Mietteitä kirjasta LXII: Seitsemän sisarta ja Eliitti

 Moikka!

Maia D´Apliese ja hänen viisi sisartaan ovat kokoontuneet heidän lapsuudenkotiinsa Atlantikseen – upeaan linnaan Genevenjärven rannalla. Heidän isänsä, omalaatuinen miljonääri Pa Salt, on kuollut. Pa Salt on adoptoinut kaikki tytöt vauvana, ja nyt kun isä on kuollut, saa jokainen heistä oman kirjekuoren, joka sisältää vihjeen tytön historiaan. Maian vihje vie hänet toiselle puolelle maailmaa Rio de Janeiroon, jossa hänen tarinansa palapeli alkaa rakentua. Kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin, Rion villillä 1920-luvulla, Jeesus Kristus patsaan rakennustyö on vasta alkamassa. Arkkitehti Heitor de Silva Costa perheineen purjehtii Pariisiin etsimään kuvanveistäjää suureen projektiinsa. Heidän kanssaan matkustaa Izabela Bonifacio, joka on isänsä tahdosta vasta kihlautunut. Montmartren taiteilijapiirit muuttavat nuoren naisen elämän täysin, eikä paluu takaisin Rioon ole helppo.

Minulla on kirjasta tosi ristiriitaiset fiilikset. Tarina oli hyvä ja erityisesti pidin siitä, että Riley oli siirtynyt rehellisesti romantiikan puolelle eikä yrittänyt tasapainoilla vakavan historiallisen romaanin ja romantiikan välissä. Ongelmana oli minusta konfliktien hirvittävän nopea selviäminen. Izabela ei ole pääsemässä Eurooppaan, isä on sanonut siitä viimeisen sanansa. Muutaman sivun kuluttua tuleva aviomies antaakin luvan ja hups, vaan ongelma poistui. Tällaisia pikkukonflikteja, joille kirjailija laittaa draamallista painoa ja jotka kuitenkin selviät seuraavalla sivulla, on liikaa. En kyennyt muodostamaan tunnesidettä Izabelaan, koska loppujen lopuksi kaikki tuli hänelle helposti. Hän ei saa lopussa rakastamaansa miestä, mutta mitäpä siitä, kun hän kuolee pari vuotta myöhemmin. Myönnettäköön tosin, että Riley onnistui pelastamaan kirjansa lopun silmissäni Maian viimeisessä osioissa. Olin puolivälissä romaania sitä mieltä, että sarjan lukeminen loppui tähän kirjaan, mutta onneksi Riley tosiaan paikkaili viimeisissä luvuissa. Ymmärrän kyllä miksi nämä ovat valtavan suosittuja (tämä ensimmäinen osa ilmestynyt 2014, varauksia tästä OUTI-kirjastoissa edelleen viitisenkymmentä): juoni oli helppolukuinen ja eteni jouhevasti, tarina oli kevyt, muttei täysin höttöinen.

Valintaan osallistui alun perin 35 tyttöä. Nyt kun joukko on rajattu kuuden tytön Eliittiin, kilpailu prinssin Maxonin sydämestä muuttuu yhä raivokkaammaksi – ja America yrittää vieläkin selvittää todelliset tunteensa. Rakastaako hän Maxonia, joka voisi tehdä hänen elämästään tarumaista? Vai kuuluuko sydän ensirakkaudelle, Aspenille? America tarvitsee päätöksen tekoon epätoivoisesti lisää aikaa. Muut Eliittiin kuuluvat tytöt kuitenkin tietävät tarkalleen mitä haluavat – ja American mahdollisuudet päättää tulevaisuudestaan ovat lipeämässä hänen ulottumattomiinsa. Eliitti on Kiera Cassin kirjoittaman nuorten aikuisten Valinta-sarjan toinen osa.

Pidän kovasti näiden kirjojen konseptista ja siitä mitä sen avulla olisi mahdollista pohtia. Potentiaali jää kuitenkin pääosiltaan toteuttamatta. Aspen on minusta edelleen superturha hahmo – tässä osassa tulee vielä selkeämmin esille se, että hän on olemassa vain ollakseen American toinen love interest. Ehdin jo vähän elätellä, että hän liittyisi jotenkin kapinallisiin ja saisi omaa agentuuria, mutta ei. Minusta olisi mukavaa, että tässä keskityttäisiin tyttöjen välisiin juonitteluihin tai ystävyyteen, jokinlaisen taustan luomiseen. Itse asiassa kirja voisi hyödyntää konseptiaan paljon paremmin kolmannen persoonan kertojalla, joka pääsisi näkemään kohtauksia, joihin minäkertoja ei pääse. America saisi edelleen olla päähenkilö ja hänen sisäisiä mietintöjäänkin voisi olla, mutta lukijalle muodostuisi näin parempi kuva Valinnan sisäisestä ja ulkoisesta valtapelistä (joka sivumennen sanoen vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta). Ristiriitaiset tunnelmat, katsotaan tuleeko tuo kolmas osa vielä joskus luettua.

-Roona-

Prinssini Halloween

 Heippa!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tylypahkan käytävät tuntuivat tutuilta. Kaikki oli kuitenkin toisin. Harry harhaili päämäärättömästi jossain neljännen kerroksen paikkeilla. Ministeriö oli määrännyt ne, joilta Velhosota oli vienyt seitsemännen vuoden jatkamaan opintonsa loppuun haluamanaan ajankohtana. Hermione oli luonnollisesti rynnistänyt kouluun heti sodan jälkeisenä syksynä ja Ron – rakkautensa löytänyt Ron – oli roikkunut hänen perässään ja valmistunut rimaa hipoen lukuunottamatta pimeyden voimilta suojautumista, josta kaikki Tylypahkan taisteluun osallistuneet saivat automaattisesti parhaan arvosanan.

Harry ei ollut kyennyt seuraamaan ystäviään. Kouluun palaaminen tuntui turhalta. Lisäksi häntä oli jatkuvasti revitty suntaan jos toiseen muistelemaan, puhumaan, juttelemaan ja konsultoimaan. Viimeiset puolitoista vuotta olivat kaikein kaikkiaan olleet hyvin kiireiset. Huokaisten Harry suuntasi kohti Rohkelikkotornia. Hän tunsi muutamia rohkelikoita, mutta eipä juuri ketään muuta, sillä hänen vuosikurssinsa oli tehnyt niin kuin Ron ja Hermione ja suorittanut ikävän velvollisuuden pois alta mahdollisimman nopeasti. Ginnynkin vuosikurssi oli luonnollisesti ehtinyt valmistua.

