Virran varrella (Kaiken huumassa -sarjan 11. luku)

 Heippa!

Tämän osan päähenkilö Maria oli edellisessä osassa isänsä kanssa sairaalan kappelissa. Inspiskappale on One Day at a Time (Youtube)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ukki piti joen rannalla istumisesta. Kun oli pieni, hän vei minut usein läheiselle joelle. Ei kalastamaan vaan ihan vain istuksimaan. Kyllä me joskus ongimmekin, mutta emme juuri saaneet saalista. Kuuntelin mielelläni, kun ukki kertoi kaikenlaisia juttuja ja poltti piippuaan. Opin pitämään piippusavu hajusta. Se tarkoitti minulle lapsuuden turvaa. Surullista, että lopulta juuri rakas piippu koitui ukin kohtaloksi. Kun minä pääsin yliopistoon Britteihin, ukki oli jumalattoman ylpeä – hänen sanansa, eivät minun. 

”Pääset istumaan englantilaisten jokien rannoille. Niissä on taikaa, Maria”, hän sanoi ja röhötti lämmintä nauruaan. 

Minä olin tietenkin paljon innostuneempi alkavista kirjallisuuden opinnoistani kuin kämäisistä joista ja Brittein saarten surullisen kuuluisasta säästä, jotka yhdistin jostain syystä toisiinsa.

Myönnettäköön, että sittemmin tulin istuneeksi monien jokien varsilla, paljon useammilla rantatöyräillä kuin olisin koskaan uskonut. Usein minulla oli seurana opiskelukavereita ja viinipulloja, harvemmin olin yksin hopeisten tähtien kanssa. Lähetin ukille kuvan jokaisesta ja hän kiitti minua, kun soittelimme. Joka kerta hänen yskänsä kuulosti pahemmalta. Hän ei itse ollut huolissaan. 

”Täytyy elää päivä kerrallaan, Maria. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti.” 

Ukki tarkoitti sillä, ettei minunkaan pitäisi huolehtia. Minä luin Shakespearea ja katselin opiskelijakämppäni ikkunasta tasaista harmaata sadetta. Teimme retket Skotlannin ylämaille ja kuvasin vuolaita puroja. Puhelu ei tullut yllätyksenä, asian vakavuus ja kiireellisyys sitäkin enemmän. 

”Osta lippu seuraavaan koneeseen.”

Nyt minä istun tutun joen varrella ja itken. Kyyneleitä valuu äkäisesti kuin ne eivät muka haluaisi liittyä uoman rauhalliseen soljuun. Tunnen jonkin pehmeän töksähtävän selkääni. Koiran tuhiseva kuono koskettaa seuraavaksi poskeani. Tunnistan sen ukin naapurin Hildan collieksi. 

”Gerry piti tästä paikasta”, Hilda sanoo. ”Siksi olet varmaan täällä.” 

Collie istuu viereeni ja tapittaa minua hämmentyneenä, ymmärtämättä miten voin surra niin paljon. 

”Tule, Lucky, annetaan Marian olla rauhassa. Mennään katsomaan, jos Mary tarvitsee apua.” 

En katso taakseni, mutta on ilmeistä, että Hilda suuntaa ukin ja mummin talolle. Minä olen mummin kaima. Jos olisin ollut poika, minusta olisi tullut ukin tapaan Gerry. Ajateltu nimi oli enne.

Ukki oli tavattoman levoton. Sen ymmärrän vasta nyt. Hän ei matkustanut pois Valloista sodan jälkeen, mutta lähijoen vesi teki monta matkaa hänen puolestaan. Muistan, kun katsoimme ukin kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Pocahontasia ja kuinka hän alkoi itkeä kuullessaan ”Virta minne veneen vie”. Sen jälkeen hän lauloi minulle silloin tällöin tuota melodiaa käheällä äänellään. Mummi sanoi, että ukin sielun on rauhaton ja alati aaltoileva. Jotta hän voisi pysyä paikallaan, hänen täytyy välillä käydä joella, jolla on samanlainen luonto. Hän tunsi sisimmässään kaipuuta joen pyörteisiin. Siksi kyyneleet tulivat sanojen ”Vaan kaikki elää ei voi niin polkuja muutellen/ Kotiin jäät, jos kokonaan et tiedä koskaan” kohdalla. Siksi hän uskoi, että joissa on taikaa.

