Elokuvissa XLV: David Copperfieldin elämä ja teot

 Moikka!

Elokuva perustuu luonnollisesti Charles Dickensin romaaniin David Copperfield. Sen on ohjannut Armando Iannucci ja pääosia esittävät Dev Patel (David Copperfield), Peter Capaldi (herra Micawber), Tilda Swinton (Betsey Trotwood), Hugh Laurie (herra Dick), Ben Whishaw (Uriah Heep), Benedict Wong (herra Wickfield), Rosalind Eleazar (Agnes Wickfield), Morfydd Clark (Clara Copperfield/Dora Spenlow) ja Aneurin Barnard (Steerforth).

Aluksi ajattelin etenkin Dev Patelin olevan ilmaisussaan hieman mitäänsanomaton. Mutta tarinan edetessä se alkoi tuntua hyvältä ratkaisulta, sillä muut näyttelijät vetävät roolinsa ajoittain reilusti yli. Etenkin David Capaldi tuntui välillä unohtavan, ettei ole teatterin lavalla vaan elokuvassa. Toki hahmot ovat eksentrisiä, mutta ei se vaadi ylinäyttelimistä. Patelin vakavuus omassa roolissaan tukeekin yllättävästi muiden räiskähteleviä ja tunteikkaita valintoja. Toivottavasti tätä ohjauksellista (?) valintaa ei ole jouduttu tekemään siksi, ettei Patel osannut tuoda Davidiin tarvittavaa huumoria. Omalta osaltani on vaikea sanoa, sillä olen tainut nähdä hänet ainoastaan vakavissa rooleissa.

Roolitus on erittäin monietninen, mistä tietysti onnittelut. Tosin Steerfortheja oli vaikea uskoa äidiksi ja pojaksi, kun Nikki Amuda-Bird on tummaihoinen ja Aneurin Barnard hyvin valkoinen, kaiketi skottilaista tai irlantilaista sukujuurta. Vaikka rouva Steerforth olisi tehnyt poikansa kalmankalpean miehen kanssa, niin olisi hän iholtaan edes hieman tummempi. Myös Benedict Wongin ja Rosalind Eleazar isä-tytär –pari aiheutti ensin nieleskelyä, mutta sen hyväksyin lopulta Steerfortheja paremmin. En siis yritä sanoa, ettei rooleihin saisi castata mustia tai aasialaisperäisiä näyttelijöitä, päinvastoin, mutta ehkä selkeissä sukulaisuuksissa (kuten vanhempi-lapsi) olisi hyvä säilyttää sama etnisyys.

En itse ole lukenut Dickensin kirjaa, joten ehkä siitä näkökulmasta muutama huomio. Kun David lähti opiskelemaan, hämmennyin hieman, koska kuvittelin hänen asuvan rouva Gummidgen täysihoitolassa, mutta kyse olikin koulusta. David taisi kyllä sanoa  jotain sellaista kuin ”I am goig to boarding”, mutta käsitin sen kontekstista täysihoitolaksi enkä sisäoppilaitokseksi. Plus näyttelijä-Patelin ikä hämää myös, David lienee kirjassa tuossa vaiheessa vielä reilusti sisäoppilaitosikäinen. Sillä ei kai Brittanissakaan yliopistoja/ collegeja kutsuta sentään enää boarding schooleiksi, vaikka opiskelijat niiden asuntoloissa asuvatkin.

Tarinaan pääsi ylipäänsäkin vähän keikkuen mukaan verrattuna vaikkapa keväiseen Jane Austen –filmatisointiin Emmaan, joka oli erittäin miellyttävää katsottavaa teosta lukemattomallekin. En tarkoita, että David Copperfieldinkään kyydistä olisi pudonnut – käsikirjoitussovitus oli aika suoraviivainen ja osoitteleva – mutta osa asioista jäi hieman kaukaisiksi ja kylmiksi. Nuorta Davidia esittävät lapsinäyttelijät suoriutuivat rooleistaan varsin kohtuullisesti, ainakin he olivat iloisempia kuin Patel.

Rosalind Eleazar on ihastuttava Agnesin roolissa ja niin ihastunut Davidiin, että on kertakaikkisen käsittämätöntä, ettei tämä tajua sitä. Pidin myös Yarmouthin venetalon tunnelmasta. Maisemat olivat kauniita kuten brittielokuvissa yleensäkin. Herra Dick leijoineen oli mielenkiintoinen hahmo, jota Hugh Laurie hyvin esitti. Mikään maailmoja mullistava sovitus ei ole kyseessä, mutta kyllä tämän katsoo.

-Roona-

Kolme pientä sanaa (Kaiken huumassa -sarjan 2. luku)

 Moikka!