Ainoa muisto, joka vanhoista oppilaista oli hänen lisäkseen jäljellä, oli Draco Malfoy, hänen entinen arkkivihollisensa. Draco oli surkuteltavassa kunnossa. Harry näki hänet aamuisin vilauksilta Suuressa salissa. Poika oli valkea kuin lakana ja rasittuneen näköinen. Vaalea tukka oli suittu siististi taakse kuten ennenkin, mutta muuten vanhasta Dracosta ei ollut juuri mitään jäljellä. Luihuinen tuntui opiskelevan pääosin itsenäisesti, mikä saattoi olla viisasta, sillä jotkut oppilaat olivat osoittaneet hänelle jopa avointa vihamielisyyttä, niin Harry oli kuullut. Hän oli mietteissään päässyt Lihavan Leidin eteen. 

”Toivomuskarkkikuppi”, hän sanoi  hajamielisesti ja muotokuva heilahti auki.

Draco ei viihtynyt muiden luihuisten seurassa. Oikeastaan hän ei ollut viime aikoina viihtynyt kenenkään seurassa. Tylypahkasta oli kadonnut kaikki loiste ja hänen piti kiristellä hampaitaan, että selvisi päivästä toiseen. Isä oli huonossa kunnossa lyhyen Azkabanin vierailunsa jäljiltä ja vastusti poikansa koulussa oloa äänekkäästi, aivan kuin hänellä enää siihen mitään valtaa olisi. Dracoa ärsytti, että Severus oli kuollut ja vielä enemmän häntä kyrpi, että Potter oli alkanut pitämään Kalkaroksesta ja puhdistamaan tämän nimieä. Olisi sekin pahuksen ”elävä poika” pysytellyt erossa hänen liimatukka kummisedästään. Hän raapi toista käsivarttaan ajatuksissaan. Paikalla, jossa Pimeän piirto oli ollut, oli enää haalea arpi. Minun sieluuni se on tatuoitu ikuisiksi ajoiksi, Draco ajatteli.

Harry oli eräänä päivänä jälleen vaeltelemassa, kun yhtäkkiä lähes kirjaimellisesti törmäsi Dracoon, joka tönötti seistä yhden liikkuvan maalauksen edessä. Kumpikin hyppäsi vaistomaisesti kauemmas tajuttuaan mitä oli tapahtunut. 

”Katsoisit eteesi, Potter”, Draco älähti. ”Vai olenko minä kenties muuttunut näkymättömäksi? Sinä et selvästikään ole sen typerän näkymättömyysviittasi alla.” 

Harry tointui säikähdyksestä ja katseli toista kyräilevästi. ”Sinä voisit olla seisomatta keskellä käytävää.”

”Anteeksi vain, en tiennytkään, että herra sankari-Potter omistaa Tylypahkan käytävät, joilla vaeltelee jatkuvasti kuin päätön kana.” Harry tuijotti häntä oudosti suu auki ja Draco katui mitä oli juuri päästänyt suustaan. Potter kiroaisi hänet taatusti, kunhan saisi leipä läpensä kiinni. 

Harry ei kuitenkaan ottanut esille taikasauvaansa, vaikka sormeilikin sitä kaapunsa taskussa. ”Mikä maalaus tuo muuten on?” hän sen sijaan kysyi. 

Draco hölmistyi. Oliko tämä joku hänen vanhan kilpailijansa juoni? ”Mistä minä tiedän”, hän tiuskaisi. 

Hymy kaareutui Harryn huulille. ”No, arvelin vain, kun keskityit katselemaan sitä niin tarkkaan.” 

Draco irvisti. Kyllähän vastaus kuulosti lempeänironiselta eikä ilkeältä, mutta Potteriin ei käynyt luottaminen. Hän päätti hyökätä vastaan. ”Mitäs sinulle ja Weasleyn tytölle kuuluu?”, hän tiedusteli maireasti, vaikka tiesi ihan hyvin, että Harry ja Ginny olivat eronneet viime lukuvuoden aikana. Hän oli kuullut muiden luihuisten puhuvan siitä. 

Harry kohautti harteitaan niin, että ylipitkä musta hiuspehko lehahti. ”Ihan hyvää sekä minulle että Ginnylle – erikseen.” 

Dracon pinna paloi vastustajan tyyneen lammasmaisuuteen. ”Kalpi tiehesi, Potter, äläkä esitä olevasi ystävällinen minulle”, hän kirahti ja kääntyi mielenosoituksellisesti jälleen tuijottamaan taulua, jonka aiheesta ei käsittänyt mitään. Harry lampsi pois ja ihmetteli itsekin, miksi oli ollut niin ystävällinen Malfoylle.

Kului muutama viikko ja lukukausi Tylypahkassa oli asettunut uomiinsa. Harry oli onnistunut ottamaan itseään niskasta kiinni ja keskittymään koulutöihinsä, mutta nyt hän oli taas käveleskelemässä ja jokin veti häntä magneetin lailla sille käytävälle, jossa hän oli aiemmin törmännyt Malfoyhin. Hän sipsutti sinne ja siellä Draco istui sen maalauksen alla, jota oli viimeksi intensiivisesti tarkastellut. Nyt poika luki kirjaa. Harry kröhäisi kohteliaasti ilmoittaakseen olevansa paikalla. 

Draco nosti katseensa ja hänen silmiinsä häivähti vihainen pilke. ”Anna minun olla, Potter. Täällä on muitakin autioita paikkoja, joissa voit vetelehtiä”, hän sihahti. 

”Minua ihmetytti viimekin kerralla mitä sinä minun vetelehtimisistäni tiedät... tai välität”, Harry sanoi rauhallisesti.

Dracon poskia alkoi kuumottaa ärsytyksestä ja vihasta... ja häpeästä. Eikö Potter vain voinut jättää häntä rauhaan. Poika yritti nyt selvästi kuikkia mitä kirjaa hän luki. ”Minä tahdon olla yksin”, hän pärskähti. 

Harry otti muutaman askeleen taakse päin, mutta ei Dracon tahdosta huolimatta lähtenyt pois vaan istui käytävän vastakkaiselle puolelle selkä seinään nojaten. Hän kaiveli kaapunsa taskua ja otti sieltä esiin jonkin jonkin moninkertaisesti taitellun paperin, jota alkoi lukea kopautettuaan sitä ensin sauvallaan. 

”Pitääkö ´yksin` tavata sinulle vai mättääkö ymmärryksesi muuten? En halua olla kenenkään seurassa!” Draco korotti ääntään, vaikka huomasi yllättäen hiljaa mielessään toivovansa, ettei poika lähtisi minnekään. Ja se jos mikä oli huolestuttavaa.

Harry nousi hitaasti pergamenttia kädessään lerputtaen. Hän katsoi Dracoa hetken aikaa arvioivasti, mutta kohautti sitten harteitaan kuin osoittaakseen luovuttavansa. 