Otan osan ukin tuhkasta mukaan Britannian. Hän oli toivonut, että ne ripoteltaisiin yhteen puroon, josta olin lähettänyt hänelle kuvan. Hän olisi kertonut minulle toiveen itse, mutta niin ei koskaan ehtinyt tapahtua. Tiedän, että siellä jossain ukki kuitenkin hymyilee ja pudistaa päätään. 

”Mitä sinä, Maria, harmittelet. Toteuttaminen ei ole vielä myöhäistä, päinvastoin.” 

Nousen viettävältä rannalta ja pudistelen vaatteitani. Yllätyn, kun ne eivät ole yhtään kosteat. Uudessa kotimaassani saan tällaisten sessioiden jälkeen kävellä kotiin vähintään hieman nihkeänä. Vanhempieni luona minua odottaa lämmin ateria ja halaukselliset sympatiaa itkettyneiden silmien vuoksi. Joki tietää, että yksi sen varrella istuja on poistunut ikuisille ulapoille.

-Roona-

Luupelkoa ja sydänkipua (Kaiken huumassa -sarja 10. luku)

 Moikka!

Tässä osassa keskitytään Sheilan veljeen Freddy. Edelleen ollaan samassa sairaalassa, jossa sisarusten äiti on syöpähoidoissa. Inspiskappale on Pray (Youtube)

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sairaalan kappelissa on puiset penkit niin kuin kirkossa. Muistan kuinka istuin pienenä aamumessussa ja pidin siitä. Kirkossa haisi minusta kivalle. Ei saa sanoa haisee, Sheila tärkeili aina ja läpsäisi minua, pitää sanoa tuoksuu. Sairaalan kappelissa haisee desinfiointiaineelle. Mekaanisella laitteella voi sytyttää sähkökynttilän itsensä tai läheisensä muistoksi. He pelkäävät, että koko paikka palaa poroksi, jos sairaat ja heidän yliliikuttuneet omaisensa saavat leikkiä oikean tulen kanssa. Alttarilla olevassa kuvassa mies kantelee sänkyään ja Jeesus seisoo taustalla käsi kohotettuna. Tunnen tarinan, siitä puhuttiin pyhäkoulussa. 

”Ota vuoteesi ja käy.” 

Taiteilija on maalannut Jeesuksen näyttämään vihaiselta kuin yrittäisi sanoa, että sairaiden on syytä parantua ripsakkaasti ja sitten hipsuttaa maallisine tomumajoineen muualle sairaalan tiloja tukkimasta.

Minun pitäisi mennä katsomaan äitiä. Sheila on varmaankin jo siellä. En kuitenkaan saa itseäni liikkeelle. Äidin näkeminen sängyssä kytkettynä kaikkiin niihin koneisiin tekee pahaa. Menetyksen pelko saa ristiriitaiset ajatukset mylläämään mielessä. Ajattelen kuinka surullista on, ettei äiti koskaan näe minun lapsiani, vaikka tiedän ihan hyvin etten ole koskaan edes aikonut hankkia lapsia. Olen kuvitellut, että minusta tulee outo eno Sheilan lapsille. Sheila ja Mark ovat kuitenkin siirtäneet vauvantekoaikeitaan, sillä meidän on ensin selvittävä omien vanhempiemme kuolemasta. Isä ei tietenkään kuole vielä aikoihin, mutta meistä on tullut hänelle kuolleita, kun Alzheimerinpiru on vienyt häneltä viimeisetkin meidän syntymämme jälkeiset muistot.