Edellisen osan lopussa mainittu onnellisesti käsi kädessä kävelevä pariskunta olivat tietysti Nora ja James. Tämä osan inspiraatiokappale on Say It First (Youtube)

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tapasin Jamesin odottaessani parasta ystävääni Lisaa tutun ostoskeskuksen kulmilla. Hän rullalautaili joidenkin omien kavereidensa kanssa. Koko porukka oli hyvän päivän tuttujani, mutta he eivät juurikaan kiinnostaneet minua silloin. James tuli kuitenkin luokseni ja kysyi flirttailevasti mikä kauniin tytön nimi on. Muistan tuhahtaneeni, että kyllä hänen pitäisi se tietää, olimmehan me tavanneet ennenkin. James valitteli, että oli tyhmä kun oli mennyt unohtamaan, joskin hänen itsevarma hymynsä söi jonkin verran sanojen uskottavuutta. Hän seisoi edessäni hikisenä ja komeana ja oli taatusti aiemminkin yrittänyt iskeä tyttöä samalla tavalla. No, joka tapauksessa hän pyysi minua treffeille tivoliin, minä suostuin syystä tai toisesta ja noiden treffien jälkeen me aloimme seurustella.

Nora on varovainen kunnon tyttö. Sellainen tyttöystävä, jonka jokaiset vanhemmat toivovat poikansa jonakin päivänä tuovan kotiin. Minä taas olen muiden mielestä kapinallinen paskapää. Paskapää kyllä, mutta itse en koskaan ole ajatellut kapinoivani, minä vain olen holtiton perusluonteeltani. Jos juon itseni känniin se tarkoittaa, että halusin testata tuleeko alkoholista X samanlainen känni kuin alkoholista Y pikemmin kuin että näyttäisin yhteiskunnalle keskisormea. Nora kutsuu kokeitani taliaivoisiksi. Ehkä kunnollinen perhe olisikin saanut minut ruotuun, mutta hippihenkiset vanhempani lähinnä ruokkivat ylimielisyyttäni kaikella kasvatuksellansa. Ihastuin Noraan siksi, ettei hän heti ensimmäisenä iltana sanonut rakastan sinua kuten monet muut deittini aiemmin.

On aurinkoista ja puistossa on alkukevään vilpoisuudesta huolimatta aika paljon ihmisiä. Nora ja James istuvat yhdellä penkillä niin, että ruohokenttä jää heidän selkiensä taakse. 

”Haluatko palan?” James kysyy heilutellen suklaapatukkaansa. 

Se on lakritsanmakuinen ja hänen vanhempansa ovat ostaneet sen jostain ekokaupastaan. 

”En tajua miten voit syödä noita. Ne maistuvat hirveille”, Nora tuhahtaa. 

James kietaisee kätensä rennosti hänen ympärilleen. ”Kultaseni, nämä ovat luomutuotteita. Tiedäthän sinä ilmastonmuutoksesta? Minä autan pelastamaan maailmaa.” 

Nora tökkää poikakaveriaan kylkeen. ”Et sinä mistään sellaisesta välitä. Jos välittäisit, popsisit porkkanoita etkä suklaata.” 

James yrittää näyttää loukkaantuneelta, mutta kasvot sulavat väkisin ilkikuriseen hymyyn.

James toi Noran tänne tietystä syystä. Hän haluaisi sanoa tytölle rakastavansa tätä. Hänestä tuntuu, että he ovat itse asiassa kierrelleet asiaa jo hyvän aikaa ja miettineet kumpi sanoisen nuo kolme pientä sanaa ensin, mutta silti häntä pelottaa. Keskeneräisyys ei sovi hänen luonteelleen silloin, kun hän on jotain päättänyt.

Entä jos Nora torjuukin hänet? Jos hän ajatteleekin olevansa liian nuori sanomaan mitään ´tykkään susta niin että halkeen´ –tapaista vakavampaa. Hänen ei pitäisi hermoilla turhaan, koska Nora ei satuttaisi häntä tarkoituksella. Ja silti hänen kämmenensä hikoavat ja hän yrittää peittää epävarmuutensa ylimielisyyteen ja virnuiluun. Mistä hän on edes oppinut, että rakkauden tunnustaminen on niin vakava asia. Ei ainakaan kotoa, jossa äidin ja isän motto on make love, not war, tell all you love them (he ovat tehneet oman lisäyksen vanhaan hippisloganiin).

