Kandista

Heippa!

Kirjoitan vielä oikeastikin kandistani jotain jossain vaiheessa, tässä on vain tutkielman loppulause. Tarkoituksena oli harjoitella englanniksi kääntämistä, toivotaan, että sain jotain kohtuullisen selvää aikaiseksi. Oikeakielisyyttä ei ole tarkastettu kellään, joten jos menee oikein se on ihan omaa ansiota ;) .
Tutkin työssäni siis Armenian uskonnollisesta historiasta kirjoittanutta Sebeosta.

Conclusions

Sebeos is interested mainly about three things in the religious environment: the works of katolikoi, the inner and outer politics of the church and other religions i.e. Zoroastrianism, Judaism and Islam. His style is straightforward and he tries to be neutral.  The part of Christianity Sebeos writes most is clearly the works of katolikoi. From that ground it is easy to establish that katolikos was an important figure in the spiritual life of the Armenians. In the text one can also see references to the secular power of katolikos and his connections to the princes. The closer we get to mid-600s the more Sebeos has to say about the katolikoi.

Otherwise, the description of Christianity can be divided in two parts. On one hand Sebeos discusses God´s intervention in battles, sieges and the like, on the other about relics. This shows us that the writer was religious and it is a good evidence that he was a priest. Sebeos tells examples which say a lot about the relationship between politics and religion and how this possibly affected to war making. Especially interesting are the relationships between nakharar* and church even in the time of peace. Sebeos also shows interest beyond his own Christian country and follows the events connected to the Holy Cross which no doubt were followed in all Christendom.

Sebeos represents Zoroastrianism by both conflict and coexistence. Conflict is the attempt to convert the good Christians but Sebeos ends up talking mostly about the greatness of martyrdom and how pious everybody were. In coexistence too Christian things become more eminent since the wife of king Khosrau is a Christian. Jewish communities were commonplace in the Armenian cities, so Sebeos mentions their phases when he deems it necessary. To Sebeos Arabs were a plague send by God. It is likely that bigger conflicts emerged only when Arabs had established their power and Sebeos died before that happened.

It could be said that Sebeos´ opinion about the religious affairs is slightly in contradiction with his examples. All in all he seems to think that the Armenian Church is internally very united although he shows that things were a bit different in real life. One has to note though that the contradiction is mostly political and not religious.

In the the end it can be concluded that Sebeos paints a diverse picture about religious events and conflicts not only in Armenia but also in the neighboring countries.

*nakharar meaning Armenian lords or princes

                                                           -Roona-

Elokuvissa II: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Heippa vaan!

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille perustuu Ransom Riggsin romaaniin ja sen on ohjannut Tim Burton.

+ tarina oli pidetty maanläheisenä

·         suoraan sanottuna menin trailerin perusteella saliin vähän jännittyneenä siitä, kuinka paljon yli Burton on lyönyt. Siksi olikin positiivinen yllätys, että tarinan annettiin itse puhua puolestaan eikä siitä ollut turhaan lähdetty tekemään mitään überfantasiaelokuvaa tai toisaalta ylisynkkää versiota. Traileriin vaan oli kerätty ne kaikkein fantasiallisimmat kohtaukset, mikä sai säikkymään, että koko leffa on sellainen. Burton ei siis mennyt yli, mutta joukosta löytyy sopivasti herkkuhetkiä herran faneillekin. Olen melko varma, että yksi kohta oli jopa toteutettu stop-motion – animaatiolla, siltä se ainakin kovasti näytti.

+roolitus

·         etukäteen jo arvelin, että Eva Green neiti Peregrinenä on nappivalinta, ja olihan hän. Tuli kovasti mieleen hänen hahmonsa Penny Dreadfulissa, lieneekö saanut tämän roolin sen perusteella sitten. Hattua on nostettava myös pääroolin Jakena olevalle Asa Butterfieldille, jota ennakkoluuloisesti pidin liian lapsenkasvoisena rooliin. (Puolustukseksi on sanottava, että Asa näyttää mainosjulisteissa ym. pr-materiaalissa todella nuorelta, kuvanmuokkaus mennyt liian pitkälle?) Asan ja hänen kiinnostuksensa kohdetta Emmaa leffassa näyttelevän Ella Purnellin kemia toimii myös mielestäni hyvin.

