Mielenpalatsi (Kaiken huumassa -sarjan prologi)

 Moikka!

Olen kirjoittanut tämän ficletsarjan inspiraationani Sam Smithin The Thrill of It All -albumin kappaleet. Osat liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Yritän aina muistaa ilmoitta jokaisen postauksen yheydessä miten sen kertainen ja edelline ficlet liittyvät yhteen. Prologi ja epilogi (sitten aikanaan) muodostavat ympärystarinan, joka on saman henkilön puhetta. Tämä osan innoittajana on toiminut kappale nimeltä Palace (Youtube)

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Muistan yhä kuinka istumme luokkahuoneessa silmät kiinni ja kuulemme askeleet, kun mestari kävelee ympäriinsä pulpettien välissä. Silmiäni särkee, koska painan luomia yhteen niin lujaa. Harjoittelimme luomaan mielenpalatsia Iliaan avulla. Se on alkeisharjoitus, sillä lähes kuka tahansa voi oppia eepoksesta pitkiä pätkiä ulkoa. Itseasiassa me – minä ja oppilastoverini – olimme tehneet juuri niin. Yritän rakentaa huonetta toiselle laululle, kun mestari tökkää minua olkapäähän ja yritelmäni murentuu palasiksi. Vetäydyn irti muistostani, jossa oppitunti jatkuu ikuisesti.

Opin myöhemmin hyvin taitavaksi mielenpalatsin rakentajaksi. Se on kuin piirtäisi karttaa. Huoneessa olevat tavarat vastaavat maaston muotoja, huoneet taas kyliä ja kaupunkeja, huoneryppäät läänejä. Nyt, kun olen paossa ja piilossa ullakolla, josta näkee ulos vain viiruisesta ikkunasta, minulla on ollut aikaa ratsata elämäni aikana luomiani huoneita. Nuo pikkupoikana Iliaalle tehdyt huoneetkin ovat vielä olemassa, mutta ne ovat pölyisessä kellarissa enkä mielelläni mene sinne yskimään. Päässäni on olemassa suuren suuri kartta, jossa näkyvät kaikki mahdolliset reitit, joita palatsissani voi kulkea.

En ole koskaan ymmärtänyt muiden taikurien halua briljeerata sillä, että heidän mielenpalatsissaan on lukemattomia salakäytäviä ja –ovia. Mestari kehotti meitä aina yksinkertaisuuteen. Toverini Thomas tapasi lukea seikkailukirjoja ja yritti siksi tunkea mahdollisuuksia juonille myös muistiinsa. Mestari antoi hänelle ympäri korvia ja sanoi meille muille, että muistin tehtävä on muistaa eikä olla mikään jännitysnäytelmä. Sieltä löytyvät asiat ovat itsessään tarpeeksi dramaattisia.

Kuljeskelen mieleni käytävillä kartta kädessä miettien minne menisin tänään. Todellisessa maailmassa sataa, pisarat ropisevat kattoon. Selkeällä säällä näen ikkunasta läheisen supermarketin kyltit. Vielä muutama kuukausi sitten kävin siellä itse, nyt en uskalla enää. Ystävällinen piilottelijani hoitaa ostosten teon puolestani. Pohdin hajamielisesti mihin huoneeseen olenkaan tallettanut kaupan tervehtijään liittyvät muistot. Reitti muotoutuu hitaasti kuvitellulle karttapaperille.

Haluat ehkä tietää miksi vietän vuorokauteni tomuisella ullakolla, josta en enää uskalla tulla pois. Taikuri, joka tietää liikaa ei ole suosittu ja taivas tietää, että minä tiedän – muistan – aivan liikaa. Tuntuu kuin olisi vain silmänräpäys siitä, kun mielenpalatsiani ylistettiin, sille annettiin aplodeja ja minä esittelin sitä kuin mitäkin näyttelyeläintä. Kaikki se hybris koitui kohtalokseni, kun minut leimattiin petturiksi taikurien joukossa. Entiset ystäväni kääntyivät minua vastaan ja kun minut väistämättä löydetään aiemmin selkääni taputelleet luihut katkaisevat kaulani.

Koska tulevaisuuteni on synkkä, haluan jäljellä olevat päiväni muistella miellyttäviä asioita. Niitä kohtaamisia, joista olen oppinut todellisuudessa eniten. Tosin moni varmaan kutsuisi näitä kohtaamisia pikemminkin vakoiluksi, sillä harva talletettujen muistojeni henkilö tietää minun olleen läsnä. Olen yhtä taitava muuttumaan näkymättömäksi kuin rakentamaan mielenpalatsia. Se on toinen erityistaitoni taikurina. Ilmana oleminen on vaikeaa ja siinä kadottaa helposti sielunsa kartan ja reitin takaisin ruumiiseensa.