Minä olen pahimman luokan pelkuri. Tunnen sen luiden ytimiä myöten. Yleensä öisin, unen läpi. Sheila käy säännöllisesti katsomassa isää. Minä en ole pystynyt sen kerran jälkeen, kun isä ei koko vierailulla muistanut kuka olin ja kehotti Sheilaa käskemään minut pois. Laitan sormeni ristiin, jotta näyttäisin rukoilevalta, jos joku sattuu tulemaan kappeliin. Oikeasti rukoilin viimeksi siellä pyhäkoulussa. Kadehdin nyt meidän opettajaamme, jolla uskoin olevan henkilökohtaisen suhteen Jumalaan. Hän näytti käyvän yksityisiä keskusteluja Ylemmän kanssa ja minä osaan lukea vain Isä meidän ulkomuistista. Pyytäisin mielelläni, että vanhempani paranisivat. Se on tietysti hirveän suuri pyyntö, mutta se lopettaisi luupelkoni... ja olisi itsekäs. En välitä isästä ja äidistä, haluan vain, että oma tuskani loppuu.

Nuori nainen kopistelee sisään ja menee istumaan etupenkkiin. Hän laittaa kasvot käsiinsä ja alkaa selkeästi itkemään. Kiusaannun äkkiä, sillä minun pitäisi varmaan mennä lohduttamaan häntä tai ainakin tarjoamaan nenäliinaa, mutta minulla on omat sydänkipuni hoidettavana. Pian saapuu vanhempi mies, kaiketi hänen isänsä, joka menee tytön luokse. Kuulen heidän hiljaisen supatuksensa. Tyttö ei ole ehtinyt kuolevan isoisänsä rinnalle, vaikka hänet on kiireen vilkkaa lennätetty toisesta maasta. 

”Ukki tiesi, että olet tulossa, Maria.” Mies auttaa tytön ylös. 

Kun he ovat kohdallani, kuulen aivan yllättäen: ”Otamme osaa.” 

Olen niin hämmentynyt, että nyökkään ja murahdan jonkun kiitoksen tapaisen sanan. Sitten he ovatkin jo tiessään.

Minä toivon tuplavoittoja. Mutta hävijäjät ottivat juuri osaa suruuni, jota ei vielä edes ole olemassa. Ihan kuin jossain Raamatun tarinassa. Sellaisessa, jossa opetuslapset kysyvät tyhmiä ja Jeesus vastaa heille viisaasti vertauksella. Nuosen ylös. Täällä kappelissa ei ole minulle mitään. Äidin huoneessa sen sijaan on. Ja siellä minä aion olla, kun hetki koittaa. Itkeä ja kirota ja rukoilla. Puristaa äidin kättä ja sanoa kuinka paljon rakastan. Ja puristaa Sheilan kättä ja sanoa kuinka paljon rakastan. Etten vain jättäisi sanomista siihen viimeiseen paperin ohueen henkäykseen. Ja isälle minä osoitan, että hän voi olla pojaton, mutta minä en ole isätön.

Olen oikeastaan onnellinen, ettei ole käynyt päinvastoin. Että pelko asuisi sydämessä ja kipu luissa. Sillä kipuinen sydänkin voi olla rohkea ja pelkäävät luutkaan eivät anna periksi paineen alla. 

”Freddy!” äiti ja Sheila hymyilevät, kun huomaavat minut ovelta.

-Roona-

Painaumajälkiä (Kaiken huumassa -sarjan 9. luku)

 Moikka!

Tässä osassa on keskeisenä tapahtumapaikkani viime kerralla ohimennen mainittu Sain Albans Memorial -sairaala. Hahmona on Jenny ystävä Sheila ja tämän veli Freddy. Inspiskappale on Scars (Youtube)

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Kulta, antaisitko vesilasin?” äiti kysyy ääni käheänä. 

Kädessä näkyy taas uusia mustelmia, kun joku hoitaja ei ole muistanut, että äidistä ei saa ottaa turhan lujaa kiinni. 

”Kävitkö katsomassa isää aamulla?” 

Nyökkään. Herra Heimer on kietonut isän viime kuukausien aikana yhä tiukempaan halausotteeseen, eikä hän enää muista minua. 