”Ajattelin, että olisi voitu jutella esimerkiksi myöhemmin, mutta ole sitten keskenäsi Malfoy.” 

Harryn kaavun lieve katosi kulman taakse ja Draco joutui puremaan hampaansa yhteen, ettei olisi huutanut häntä takaisin. Mikä helvetti häneen oli mennyt? Ja mikä helvetti Potteriin oli mennyt? Te olette kumpikin rikki ja sekaisin, sanoi pieni ääni hänen takaraivossaan ja enemmän kuin mitään maailmassa Draco halusi vaientaa sen.

Seuraavan kerran, kun Draco meni Papurikko Punaparran romanssia kuvaavan taulun käytävään hän odotti Potterin olevan siellä. Se oli tietysti ääliömäistä, melkein yhtä ääliömäistä kuin se, että hän oli ottanut selvää maalauksen nimestä, jotta voisi briljeerata toiselle tietämyksellään. Käytävä oli tyhjää täynnä, monet talujen hahmotkin näyttivät matkustaneen muualle. Draco lösähti nutuneena Papurikon alle. Hänellä oli mukanaan Liemiä edistyneille, jota hän alkoi selailla haluttomasti. Harry ilmestyi noin tuntia myöhemmin, kun Draco yritti keskittyä iisopin lehtien leikkauksen hienouksiin. Hän istui samaan paikkaan kuin viimeksi ja leikitteli sormiinsa osuneella suklaasammakkokortilla. 

”Oman pärstän mukana kuljettamista voisi pitää itsekkäänä”, Draco sanoi tylysti.

”Tämä on Newt Scamander –kortti”, Harry vastasi. ”Nyt sinulle siis sopii puhua kanssani?” 

Draco tunnisti kysyvän äänenpainon ja hänen sisällään läikähti jokin – hieman vain, mutta läikähti kuitenkin. ”Miksi sinä haluat edes jutella?” hän kysyi kokeilevasti. 

Harry kohotti kulmiaan merkitsevästi ja otti kasvoilleen kärsivän ilmeen. ”Sinä olet ainoa, jonka kanssa minulla on täällä historiaa, jos ei oteta lukuun käytäviä ja opettajia. Ja sekin on surkeaa historiaa.” Samat sanat, Potter, samat sanat, Draco ajatteli, mutta pysytteli hiljaa. Puhukoon kultainen poika nyt kun kerran halusi. ”Miten sinä voit? Näytät suoraan sanottuna karsealta. Kalpealta kummitukselta.”

Draco tiesi miltä näytti ja inhosi joka aamu katsoa pelikuvaansa sen takia. Potter oli osunut arkaan paikkaan, vaikka kuulostikin myötätuntoiselta. Hän hipaisi tahtomattaan arpeaan. Milloin hänestä oli tullut näin heikko? ”Minä voin mainiosti, kiitos kysymästä. Eipä sinussakaan ole hurraamista. Hukut oletettavasti jonakin yönä noihin hiuksiisi”, hän totesi kylmästi. 

Harry ei näyttänyt häkeltyvän vaan taputteli sen sijaan tukkaansa hajamielisesti. ”Se on vähän ylikasvanut, täytyy myöntää.” 

Käytävän täytti sakea hiljaisuus. Draco yritti vältellä katsekontaktia ja huomasi, että vastakkaisen seinän tauluissa oli jälleen elämää. Ehkä Papurikkokin oli palannut hänen yläpuolelleen.

”Minä haluaisin puhua sodasta.” Harryn ääni värisi, koska hän ei ollut sanonut sanoja kellekään koskaan aiemmin, vaikka oli puhunut sodasta ummet ja lammet. ”Tulenko etsimään täältä, jos... jos haluan jutella?” Draco ei tiennyt mitä vastata ja Harry oli alkanut jo venytellä jäseniään lähteäkseen. Poika ei ollut vielä ehtinyt kulman taakse, kaavun liepeestä puhumattakaan, kun Draco sai kyyneleiden peittelyltään sanotuksi: ”Kyllä.”

Niinpä he alkoivat tapailla käytävässä. Aluksi keskustelut olivat jäykkiä ja töksähteleviä ja pojat nälväisivät toisiaan vanhasta muistista aina silloin tällöin. Hiljaisuudet kasvoivat väliin vuorten kokoisiksi ja kestivät niin pitkään, että toinen vain lähti lopulta kyllästyneenä pois. He puhuivat pääasiassa toistensa ohi, vaikka kumpikin kuunteli tarkkaan. Draco kertoi hajanaisia kokemuksia siitä miltä tuntui, kun kuolonsyöjät kokoontuivat Malfoyn kartanossa. Harry taas muisteli, mitä hän, Ron ja Hermione olivat tehneet etsintä retkensä aikana. Ja asioiden läpikäyminen helpotti heitä, vaikka he käsittelivätkin vain reunatapahtumia. Dracon kasvoille palasi väriä ja Harry ei tuntenut enää tarvetta vaeltaa käytävillä niinä päivinä, kun he eivät tavanneet.

Joskus kuudennen tapaamisen tietämissä Draco sanoi: ”Minulla ei koskaan ollut sellaisia ystäviä.” 

Harry keskeytti oman puheenvuoronsa yllättyneenä toisen ilman ilkeyttä lausutusta kommentista. "Olisitko sitten halunnut sellaisia?” hän kysyi ehkä vähän tyhmästi.

Draco tyrskähti ja jotain pientä, mutta tärkeää suli heidän väliltään. ”Onko kukaan koskaan uskaltanut kutsua sinua sosiaalisesti kömpelöksi, Potter? Se sinä nimittäin olet. Tietysti minä olisin hallunut sellaisia ystäviä kuin sinä ja Weasley ja Granger keskenänne olitte. En minä ole mikään tunteeton peto, jolla ei ole samanlaisia tarpeita kuin muilla ihmisillä.” 

Harrykin hymyili ja he katsoivat toisiaan silmiin. Sitten Draco hieraisi käsivarttaan. ”Haluaisitko kertoa minulle tuosta?”, Harry sanoi osoittaen kättä. ”Vai onko vielä liian aikaista?” 

Draco irvisti. ”Sinä tiedät mikä se oli.” Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. 

Sitten Harry nousi hitaasti, ettei ahdistaisi toista ja tuli istumaan samalle puolelle käytävää sopivan etäisyyden päähän. ”Ajattelin, että voisit kuvailla omin sanoin. Minä olin monesti sen suhteen liian kärkäs.”

Draco katseli toisen vihreitä silmiä, joissa kuvastui aito ymmärtämisen halu. Kyynelten alut sumensivat hänen omaa näkökenttäänsä. ”Minä kerron sinulle aikanaan, sitten kun on... aika.” Harry, hän lisäsi mielessään lauseen loppuun. Hän pystyi nyt kutsumaan Potteria etunimellä ainakin ajatuksissaan. 

