä Ymin väki noin laillisesti ottaen - tai ihan ylipäänsäkin - on. Ihmisiä he eivät ole, koko kirjan konfliktin muodostuu siitä, että Hirka  on ihminen, odininlapsi. Itse ajattelin aika pitkään, että he ovat peikkoja,  mutta kun Hirka ei erotu heistä oikein muuten kuin hännän puuttumisen takia. Joten eivät he ainakaan ulkonäöllisesti perinteisiä fantasiakirjojen peikkoja muistuta. Vaikka on ajan hengen mukaista, että Ymin väen rotu/ laji jätetään mainitsematta selvästi, niin tätä lukijaa se ainakin hämmensi.

Toinen minua häiritsevä juttu oli, että tuota odininlapsi juttua ei hirveästi selitetty. Siis tarkoitan, että esim. Alun petaamisessa olisi voinut olla mukana mikä on Yminmaan taruperinne/ lore odininlasten suhteen. Nyt kuvailevat nimitykset, kuten mädän kantaja, jäävät jotenkin tyhjiksi. Tai sitten myöhemmin esiteltävä runo/ laulu tytöstä ja mädän kantajasta olisi voinut olla lainauksen heti kirjan alussa (joka on fantasiagenressä tavallinen ratkaisu).

Muuten tykkäsin kirjasta todella paljon. Hirka on hyvin kirjoitettu hahmo (kyllä pohjoismaiset naiskirjailijat vaan osaa kirjoittaa hyviä nais/tyttöhahmoja).


-Roona-


PS. Ajatuksia olisi vielä enemmänkin, mutta en jaksa enää postittaa tällä laitteella. Ja tiedän kyllä, että posmittaminen tarkoittaa puhumista eikä kirjoittamista, mutta synonyymitkin alkaa jo olla hukassa.😈

Mietteitä kirjasta II: Miekkojen laulu

Mooii!

 

Täytyy heti ensiksi sanoa, etten kovin tykännyt tästä kirjasta. Cornwell alkaa pikku hiljaa toistamaan itseään, vaikka kokonaisuus vielä ihan ok historiallinen romaani onkin. Tässä neljännessä osassa se jotenkin korostuu, koska hän toistaa kirjan aikana jopa täysin samoja lauseita useampaan kertaa (ja tämä ei ole mikään tehokeino).

Päähenkilö Uthredista olen aina tykännyt siksi, että hän reaalipoliitikko. Myönnettäköön, että hänelläkin on toki omat uskollisuutensa, joita hän noudattaa, mutta silti. (Tästä tulee mieleen Robb Stark, jolla ei ollut reaali- eikä varmaan muustakaan politiikasta mitään hajua. Hän sai, mitä ansaitsi Red Weddingin muodossa.) Uthred siis on englantilainen, mutta viikinkien kasvattamatta ja palvelee Wessexin kuningas Alfredia. Hän rakastaa viikinkejä ja uskoo heidän jumaliinsa, mikä luo mukavan ristiriidan hänen ja hurskaan kristitty Alfredin välille. Ja tietysti, koska olen itse tieteellisesti kiinnostunut varhaisesta kristillisyydestä ja siihen liittyvistä mielikuvista, on Uthred aika makea hahmo, koska hän katsoo kristillisyyttä tavallaan ulkopuolelta (tuo varaus sen takia, että Uthredille kyllä opetettiin kristinuskoa pienenä lapsena ennen kuin viikingit ottivat hänet ”vangiksi”). Ja kieltämättä hänen huomionsa ovat ihan osuvia. Miksi niitä pappeja tosiaan pitää raahata joka paikkaan, myös taisteluihin? Ei sillä, etteikö sotamiesten sieluja tarvitsisi hoitaa, mutta se, että lähes puolet joukosta on pappeja on minustakin liikaa – näin taisi melkein käydä yhdessä aiemmista kirjoista.

Uthred tuntuu tietävän kristillisestä opista vain ristiinnaulitun jumalan (joo, pienellä, koska hän itse uskoo skandinaavisiin jumaliin kuten Thoriin) ja hurskauden, jota hän paheksuu, koska pitää sitä tekopyhyytenä tai ainakin liian ylikorostuneena. Näin vähäinen tieto tuntuu vähän oudolta, mutta kai se lapsena annettu oppi oli niin päällispuolista ja pääsi viikinkien kasvatuksessa unohtumaan, että nimenomaan nämä asiat sitten korostuvat aikuisena ulkopuolisuuden ja seuran (Alfred ja tämän hovi) takia. Ja tämä voi toki olla myös kirjallinen tehokeino. (Mutta vrt. Viikingit-sarjan Ragnariin, joka saa henkilökohtaista ”ohjausta” Athestanilta ja on siksi minusta syvemmällä kuin kristinusko = ristiinnaulittu jumala tasolla.)

Sitten vielä juttu, joka tuntui minusta epäloogiselta. Pitääkö soturin tosiaan kuolla ase kädessä, että pääsee Valhallaan? Pikaisella Wikipedian selailulla en löytänyt tähän vahvistusta. Sekä suomi että englanti artikkelissa todettiin vain, että taisteluissa kaatuneet menevät Vahallan saleihin. Cornwell nimittäin korostaa tuota seikkaa paljon. Toki Valhallaan päästäkseen piti taistella urheasti eivätkä varmaan karannet/ pakoon lähteneet, vaikka taistelussa kaatuivatkin, päässeet sinne, mutta tuon sanoo yleinen logiikkakin. Mutta, jos taisteli rohkeasti ja aiheutti viholliselle miestappioita ja sitten tuli joku vahvempi soturi, joka löi aseen sun kädestä ja tappoi sut, niin oliko se vaan voi voi, et nyt pääse Valhallaan, kun ei ollu sitä miekkaa handussa. Kuulostaisi tosi tyhmältä ja epäreilulta uskomukselta, mikä ainakin käytännön elämässä kuihtuisi nopeasti pois. Pitääpä tarkistaa tuon todenperäisyys joskus jostain vähän paremmasta lähteestä kuin Wikipedia.

 

                                                                     -Roona-