”Kuka Sheila? En tunne”, isä sanoo, kun menen vierailemaan ja väntää suunsa hassuun mutruun. 

Minun tekesi mieli nauraa niin kuin lapsena, kun isä teki samoin ja sydämeni särkyy. ”Kävin. Hän oli ihan tyytyväinen.” 

Äiti yrittää hymyillä, vaikka se selvästi tuottaa suurta kipua. Potilashuoneen laitteet surisevat. St Albansin sairaalasta ja sen läheisestä hoitolaitoksesta on tullut minulle toinen koti.

”Tuleeko Freddy tänään?” Äidin kysymys herättää minut ajatuksistani. 

”Joo, sillä oli jotain juttuja hoidettavana, mutta kellohan on vasta yksi.” 

Äiti kurottelee kättäni ja tartun varovasti hänen sormiinsa. Ne tuntuvat niin haurailta kuin syöpä olisi imenyt niistä kaiken voiman. Kiireiset terveyskenkien askeleet kulkevat huoneen raollaan olevan oven ohi. 

”Minua surettaa, että sinun ja Freddyn pitää kokea tämä”, äiti sanoo ja katsoo minua kuoleman hyväksynein silmin. 

”Ei sinun pidä huolehtia. Kyllä me pärjätään.” Muotoilen kasvoilleni iloista ilmettä. En oikeasti ole varma sen paremmin Freddyn pärjäämisestä kuin omastanikaan. Meistä kumpikaan ei ollut suunnitellut, että menettäisi vanhempansa alta kolmekymppisenä.

Isällä ja äidillä on suuri ikäero. Vaikka isä oli minun syntyessäni jo lähes viisikymppinen, ei se oikeuta hänen alzheimeriaan ja äidin syöpää ja niiden yhtäaikaisuutta. Äiti köhäisee kipeän kuuloisesti. 

”Ei teidän pitäisi joutua hoitamaan meitä. Isäsikin on siellä jossakin samaa mieltä.” 

”Me teemme sen mielellämme. Kun te olette rakastaneet meitä aina niin paljon.” 

Nielaisen, sillä kyyneleet meinaavat väkisin karata poskille. Äidinkin silmät näyttävät kosteilta. Olemme hetken hiljaa ja kuuntelemme yhdessä laitteiden piippailua ja surinaa. Hoitaja tulee. Hän tarkastaa äidin elintoiminnot ja katsahtaa minua lempeästi. Muutosta edelliseen käyntikertaan ei ole. Terminaalivaiheen syöpä tappaa rauhallisesti.

”Kyllä sen rakastamisen kanssa oli joskus vähän niin ja näin”, äiti sanoo lopulta. ”Kun kipuiltiin oman keskinäisen rakkautemme kanssa.” 

Muistan, että äiti ja isä riitelivät vain harvoin. Kuvittelin aina, että he ovat täydellinen aviopari ja ihmettelin, kun kaverien vanhemmat saattoivat huutaa toisilleen päin naamaa ja lyödäkin. Aikuisena ymmärsi, että oli meidänkin kodin pinnan alla välillä kuljettu syvissä vesissä. 

”Silti, äiti. Me on aina saatu tukea ja olkapäätä.” 

Mistä me saamme niitä sitten, kun te olette poissa, ajattelen. Äiti nojaa tyynyihin raskaasti ja on selvästi väsynyt. Minun pitäisi varmaan antaa hänen levätä ja palata myöhemmin vaikka sitten yhdessä Freddyn kanssa. Olen jo sanomassa tätä ääneen, kun äiti yllättäen puristaa sormiani hienoisesti.

”Älä mene vielä. Tahtoisin, että olet täällä, kun torkahdan hetkisen.” 