”Se riittää”, Harry virkkoi. He istuivat vielä jonkin aikaa paikoillaan, kunnes lähtivät kohti omia oleskeluhuoneitaan.

Tylypahkan odotettu kurpitsajuhla lähestyi kovaa vauhtia. Edellisenä vuonna oli aloitettu uusi perinne ja sen mukaan kurpitsajuhla järjestettiin nytkin naamiaisina. Rehtori McGarmiva ja opettajat olivat ajatelleet, että asut voisivat vähentää oppilaiden välillä mahdollisesti olevia, sodasta johtuvia epäluuloja. Naamioiden joukosta ei olisi helppo erotella muiden tupien oppilaita ja kaikki saisivat juhlia rauhassa ja yhteisymmärryksessä. Kurpitsajuhlan järjestelyissä oli tarpeeksi tekemistä ilman, että tarvitsi huolehtia oppilaiden mahdollisista antipatioista.

Harry ja Draco eivät olleet maininneet kurpitsajuhlasta sanaakaan toisilleen ja Harry epäili, että Draco välttelisi osallistumista eikä siksi painostanut tätä. Heidän neljä viimeisintä tuokiotaan olivat sujuneet hedelmällisesti ja Harry oli huomannut alkavansa pitää luihuisesta. Pojassa oli jotain valtavan kiehtovaa ja hänen vaaleissa hiuksissaankin oli oma hohtonsa. Harry oli päättänyt pukeutua prinssiksi. Siihen tarvitsi vain vähän röyhelöisen valkoisen paidan, hienonnäkoisen takin ja istuvat housut, joten se oli helppoa ja Harry oli käynyt jästikirpputoreilla ensimmäisen kerran sitten Dursleyllä vakinaisesti asumisensa.

Pyhäinpäivän aatto ja kurpitsajuhlan ilta saapuivat. Harry asetteli asun päälleen makuusalissaan ja jakoi oleskeluhuoneessa muutamia kehuja kekseliäistä asuista innokkaille alaluokkalaisille. Suuri Sali oli jälleen taiottu täyteen upeita koristeita ja pitkät, seinien viereen asetut pöydät notkuivat herkkuja. Irvinaamaisiksi veistetyissä kurpitsalyhdyissä hehkui sisällä taikatuli. Oppilaat pujottelivat ympäriinsä lautaset kädessä ja asettuivat häliseviksi ryhmiksi. Tunnelma oli korkealla ja Harryn oli todettava, että monet olivat panostaneet asuihinsa yllättävän paljon. Hyvin harvalla oli vain pelkkä kasvot peittävä venetsialaisnaamio, joka oli naamiaisten vähimmäisvaatimus. Osa oli Harryn tapaan valinnut helpon esitettävän: ympäri salia näkyi merirosvoja, veeloja, eri maiden huispausjoukkueiden jäseniä ja Kohtalottaria paljon enemmän kuin bändissä todellisuudessa oli jäseniä.

Harry työntyi pulputtavan tyttöryhmän läpi pöydän luo. Hän kauhoi lautaselleen useita paloja kermanväristä toffeeta ja kinuskiin kastetun omenan. Toisesta päästä hän otti lasin kurpitsamehua. Tarjolla olisi ollut suolaistakin ruokaa, sillä kenellekään ei sinä päivänä luonnollisesti tarjottu illallista. Vetäydyttyään syrjemmälle syömään Harry huomasi sen puolen varjoissa liikettä. Se oli Draco. Hän oli laittanut päälleen mustan vähemmän huomiota herättävän, mutta kuitenkin tyyliikkään ja siistin juhlakaavun. Lisäksi hänellä oli musta naamio, joka ei ollut paras ratkaisu, koska se sai hänen platinaisen tukkansa pomppaamaan entistä enemmän esiin. Siksi Harry oli hänet paikallistanutkin. Draco ei kuitenkaan tullut hänen luokseen vaan suuntasi pois Suuresta Salista kuin olisi päättänyt, että oli sittenkin ollut huono idea tulla.

Harry lähti vaistomaisesti seuraamaan häntä, mutta jäi jälkeen, koska asetteli astiansa niin, että joku kotitontuista huomaisi ne helposti ja ettei kukaan juhlijoista kompastuisi niihin. Aulassa Harry ehti nähdä vain vilauksen Dracosta suunnatessaan portaisiin. Hän arvasi minne poika oli menossa. Kun hän hetken kuluttua saapui heidän käytävälleen, Draco nojaili siellä seinään. 

”Mikä sinä oikein olet olevinaan?” 

Harry tuhahti toisen äänensävylle. ”Jonkinlainen prinssi.” 

Draco virnisti kuivasti. ”Tuliko prinssi-Potter pelastamaan minut jättäytymästä yksinäisyyteen kurpitsajuhlan aikana”, hän veisteli. 

Harry astui toista poikaa kohti ja ojensi kätensä. ”Sitä juuri. Ala tulla tuonne alas piileskelemään varjoissa. Sekin on parempi kuin homehtua täällä.” 

Draco tarttui Harryn sormiin ja kummankin läpi kävi yhtä aikaa lämmin väristys. Ikuisuudelta tuntuvaan muutamaan sekuntiin he eivät tienneet mitä pitäisi tehdä. 

Sitten Draco irrotti ottensa ja sanoi aivan kuin olisi myöntynyt vaikean lapsen vaatimuksiin: ”Okei, saat olla kurpitsajuhlaprinssini, Potter.” 

Harryn huulilla karehti ja hän iski silmää, kun lähti opastamaan Dracoa takaisin Suuren Saliin. ”Kaikki aikanaan, Malfoy... ja kaikki sitten, kun on sen oikea aika.”

-Roona-

Jännityksen loppu (Kaiken huumassa -sarjan epilogi)

 Moikka!

Viimeinen osa tätä sarjaa! Palaamme alkuun eli prologin henkilö on tässä jälleen pääosassa. Hän toden totta majailee Hildan ullakolla kuten läy selväksi. Inspiskappaleena on The Thrill of It All (Youtube)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuulen, kun ovi käy. Tiedän, että he tulevat nyt. Taivaalle kiitos, että Hilda on mennyt yöksi naapuriin Maryn luo. En aio mennä heitä vastaan, tulkoot perille asti hakemaan minut. Mitä järkeä minun on tehdä heidän työnsä. Äänet huutavat toisilleen, vaikka todellisuudessa on hiiren hiljaista, sillä he puhuvat ajatusten kautta ja samalla tavoin minä kuulen heidät. 

”Ylös, ullakolle”, jäljittäjän ääni käskee. 