+lapsien esittelyille on aikaa, toisaalta sopivia kohtia on karsittu pois

·         Ainoa asia, mikä oikeastaan harmitti oli se, että Victorista jäi varmaan peruskatsojalle kuva pelkkänä jumpscare-hahmona. Muuten tarina eteni hyvin, mutta hahmoihin ehti myös tutustua. Myös osa Jaken aikasilmukka vierailuista on minun nähdäkseni karsittu pois elokuvasta, mikä on ihan hyvä.

– loppu oli erilainen kuin kirjassa

·         tämä ei varsinaisesti ole mikään miinus, asia oli vain kirjan lukeneelle hieman hämmentävä. En ole koskaan ymmärtänyt niitä valittajia, joiden elämä menee pirstaleiksi, jos jokin asia on erilainen ihan jo kirjan ja elokuvan erilaisuuksista medioina johtuen. Tässäkin loppu oli itsessään toimiva ja elokuvaan sopiva, mutta kirjan lukeneena jäin vain miettimään miten mahdollisissa jatko-osissa aiotaan edetä. Toisaalta en ole itse lukenut Riggsin seuraavia kirjoja, joten ties vaikka tuossa viitattiin jo niiden tapahtumiin.

– elokuvaan liittyvät hashtagit

·         jos tuo äskeinen ei ollut kunnon miinuspuoli, niin pistän nyt vielä paremmaksi. Tämä on kyllä ihan oikea miinus, mutta ei liity itse elokuvaan mitenkään. Minua ärsyttivät kovasti mainosten yhteydessä esiintyneet hashtagit etenkin suomennettu #oleerityinen. Eihän elokuvan tarina käske kenenkään olla erityinen, lapset ovat syntyneet sellaisiksi – kuten neiti Peregrine selittää kyse on resessiivisestä geenistä. Eli kyse ei ole ihanan individualismin korostamisesta tai omasta valinnasta, johon tuo ole erityinen minusta pikemminkin viittaa. Itse asiassa kirjan suomennoksessa oleva sana eriskummallinen kuvaa hahmojen luonnetta kokonaisuudessaan erityistä paremmin.

8/10 (hämmennyksen takia, muutoin kannattaa mennä katsomaan)

 

                                                            -Roona-

Paloja, osa 3

Hei!

Olen jättynyt tietyt näistä tarkoituksella niin kuin ne ovat sieltä mistä ne kopioin eli lause saattaa katketa kesken. (Sanoja en sentään ole katkaissut tai olin kyllä joissakin, mutta tähän olen ne sentään täydentänyt kokonaisiksi.)

”Olkaa nyt hyvät ihmiset dramaattisempia. Teillä on lupa ylinäytellä”, tokaisi ohjaaja tuskastuneena. Koulun näytelmäryhmän harjoitukset eivät oikein meinanneet ottaa tuulta alleen. ”Okei, pidetään pieni tauko. Jospa tämä sen jälkeen luonnistuisi”, hän huokasi. ”Mä en muista yhtäkään vuorosanaani”, Julita marisi. Hän ja muutama muu jäivät istumaan lavan reunalle. ”Mitä sitä turhia”, Joni sanoi. ”Ehtiihän ne vielä. Täähän esitetään vasta joskus keväällä.” ”Joo, mutta ohjaaja käy kuumana jo nyt”, Hanna naurahti kuivasti. ”Sen pitäisi ottaa rauhallisesti ja hengittää syvään niin kuin bilsan ope tekee, kun sitä vähänkin stressaa”, totesi Teresa. Kaikki nauroivat. Porukassa ei ainakaan ollut vikaa. Ohjaaja eli ryhmää vetävä opettaja vain vaahtosi tapansa mukaan liikaa. Sen tapana oli, että kaikki piti saada valmiiksi ennen…

Olipa kerran metsä. Se ei ollut mikään tavallinen metsä, koska siellä kasvoi outoja puita. Oli käkkyrämäntyjä, vinoja kuusia ja taipuneita riippakoivuja. Ylemmillä rinteillä kasvoi piskuisia hopeakatajia. Siitä metsästä ei todellakaan puuttunut elämää. Oli kaikenlaista mönkijää, matelijaa, vilistäjää, vipeltäjää, tapertajaa, tallustelijaa ja liitelijää. Äänten kakofonia oli päivisin sen mukainen. Kuului liverrystä, koputusta, murinaa, matalaa ja korkeaa ääntä. Ketut, karhut, peurat, kärpät, siilit, pikkulinnut, pöllöt ja hyönteiset elivät sulassa sovussa. Joskus metsään saapui ihmisiä luontoa ihailemaan. He ottivat kuvia kameroillaan ja pitivät nuotiota leiripaikalla. Joskus saapui myös metsästäjiä. Silloin eläimet juoksivat kiireesti pakoon. Puut suojasivat niitä oksillaan.