Nora arvaa, että James haluaa jotakin enemmän kuin treffit puistossa. Pojan itsevarmaan julkisivuun hiipii hiusmurtumia. Nora on tuntenut tilanteen luissaan jo kauan. Hän haluaa sanoa minä sinua vain. Eipä olisi kyllä ensitapaamisella uskonut. Jälkeen päin ajateltuna hän oli lähtenyt toisille treffeillekin vain turhamaisuudesta, niin komean ihmisen käsipuolessa kelpasi kuljeskella toiseenkin kertaan. Mutta nyt hän on rakastunut ja valmis sanomaan sen. Hänelle vain kosintaan vastattu kyllä ja alttarilla sanottu tahdon ovat voimakkaampia rakkauden ilmauksia. Hän tökkää ajatuksiinsa vaipunutta Jamesiä uudestaan, jotta poika katsoisi häntä silmiin.

Taivaalle on kerääntynyt pilviä ja näyttää siltä, että keväinen kuuro yllättää pian puistossa olijat. Nora ja James katsovat toisiaan, sitten he sanovat yhteen ääneen: 

”Minä rakastan sinua.”

Viereisellä penkillä istuva mies hymyilee ja avaa sateenvarjonsa.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LVI: Davidin uni, Taivaanpallo ja Parvekejumalat

 Heippa!

Alaskalainen hydrologi David Winkler on unien näkijä. Joskus hänen unensa kertovat pikku sattumuksista, kuten että laukku putoaa lentokoneen ylälokerosta, mutta joskus ne enteilevät vakavia ja kauheita onnettomuuksia. Juuri tällainen uni saa hänet pakenemaan rakkaan vaimonsa ja pienen Grace-tyttären luota ja katoamaan jäljettömiin. Vasta monien vuosien jälkeen hän rohkenee lähteä ottamaan selvää, mitä perheelle on tapahtunut. Selviääkö Gracen kohtalo milloinkaan? Anthony Doerr kertoo hypnoottisen tehokkaan tarinan herkästä mutta määrätietoisesta Davidista, hänen kohtalostaan isänä ja miehenä, suhteestaan lapseen ja lapsiin. Vastauksia elämänsä kysymyksiin David etsii Karibian kuumuudesta ja Alaskan talvesta, perhoskoteloista, meren pohjasta ja lumihiutaleiden rakenteesta.

Minusta mahtavin kohta kirjassa oli, kun David alkaa pohtia minkälainen stalkkeri hän onkaan – ja luoja sentään sellainen hän todella on. Ihmettelin, ettei kukaan koskaan soittanut poliiseja, sillä vaikka David stalkkasi aikuisia ihmisiä, niin se kyllä tapahtui alueilla, joilla asui lapsia. Että ihan jo niiden naperoiden takia olisi ylihuolehtivien jenkkien luullut soittavan kytät, kun illasta toiseen sama vieras auto kiertelee naapurustossa. On toki sanottava, että David ei halunnut seuraamilleen ihmisilleen mitään pahaa – siis ihan aidosti, kunhan oli obsessiivinen – mutta hyi silti. Tykkäsin paljon kaikista tieteeseen liittyvistä pohdinnoista koskivat ne sitten lumikiteitä tai ötököitä; ne olivat teoksen parasta antia. Teksti oli sujuvaa ja sivuhahmot onnistuneita. Davidin hahmo jäi ärsyttämään, mutta muutoin voin suositella kirjaa.

”Kuunnellessani yötä tuntuu että olen niin suuren keskellä etten voisi olla missään enempää. Olen päässyt tänne asti, olen vanhentuut enemmän kuin ajassa ja olen jo melkein mies.” Angus tahtoo silmistään purjeneulanterävät, ja kehittää öisin näköään merkitsemällä tähtien asentoja. Hän haaveilee Lontoosta ja pääsystä kotisaarellaaan Saint Helenalla käyneen Edmond Halleyn oppipojaksi. Lamaannuttava väkivallanteko kohdistuu pojan perheeseen, ja levottomuuden ajat alkavat. Salakatolilaiset vehkeilevät ja itsevaltias kuvernööri pelaa omaan pussiinsa. Viesti saarelta on saatava emämaa Englantiin, ja Angus soudetaan jänikseksi purjelaivaan. Hänen uusi elämänsä alkaa märssykorin korkeuksissa, ja kaikki entinen jää taakse. Taivaanpallo on Olli Jalosen Finlandia-palkittu romaani.

Tajunnanvirtakerronta oli aluksi tosi hämäävä, varsinkin kun se oli kuusivuotiaan näkökulmasta. Sitten kun Angus kasvoi, niin ymmärtäminen helpottui. Vähän minua häiritsi tuo jamssikeppi-nimettely. Ei siksi, etteikö sellaista olisi tapahtunut, vaan siksi, että Angushan on valkoinen. Päivettyneempi kuin englantilaiset keskimäärin, mutta kuitenkin (ja vielä päälle päätteeksi englantilainen, vaikka Saint Helenalla oli syntynytkin). Luontevammalta olisi ehkä tuntunut haukkua Angusta syntyperän perusteella vaikka äpäräksi. Toisaalta mitähän kertoo minusta, että jamssikemppiä olisi häiriöttömämpää käyttää tummaihoisista (tämän kirjan puitteissa siis!). Anguksen mietelmät olivat kyllä osuvia usein ja pikkupojan ajatuskulkuihin sopivia. Kiinnostuksella odotan, mitä seuraavassa osassa, Merenpeitossa, käsitellään.