Mestari oli oikeassa siinä, että mielenpalatsi on itsessään, siellä säilytettävien muistojen kanssa, tarpeeksi vaikuttava. Monet mieleeni säilötyt asiat ovat satuttaneet minua ja muita enemmän kuin voin kuvitella. Toivon kuitenkin, että näistä, joita nyt jaan olisi opetuksesksi – ja jos ei ole niin ainakin pimeän illan viihdykkeeksi.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LV: Neljä tyttöä – ikuisesti ystäviä, Veren perintö ja Tyrskyt

 Moikka!

Lena, Carmen, Bridget ja Tibby opiskelevat itsenäisyyttä, aikuisuutta ja vastuuntuntoa. Tämä farkkukesä muuttaa heidän elämänsä nykyhetkessä, tulevaisuudessa, yhdessä ja erikseen. Lena uppoutuu innoissaan taidemaalaukseen ja kesäloman pyörteisiin. Mitä tapahtuu hänen ja hurmaavan kreikkalaisen Kostoksen suhteelle? Carmenin lumoaa hänen hienostunut collegetoverinsa, jolle teatterirooli merkitsee kaikkea mutta farkkujen perintö ei mitään. Bridget lähtee tekemään kaivauksia turkkilaiseen rauniokaupunkiin ja huomaa, että hänen arkeologian opettajansa on hauska, ihastuttava – ja varattu. Tibby jättää taakseen rakkaan ihmisen ja luulee, että tämä jää aloilleen, mutta siinä hän erehtyy. Ikusesti ystäviä on Ann Brasharesin Maagiset farkut –saagan viimeinen suomennettu osa.

Pohdin aika monia asioita lukiessani tätä. Minusta – ilmeisesti hyvin edistyksellisen seksuaalikasvatuksen saaneesta – tuntui oudolta, ettei Tibby pitänyt kuukautisistaan kirjaa. Ehkä se ei ole jenkkikulttuurissa tapana ja olihan Tibbyllä tietysti henkilökohtaisia syitä inhota asiaa – hän oli nähnyt läheltä äitinsä lapsettomuushoidot, joiden aikana varmaan kuukautisia ja ovulaatioita seurattiin kipupisteisiin saakka. Mutta säälin minä silti Briania, joka oli esimerkillinen poikaystävä ja olisi lähtenyt mukaan ehkäisyneuvolaankin! Bridgetin kohdalla taas ei tuntunut oikein luontevalta, että hänen uskoteltiin olevan syöjätär. Tai hänen osissaan on sellainen alavire, joka sanoo, että hän on ”ei huolta huomisesta tunteva pikkulutka”. Tämä ei ole totta millään tavalla, Bridget osoittaa sen itsekin, samoin luettavissa oleva teksti, mutta konnotaatioihin tuo tuli ikävästi kummittelemaan. Lenan ja Carmenin osiot olivat heidän hahmojensa mukaisia. Kiva oli saada tämäkin sarja päätökseen, vaikka viimeinen osa ei sykähdyttänytkään ihan edellisen tavoin.

Veren perintö on Conn Igguldenin Ruusujen sota –sarjan, joka kuvaa 1400-luvun Englannin valtataisteluja, kolmas osa. Yorkin herttua Richard on kuollut, hänen päänsä isketään kaupunginmuurin rautapiikkiin. Kuningas Henrik VI on edelleen vankina ja kuningatar Margareeta johtaa voittoisaa armeijaansa kohti etelää. Kuningattaren joukot näyttävät pysäyttämättömiltä. Mutta tappaessaan isän Margareeta on päästänyt valloilleen pojat, ja hän saa tuntea Yorkin suvun raivon. Vaikka kuningas vapautetaan, Lontoo ei avaa porttejaan palaaville sotajoukoille. Yorkin herttuaksi noussut Edvard näkee tilaisuutensa tulleen ja vaatii kruunua itselleen.

Olipa varsinainen Via dolorosa lukemiskokemuksena. Haluaisin niin kovasti pitää tästä yhtä paljon kuin Iggulden aiemmista historiallisista sarjoista, mutta viimeistään nyt pitää luovuttaa ja myöntää, etten vai pidä. Yritän minä sen viimeisenkin osan vielä lukea, vaikka ihan itsepäisyyttäni. Igguldenin kirjoitustaito ei ole kadonnut minnekään eikä kirja itsessään ole huono. Mutta menen aina häntä lukiessa sellaiseen moodiin, että on se yksi suuri keskushenkilö, joka hallitsee sarjaa vielä kuoltuaankin. Margareeta Anjoulaisesta yritettiin tehdä hieman sellaista, mutta hän jää pitkäksi aikaa pahasti sivuun, kuten tietysti kävi oikeassakin ruusujen sodassa. Monet kiinnostava hahmot jäävät väkisin statisteiksi, koska asiaan liittyviä historiallisia hahmoja on niin paljon. Tykkäsin kuitenkin, kun lopussa päästiin syvemmälle Warwickin maailmaan henkilökohtaisen tragedian kautta.