Syysillan tuuli tuiversi kasvoille, kun Jen käveli eteenpäin. Ei tämä ilta erityisesti houkutellut kävelyyn, mutta upseeri vieraili heidän kylässään eikä sellaista tapahtunut joka päivä. Hän saattaisi olla komeakin, Jen ajatteli. Jenin kuvitelmat eivät olisi voineet mennä enempää pieleen. Eräässä kartanon kymmenistä huoneista istui nuori nainen, hänet olisi hyvin voinut olettaa Jenin ikäiseksi, ja jutteli isännän kanssa. ”Et olisi saanut järjestää tällaista, Walter”, nainen sanoi hymyillen. ”En minä olisikaan, mutta kirkkoherra ja vouti vaativat. No, he kokevat pienen yllätyksen”, sanoi kartanonherra von Hof. ”Etkö kertonut heille? Toivon totisesti, ettei kummallakaan ole heikko sydän.” ”En ehtinyt kaikessa hötäkässä. Sitä paitsi en usko kenenkään pistävän pahakseen noin kaunista naista.” ”Älä yritä viekoitella minua moisilla kohteliaisuuksilla. Ihmiset pettyvät, kun…”

Hänellä oli pitkät ja lakatut kynnet, joita hän naputteli ikävästi pöytää vasten. Mirella Nikanderista ei kukaan erityisesti pitänyt. Hän oli johtajana kovin niuho ja vähintäänkin lyhytpinnainen. Monet ihmettelivät miten hän oli ylipäätään päätynyt esimiestehtäviin. Rouva Nikander kuitenkin onnistui aina, eikä vähiten alaistensa ansiosta, joten yrityksen johtoporras halusi pitää hänet osastonsa päällikkönä. Hänestä liikkui työntekijöiden keskuudessa aina hauskoja juttuja, joille hänen kuulemattaan naurettiin. Hän oli täsmällinen kuin kello ja vaati valitettavasti tätä ominaisuutta muiltakin. Jos joku sattui tulemaan palaveriin parikin sekuntia myöhässä niin voi sitä myrskyä, joka syntyi. Kaikki tiesivät, että rouva Nikanderilla oli mies, mutta lapsista tai niiden olemattomuudesta ei kellään tuntunut olevan tarkkaa tietoa. Kukapa olisi arvannut…

Kummankin miehen viitta heilahti auki, kun he tarttuivat miekkojensa kahvoihin. Tyttö huitaisi kädellään heihin päin. ”Tuo ei ole tarpeen”, hän sanoi. Hänen edessään istuva nuorukainen oli aiheesta värähtänyt hieman, mutta rentoutui nyt uudelleen. ”Miksi tulen gorillojesi kanssa tänne mahtailemaan?”, poika kysyi happamesti. ”Eivät he sinua varten mukana ole. Tulin vain perimään velkani, kun satuit matkan varrelle”, tyttö totesi ykskantaan. ”Minä koen oloni uhatuksi eikä minulla sitä paitsi ole rahaa”, poika sanoi ylimielisesti. ”Senkö takia, että tarjosit juuri kierroksen kaikille?”, tyttö kysyi virnistäen. ”Mennään selvittämään tämä muualle.” Poika nousi ja viittasi tyttöä ja miehiä seuraamaan perässään. He astuivat viileään ulkoilmaan haisevalle takapihalle. ”Onko kaikki tehtävä aina noin näyttävästi?”, poika sähisi tytölle. ”Ei, minä pyrin yleensä pitämään matalaa profiilia”, tyttö sanoi rauhallisesti. Hän kaivoi taskustaan velkakirjan.

Kynttilälyhdyt oli sytytetty juhlia varten. Ne olivat värikkäitä ja loistivat punaista, vihreää ja sinistä hämyvaloa ympärilleen. Katukeittiöt levittivät tuoksuja ja ihmiset kulkivat iloisina kojulta toiselle. Myyjät kaupittelivat jos jonkinlaista tavaraa. Oli koruja, hajusteita, työkaluja, leluja sekä ompelutarvikkeita. Raha vaihtoi omistajaa ja useammastakin kaupasta käytiin kiihkeää sanakopua. Taskuvarkaiden silmissä kiilui sinä yönä kulta ja hopea. Silkkiin pukeutuneet hienot naiset kahisivat mennessään ja saivat niin nuorukaiset kuin pikkutytötkin huokaamaan hiljaa. Kadulla kävi jatkuva puheensorina, kun ihmiset tapasivat tuttujaan – ja tuntemattomiakin, joiden kanssa vaihdettiin kuulumisia. Miehet löivät toisiaan selkään ja saivat vaimonsa mustasukkaisiksi kumartelemalla kepeästi toisille naisille. Yön äänet kaikuivat pitkälle kylän ulkopuolelle asti.