En tunnista väristä kuka jäljittäjistä on kyseessä, mutta varmaankin joku uusi, minun katoamiseni jälkeen rekrytoitu. Muut kolme ovat tuttuja. Malia ja Sotto ja Thomas – minun toverini ylivilkkaan mielikuvituksen omaava Thomas on johtajana. Heillä on tummat vaatteet ja taikuuden silottamat askeleet, kun yksi käsipari vetää ullakon haitariportaat yläkerran tasanteelle.

Malia tulee ensimmäisenä. Hänen suojauksensa ovat niin vahvat, että hän pullauttaa keuhkoistani ilmat pihalle. Hän vetää muuriaan taakse päin vain hiukan, ja hymyilee ilkeästi. Sotto on varjona Malian vierellä, mutta hän ei huolehdi kuin omasta hipiästään. Thomas nousee viimeisenä, heti jäljittäjän kannoilla, joka on onneton laiha poikariepu. 

”Pitkästä aikaa Gavrilo. Vai pitäisikö sanoa, Jared?” Thomasin ääni on tyyni ja rauhallinen. 

Irvistän, koska olen yhtäkkiä pohjattoman väsynyt. ”Voitte laskea suojat. En halua tehdä vastarintaa. Olkaa kiltit älkääkä rikkoko vain mitään. Hän on ollut minulle hyvin ystävällinen.” 

Thomas viittaa Maliaa olemaan välittämättä sanoistani, mikä on täysin turhaa, sillä en usko, että Malia hellittäisi, vaikka häntä nimenomaan käskettäisiin tekemään niin.

Malia ja Sotto ovat aina kuuluneet separatisteihin, mutta Thomas oli ennen ystäväni. Jäljittäjä katselee minua avoimen halveksivasti, vaikka vähänpä hänen halveksunnallaan on merkitystä, kun hän tekee sen muiden turvallisesta varjosta eikä omilta jaloiltaan. Kukaan ei lähesty minua. He eivät näe, että ole täysin tyhjä, vaikka itse tunnen sen jokaisella solullani. Mielenpalatsini on valunut pois, turvallisempaan paikkaan. Päässäni on enää häilyvä kuva, jota he voivat oikeudenkäynnissä tarkastella. 

”Haluatko kuulla syytteesi?” Thomas kysyy. 

”Ei tarvitse. Saanko kävellä itse vai pitääkö jonkun teistä taluttaa minut?” Alan nousta puhuessani niin hitaasti, etteivät he voi kuvitella minun hyökkäävän tai yrittävän pakoon. Sotto astuu näkymättömän rajan yli ja tarttuu käsikynkkääni.

Menemme ulos, takapihalle, jossa meitä ei voi nähdä. Sotto tökkää minut Thomaksen pidettäväksi. Katselen, kun he muodostavat loitsua portaalia varten. Se on kikkailua, sillä loitsun muodostamiseen tarvitaan juuri nämä kolme: Sotto, joka on kaatunut ja noussut jälleen; Malia, jonka sydän ei enää lyö ja viimeisenä aineena se, joka on kadottanut hetkensä eli halveksuntaa uhkuva jäljittäjäpoika. 

”Kuka hän on?”  kysyn nyökäten poikaa kohti. 

Thomas puristaa minua kipeämmin. ”Sotton velipuoli. Eikä kuulu sinulle miksi hän on sopiva portaalin luontiin.” 

Ilmassa alkaa väreillä himmeää läpinäkyvää loistetta ja saatan muutenkin tuntea, että ovemme on valmis. Thomas ja minä menemme ensin, muut jäävät taaksemme ja sokaistun päivän kirkkaudesta toisessa maailman ajassa.

En paljasta heille koskaan, mitä todelliselle mielenpalatsilleni tapahtui. Minun maallinen hurmokseni ja jännitykseni päättyi lopulta köyden kiristymiseen kaulan ympärille. Mutta olin oppinut tempun, jolla pieni sieluni hippunen voi jatkaa elämäänsä mielenpalatsissani. Ja koska sinä luet tai kuulet tai tunnet tämän sydämessäsi, niin olet löytänyt tilukseni niiden piilopaikasta. En onnittele, koska tästä voi koitua sinulle vielä hyvin suurta vaivaa – niin kuin koitui minulle. Mestari ei kuitenkan antanut minulle turhaan avaimia sielutemppuun. Enkä minäkään jättänyt turhaan mielenpalatsiani hyvien ihmisten löydettäväksi. Kaiken huumassa minä säästin tärkeimmän.

-Roona-

Anarkistin hajatelmia (Kaiken huumassa -sarjan 12. luku)

 Heippa!

Tämän osan päähenkilö on joen rannalla colliensa kanssa tavattu Hilda. Tämä on viimeinen varsinainen luku. Ensi kerralla ollaankin sarjan epilogissa. Inspiskappale on Nothing left for you (Youtube)

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Minua pidetään hulluna kissanaisena, vaikka omistan koiran. Se on arkkityyppi, johon ei todellisuudessa tarvita kissoja ollenkaan, riittää kun on muiden mielestä vähän tärähtänyt. Ullakollani asuu mies, joka on selvästi paossa jotain. Hän asuu siellä, koska Lucky ei haukkunut häntä hänet nähdessään. Minä otin hänet kattoni alle, koska luotan koirani vaistoon ja olenhan minä, jumala paratkoon, vinksallani. Jared ei enää poistu ullakolta niin kuin teki aluksi. En oikeasti tiedä miehen nimestä, aloin vain kutsua häntä Jarediksi eikä hän näyttänyt panevan pahakseen tai korjannut minua. Olen palannut juuri naapurin Maryn luota. Harmi, että hänen miehensä Gerry kuoli. He olivat niin mukava pariskunta. Tietysti Mary on mukava vieläkin, nyt yksin.

Laitan kahvit tulemaan ja istahdan katselemaan ulos ikkunasta. Lapsena minua osoiteltiin. 

”Sinulle ei ole mitään jäljellä.” 

Minä olin reipas ja avoin, mutta laari oli aina tyhjä, koska kukaan ei oikeastaan tahtonut olla Harley Quinnin tai Peppi Pitkätossun ystävä. Ensimmäinen poikaystäväni peloteltiin pakosalle kuiskaamalla, että jos se antaa sydämensä minulle, niin minä syön sen. En syönyt, mutta koko jutussa satutettiin enemmän hänen tunteitaan kuin minun, mikä ei suinkaan ollut idioottien tarkoitus. Olisi pitänyt mahtua muottiin, jossa minä olen se, jolle tehdään hallaa ja jota ei säästetä hetkeäkään. Kahvinkeitin piippaa olevansa valmis. Tassutan astiakaapille ja otan esiin Nalle Puh –mukini. Ruskeaan nesteeseen lorahtaa paljon kermaa, joka ennen sulautumistaan kieppuu kierteiksi.