Jään istumaan kovapintaiseen vierastuoliin, joka on tehty epämukavaksi varmasti sen vuoksi, ettei kukaan viipyisi potilaan luona liian kauan. Ennen oli tapana valvoa sairaan vierellä, ajattelen. Jopa ruumista valvottiin, se oli tilaisuuden keskellä pyhävaatteissaan hienoksi laitettuna. Nykyään me olemme ulkoistaneet tuon kaiken koneille ja menettäneet yhteyden kuolemaan. Äidin ruumis tulee kai olemaan ensimmäinen oikea ruumis, jonka tulen näkemään. Minua puistattaa. Äiti on alkanut hengittää pinnallisesti mutta tasaisesti. Se kertoo unesta. Lasken hänen kätensä varovasti vuoteelle ja omani syliini.

Ihmiset jättävät toisiinsa painaumajälkiä. Toiset ovat aivan pinnassa ja niitä tulee helposti ja vahingossa. Toiset taas niin syvällä, ettei vieras niitä koskaan näe, vaikka omaisi itse samanlaisia.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LX: Shiang, Varjojen kuningatar sekä Ylpeys ja ennakkoluulo

 Hyvää uutta vuotta!

”Kaksi muinaista kaupunkia. Kohtalokas kiista.” Shiangin kaupungissa nuori kuningas hallitsee rautaisella otteella. Sotilaat vartioivat jokaisessa kadunkulmassa havaitakseen pienimmänkin merkin tottelemattomuudesta. Silti yllättävä veriteko romahduttaa vuosisataisen järjestyksen, ja jotakin kammottavaa pääsee valloilleen kaupungin kaduilla. Samaan aikaan Shiangista lähtenyt miekkamestareiden joukko lähestyy Darienin kaupunkia. Heidän tehtävänään on noutaa vanha mies kotiin rangaistavaksi, eivätkä miekkamiehet aio antaa minkään tai kenenkään seisoa tiellään. Shiang on Conn Igguldenin fantasiasarja Suolan valtakunnan toinen osa, jossa valtataistelua käydään niin miekoin kuin loitsuin.

Pidin tästä paljon enemmän kuin Darienista. Shiangin kaupunki pohjustettiin paremmin ja sen yhteiskuntajärjestelmää selitettiin selkeämmin. Darienkin näyttäytyy järjestelmällisempänä kokonaisuutena, kun sukujen kivien taustasta kerrotaan lisää. Mutta kuolleista palauttamisen teema on itsessään aika kliseinen. Esimerkiksi Brackenin kiven ominaisuuksiin pakottaa mieltä olisi voitu keskittyä enemmän. Lisäksi Telliuksen mazer-askeleilla kouluttamat pojat on unohdettu kokonaan lukuunottamatta lady Forzan hautajaiskulkuetta (jossa Tellius pohtii varastelumahdollisuuksia), Shiangiin kulkeutunutta tietoa opetuksesta ja Arthurin kuninkuutta Darienissa. Vai kuolivatko he kaikki Darien-kirjassa, kun en muista enää? (Yksi Salletin kaartin sotilas, jolle mazerit oli opetettu, mainittiin, mutta ei hänestäkään kerrottu, oliko hän niitä alkuperäisiä poikia.) Loppukin jäi vähän vaisuksi, mutta opin pitämään Taeshinista ja Mariasista, vaikka he esiintyivät kirjassa aika vähän.

”Sota on alkamassa. Kaikki heistä eivät ehkä seilviä siitä.” Celaena Sardothienilta on riistetty kaikki mitä hän rakastaa. Mutta nyt hän palaa hakemaan kostoa, pelastamaan ennen niin loistokkaan valtakuntansa ja kohtaamaan menneisyytensä haamut. Hän on ottanut haltuun oikeutetun paikkansa valtaistuinpelissä Aelin Galanthyniuksena, Terrasenin kuningattarena. Mutta ennen kuin hän voi nousta valtaistuimelleen, hänen täytyy taistella: Serkkunsa puolesta, joka oli valmis kuolemaan hänen edestään. Ystävänsä puolesta, joka on teljetty kammottavaan tyrmään. Kansansa puolesta, jonka julma kuningas on orjuuttanut ja joka odottaa kuningattarensa voitokasta paluuta. Varjojen kuningatar on Sarah J. Maasin Throne of Glass –sarjan neljäs osa.