Päivä oli hyvin talvinen. Tuuli oli tuivertanut lumikinoksiin hienoisia spiraaleita ja pakkanen oli saanut aikaan räystäiden jääpuikot. Linda käveli tiellä ja ihasteli lumista maisemaa. Pakkasukko oli edellisyönä kuurannut kaikki puut ja metsämaat hänen ympärillään, kaukanakin, näyttivät aivan satumaisilta kaikessa valkeudessaan. Vieläpä ikivihreiden havupuiden kuuran alta näkyvä hento vehreys näytti kuin smaragdeilta. Linda oli pukeutunut lämpimästi. Kaulassaan isoäidin neuloma kaulaliina ja käsissään omatekoiset tumput sekä pakkanen poskissaan hän tunsi olonsa oikein mukavaksi. Tällaisena päivänä oli ihana elää ja olla ulkona. Hän ajatteli rouva Horrowta, joka ei huonojen jalkojen takia voinut ulkoilla. Oli varmasti ikävää istua kyhjöttää sisällä näin kauniina päivänä. Hän itse oli menossa hakemaan parasta ystäväänsä Annieta…

 

                                                              -Roona-

 

Mietteitä kirjasta VII: Kunnian kentät

Hei taas!

Kunnian kentät on kolmas osa Conn Igguldenin kirjoittaman Tšingis-kaanista kertovaan Valloittaja-sarjaan. Koska Iggulden onnistuu jälleen kerran, minulla ei ole juoneen, rakenteeseen tms. liittyvää valitettavaa. Siispä kirjoitan vain muutamista lukemisen aikana mieleen tulleista huomioista.

Tšingis on siirtänyt valloittajan katseensa jinien valtakunnasta länteen islamin uskoisille alueille. Osa hänen joukoistaan kohtaa toisaalla kristittyjä Volgalla saakka. Kuten Igguldenkin historiallisessa taustassa toteaa, on Tšingisin valloittajuus ymmärrettävä eri tavalla kuin lännessä vallalla oleva idea, josta ovat usein esimerkkinä roomalaiset. Tšingis nimittäin valloittaa sanan kirjaimellisessa merkityksessä ja useimmiten vielä sen jälkeen tuhoaa maan tasalle. Valloitetuissa maissa toimii kyllä jonkinlainen pakkoverojärjestelmä, mutta se (tämän osin fiktiivisen romaanin pohjalta) vaikuttaa epävakaalta, jos nyt ei saa sanoa alikehittyneeltä. Kukaan ei oikein vahdi, että tulevatko ne vaaditut maksut maksetuiksi ja jos eivät niin vastaus on hyökkäys ja tuho. Mutta mongolit ja erityisesti Tšingis eivät hirveästi kaupungeista ja hallinnosta perustaneet.

Tästä päästäänkin ensimmäiseen varsinaiseen asiaan. Tämä on muistaakseni ensimmäinen kirja koskaan, jossa minun on ollut oman kulttuuritaustani takia lähes mahdoton ymmärtää hahmojen tiettyjä ajatuskulkuja. Ymmärrän kyllä, että Tšingis, joka on koko ikänsä viettänyt paimentolaiselämää (ja hänen esi-isänsä myös ovat), tuntee varmasti olonsa tukahdutetuksi kaupungissa ja ei voisi asua paikallaan, mutta kun hän kiistää kaupungit kokonaan. Tšingisin mielestä ihmiset laiskistuvat kaupungeissa olla höllötellessään (tämä on toki osittain totta; kaani varmasti järkyttyisi nykyaikaisesta elämänmenosta sydänjuuriaan myöten). Mutta ikänsä, ainakin mongolien näkökulmasta, kaupungissa asuneen on vähän vaikea tajuta, miksi Tšingis ei millään näe kaupunkien poliittisia, taloudellisia ja osittain strategisiakin hyötyjä (sotilaalliset hyödyt – ja haitat – ovat hyvin hallussa kyllä). Eiväthän ihmiset nyt huvikseen ole ruvenneet asumaan kaupunkimaisesti! Toisaalta on hienoa, että aina välillä joku osoittaa, miten kulttuurisesti rajoittanut ja omaan piiriin fiksaantunut sitä onkaan. Kansainvälisyyskasvatusta parhaimmillaan!