Minä olen nyt kolmenkymmenenviiden. En nuori enää, mutten kovin vanhakaan. Luulen, että vahingossa olen jättänyt monet nuolemaan näppejään ja viilettänyt itse eteenpäin hopeisella yksisarvisella auringonlaskuun. Mutta uskon, että kukaan ei ole hävinnyt, vaikka onkin kokeillut kanssani – seurustelua, ystävyyttä, mitä tahansa – ja se on sitten mennyt puihin. Kun minä olen sulkenut heille oven, on joku toinen avannut ikkunan. Todellisuudessa oveni ei tietenkään ole heiltä koskaan kiinni vaan toivottaa heidät tervetulleeksi apposen avoimena. Lucky tulee kyhnyttämään kättäni kuonollaan ja silitän sen pitkulaista päätä. Se puhahtaa kuin huokaisi onnesta ja häntä alkaa vispata lattialla oikealle ja vasemmalle kuin hienoin pölyhuiska.

Ullakolta kuuluu kopinaa, Jared varmaan kävelee ympäriinsä. Yleensä hän ei liiku. Kun vien hänelle ruokaa, hän näyttää olevan muissa maailmoissa, kuin itsensä sisällä. Hän käyttää yläkerran vessaa silloin kun minä en näe. Käyn kaatamassa itselleni uuden kupin kahvia ja nappaan samalla jääkaapista donitsin. Minä pidän kylmistä donitseista, enkä viitsi ketään varten teeskennellä etten pitäisi. Pihalla livahtelee laiskasti lehtiä haipuvan tuulen keinuttamina. Minä olen tippunut korkealta monta kertaa – ja kovaa. Mutta se täytyy elämässä hyväksyä, jos haluaa olla sen luokan hullu kuin minä. En halua olla oman menneisyyteni luomus, mielummin näkisin tulevaisuuteni tekevän minut. Lucky haukahtaa ylöspäin kuin moitteeksi ja sykkyröityy lepäämään jalkaterieni päälle.

Villapaita kutittaa ihoa. Kohennan nutturaani ja siirrän muutaman karanneen suortuvan korvan taakse. Olen taas unohtunut pohtimaan kaikenlaista. Pyykit odottavat silittämättöminä sängyn päällä ja pölykoirat ulvovat sohvan takana. En tahdo häätää Luckya paikaltaan ja se on tarpeeksi hyvä tekosyy istua vielä hetken oravanpyörän ulkopuolella. En minä pilvissä hoippuvine päineni ole siitä vapaa. On siivottava ja käytävä kaupassa, pidettävä armeija hengissä. Hajanaiset ajatukset valtaavat kuitekin minut. Ehkä minä elän loput päivistäni ilman toista ihmistä, mutta katsotaan. Ei se rakastaminen niin vaikeaa ole. Puhelin pärähtää soimaan. Toivon, että se on Mary.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXI: Lipunkantajat, Sieppari ruispellossa ja Filminauha kohtalon käsissä

 Moikka!

Suurlakon melskeissä ompelijatar Hilma Maria Perämäki ja maiseri Anna Sofia Ahlstedt joutuvat ottamaan paikkansa toisten edessä niin lipunkantajina kuin puhujalavalla. Kun sortovalta on voitettu, alkaa taistelu naisten äänioikeudesta. Viaporin kapinan aikaan ystävykset huomaavat joutuneensa eri puolille rintamalinjaa. Kuohunnan keskellä Hilman on valittava kahden miehen välillä. Annan valinta on vielä vaikeampi, onhan suhde naimisissa olevaan mieheen rikos hänen omaatuntoaan vastaan. Lähtö raskaille vaalikiertueille sydäntalven pakkasiin on oikeastaan helpotus kummallekin. Totuuden hetki koittaa vasta, kun he huomaavat tulleensa valituksi niiden joukkoon, jotka Suomen naiset äänestivät itseään edustamaan. Enni Mustosen Nimettömät ja Mustasukkaiset –romaaneista tuttujen nuorten naisten kiihkeä tarina jatkuu.

Artturi ei onneksi tullut pahemmin häiritsemään Hilman, lasten ja Veikon elämää. Toisaalta pidin siitä, miten Hilma pohdiskeli miesten eroja ja muisteli niitä sytyttäviä hetkiä Artturin kanssa. Annan ja Henrikin tapauksessa näkyi hyvin, miten mies saattoi tehdä mitä vain ja sitten vielä kehdata itkeä perään, että yhyy, kun menet eteenpäin. Kuinka tyynesti Hilma suhtautui keskenmenoihin, hän tuli paljastaneeksi lukijalle, että niitä on ollut kaksikin, niistä vaan ei ole aiemmin mitään puhuttu. Tykkäsin Annan äidistä, joka sitten rupesikin hoitamaan hänen talouttaan. Monet tutut merkkinimet vilahtelivat kirjassa ja eduskuntaan valitut naiset kuten Miina Sillanpää. Alan kovasti kiintyä näihin hahmoihin, etenkin Hilma on reipas ja aikaansaava ihminen. Mitenhän naisten eduskunnassa käy?

J. D. Salingerin romaani on Yhdysvaltain nykykirjallisuuden eläviä klassikkoja, kuuluisa Odysseus-tarina 16-vuotiaasta Holden Caulfieldistä, joka on saanut potkut koulustaan, koska on osoittautunut välinpitämättömäksi, eikä ole menestynyt. Sopeutuminen 1950-luvun nykymenoon on vaikeaa. Holden karkaa koulusta kotikaupunkiinsa New Yorkiin ja elää siellä pari levotonta vuorokautta ”omaa elämäänsä” haluamatta ja uskaltamatta kohdata vanhempiaan. Kirja on ”mieletön juttu” harhailusta suurkaupungissa, jazz-klubeissa, yökerhoissa, museoissa, hotelleissa, kaduilla; täynnä hauskoja ja ei-niinkään-miellyttäviä kokemuksia. Lukemani versio on Arto Schroderuksen uusi suomennos. Ensimmäisen ja monesti uusintapainetun käännöksen teki Pentti Saarikoski.

Aluksi en tykännyt Siepparista ollenkaan, Holden vaikutti melko nihkeältä tyypiltä. Mutta pikkuhiljaa teosta eteenpäin lukiessa paljastui, että hän kuitenkin välittää joistakin asioista tai ainakin pitää niitä yleisesti kivoina. Olin jo joskus miettinyt, että mitä hittoa tuo ruispellon sieppari meinaa ja hyvin pienen juonituntemuksen perusteella tulkinnut sen joksikin vaikeaksi ja abstraktiksi. Siksi yllätyinkin iloisesti, kun se oli ihan käytännöllinen juttu, vaikka Holdenin kuvittelemaa ammattia tai työtä ei olekaan oikeasti olemassa. Phoebe-siskon ikä vähän hämäsi minua, ei kai hän voi olla 9-10 vuotta vanhempi, kun kerran on neljännellä luokalla. Silti äiti epäili ensimmäisenä, että tyttö itse olisi sauhutellut omassa huoneessaan. Toki -50-luvulla vähän kaikki polttivat, mutta ehkä esiteinitytöt kuitenkin vähemmän laisesti.