Mustat aallot sekoittuiva toisiinsa myrskyssä kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murkautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle. Normandin uloimmassa niemenkärjessä sijaitseen La Hague, kylä meren ja tuulten sylissä. Tyrskyjen kertoja on muukalainen, lintujen tutkija, joka suree hiljattain kokemaansa menetystä. Kevätmyrskyn puhjetessa hän kohtaa satamaravintolan terassilla miehen, joka on tullut La Hagueen etsimään omaa menneisyyttään. Claudien Gallayn Tyrskyt tutustuttaa lukijan ranskalaisen syrjäkylän vaikeneviin asukkaisiin. Lintujen tutkija ajautuu selvittämään neljänkymmenen vuoden takaisen haaksirikon arvoitusta. Mitä tuona yönä oikein tapahtui, kun majakka ei johdatellutkaan venettä turvallisesti takaisin kotisatamaan?

Tyrskyt on todella yllättävä romaani. Kyseessä on arvoitus, joka on paljon enemmän kuin ensinäkemältä uskoisi. Gallay kirjoittaa elävästi, lyhyillä lauseilla. Hän kuvailee raastavasti harhailua, joka aiheutuu rakastetun menettämisen surusta. Toisaalta hän on jäyhiä La Haguen kyläläisiä kohtaan lempeä ja ymmärtäväinen. Meri, aallot, tyrskyt ovat vaikuttaneet kaikkien elämään ja muuttaneet sitä, tehneet siitä omanlaisensa. Päähenkilön nimeä – tai hänen rakastettunsa – lukija ei koskaan saa tietää. Kylään palaavaa Lambertia taas kutsutaan koko ajan etunimeltä kuten kaikkia muitakin – kuin sukunimiä ei olisikaan. Theon kuvailusta pidin kovasti, vaikka hän ei mikään puhtoinen hahmo ollutkaan – ei siitä sen enempää. Myös Raphaelin vimmainen kuvanveisto oli kiinnostava sivujuonne tarinassa. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, etenkin lukuromaanien ystävälle.

-Roona-

Kaikki on kunnossa, lopultakin

 Moikka!

Disclaimer: Brandon Sanderson omistaa Usvasyntyisen hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, mutta hahmot Sandersonin. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

I (150 sanaa)

”Sazed siis jätti kaikki nämä kirjat meille?” Breeze kysyi selaten yhtä nahkakantista opusta, joka oli täynnä terrisläisen siroa käsialaa. 

Teos näytti käsittelevän insinööritaitoa. 

Kyttä kohottautui seisomaan kyykystä oman kirjansa äärestä. ”Niin hän kirjoitti, Breeze.” 

Breeze tuhahti katselleen kirjapaljouden ympärille kerääntyneitä ihmisiä. Etenkin muut terrisläiset näyttivät hirvittävän kiinnostuneilta tästä aarteesta, vaikka pyrkivätkin pitämään kasvonsa tyyninä. Juuri kenellekään ei oltu vielä paljastettu, että kirjat sisälsivät kaiken sen tiedon, jota Sazed oli metallimielissään kantanut. 

”Mutta, poikakulta, mitä rakas ystävämme oikein kuvitteli. Että maailmanlopun jälkeen ensitöiksemme perustamme kirjaston?” hän ihmetteli. 

Kytän vieressä seisova Beldre loi häneen kummallisen katseen. 

Breeze kohautti harteitaan. ”Mieskulta, siis. Sallithan, että olen hieman sekaisin. Maailmanloppu uuvuttaa.” 

Kyttä huitaisi kädellään ja katseli lainehtivaa ruohoniittyä ympärillään. Oli vaikea tottua sellaiseen, heidän kaikkien. Väreihin, taivaan autiuteen. Terrisläiset selaisivat jo kirjoja muita uskaliaammin. 

”Viekään ne yhteen luolista ja säilökää tarkkaan. Ymmärrätte niiden hoitoa paremmin kuin minä”, Kyttä sanoi ja viittasi lähimpiä entisiä hovimestareita toimimaan.