Pidin tästä kovasti, hahmojen välillä on valtavaa synergiaa silloin, kun ei angstailla. Ja angstailua on todella vähän! Adarlanin kuninkaaseen liittyvä tvisti oli mielenkiintoinen, jää toki nähtäväksi palkonko siitä oli totta. Loppu antoi myös vihjettä siitä, että Manonin ja Dorianin välille oltaisiin kehittelemässä jotain, mikä totisesti sähköistäisi tunnelmaa. Repeilin melkein välillä sille, miten Rowanin ulkonäköä heruteltiin. Mutta onneksi vastapainoksi saatiin myös Rowanin näkökulmaa Aelinin ulkonäköön. Chaolin ja Dorianin bromance on myös hyvin söpö. Nesrynin kannattaisi ehkä olla hieman huolissaan. Minusta on kiva, että Aelinin älykkyyttä ja järjestelykykyä korostetaan pikemmin kuin taikavoimia. Taikavoimien puutetta toki harmitellaan, mutta se ei ole ensimmäinen ajatus, joka hahmoilla on mielessään. Tähän vaikuttaa tietysti taikuuden kahlehdittuna oleminen Erileassa, mutta minusta Maas on ihan tietoisesti valinnut näkökulman, jossa kaikki ei taikuuden avulla suju sormia napsauttamalla. Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa.

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on herkullinen kuvaus 1700-luvun loppupuolen pikkuporvarisperheestä. Nokkelasanaisen ja vastustamatonta viehätysvoimaa säteilevän Elizabeth Bennetin mukana seuraamme sisarusparven monivaiheisia rakkaustarinoita, sympatisoimme kohtaloonsa alistuneen ja kuivaan ivaan turvautuvan isä Bennetin kanssa ja iloitsemme salaa herra Darcyn, jäykän ja ylpeän gentlemannin vastahakoisesta rakastumisesta Elizabethiin. Pitkin matkaa saamme nauraa inhimilliselle turhamaisuudelle ja höperyydelle sen huvittavimmissa muodoissa. Romaanin ilmestymisen 200-vuotisjuhlan kunniaksi sen suomensi uudelleen Kersti Juva ja kauniin kannen suunnitteli graafikko Elina Warsta.

Oi, miten paljon ennakkotiedot – ironista sinänsä – vaikuttivat lukukokemukseeni. Juvan suomennos tuntui aluksi raporttimaiselta, mutta siihen tottui. Kenties joku alkuperäiskielellä lukenut osaisi kertoa, onko siinä samaa tendessiä? Minulle ei vieläkään auennut, miksi herra Darcysta on tullut populaarikulttuuriin sellainen ”etsin omaa mr. Darcyani” –tyyppi. Pidin hänestä kyllä hahmona tässä kontekstissa ja olisin ehkä itkenyt peräänkin, jollei minulla olisi ollut valtavia odotuksia jälkivaikutuksen takia. Olin myös aika yllättynyt, että Elizabethin tunteet tulivat paljon laajemmin esille kuin tv- tai elokuvasovituksissa. En nyt tarkoita, että visuaalisessa mediassa pitäisi esittää sisäisiä monologeja, mutta sovituksissa erinomaisesti näkyvät yleislinjat saivat lukukokemuksessa runsaasti lihaa ympärilleen. Näin oli myös Darcyn tunteiden osalta. Kirja oli hauska tapainkuvaus, ennen kaikkea.

-Roona-

Hulluksitekijä (Kaiken huumassa -sarjan 8. luku)

 Moikka!