Somaliperheen tytär Anis asuu Muukalaistalossa ja unelmoi asioista, jotka ovat kantasuomalaisille teinitytöille itsestään selviä. Mutta isällä on muita suunnitelmia. Niihin eivät kuulu leffat, bileet, huulipuna ja farkut, joihin Anis pukeutuu salaa isän ja veljien haukkapartiolta. Eivätkä pojat, etenkään eräs Luka, jonka Anis tapaa Al Goren ilmastoluennolla. Samaan aikaan taiteilijaäidin tytär Zahra, entiseltä nimeltään Alla Pohjola, pukee ylleen niqabin, jolla peittää vartalonsa kuvat ja arvet, jotka muistuttavat entisestä elämästä. Zahra on päättänyt palata kotiin, kääntyä islamilaiseksi. Huivinsa alla hän on uusi, puhdas ja tahraton. Hän löytää muitakin kotiinpalaajia, perustaa Halajan-ryhmän ja järjestää islamilaisuuteen tutustuttavan tapahtuman. Kun Aniksen ja Zahran tiet risteävät, kummankin elämä muuttuu lopullisesti. Parvekejumalat on Anja Snellmanin romaani.

Saikohan Alla-Zahra koskaan tietää mitä Anikselle kävi? Ja kääntyikö hän lopulta muslimiksi? Kääntyi kaiketi. Allan ja Wandan äidille minullakaan ei hirveästi sympatiaa riittänyt. Melkoinen tukka putkella menijä. Aniksen sisarusten iät jäivät vähän epäselviksi, mutta ilmeisesti Manteli oli vanhin, kun oli jo töissä (ja jonkinlaisen lähihoitajakoulun käynyt?) ja vanhemmat veljet eivät olleet vielä täysi-ikäisiä, kun ilmeisesti yläastetta käyvä Anis puuhaili heidänkin läksynsä. Tykkäsin, kun Anis kirjoitteli eri länsimaisille henkilöille mielikuvituskirjeitä ja kuvitteli heidät käymään keskusteluja Allahin kanssa. Luka olikin ylättävän pienessä osassa. Toki tärkeässä roolissa Aniksen lopullisen kohtalon suhteen suhteen, mutta tykkäsin, että Wanda oli otettu Aniksen kaveriksi. Hyvin kirjoitettu ja ajatuksia herättävä romaani.

-Roona-

Hyvästien hyvä puoli (Kaiken huumassa -sarjan 1. luku)

 Moikka!

Ystävämme prologista vierailee juuri tässä Sunny Side Up -marketissa. Haluan vielä yleisesti huomauttaa, että kappaleen antama inspis saattaa olla hyvin viitteellistä, joskin tässä se näkyy ihan kivasti. Tämän osan innoituksena on kappale Too Good At Goodbyes (Youtube)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sunny Side Up –markettien palveluprosessi alkaa siitä, kun asiakas astuu sisään ja päättyy, kun hän ajaa tyytyväisenä pois parkkipaikalta. Koulutusmateriaali vakuutti meille, että prosessin osana oleminen on mahtavaa. Tietenkään sei ei maininnut, että tervehtijä-hyvästelijän pitää olla hymyilevänä ovella kello kahdeksan aamulla, vaikka sataisi pikku-ukkoja. 

Joka tapauksessa kaverit kannustivat minua hakemaan tätä työtä. ´Sä olet pro, mitä tulee hyvästelemiseen´, ne sanoivat. No, minä olen, mitä sitä kieltämään. Hyvästeissä on tasan yksi hyvä puoli ja se on, etää itse sanot ne. Paskaa sataa niskaan enemmän tai vähemmän, jos joku muu ehtii ennen sinua. Pahinta on jättää hyvästi roikkumaan, jolloin kukaan ei pääse eteenpäin.

Siispä minä seison marketin eteisaulassa rinnassani nimilappu, jossa lukee ”Hei, minä olen Tim” ja päälläni Sunny Side Upin vaaleansininen t-paita, jota koristaa ylisuuri aurinkologo. Kasvoillani on geneerinen viehättävä hymy, jota likkeessämme asioivat vanhat rouvat rakastavat. Lähin pomoni saa kuulemma runsaasti hyvää palautetta minusta juuri näiltä leideiltä. Ehdin työni ohessa pohtia paljon kaikenlaista. Se, että osaa sanoa hei sisääntulijoille ja näkemiin ulosmenijöille, ei katsokaas vaadi valtavasti aivokapasiteettia. 