II (100 sanaa)

Kyttä rypisteli paperia, jossa oli kukan kuva. Sitä, johon Sazed oli kirjoittanut viestinsä hänelle. Minä olen usvasytyinen, hän ajatteli. Hän ei polttanut juuri nyt tinaa eikä muutakaan metallia. Hän ei ollut ehtinyt oikeastaan kokeilla usvasyntyisen kykyjä vielä lainkaan. Hän kaipasi tinan polttamisen tuomaa turvaa ja tuttuuden tunnetta, mutta hänen vieressään oli nyt jokin muu luomassa samoja tunteita. 

Beldre nukkui syvää unta ja hengitti pehmeästi. Minä olen rakastunut, hän huomioi ajatustensa virrassa. Huomenna hän alkaisi koettaa miltä muiden metallien polttaminen tuntuisi. Ja ne tuntemattomat metallit, joista Sazed oli kirjoittanut. Hän etsisi ne kyllä aikaa myöten. Hän painoi kasvonsa Beldren hiuksiin, nukahtaen.

III (150 sanaa)

Aamu valkeni loistavan kirkkaana kuten jo monet uuden maailman aamut ennen sitä. Luolien ympäristö hälisi, kun ihmiset alkoivat herätä päiväänsä, jota rakentajat jo aloittelivat vasaran paukkeella. Kyttä keskusteli Breezen, Hamin, Demouxin ja muutamien rakentajien kanssa kokoussalirakennuksesta. He olivat päättäneet, että selvinneitä johtava, tuleva neuvosto tarvitsi kokoontumispaikan. Ensimmäisinä viikkoina oli ollut tärkeintä saada kaikille jonkinlaiset viihtyisät nukkumapaikat ilman suurempia riitoja. Henkiinjääneet ei-allomantikko sotilaat olivat olleet tässä suureksi avuksi, samoin kuin ruuan tasaisessa jakelussa. 

Ham oli hoitanut käskynjakoa, vaikka olikin kääntynyt lopullisissa päätöksissä Kytän puoleen. Sazed oli ollut oikeassa kirjoittaessaan, että urteaulaiset hakisivat Kytältä johtajuutta, mutta oli outoa, että muutkin näyttivät hyväksyvän hänet pomokseen lähes valituksitta. Puheet levisivät kuitenkin nopeasti, hän oli Liekeistä Selviytyjä ja kuulunut Kelsierin alkuperäiseen koplaan. Kyttä huokasi ja jätti muut antamaan panoksensa kokoussalin yksityiskohtiin. Ihmiset katselivat häntä kunnioittavasti, kun hän kulki ohi. Hän käveli Vinin ja Elendin haudalle sytyttäen tinansa sisällään ystäviensä muistoksi. Lopultakin kaikki oli vasta alussa.

-Roona-

Elokuvissa XLIII: Näkemiin professori

Heippa!

Englantilaisen kirjallisuuden professori Richard saa kuulla sairastavansa terminaalivaiheen keuhkosyöpää. Hän päättää alkaa elää välittämättä enää paskaakaan muista: juoda ja tuoda julki todelliset mielipiteensä ihmisistä. Johnny Depp näyttelee nimiroolissa Richardia. Muissa rooleissa nähdään Rosemarie DeWitt (Veronica, Richardin vaimo), Odessa Young (Olivia, Richardin tytär), Danny Huston (Peter, Richardin kollega ja ystävä) ja Zoey Deutsch (Claire, yksi Richardin opiskelijoista)

Ensiksi iso käsi Olivian ja Clairen näyttelijättärille, Youngille ja Deutschille, jotka tekevät erinomaista työtä. Etenkin Young onnistuu olemaan hyvin herkkä ja vähäeleinen. Pidin myös kovasti Olivian hahmon juonikulusta. Hänen kaapista tulonsa ja suhteensa tyttöystäväänsä Tayloriin oli kiinnostava ja onnistunut C-tarinalinja. Deutschin Claire taas sopi kivasti Richardin opiskelijaporukkaan. Tykkäsin, ettei hänen sukulaisuuttaan rehtoriin käytetty sen kummemmin hyväksi. Siis ei ollut mitään ihmeellistä sivujuonta, jossa rehtorille olisi kostettu tai Claire olisi lähetetty tätä vakoilemaan tai vastaavaa. Deutsch suoritui myös hienosti tanssistaan Deppin kanssa.

Toisen ison käden haluan antaa sille, joka suunnitteli Veronican puvustuksen. Siis täysi kymppi sille. Asut sopivat näyttelijälle erittäin hyvin ja imartelivat häntä. Halusin saada itselleni ne kaikki, myös arkisimmat, vaikka tiedän tasan tarkkaan, että minun päälläni mikään niistä ei näyttäisi hyvältä. Pidin Olivian ja Clairen sekä muidenkin opiskelijoiden puvustuksesta. Myös lavastus oli tosi miellyttävä. Tietysti kuvauspaikat olivat upeita (erityisesti koulun kappeli), jossakin oikeassa collegessa varmaan, mutta pidin siitä miten interiöörit esimerkiksi Richardin kodissa tai työhuoneessa oli sisustettu.