Nyt joulun jälkeen palataan normaaliin marssijärjestykseen ja Kaiken huuman pariin. Jenny on viime osan murhan uhri. Inspiskappaleena Baby, You Make Me Crazy (Youtube)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Teet minut hulluksi Jenny, lukee poikaystäväni lähettämässä viestissä. Hymyilen irvokkaasti ja napautan sovelluksen pois päältä. Olen juuri kävelemässä St Albans Memorial –sairaalan ohi. Bussipysäkki tojottaa viidensadan metrin päässä ja siellä seisoo muutamia vanhuksia, jotka ovat varmaan käyneet jossakin viikoittaisessa tarkastuksessa ja lähtevät nyt kotiin. Kun saavun paikalle, yksi rouva väläyttää minulle harvaa hammasriviään. Bussi tulee kohta ja vilautan korttiani laitteeseen happaman kuskin riemuksi. Istuessani löhöten penkillä puhelimeni vinkuu taas. Uusi viesti Kyleltä (taas). Vastaa, Jen. Yritetään hoitaa tämä aikuismaisesti. Ja perässä kymmenen kiroilevaa hymiötä. Näytän kieltä viestille ja alan selailla instafeediäni.

Halusin erota Kylesta ja minähän erosin. Naamatusten ja ihan helvetin aikuismaisesti. Nyt se sitten itkee perään ja lähettelee viestejä minkä kerkeää. Olen vastannut tasan yhteen, siihen ensimmäiseen. Kokoo ittes ja mene eteenpäin. Mutta byhyy, kun se rakasti mua niin paljon ja iltaisin kännissä sitten kuinka mä olen hirveä lehmä. Minusta meillä oli hauskaa aikansa, se kolme kuukautta, jonka olimme yhdessä. Rakkautta se ei kuitenkaan ollut. Olen vakaasti sitä mieltä, että rakkaus pitää tietää nopeammin. En minä ensisilmäyksellä rakastumiseenkaan usko, mutta kyllä kolmessa kuukaudessa pitää jonkin värähtää, että vakavaa suhdetta kannattaa jatkaa. Olin minä ensimmäiset kaksi kuukautta ihastunut, mutta tajusin vaaleanpunaisten lasien läpi katsellessanikin, että Kyle oli minua ihastuneempi.

Herään ajatuksistani värinään kädellä. Ilmoitus pomppaa esiin: Löysin sun tavaroita. Heitän.... Pyhkäisen sen pois enkä välitä mitä määkinää loppuosassa olisi lukenut. Ei Kylen luona ole mitään minun tavaroitani. Jätkä käyttäytyy kuin olisimme asuneet yhdessä, vaikka sitä ei oltu vielä lähelläkään. Perkeleen ärsyttävää, ajattelen, kun hippaisen pois bussista kaupungintalon edessä. Tapasin Kylen siskon eilen, mutta ei se minulle mitään sanonut, nyökkäsi vain kohteliaasti ja näytti turhautuneelta. Varmaan, kun Kyle on vuodattanut sille tuskaansa jo muutaman viikon. Mistäkö tiedän? No, Kyle on ihan itse viesteissään kertonut kuinka siskot kuuntelee ja ymmärtää. Kyllä niidenkin kärsivällisyys loppuu ja ne sanovat ennen pitkää myös samaa kuin minä, kokoo ittes.

Hölkkään työpaikalleni läheiseen Starbucksiin. Työkaverit ja muutama tuttu asiakas tervehtivät, kun menen liikkeen kautta takahuoneeseen vaihtamaan vaatteet. Bucksissa on vilinää, vaikka Kyle kavereineen siirsi asiointinsa sisarliikkeeseen. Ihan hyvä, kaikkein vähiten kaipaan häntä tänne draamailemaan. Kyle on ollut muutaman kerran bilettämässä. Minut on tägätty kaverien ottaamiin ja postaamiin instakuviin ihan vain, jotta näkisin kuinka se kiemurtelee jonkun tytön kanssa tai imuttelee jotakuta randomia. Varsinaiset logiikan ihmelapset! Minulle ole sillä paskaakaan väliä, minähän se olen, joka tein bänät! Olen ainoastaan iloinen Kylen hinkkauksista, unohtaapahan minut ja jatkuvan viestien lähettelyn. Ojennan pahvimukillisen lattea hymyillen pirteintä asiakaspalveluhymyäni.