Seuraavaksi kirjoituksen sääliosio. Džötši-parka, jota isä sorsii ihan urakalla. Ei ihme, että hän lopulta ottaa ja lähtee. En tiedä onko tämäkin sitten joku kulttuurinen asia, joskin äpärät ovat kai kaikissa kulttuureissa epätoivottuja. Kaikkein pahinta on se, että sorsimisen syy on silmien väri; Tšingis katsoo, että pojan on pakko ollut syntyä raiskauksen tuloksena, koska mustat silmät (T:n vaimo siis raiskattiin ihan alkuainoina vihollisen toimesta). Džötši on koko ajan niin kuin löyhässä hirressä – Tšingis kyllä hyväksyy hänet asumaan jurttaansa ja opettaa häntä, mutta isällinen huomio ja seuraaja-ajatukset kohdistuvat muihin poikiin. Hän on samaan aikaan sekä hyväksytty että kielletty esikoinen. Lukija tuntee epäoikeudenmukaisuuden varsinkin, kun seuraavaksi vanhin poika Tsagatai on ärsyttävä kukkoilija.

Voin muuten lämpimästi suositella kaikkia Igguldenin kirjoja. Julius Caesarista kertovaa Keisari-sarjaa, tätä ja itselleni vielä korkkaamatonta Ruusujen sota – sarjaa, jota mies tällä hetkellä kirjoittaa.

 

                                                         -Roona-

Iltasatu eli Rosan ja kumppaneiden tarina jatkuu (Adanat 4)

Moikka!

Tauon jälkeen jatkan tätä tarinaa. Näköjään olen julkaissut sitä viimeksi heinäkuussa! Kone meinasi bugittaa, piti vaihtaa selainta, että saaa julkaistua ja laitettua otsikonkin. Mutta homma siis jatkuu:

Keskusaukion itälaidalla oli pieni talo niillä paikkeilla, josta Agoroiden kaupunginosa alkoi. Se oli autio, joskin sitä oli aina käytetty nuoremman sukupolven salaisiin tapaamisiin. Rotten oli hiipinyt sinne vähin äänin kotoaan ja Danny pappiskoululta. Pian heidän jälkeensä saapui Kaspar, joka oli Capoten suvun perillinen. Danny oli asettunut takanurkkaan kiinnitettyyn riippumattoon tarkkailemaan, kun Rotten otti tulijoita vastaan. 

”Tervetuloa”, Rotten toivotti Kasparille hieman liian iloisesti. 

”Kiitos, vaikka ajankohta onkin kohtuullisen myöhäinen”, Kaspar sanoi haukotellen ja lähti kohti tulisijaa. 

Rotten irvisti Dannylle hänen selkänsä takana. Danny kohautti harteitaan kuin sanoakseen `tyypillinen Capote´. Jaquin ja hänen takanaan tiukasti roikkuva River olivat ehtineet tulla sisään sillä aikaa. 

”Hei Jaquin, olet näköjään ottanut pikkusiskosi mukaan”, Rotten totesi pettymystä äänessään. 

”Ei hänestä ole mitään haittaa. Hän voi istua hiljaa, jossain reunemmalla”, Jaquin puolustautui nopeasti ja veti Riverin Rottenin ohi. 

Danny nousi istumaan riippumatossa ja venytteli raukeasti kuin kissa. ”Enää puuttuvat kuokkijat”, hän sanoi. 

Siinä samassa ovi aukesi ja Rosa ja Jack pöllähtivät sisään. Rotten aikoi sanoa jotain erityisen häijyä, mutta Danny ehätti väliin. 

”Nyt kun kaikki, jotka aikovat tulla, ovat täällä, voidaan varmaan siirtyä tuonne”, hän totesi kuivakkaasti osoittaen tulisijaa, jonka Kaspar oli sytyttänyt. 

Ovella olijat siirtyivät istumaan toisten joukkoon valkean eteen toisiaan mulkoillen. Kun jännitys oli hieman lauennut ja Rotten oli aikeissa aloittaa puheensa, ovi kävi vielä kerran ja sisään tuli tyttö, jolla oli tulipunainen tukka. 