Ajattelen, että Johnny Depp esittää kaikkein eniten itseään. Siviilielämän rankat kokemukset näkyvät selvästi. Mutta siellä upeita hetkiä, joissa muistaa nuoren Deppin ja toisaalta sellaisia, joissa takaapäin kuvattuna ei tunnista lainkaan, että kuvassa on Depp (tai siis Richard). Pidin hirmuisesti niistä kohtauksista, joissa Richard oli opettamassa, niitä olisin katsonut enemmänkin. Kaikkien opiskelijoiden kirjaesitelmien kohdalla ei sanottu mikä kirja oli kyseessä, mikä tietysti minunlaistani kirjaintoilijaa harmitti. Sen sijaan ruohon polttamisen kulttuuri on minulle aina yhtä outoa. Olen elänyt selkeästi syrjässä ja suojattuna, kun ei tulisi pieneen mieleenkään edes viimeisissä tohinoissa vaarallisesti eläessä käyttää minkäänlaista huumetta. Reseptilääkkeidenkin väärinkäytön nielin paljon paremmin.

Richard ja Veronica olivat toimimattomana avioparina aika hauska yhdistelmä. Veronican pelehtiminen rehtorin kanssa ja se, että koulu osti hänen nykytaidettaan oli huvittavaa. Richard sai kerrottua diagnoosistaan vaimolleen ja tyttärelleen vasta aivan lopussa. Peterille hän kertoi heti ja tämä raahasi hänet jopa tukiryhmään. Tukiryhmäkohtaus oli myös katkeranhauska. Koko leffassa on sellainen jännä tunnelma, ettei oikein tiedä ollaanko tragedian vai komedian äärellä. Varmaan oltiin kummankin. Voisin katsoa elokuvan uudestaankin, se ei ole täysin aivoton, muttei myöskään ota itseään liian vakavasti, vaikka vakavan asian äärellä liikutaankin. Käsikirjoitus herättää ajatuksia ja muu casting tukee hyvin Deppin ajoittain epätasaista roolisuoritusta.

-Roona-

Vetehen miehen mieli, sen rajalle silmäpuolen

Heippa!

I (100 sanaa)

Minä synnyin toinen silmä sokeana ja toinen näkevänä. Koko elämäni on siksi ollut kapean keskitien kulkemista kirkkaan valon ja syvän pimeyden välillä. Maagikkomestarit eivät opettaneet minua mielellään, koska he arvelivat minun olevan altis kääntymään pimeään taikuuteen. Toisaalla eri mestarit pelkäsivät, että kulkisin tosipaikan tullen valoon. Taikauskoisia paskiaisia kaikki, ironista, vaikka itse sanonkin. 

Olen edelleen oppilasmaagikko, kukaan ei ollut innostunut saattamaan koulutustani loppuun tai pikemminkin  järjestämään seremoniaa, jossa maagikon arvonimi olisi minulle myönnetty. 

Kiertelen ympäriinsä, hankin rahaa satunnaisista töistä ja hion taitojani. Silmäni herättävät kiinnostusta. Joissakin kylissä minulle nauretaan ja minua pilkataan, kun toisissa säälitään vammapuolta. Nuo asiat eivät muuta mitään.

II (100 sanaa)

Olin taas kerran virittänyt harjoituslankani erään järven rannalle aivan veden rajaan. En harjoitellut paikoissa, joissa ei ollut vettä. Olin tietysti joutunut taistelemaan täysin kuivalla maalla, mutta siellä harjoittelu ei tuntunut minusta luontevalta. Syntyessäni valo ja pimeys olivat katkaisseet minut kahtia, joten taitojen kehittäminen märän ja kuivan rajalla tuntui vain oikealta. Olin kävelleskellyt nuorallani keskittyneenä jonkin aikaa kuin trapetsitaiteija, kun sille yhtäkkiä hypähti toinen henkilö. 

”Siimapoikahan se tällä huojuu”, helähti ivallinen ääni. 

En tunnistanut sitä, mutta nostettuani katseen tunkeutujan kasvoihin minulla ei ollut epäilystäkään kuka se oli. En ollut tavannut aiemmin Tuhon maagikoihin kuuluvaa Mustaa Kissaa, mutta kuvaukset hänestä olivat osuvia.