Elämäni hyvästit ovat kovettaneet minua. Sen tähden jotkut kutsuvat minua ”siksi tyypiksi, joka jättää”. Nuo suunpieksäjät vain tapaavan unohtaa, etten minä ole mikään sängystä sänkyyn hyppivä pettäjä, vaikka se taka-ajatus heidän äänenpainoissaan onkin.

En ole koskaan parisuhteessa ollessa maannut muun kuin sen parisuhteen toisen osapuolen kanssa. Kerran kyllä sinkkuna harrastin seksiä tytön kanssa, jolla oli poikaystävä, mutta sen asian selvitä sitten Jumalan kanssa viimeisellä tuomiolla, jos sellaista tulee ja jos ei tule niin jääpähän helkkarin mielenkiintoinen keskustelu käymättä. 

Joka tapauksessa mutsin jouduin hyvästelemään seitsemän vuotiaana, kun se meni uusiin naimisiin. Hyvä, jos se muistaa nykyään syntymäpäiväkortin lähettää, uusi perhe on paljon minua kiinnostavampi. Vaikka kävin pienenä säännöllisesti äidin luona niin tiesin jo silloin olevani kakkossijalla. Vaikka sain joululahjoja ja minut otettiin mukaan matkoille, se tehtiin siksi, että niin oli tasa-arvoista tehdä, ei siksi, että minua olisi rakastettu tai mukaan haluttu. Se oli nuorelle pojalle kova paikka, jota isä yritti parhaansa mukaan pehmittää.

Toiset minut kai lopullisesti kovettaneet hyvästit jätti Lynne, ensimmäinen rakkauteni, joka eräänä kauniina päivänä vain kylmästi ilmoitti, että tämä päättyy nyt tähän. Itkin silloin kaikki kyyneleeni Lynnen edessä ja rukoilin, että se jäisi. Nykyään, kun hyvästelen minulta ei heru nyyhkytyksiä. Toisaalta en toivo, että vastapuoleltakaan niitä valuu. Olen tullut siihen tulokseen, että minun suustani tuleva hyvästi voi olla kaikkea muuta, mutta ilkeä se ei koskaan ole. Katselen rakastuneen näköistä nuorta paria, joka kävelee ostoskasseineen ohitseni ulos ja jopa heilautan heille kättäni.

Heidän perässään maleksii omine tavaroineen se outo pitkä ja laiha miekkonen, joka alkoi käymään säännöllisesti puoli vuotta sitten. Hänen vaatteensa ovat jotenkin vanhanaikaiset ja toivotankin hänelle aina hyvää vointia hyvästien sijaan. Hän hymyilee minulle joka kerta.

-Roona-

Elokuvissa XLIV: The High Note

 Heippa!

Maggie on suuren artisti Grace Davisin assistentti jo kolmatta vuotta. Hänen unelmanaan on päästä tuottamaan Gracen musiikkia. Gracen viimeisestä uutta musiikkia sisältävästä albumista on kulunut kymmenen vuotta. Pitäisikö hänen ottaa turvallinen kiinnitys Las Vegasiin vai ottaa riski ja tehdä uusi levy? Pääosissä nähdä Dakota Johnson (Maggie), Tracee Ellis Ross (Grace Davis), Kelvin Harrison Jr. (David Cliff), Ice Cube (Gracen manageri Jack Robertson) ja Zoe Chao (Maggien ystävä Katie).

Tämä ei ollut ihan sitä, mitä traileri lupasi, mutta se ei tarkoita, että olisin pettynyt. Trailerin perusteella tarina olisi mielestäni ollut tällainen: Maggie on Gracen assistentti ja haluaa päästä tuottamaan hänen musiikkiaan. Paljastuu, että Maggien todella osaa tehdä erinomaisia miksauksia. Gracelle ehdotetaan Las Vegasin kiinnitystä, mutta hän haluaa tehdä uuden levyn. Tästä tulee riitaa levy-yhtiön/tuottajan/managerin kanssa ja he jättävät Gracen toiveet huomiotta. Maggie ja Grace alkavat salaa/puolisalaa työstää levyä yhdessä. Ja lopussa kyseessä on tietysti hittilevy.

Suurin piirtein se toki menikin noin, mutta tuo Davidin sisältävä sivujuoni oli täydellinen yllätys. Kerkesin jo hetken aikaa kuvitella, ettei tässä ole – virkistävästi –  romanssia ollenkaan. Onneksi Davidin ja Maggien romanssia kehiteltiin fiksusti ja vaikka tykkäsinkin tästä, pieni osa minusta toivoi silti, että he olisivat jääneet vain ystäviksi. Studiokohtaukset sekä Gracen että Davidin kanssa olivat ihania. Gracen ja David suhde säilyi ihan oikeana yllätyksenä paljastumiseensa asti, mutta en erityisemmin yllätyksestä pitänyt. (Yritin olla mahdollisimman ylimalkainen tässä, anteeksi, jos joku spoilaantuu.) Ai niin, se sivujuoni on siis, että Maggie tapaa Davidin ja alkaa tuottamaan tämän musiikkia.