”Mitä sinä teet täällä?”, Rotten kysyi purren hammasta. 

”Kuulin huhua, että täällä pidetään kokousta ja päätin tulla katsomaan, mistä on kyse”, tyttö ilmoitti ykskantaan. 

”Minä en kutsunut shanteja”, Rotten sylkäisi. ”Ja jos olisinkin hölmöyksissäni niin tehnyt, siinä seisoisi joku poika.” 

Danny oli laittanut käden kasvoilleen. ”Rotten, Merel on shantien päällikön tytär”, hän kirahti.

Veli kohautti harteitaan kuin asialla ei olisi mitään merkitystä. ”Tiedän sen kyllä. Mikset pukeudu yhä valkoisiin, vaikka veljesi kuolemasta on alle vuosi?”, Rotten ilkeili Merelille. 

Danny huokasi. Hänen piti näköjään estää joukkotappelun syntyminen jo ensi minuuteilla. ”Anna veljelleni anteeksi. Saat toki olla täällä shantien edustajana kuuntelemassa.” Hän painotti viimeistä sanaa. 

Merel nyökkäsi puhahtaen. ”Sinä todellakin olet maineesi veroinen. Ja Adanoilla ja Twilleillä on selvästi ajateltu samoin”, hän sanoi muka nöyrästi hymyillen Rottenille. ”Onneksi isoveljelläsi on sentään diplomatian tajua.” 

Rotten puri kieltänsä, ettei sanoisi jotain piikikästä vastineeksi. Rosa hymyili omahyväistä Mereliä tukevaa hymyä, joka ärsytti häntä suunnattomasti. 

”Minä kutsui perilliset tänne....”, hän aloitti mahtipontisesti Rosasta välttämättä, mutta tämä keskeytti hänet. 

”Salli mun nauraa. Sinä olet ainoa virallinen perijä täällä ja tietysti Kaspar”, Rosa sanoi ivallisesti, muttä nyökkäsi ystävällisesti Kasparia kohti. ”En ole nimittäin kuullut, että Jaquinin asemaa olisi virallistettu.” 

”Ei olekaan, mutta kyllä te sen tiedätte, ettei Falcosta ole hoitamaan niitä tehtäviä”, Jaquin kivahti vihaisesti. 

Rosan virne oli inhottava. ”Enpä ole aiemmin tuota yhdenkään LaShian suusta kuullut. Sinä olet ollut liikaa tuon seurassa”, hän ilakoi osoittaen Rottenia. 

”Pidä suusi Adana!”, Rotten ärähti. ”Kuka antoi sinulle luvan arvostella.” 

”Lapset, lapset pitääkö minun jakaa puheenvuorot, ettei tämö oikeasti menisi tappeluksi?”, Danny kysyi kyllästyneesti. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä jokseenkin kyräillen keskeytyksen vuoksi. 

Rotten mietti hetken ja sanoi sitten: ”Sinähän olet oikeastaan puolueeton, joten tee vaan niin. Ehkä tämä sujuu sitten paremmin.” 

”Puolueeton sanan varsinaisessa merkityksessä!”, Rosa sähähti kohottautuen. Jack veti hänet olkapäästä takaisin istumaan. 

”Rotten voi puhua ensin. Hän se sai meidät kaikki tänne tulemaan. Minä nyökkäilen sitten muille puheenvuorojen merkiksi. Ja Rosa-neiti ei sitten jakele välihuomautuksia vaan puhuu omalla vuorollaan.” 

Rosa loi häneen jäätävän katseen, mutta kohautti vain harteitaan. Rotten rykäisi ja katsoi jokaista paikalla olijaa Mereliä lukuunottamatta vuoron perään silmiin. Saatuaan mahtailukierroksen päätöseen hän aloitti: 

”Te kaikki tiedätte, että meidän vanhempamme tapaavat tänään omassa kokouksessaan. Koska minä ja Kaspar olemme tulleet täysi-ikäisiksi, koukutuksemme muuttuu täysipäiväiseksi ja meidän menemisiämme vahditaan entistä tarkemmin.” Rotten keskeytti vetääkseen rauhassa henkeä ja antaakseen sanojensa mennä perille. 

Merel käytti tilaisuutta hyväkseen ja pyysi käden heilautuksella Dannyltä puheenvuoron. ”Niin pitkälle kun minä tiedän sukujen asioista – ja me kuulemme kaikenlaista – tuo on kaikille täällä itsestään selvää. Vai osoititko vain huomaavaisuuttasi minua kohtaan kertomalla sen?” Rotten oli menettää malttinsa. 