III (100 sanaa)

Musta Kissa tanssi langallani varsin ketterästi. ”Taistele kanssani hieman. Olen niin tylsistynyt”, hän sanoi venytellen. 

Huomasin, että hän joutui käyttämään jonkin verran taikuuttaan pysyäkseen tasapainossa, kun taas minä käytin lähes pelkästään sisäistä voimaani. 

”En kyllä haluaisi pudottaa sinua veteen Cassandra. Saat vielä kuoleman taudin”, veistelin. 

”Vai ruetaan sitä tuttavallisksi”, hän lirkutti. ”Harmi, etten voi suoda samaa sinulle, sinulla kun on vain yksi nimi, Penrod.” 

Maagikot tapaavat saada tittelinmyöntämisseremoniassa ammattinimen, joten minulla ei tietenkään sellaista ollut. Kaikki maagikot myös tunsivat toisensa, jos eivät muuten niin maineelta. Cassandra oli voimiltaan keskitason maagikko, mutta taistelulajitaidot ja yleinen viettelevyys tekivät Mustasta Kissasta vaaraallisen vihollisen.

IV (100 sanaa)

Hän iski ensimmäisen lyönnin. Se oli tarkoitettu horjuttamaan tasapainoani, mutta väistin sen kevyesti. Nuora allamme oli alkanut värähtelemään iskun voimasta ja Cassandran täytyi selvästi keskittää yhä enemmän taikuudestaan oman tasapainonsa säilyttämiseen. Olin yllättynyt, sillä olin odottanut, että hänellä olisi enemmän sisäistä voimaa. 

”Älähän nyt ystävä hyvä vielä putoa. Vastahan taistelu alkoi”, huudahdin. 

”Minähän en häviä millekään yksisilmäiselle puolisokealle hylkiölle, joka ei tiedä kuuluuko kuulaaseen päivään vai synkkään yöhön”, hän totesi ponnistuksesta hampaitaan kiristellen. 

Potkaisin hänen olkapäätään kohti, mutta hän kyykyistyi ja onnistui kiikkumaan nuoralla vielä pari minuuttia ennen kuin tuiskahti veteen. 

”Ainakin valitsit oman koulukuntasi puolen häviössäkin”, totesin hänelle tyynesti

.

V (100 sanaa)

Olin jälleen yksin. Musta Kissa oli manannut minua lähtiessään, mutta ei hänenkään kunniantuntonsa sentään ollut antanut periksi kirota minua oikeasti. Tappioonsa piti tyytyä. 

Olin kyllästynyt lankaani sen päivän osalta ja nyt se vettyi omassa rauhassaan kosteudessa. Huokasin ja heittäydyin pitkäkseni katsellakseni taivaalle. Valo väikkyi harmaan pilvimassa takaa muistuttaen itsestään. Toinen silmäni näki vain tuttua mustaa yötä. 

Musta Kissa ja kaikki mestarini eivät ymmärtäneet, että minä ja taivaankansi olimme samanlaiset. Siksi tuo sininen avaruus hymyili minulle aina. Veriveljelleen, joka kanssa se jakoi sekä sokeuden että näkemisen lahjan. Olin vannonut valani mestarin sijasta veden pintaan heijastuvalle sinelle. Vetehen käy miehen mieli, puolisilmänkin.

Mietteitä kirjasta LIV: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus, Autarkin linnoitus sekä Jonathan Strange & herra Norrell

Moikka!

Tallinna vuonna 1409. Korkea-arvoinen saksalaisritari saa surmansa Toompealla hämärissä olosuhteissa. Murhaaja näyttää paenneen kaupunkiin, joten Toompeaa hallitseva ritarikunta vaatii Tallinnan kaupungin raatia ottamaan murhaajan kiinni. Oikeusvouti saa avukseen nokkelan apteekkari Melchiorin, joka ammattinsa ansiosta on hyvin perillä kaupungilla liikkuvista huhuista. Raatimiesten ja ritarien, dominikaanimunkkien ja maallikkoveljien, vierasmaalaisten kirkonrakentajien ja maankiertäjien joukossa tuntuu monella olevan motiivi raakaan surmatyöhön. Mutta ennen kuin syyllinen on löydetty, ehtii vielä yksi jos toinenkin menettää henkensä... Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus on Indrek Harglan ensimmäinen historiallinen jännitysromaani, joka on saanut innoituksensa keskiaikaisista legendoista ja Tallinnan menneisyydestä.