Maggiestä minulle tuli vahvat ”Anna Kendrickin hahmo Pitch Perfectissä” -vibat. Maggien musiikin tekemistä kuitenkin oikeasti näytetään. Kaiken kaikkiaan elokuvasta, myös siitä kritisoimastani romanssista, hohkaa läpi female gaze. Siitä tietysti suurimmat kiitokset kuuluvat varmasti ohjaaja Nisha Ganatralle ja käsikirjoittaja Flora Greesonille. Sukupuolirooleja on monissa keskusteluissa käännetty mukavasti päälaelleen. Etenkin David kanssa Maggie johtaa monesti dialogia olematta kuitenkaan mikään bitch boss lady, hän on itsevarma ja kannustava. Maggie oli koko ajan ihanasti Gracen puolella. Naiset voivat olla ystäviä, vaikka heillä olisikin jopa keskenään ristiriitaisia ambitioita.

Lisäksi minua miellytti miten assistenttia yleisesti hahmona tässä oli katsottu. Tavallisesti assistentit ovat höpsöjä, mutta tekevät työtään suurella sydämellä tai sitten jumalattoman takakireitä. He tekevät usein hassuja virheitä, toimivat leffansa comedic reliefenä. Maggie on oikeasti helvetin pätevä! Grace luottaa häneen ja hommat myös hoituvat juuri oikein. Kyllä, Maggie myös epäonnistuu, mutta epäonnistuminen on todellisen elämän makuinen eikä sellainen ”nyt se kaatoi kalliin vihermehun pesulasta tulleen valkoisen esiintymisasun päälle, hih hih” –juttu.

Lämpimästi voin suositella The High Noten katsomista, tästä elokuvasta tuli hyvä mieli. Musiikkikohtauksia olisi saanut olla vielä enemmänkin! Elokuvaa varten tehdyt kappaleet olivat hienoja. Tracee on Diana Rossin tytär ja laulaa tietysti laulunsa elokuvassa itse.

-Roona-

Mielenpalatsi (Kaiken huumassa -sarjan prologi)

 Moikka!

Olen kirjoittanut tämän ficletsarjan inspiraationani Sam Smithin The Thrill of It All -albumin kappaleet. Osat liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Yritän aina muistaa ilmoitta jokaisen postauksen yheydessä miten sen kertainen ja edelline ficlet liittyvät yhteen. Prologi ja epilogi (sitten aikanaan) muodostavat ympärystarinan, joka on saman henkilön puhetta. Tämä osan innoittajana on toiminut kappale nimeltä Palace (Youtube)

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Muistan yhä kuinka istumme luokkahuoneessa silmät kiinni ja kuulemme askeleet, kun mestari kävelee ympäriinsä pulpettien välissä. Silmiäni särkee, koska painan luomia yhteen niin lujaa. Harjoittelimme luomaan mielenpalatsia Iliaan avulla. Se on alkeisharjoitus, sillä lähes kuka tahansa voi oppia eepoksesta pitkiä pätkiä ulkoa. Itseasiassa me – minä ja oppilastoverini – olimme tehneet juuri niin. Yritän rakentaa huonetta toiselle laululle, kun mestari tökkää minua olkapäähän ja yritelmäni murentuu palasiksi. Vetäydyn irti muistostani, jossa oppitunti jatkuu ikuisesti.

Opin myöhemmin hyvin taitavaksi mielenpalatsin rakentajaksi. Se on kuin piirtäisi karttaa. Huoneessa olevat tavarat vastaavat maaston muotoja, huoneet taas kyliä ja kaupunkeja, huoneryppäät läänejä. Nyt, kun olen paossa ja piilossa ullakolla, josta näkee ulos vain viiruisesta ikkunasta, minulla on ollut aikaa ratsata elämäni aikana luomiani huoneita. Nuo pikkupoikana Iliaalle tehdyt huoneetkin ovat vielä olemassa, mutta ne ovat pölyisessä kellarissa enkä mielelläni mene sinne yskimään. Päässäni on olemassa suuren suuri kartta, jossa näkyvät kaikki mahdolliset reitit, joita palatsissani voi kulkea.