Hän porasi katseensa Dannyyn, joka oli keskittynyt tarkkailemaan halusiko joku muu puheenvuoron. Hän yllättyi hieman, kun Jack nosti sormensa merkiksi. ”Ehkä tytöt ja rakas opiskelijatoverini voisivat hieman vähentää draamaa. Ja Rotten, mene asiaan ilman mahtipontisuuksia. Minun täytyy ainakin päästä pois vielä ihmisten aikaan.” 

Kaikki tuijottivat häntä hämmästyneinä. Sitten sivummalla istuva River purskahti nauruun. Muut yhtyivät siihen pian ja tunnelma keveni huomattavasti. 

Rotten pyöritti päätään: ”Aioin vain sanoa, että tällaisia tapaamisia on vaikea järjestää tulevaisuudessa.” Rosa katsoi häntä ovelasti. 

”Miksi olisi? Ovathan meidän isämme ja sisaruksemmekin onnistuneet siinä. Danny voi toki kertoa miten se käy.” 

Danny yski hetken aikaa kuin olisi saanut jotain kurkkuunsa. Rotten taputteli veljeään selkään hieman liian kovakouraisesti. ”Sinä tosiaan ehdotit tätä paikkaa. Haluaisin kovasti tietää muutakin.” Danny tönäisi hänet kauemmas ja katsoi Rosaa rumasti. 

”Kuten neiti Adanakin näyttää tietävän kasvatuksen täysipäiväistyminen ei ole mikään ongelma. Minä, Maverick, Dave ja Selena Capote pystyimme tapaamaan, kunhan vaihtelimme paikkaa ja tapaamisaika oli epäsäännöllinen.” 

”Unohdit vielä yhden asian. Tämä oli yksi niistä tapaamispaikoista, joita te käytitte. Siksi me olemme nyt täällä”, Rosa sanoi itsetyytyväisesti. 

Danny tyytyi vain nyökkäämään. Kaspar, joka oli koko ajan näyttänyt lähinnä nuokkuvalta, haukotteli yhtäkkiä. ”Jatketaan sitten kuten ennenkin. Kutsutaan toisemme koolle tarvittaessa. Tänään ei varmaan ole muuta tähdellistä, joten minä lähden kotiin”, hän sanoi nousten samalla ylös. 

Muutkin alkoivat tehdä lähtöä. Rotten yritti antaa siihen heille luvan, mutta Danny puristi häntä olkapäästä kehottaen olemaan hiljaa. He jäivät kahden huoneeseen. 

"Muista, että sinä et johda automaattisesti sakkia näissä kokoontumisissa. Te olette tasa-arvoisia. Niin on ollut aina epävirallisissa yhteyksissä. Myös muiden kuin tulevien johtajien kohdalla”, Danny muistutti veljeään ovella. Rotten käveli kotiin happamana, mutta aivot työskennellen.

                                                         -Roona- 

Mietteitä kirjasta VI: Lirael

Moikka!

Lirael on Garth Nixin kirjoittaman trilogian toinen osa. Aluksi on myönnettävä, etten muistanut edellisestä osasta juuri mitään, mutta olihan sen lukemisesta vierähtänytkin aikaa jo pari vuotta (tämä piti tarkistaa kirjanpidosta – no pun intented). Hyvin asiat kuitenkin palautuivat lukiessa mieleen.

Päähenkilöitä on kaksi. Lirael on clayrien tytär ilman ennusnäköä, ominaisuutta, joka jokaisella clayrilla tulisi olla. Tyttö hautoo asian takia jo itsemurhaa, mutta suureen kirjastoon saatu työpaikka pelastaa hänet. Sameth taas on Vanhan valtakunnan prinssi, jonka tulisi seurata äitiään abhorsenina, suurena suojelijavelhona. Abhorsenin on kuitenkin kyettävä astumaan myös kuoleman puolelle ja tätä Sameth pelkää – no, kuollakseen. Toki näiden kahden kohtalot yhdistyvät kirjan edetessä, mutta ei siitä sen enempää.