Harglan kirjoitustyyli tuntui aluksi oudolta, koska siinä oli sekaisin imperfektiä ja preesensiä (tämä saattoi johtua toki suomennoksestakin, mene ja tiedä). Oudot preesensit kyllä loppuivat, kun kirja pääsi vauhtiin tai sitten vain totuin niihin. Joka tapauksessa Melchior on ihan vinkeä ja kekseliäs tyyppi. En hirveästi tykännyt suvullani on kirous –troopista. Melchioria siis vaivaa joku (mieli)sairaus, joka on vaivannut jo pitkään hänen sukunsa mieslinjaa ja sitä pidetään suvun kirouksena. Kirousta ei oikein avattu millään tavalla, lähinnä voivoteltiin vain. Lisäksi oli vähän kyseenalaista, että Melchiorin vaimo ”paransi” kiroussairauskohtauksen panemalla tajutonta miestään. Keterlyn tietysti ajatteli tekevänsä oikein ja oli varmaan saanut hommalle Melchiorin suostumuksen joskus, kun he olivat jutelleet, miten kohtauksen tullessa pitää toimia, ei siinä. Mutta murhamysteeri on itsessään kiinnostava ja monipolvinen ja hauska nähdä miten suuri saksalaisvaikutus Tallinnassa on aikanaan ollut.

Gene Wolfen Uuden auringon kirjat –sarjan päätösosassa Severian joutuu mukaan suureen taisteluun matkalla pohjoiseen. Sairastuttuaan hän on toipilaana peleriinien hoidossa, jossa hän kohtaa monia kiinnostavia persoonia. Kun Severian joutuu jättämään peleriinit hetkeksi, hän piilottaa Sovinnontekijä kynnen alttarin alle. Peleriinien tukikohta kuitenkin tuhotaan, ja Severianin on jatkettava matkaansa yksin. Kun Severian joutuu jälleen hengenvaaraan, hänet pelastaa itse autarkki, jolta hän saa viimein kuulla totuuden omasta kohtalostaan. Autarkin linnoitus päättää yhden kaikkien aikojen arvostetuimman tieteiskirjallisuuden sarjan.

Tämäkin sarja on nyt saatu päätökseen. Kokonaisuudessaan se oli välillä liian korkealentoinen minun aivoilleni, vaikka pidinkin kvartetin loppukaksikosta enemmän. Severianin sekavuudelle saatiin selitystä, joka oli kyllä ollut arvattavissa. Hänestä tuli loppujen lopuksi autarkki. Tämä viimeinen osa oli selkeästi normaalein tarinalliselta kannalta. Vaikka juttu on koko ajan ollut kronologisesti etenävä, se on vähän niin kuin leijunut. Myönnettäköön, että selitys löytyy autarkin monista persoonallisuuksista, joista Severian on enää vain yksi. Olisin itse päässyt sarjaan paremmin sisälle, jos tämä olisi tuotu esiin jo alussa. Tietysti silloin loppuyllätys olisi ollut laimeampi, mutta kuitenkin. Tykkäsin etenkin viimeisistä luvuista, joissa kirjoittaja (siis Severian) saattoi jo paljastaa, että oli autarkki. Ne toivat paljon selvennystä moniin kirjojen tapahtumiin ja jättivät kokonaisuudelle positiivisen jälkimaun.

Jonathan Strange ja herra Norrell on Susanna Clarken fantasiaromaani. On vuosi 1807, ja magia on kadonnut Englannista lopullisesti. Tai niin luultiin, kunnes salaperäinen herra Norrell taikoo talvisena aamuna Yorkin kadetraalin kiviset patsaat puhumaan. Magiaan syvällisesti perehtynyt herra Gilbert Norrell saa Lontoon seurapiirit kohisemaan muuttaessaan yhdessä palvelinjansa Childermassin kanssa pääkaupunkiin. Itseoppinut ja syrjäänvetäytyvä Norrell ei täysin hyväksy kykyjensä herättämää huomiota, mutta suostuu lopulta käyttämään magiaa koko kuningaskuntaa uhkaavaa vihollista vastaan. Sota Napoleonia vastaan on jatkunut jo vuosia. Nuori herrasmies Jonathan Strange haluaa kehittää omia luontaisia taipumuksiaan magian alalla ja hakeutuu aluksi vastahakoisen herra Norrellin oppilaaksi. Kaksikko niittää pian taidoillaan runsaasti mainetta ja kunniaa. Selvästi lahjakas Strange ei kuitenkaan ymmärrä, miksi Norrell tahtoo pimittää kaiken tiedon, joka liittyy Englannin magian luojaan, kuuluisaan Raven Kingiin. Ihmisenä syntyneen, mutta keijujen kasvattaman Raven Kingin aikoina magiaa ja ihmisjärkeä käytettiin sulassa sovussa, mutta legendaa varjostavat monet selvittämättömät kysymykset. Jonathan Strange on valmis tutkimaan Raven Kingin kohtaloa rohkeammin kuin herra Norrell, mutta pystyykö hän siihen ilman uhrauksia?