Joulun alla Flavian kotikartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä, jolle Flavian isä on perheen rahavaikeuksien takia antanut luvan kuvata heidän kotonaan. Filmiryhmän mukana saapuu myös kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wyvern. Samalla kun sankka lumituisku yllättää Bishop´s Laceyn kylän, kaikki kyläläiset kokoontuvat kartanoon katsomaan suuren filmitähden esiintymistä. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole valmistautunut illan dramaattiseen päätösnumeroon: yön pimeydessä yksi paikalla olleista löytyy murhattuna. Kun lumimyrsky yltyy ja epäiltyjen määrä kasvaa, Flavian on löydettävä kartanon varjoissa piileksivä tappaja. Filminauha kohtalon käsissä on Alan Bradley Flavia de Luce -dekkarisarjan neljäs osa.

Flavia ei tunnu enää yhtä charmantilta kuin silloin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Yhä selvemmin alkaa huomata, että kyseessä tosiaan on yksitoistavuotias tyttö. En oikein tiedä mitä mieltä olin tämä osan suljetun paikan mysteeristä. Toisaalta oli ihan fressiä, etteivät kaikki voineet joka tapauksessa olla epäiltyjä, koska ei siinä olisi ollut mitään järkeä. Yleensähän Agatha Christie -tyyliin kaikki keittäjää myöten ovat epäilyksenalaisia, hyvästä syystä. Minua kiinnostaisi kyllä kovasti tietää miten eversti de Luce ja Dogger ovat sodan aikana tutustuneet. Vai jo sitä aikaisemmin? Se ei ole vielä käynyt selväksi. Toivottavasti asiasta saadaan tietää jotain seuraavissa osissa. Lopun joulun vietto lämmitti mieltäni kovasti ja nosti kirjan statusta silmissäni (it ended on high note 😊).

-Roona-

Virran varrella (Kaiken huumassa -sarjan 11. luku)

 Heippa!

Tämän osan päähenkilö Maria oli edellisessä osassa isänsä kanssa sairaalan kappelissa. Inspiskappale on One Day at a Time (Youtube)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ukki piti joen rannalla istumisesta. Kun oli pieni, hän vei minut usein läheiselle joelle. Ei kalastamaan vaan ihan vain istuksimaan. Kyllä me joskus ongimmekin, mutta emme juuri saaneet saalista. Kuuntelin mielelläni, kun ukki kertoi kaikenlaisia juttuja ja poltti piippuaan. Opin pitämään piippusavu hajusta. Se tarkoitti minulle lapsuuden turvaa. Surullista, että lopulta juuri rakas piippu koitui ukin kohtaloksi. Kun minä pääsin yliopistoon Britteihin, ukki oli jumalattoman ylpeä – hänen sanansa, eivät minun. 

”Pääset istumaan englantilaisten jokien rannoille. Niissä on taikaa, Maria”, hän sanoi ja röhötti lämmintä nauruaan. 

Minä olin tietenkin paljon innostuneempi alkavista kirjallisuuden opinnoistani kuin kämäisistä joista ja Brittein saarten surullisen kuuluisasta säästä, jotka yhdistin jostain syystä toisiinsa.

Myönnettäköön, että sittemmin tulin istuneeksi monien jokien varsilla, paljon useammilla rantatöyräillä kuin olisin koskaan uskonut. Usein minulla oli seurana opiskelukavereita ja viinipulloja, harvemmin olin yksin hopeisten tähtien kanssa. Lähetin ukille kuvan jokaisesta ja hän kiitti minua, kun soittelimme. Joka kerta hänen yskänsä kuulosti pahemmalta. Hän ei itse ollut huolissaan. 

”Täytyy elää päivä kerrallaan, Maria. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti.” 

Ukki tarkoitti sillä, ettei minunkaan pitäisi huolehtia. Minä luin Shakespearea ja katselin opiskelijakämppäni ikkunasta tasaista harmaata sadetta. Teimme retket Skotlannin ylämaille ja kuvasin vuolaita puroja. Puhelu ei tullut yllätyksenä, asian vakavuus ja kiireellisyys sitäkin enemmän. 

”Osta lippu seuraavaan koneeseen.”

Nyt minä istun tutun joen varrella ja itken. Kyyneleitä valuu äkäisesti kuin ne eivät muka haluaisi liittyä uoman rauhalliseen soljuun. Tunnen jonkin pehmeän töksähtävän selkääni. Koiran tuhiseva kuono koskettaa seuraavaksi poskeani. Tunnistan sen ukin naapurin Hildan collieksi. 

”Gerry piti tästä paikasta”, Hilda sanoo. ”Siksi olet varmaan täällä.” 

Collie istuu viereeni ja tapittaa minua hämmentyneenä, ymmärtämättä miten voin surra niin paljon. 

”Tule, Lucky, annetaan Marian olla rauhassa. Mennään katsomaan, jos Mary tarvitsee apua.” 

En katso taakseni, mutta on ilmeistä, että Hilda suuntaa ukin ja mummin talolle. Minä olen mummin kaima. Jos olisin ollut poika, minusta olisi tullut ukin tapaan Gerry. Ajateltu nimi oli enne.

Ukki oli tavattoman levoton. Sen ymmärrän vasta nyt. Hän ei matkustanut pois Valloista sodan jälkeen, mutta lähijoen vesi teki monta matkaa hänen puolestaan. Muistan, kun katsoimme ukin kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Pocahontasia ja kuinka hän alkoi itkeä kuullessaan ”Virta minne veneen vie”. Sen jälkeen hän lauloi minulle silloin tällöin tuota melodiaa käheällä äänellään. Mummi sanoi, että ukin sielun on rauhaton ja alati aaltoileva. Jotta hän voisi pysyä paikallaan, hänen täytyy välillä käydä joella, jolla on samanlainen luonto. Hän tunsi sisimmässään kaipuuta joen pyörteisiin. Siksi kyyneleet tulivat sanojen ”Vaan kaikki elää ei voi niin polkuja muutellen/ Kotiin jäät, jos kokonaan et tiedä koskaan” kohdalla. Siksi hän uskoi, että joissa on taikaa.