Tästä ja ensimmäisestä osasta löytyvät fantasian perusasiat, joskin suhteellisen uusissa ja kekseliäissä vaatteissa. On olemassa hyvää ja pahaa taikuutta (kiltataikuus – vapaa taikuus) ja altavastaaja päähahmot. Ja tietenkin velho – tai oikeastaan useampi: abhorsen Sabriel ja manaajat (voitte arvata kuinka nämä sijoittuvat hyvä-paha – akselilla). Elämän ja kuoleman vastinparilla on ihan kiinnostava ja ainakin vähän peruskaanonista poikkeava käsittelytapa. Joskin kuoleman yhdeksän porttia lienee lainattu jostain kristittyjen helvettiajatelmasta.

Lirael on kirjan alussa 14-vuotias ja epätoivoinen ennusnäkönsä suhteen. Minusta tämä oli vähän outoa, koska ihan lähi menneisyydessä on tapauksia, joissa ennusnäkö on saatu vasta kuusitoistavuotiaana. Sillä vaan, että eikö clayrien oppitunneilla käydä läpi, että kaikki kehittyvät vähän eri tahdissa ja todeta, ettei kannata olla huolissaan – kuten meidän terveystiedon tunneillamme. Ilmeisesti clayrien ennusnäkö herää sitten yleensä niin varhaisessa vaiheessa, ettei tällaista menettelyä ole koettu tarpeelliseksi. Mutta olisihan asian voinut kertoa Liraelille yksityisesti; ymmärrän täysin, että ikuiselta tuntuva asuminen pikkulasten käytävässä käy mielenterveyden päälle.

Myös Samethilla on hieman samanlaisia ongelmia. Hänen oletetaan automaattisesti olevan seuraava abhorsen vain siksi, että hän on äitinsä poika. Kirjat ovat kuitenkin lukijalle antaneet ymmärtää, että abhorsenius ei olisi ihan näin suoraan periytyvä ominaisuus. Sabriel on toki sen isältään perinyt, mutta kaikki sitä aiemmat abhorsenit eivät ole menneet suoraan alenevassa polvessa. Samethin kohdalla saattaa toki hämätä se, että hän on joka tapauksessa voimakas kiltamaagi. Sen verran voin varmaan paljastaa kenenkään mahdollista lukukokemusta pilaamatta, että Sabriel ei näytä periyttäneen abhorsen-geeniä ;) kummallekaan lapselleen.

Lopuksi minua ärsytti, että kirja loppui kesken eli lukijan on tyytyväisyyden saavuttaakseen tavallaan pakko lukea sarjan viimeinenkin osa. Tämä on ikävä, sillä ensimmäisen osan pystyi lukemaan myös itsenäisenä romaanina ja tykkään yleensä enemmän sarjakirjoista, jotka pystyy vähintään näennäisesti lukemaan omina yksiköinään.

                                                       -Roona-

Blogilla vihdoin uusi nimi

Hei!

Pitkän (ja ei niin tiiviin) mietinnän jälkeen nimeksi tuli Sribere sciensiksi, joka tarkoittaa yksinkertaisesti kirjoitustaitoista. Siinä kuvastuu kuitenkin kaiken tämän blogiin postatun sekametelisopan ydin.

Halusin blogin nimeen latinaa, kun kerran olen innokas latinisti ;), ja jotain kirjoittamiseen liittyvää. Tästä se ajatus sitten lähti.

Olin jo keväällä piirtokirjoituksia kääntäessäni ihastunut yhteen hautapiirtokirjoitukseen ja ajattelin, että saisin väännettyä siitä blogin nimen jotenkin.

Siinä oli siis seuraava teksti: (suomennos latinamainen)

Non splendor non divitiae (Ei mahtavuutta eikä rikkautta)
sed animi corporisque (vaan sielun ja ruumiin)
hic datur tranquillitas (rauhaa annetaan täällä)

Kyseessä on kristillinen hautakirjoitus 300-400-luvulta jKr. Kuvan kivestä ja muuta tietoa voi katsoa täältä: http://archaeologicalmuseum.jhu.edu/the-collection/object-stories/latin-funerary-inscriptions/other-epitaphs/splendor-et-divitiae/

Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos joudun lyhentelemään tuota se menettää merkityksen ja toisaalta kokonaisuudessaan se liian pitkä nimeksi, joten se sai jäädä.

Etsin sitten ihan suosiolla sanakirjoista ja sananlaskokoelmista jotain sopivaa ja sieltä löytyi tämä.

Blogilla on siis uusi nimi ja minä olen tyytyväinen.



                                              -Roona-



PS. Fontti vaihtui kesken kaiken itsestään, joten yhdensin koko tekstin täksi ei kovin kauniiksi fontiksi