Tämä oli aika hauska luonnekuvaus kahdesta vastakkaisesta tyypistä. Herra Norrell on mennyt kirjojen ja teorian rakkaudessaan ihan ekstrimismiin. Strange-parka joutuu keksimään maagisia asioita ihan itse, kun toinen suojelee kirjojaan niin mustasukkaisesti. Pohjimmiltaan tässä pureudutaan siihen kiinnostavaan kysymykseen kuuluko tieto kaikille ja pitäisikö jonkin tiedon olla salattua. Magiahan on loppujen lopuksi aika vaarallista, joten ihan kenen tahansa käsiin sitä ei tietenkään pidä luovuttaa. Jonathan ja herra Norrell eivät kumpikaan ole erityisen ihastuttavia henkilöitä. Itse asiassa ihastuttavin hahmo on varmaan John Secundus, mutta hän on aika lailla sivuroolissa. Toinen mukava tapaus oli mielestäni Wellington. Hallavatukkainen herra oli ihanan salaperäinen ja pisti kyllä mielikuvituksen laukkaamaan. Stephenistä tykkäsin myös; hänessä käsiteltiin kiinnostavasti ihonvärien ja säätyjen eriarvoisuutta.

-Roona-

Oi muistatko sen mannapuuron

Heippa!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

”Mistä oikein juttelette?” Ron kysyi ystäviltään istuessaan Tylypahkan pitkän aamiaispöydän ääreen.

Harry ja Hermione kohottivat katseensa keskustelustaan.

”Ruuasta tietenkin”, Harry vastasi pyöritellen silmiään.

”Tarkemmin sanoen mannapuurosta”, Hermione täydensi.

Ron oli ihmeissään. Yleensä hän oli heistä se, jossa ruoka herätti suuria intohimoja, mutta Harry ja Hermione vaikuttivat hyvin innostuneilta. 

”Mikä siinä muka on niin hienoa”, Ron totesi yliolkaisesti.

Hermione loi häneen tulisen katseen. ”Se vain nyt sattuu olemaan parasta ruokaa maailmassa. Ja äiti osaa keittää sen erityisen maukkaasti”, hän selvitti.

Harry nyökkäili hyväksyvästi vieressä. ”Mannapuuro oli ainoa ruoka, jota Petunia-täti osasi tehdä hyvin. Saavutus sinänsä, koska maito palaa pohjaan hurjan helposti.” Hän näytti naurettavan ylpeältä tästä ruuanvalmistukseen liittyvästä knoppitiedostaan.

Ron oli entistäkin hämmästyneempi. Kyllähän hänenkin äitinsä oli joskus keittänyt mannavelliä, mutta ei siinä mitään erityistä ollut. ”Minä pidän enemmän munista ja pekonista”, hän ilmoitti ja kokosi niistä lautaselleen aikamoisen keon.

Hermione tuhahti katsellessaan Ronin toimia. ”Mutta Ron, sinä et ymmärrä. Mikään ei voita mannapuuroa ja mansikkakiisseliä, vai mitä Harry?” hän messusi.

”Minä en saanut koskaan kiisseliä mansikoista puhumattakaan. Kyllähän te tiedätte millaisia Dursleyt ovat. Mutta sain puurooni aina ripauksen sokeria ja se teki kyllä poikaa”, Harry myötäili intoutunutta ystävätärtään.

Ronia ei olisi voinut mokoma vellin ylistys enää vähempää kiinnostaa. Hän yritti uppoutua aamiaiseensa, mutta Hermione ei ollut lopettanut vielä.

”Se maistuu suussa niin pehmeältä kuin söisi lämmintä jäätelöä”, tyttö päätti saarnansa hurmoshenkisesti.

Ron oli saanut täysin tarpeekseen. Hän nousi pöydästä mielenosoituksellisesti jättäen ison osan aamupalastaan syömättä. ”Jos ette ole lopettaneet tuota lounaaseen mennessä niin syötän teille illallisella niin paljon armasta mannapuuroanne, että korvista tursuaa.”

Niine hyvineen hän kalppi pois Suuresta salista. Harry ja Hermione tuijottivat hänen peräänsä hölmistyneinä.

”Minä kun luulin, että Ron puhuu mielellään ruuasta”, Hermione puhahti.

”Vain jos puhutaan hänen lempisapuskoistaan”, Harry totesi ja kohautti harteitaan.

He jatkoivat keskeytynyttä mannapuurofanitustaan. Ron joutui toteuttamaan uhkauksensa illallisella.

-Roona-