En ole koskaan ymmärtänyt muiden taikurien halua briljeerata sillä, että heidän mielenpalatsissaan on lukemattomia salakäytäviä ja –ovia. Mestari kehotti meitä aina yksinkertaisuuteen. Toverini Thomas tapasi lukea seikkailukirjoja ja yritti siksi tunkea mahdollisuuksia juonille myös muistiinsa. Mestari antoi hänelle ympäri korvia ja sanoi meille muille, että muistin tehtävä on muistaa eikä olla mikään jännitysnäytelmä. Sieltä löytyvät asiat ovat itsessään tarpeeksi dramaattisia.

Kuljeskelen mieleni käytävillä kartta kädessä miettien minne menisin tänään. Todellisessa maailmassa sataa, pisarat ropisevat kattoon. Selkeällä säällä näen ikkunasta läheisen supermarketin kyltit. Vielä muutama kuukausi sitten kävin siellä itse, nyt en uskalla enää. Ystävällinen piilottelijani hoitaa ostosten teon puolestani. Pohdin hajamielisesti mihin huoneeseen olenkaan tallettanut kaupan tervehtijään liittyvät muistot. Reitti muotoutuu hitaasti kuvitellulle karttapaperille.

Haluat ehkä tietää miksi vietän vuorokauteni tomuisella ullakolla, josta en enää uskalla tulla pois. Taikuri, joka tietää liikaa ei ole suosittu ja taivas tietää, että minä tiedän – muistan – aivan liikaa. Tuntuu kuin olisi vain silmänräpäys siitä, kun mielenpalatsiani ylistettiin, sille annettiin aplodeja ja minä esittelin sitä kuin mitäkin näyttelyeläintä. Kaikki se hybris koitui kohtalokseni, kun minut leimattiin petturiksi taikurien joukossa. Entiset ystäväni kääntyivät minua vastaan ja kun minut väistämättä löydetään aiemmin selkääni taputelleet luihut katkaisevat kaulani.

Koska tulevaisuuteni on synkkä, haluan jäljellä olevat päiväni muistella miellyttäviä asioita. Niitä kohtaamisia, joista olen oppinut todellisuudessa eniten. Tosin moni varmaan kutsuisi näitä kohtaamisia pikemminkin vakoiluksi, sillä harva talletettujen muistojeni henkilö tietää minun olleen läsnä. Olen yhtä taitava muuttumaan näkymättömäksi kuin rakentamaan mielenpalatsia. Se on toinen erityistaitoni taikurina. Ilmana oleminen on vaikeaa ja siinä kadottaa helposti sielunsa kartan ja reitin takaisin ruumiiseensa.

Mestari oli oikeassa siinä, että mielenpalatsi on itsessään, siellä säilytettävien muistojen kanssa, tarpeeksi vaikuttava. Monet mieleeni säilötyt asiat ovat satuttaneet minua ja muita enemmän kuin voin kuvitella. Toivon kuitenkin, että näistä, joita nyt jaan olisi opetuksesksi – ja jos ei ole niin ainakin pimeän illan viihdykkeeksi.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LV: Neljä tyttöä – ikuisesti ystäviä, Veren perintö ja Tyrskyt

 Moikka!

Lena, Carmen, Bridget ja Tibby opiskelevat itsenäisyyttä, aikuisuutta ja vastuuntuntoa. Tämä farkkukesä muuttaa heidän elämänsä nykyhetkessä, tulevaisuudessa, yhdessä ja erikseen. Lena uppoutuu innoissaan taidemaalaukseen ja kesäloman pyörteisiin. Mitä tapahtuu hänen ja hurmaavan kreikkalaisen Kostoksen suhteelle? Carmenin lumoaa hänen hienostunut collegetoverinsa, jolle teatterirooli merkitsee kaikkea mutta farkkujen perintö ei mitään. Bridget lähtee tekemään kaivauksia turkkilaiseen rauniokaupunkiin ja huomaa, että hänen arkeologian opettajansa on hauska, ihastuttava – ja varattu. Tibby jättää taakseen rakkaan ihmisen ja luulee, että tämä jää aloilleen, mutta siinä hän erehtyy. Ikusesti ystäviä on Ann Brasharesin Maagiset farkut –saagan viimeinen suomennettu osa.