Otan osan ukin tuhkasta mukaan Britannian. Hän oli toivonut, että ne ripoteltaisiin yhteen puroon, josta olin lähettänyt hänelle kuvan. Hän olisi kertonut minulle toiveen itse, mutta niin ei koskaan ehtinyt tapahtua. Tiedän, että siellä jossain ukki kuitenkin hymyilee ja pudistaa päätään. 

”Mitä sinä, Maria, harmittelet. Toteuttaminen ei ole vielä myöhäistä, päinvastoin.” 

Nousen viettävältä rannalta ja pudistelen vaatteitani. Yllätyn, kun ne eivät ole yhtään kosteat. Uudessa kotimaassani saan tällaisten sessioiden jälkeen kävellä kotiin vähintään hieman nihkeänä. Vanhempieni luona minua odottaa lämmin ateria ja halaukselliset sympatiaa itkettyneiden silmien vuoksi. Joki tietää, että yksi sen varrella istuja on poistunut ikuisille ulapoille.

-Roona-

Luupelkoa ja sydänkipua (Kaiken huumassa -sarja 10. luku)

 Moikka!

Tässä osassa keskitytään Sheilan veljeen Freddy. Edelleen ollaan samassa sairaalassa, jossa sisarusten äiti on syöpähoidoissa. Inspiskappale on Pray (Youtube)

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sairaalan kappelissa on puiset penkit niin kuin kirkossa. Muistan kuinka istuin pienenä aamumessussa ja pidin siitä. Kirkossa haisi minusta kivalle. Ei saa sanoa haisee, Sheila tärkeili aina ja läpsäisi minua, pitää sanoa tuoksuu. Sairaalan kappelissa haisee desinfiointiaineelle. Mekaanisella laitteella voi sytyttää sähkökynttilän itsensä tai läheisensä muistoksi. He pelkäävät, että koko paikka palaa poroksi, jos sairaat ja heidän yliliikuttuneet omaisensa saavat leikkiä oikean tulen kanssa. Alttarilla olevassa kuvassa mies kantelee sänkyään ja Jeesus seisoo taustalla käsi kohotettuna. Tunnen tarinan, siitä puhuttiin pyhäkoulussa. 

”Ota vuoteesi ja käy.” 

Taiteilija on maalannut Jeesuksen näyttämään vihaiselta kuin yrittäisi sanoa, että sairaiden on syytä parantua ripsakkaasti ja sitten hipsuttaa maallisine tomumajoineen muualle sairaalan tiloja tukkimasta.

Minun pitäisi mennä katsomaan äitiä. Sheila on varmaankin jo siellä. En kuitenkaan saa itseäni liikkeelle. Äidin näkeminen sängyssä kytkettynä kaikkiin niihin koneisiin tekee pahaa. Menetyksen pelko saa ristiriitaiset ajatukset mylläämään mielessä. Ajattelen kuinka surullista on, ettei äiti koskaan näe minun lapsiani, vaikka tiedän ihan hyvin etten ole koskaan edes aikonut hankkia lapsia. Olen kuvitellut, että minusta tulee outo eno Sheilan lapsille. Sheila ja Mark ovat kuitenkin siirtäneet vauvantekoaikeitaan, sillä meidän on ensin selvittävä omien vanhempiemme kuolemasta. Isä ei tietenkään kuole vielä aikoihin, mutta meistä on tullut hänelle kuolleita, kun Alzheimerinpiru on vienyt häneltä viimeisetkin meidän syntymämme jälkeiset muistot.

Minä olen pahimman luokan pelkuri. Tunnen sen luiden ytimiä myöten. Yleensä öisin, unen läpi. Sheila käy säännöllisesti katsomassa isää. Minä en ole pystynyt sen kerran jälkeen, kun isä ei koko vierailulla muistanut kuka olin ja kehotti Sheilaa käskemään minut pois. Laitan sormeni ristiin, jotta näyttäisin rukoilevalta, jos joku sattuu tulemaan kappeliin. Oikeasti rukoilin viimeksi siellä pyhäkoulussa. Kadehdin nyt meidän opettajaamme, jolla uskoin olevan henkilökohtaisen suhteen Jumalaan. Hän näytti käyvän yksityisiä keskusteluja Ylemmän kanssa ja minä osaan lukea vain Isä meidän ulkomuistista. Pyytäisin mielelläni, että vanhempani paranisivat. Se on tietysti hirveän suuri pyyntö, mutta se lopettaisi luupelkoni... ja olisi itsekäs. En välitä isästä ja äidistä, haluan vain, että oma tuskani loppuu.

Nuori nainen kopistelee sisään ja menee istumaan etupenkkiin. Hän laittaa kasvot käsiinsä ja alkaa selkeästi itkemään. Kiusaannun äkkiä, sillä minun pitäisi varmaan mennä lohduttamaan häntä tai ainakin tarjoamaan nenäliinaa, mutta minulla on omat sydänkipuni hoidettavana. Pian saapuu vanhempi mies, kaiketi hänen isänsä, joka menee tytön luokse. Kuulen heidän hiljaisen supatuksensa. Tyttö ei ole ehtinyt kuolevan isoisänsä rinnalle, vaikka hänet on kiireen vilkkaa lennätetty toisesta maasta. 

”Ukki tiesi, että olet tulossa, Maria.” Mies auttaa tytön ylös. 

Kun he ovat kohdallani, kuulen aivan yllättäen: ”Otamme osaa.” 

Olen niin hämmentynyt, että nyökkään ja murahdan jonkun kiitoksen tapaisen sanan. Sitten he ovatkin jo tiessään.

Minä toivon tuplavoittoja. Mutta hävijäjät ottivat juuri osaa suruuni, jota ei vielä edes ole olemassa. Ihan kuin jossain Raamatun tarinassa. Sellaisessa, jossa opetuslapset kysyvät tyhmiä ja Jeesus vastaa heille viisaasti vertauksella. Nuosen ylös. Täällä kappelissa ei ole minulle mitään. Äidin huoneessa sen sijaan on. Ja siellä minä aion olla, kun hetki koittaa. Itkeä ja kirota ja rukoilla. Puristaa äidin kättä ja sanoa kuinka paljon rakastan. Ja puristaa Sheilan kättä ja sanoa kuinka paljon rakastan. Etten vain jättäisi sanomista siihen viimeiseen paperin ohueen henkäykseen. Ja isälle minä osoitan, että hän voi olla pojaton, mutta minä en ole isätön.

Olen oikeastaan onnellinen, ettei ole käynyt päinvastoin. Että pelko asuisi sydämessä ja kipu luissa. Sillä kipuinen sydänkin voi olla rohkea ja pelkäävät luutkaan eivät anna periksi paineen alla. 

”Freddy!” äiti ja Sheila hymyilevät, kun huomaavat minut ovelta.

-Roona-