Pohdin aika monia asioita lukiessani tätä. Minusta – ilmeisesti hyvin edistyksellisen seksuaalikasvatuksen saaneesta – tuntui oudolta, ettei Tibby pitänyt kuukautisistaan kirjaa. Ehkä se ei ole jenkkikulttuurissa tapana ja olihan Tibbyllä tietysti henkilökohtaisia syitä inhota asiaa – hän oli nähnyt läheltä äitinsä lapsettomuushoidot, joiden aikana varmaan kuukautisia ja ovulaatioita seurattiin kipupisteisiin saakka. Mutta säälin minä silti Briania, joka oli esimerkillinen poikaystävä ja olisi lähtenyt mukaan ehkäisyneuvolaankin! Bridgetin kohdalla taas ei tuntunut oikein luontevalta, että hänen uskoteltiin olevan syöjätär. Tai hänen osissaan on sellainen alavire, joka sanoo, että hän on ”ei huolta huomisesta tunteva pikkulutka”. Tämä ei ole totta millään tavalla, Bridget osoittaa sen itsekin, samoin luettavissa oleva teksti, mutta konnotaatioihin tuo tuli ikävästi kummittelemaan. Lenan ja Carmenin osiot olivat heidän hahmojensa mukaisia. Kiva oli saada tämäkin sarja päätökseen, vaikka viimeinen osa ei sykähdyttänytkään ihan edellisen tavoin.

Veren perintö on Conn Igguldenin Ruusujen sota –sarjan, joka kuvaa 1400-luvun Englannin valtataisteluja, kolmas osa. Yorkin herttua Richard on kuollut, hänen päänsä isketään kaupunginmuurin rautapiikkiin. Kuningas Henrik VI on edelleen vankina ja kuningatar Margareeta johtaa voittoisaa armeijaansa kohti etelää. Kuningattaren joukot näyttävät pysäyttämättömiltä. Mutta tappaessaan isän Margareeta on päästänyt valloilleen pojat, ja hän saa tuntea Yorkin suvun raivon. Vaikka kuningas vapautetaan, Lontoo ei avaa porttejaan palaaville sotajoukoille. Yorkin herttuaksi noussut Edvard näkee tilaisuutensa tulleen ja vaatii kruunua itselleen.

Olipa varsinainen Via dolorosa lukemiskokemuksena. Haluaisin niin kovasti pitää tästä yhtä paljon kuin Iggulden aiemmista historiallisista sarjoista, mutta viimeistään nyt pitää luovuttaa ja myöntää, etten vai pidä. Yritän minä sen viimeisenkin osan vielä lukea, vaikka ihan itsepäisyyttäni. Igguldenin kirjoitustaito ei ole kadonnut minnekään eikä kirja itsessään ole huono. Mutta menen aina häntä lukiessa sellaiseen moodiin, että on se yksi suuri keskushenkilö, joka hallitsee sarjaa vielä kuoltuaankin. Margareeta Anjoulaisesta yritettiin tehdä hieman sellaista, mutta hän jää pitkäksi aikaa pahasti sivuun, kuten tietysti kävi oikeassakin ruusujen sodassa. Monet kiinnostava hahmot jäävät väkisin statisteiksi, koska asiaan liittyviä historiallisia hahmoja on niin paljon. Tykkäsin kuitenkin, kun lopussa päästiin syvemmälle Warwickin maailmaan henkilökohtaisen tragedian kautta.

Mustat aallot sekoittuiva toisiinsa myrskyssä kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murkautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle. Normandin uloimmassa niemenkärjessä sijaitseen La Hague, kylä meren ja tuulten sylissä. Tyrskyjen kertoja on muukalainen, lintujen tutkija, joka suree hiljattain kokemaansa menetystä. Kevätmyrskyn puhjetessa hän kohtaa satamaravintolan terassilla miehen, joka on tullut La Hagueen etsimään omaa menneisyyttään. Claudien Gallayn Tyrskyt tutustuttaa lukijan ranskalaisen syrjäkylän vaikeneviin asukkaisiin. Lintujen tutkija ajautuu selvittämään neljänkymmenen vuoden takaisen haaksirikon arvoitusta. Mitä tuona yönä oikein tapahtui, kun majakka ei johdatellutkaan venettä turvallisesti takaisin kotisatamaan?

Tyrskyt on todella yllättävä romaani. Kyseessä on arvoitus, joka on paljon enemmän kuin ensinäkemältä uskoisi. Gallay kirjoittaa elävästi, lyhyillä lauseilla. Hän kuvailee raastavasti harhailua, joka aiheutuu rakastetun menettämisen surusta. Toisaalta hän on jäyhiä La Haguen kyläläisiä kohtaan lempeä ja ymmärtäväinen. Meri, aallot, tyrskyt ovat vaikuttaneet kaikkien elämään ja muuttaneet sitä, tehneet siitä omanlaisensa. Päähenkilön nimeä – tai hänen rakastettunsa – lukija ei koskaan saa tietää. Kylään palaavaa Lambertia taas kutsutaan koko ajan etunimeltä kuten kaikkia muitakin – kuin sukunimiä ei olisikaan. Theon kuvailusta pidin kovasti, vaikka hän ei mikään puhtoinen hahmo ollutkaan – ei siitä sen enempää. Myös Raphaelin vimmainen kuvanveisto oli kiinnostava sivujuonne tarinassa. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, etenkin lukuromaanien ystävälle.

-Roona-