Illalla menemme ystävieni kanssa syömään siihen uuteen ravitolaan, josta kaikki puhuvat. Minulta kysellään kuinka pärjäilen ja onko Kyle jo lopettanut pommittamiseni. Sheila nauraa ja valittaa, että Kyle on naurettavan epätoivoinen. No kidding. Kuulemma se on väittänyt minun valehdelleen ja halunneen naimisiin ja muuta sellaista. Sheilan veli hengailee joskus Kylen kaveriporukassa. Freddy oli ehdottanut sille sun numeron poistamista ja kunnon panoa, mutta ei ollut kelvannut, Sheila sanoo ja pöytäseurue hihittää. Illan viimeisessä viestissä lukee haista vittu. Seuraavana päivänä viestejä ei enää tule. Sen sijaan jätkä itse tulee minua vastaan, mutta vaihtaa kiireen vilkkaa kadun puolta. Esitän etten tunnista sitä. En halua työntää sitä rajan yli.

Minä olen hulluksitekijä, joo, tiedän. Uteliaisuus tappoi kissan ja hulluksi tekeminen koituu vielä minun kohtalokseni.

-Roona-

Joulu asemalla nro. 4

 Hyvää joulua!

Disclaimer: Maureen Jennings ja tv-sarjan tuottatunut Shaftesbury omistavat Murdochin murhamysteerit. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, mutta hahmot tuttuja kyseisestä tv-sarjasta. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Teekuppi makasi väärin päin pöydällä. George pohti olisiko suotavaa, että hän veisi sen pois. Watts oli häipynyt jonnekin, vaikka hänen olisi pitänyt olla paikalla päivystämässä. Olihan joulu toki ikävä päivä olla töissä, mutta jonkun sekin oli tehtävä. Komisaario ja ylikonstaapeli olivat viettämässä kodeissaan vuoden suurinta juhlaa, kuten perheellisten henkilöiden kuuluikin. George tuhahti ja keräsi posliinin kyytiinsä. Häntä ei juuri nyt haitannut, vaikka sotkisi Wattsin ympyrät kuinka pahasti. Mitäs ei mokoma itse ollut niitä vahtimassa.

George palasi kohta takaisin pöytänsä ääreen uuden hyöryävän teekupillisen kanssa. Hän otti käteensä yhden tapauskansion ja alkoi selailla sitä hajamielisesti. Kului jokunen hetki ja aseman eteisestä kuului tömistelyä. Watts, George ajatteli, pitääkö sinun aina olla Jerikon muuria hajottamassa. Ylikonstaapeli koikkelehti sisään rytvääntynessä talvitakissaan ja hassussa vanhanaikaisessa hatussaan. George mietti kuinka oli mahdollista, että takki näytti olevan oikeaa kokoa, mutta ei kuitenkaan istunut mistään kohtaa miehen päälle.

”Hmm, hmm”, mies mumisi pöytäänsä katsellen. ”Teeni näyttää saaneen jalat. No, se olisi varmaankin ollut jo jäähtynyttä.” 

George tuhahti. ”Missä ihmeessä sinä olet kuhninut, Watts? Ei ole oikein jättää kaveria pulaan, varsinkaan jouluna.” 

Watts katsahti ylös aivan kuin olisi vasta tajunnut, ettei ollut huoneessa yksin. Hän raaputti otsaansa niin, että lakki putosi pehmeästi tömähtäen aseman lattialle. 

”Oletko sinä pulassa, George? Et näytä siltä.” Hän riisui takkinsa häthätää tuolin selkämykselle ja tuli seisomaan Georgen pöydän eteen. 

”En tietenkään hyvä mies, näethän itsekin. Se on vain sanontatapa.” George pyöräytti silmiään varmemmaksi vakuudeksi. Välillä sitä ihmetteli miten Watts hajamielisyydessään muisti laittaa kaikki vaatteensa aamulla päälleen.

Nyt mies kaiveli touhukkaasti reuhkatakkinsa taskuja pölisten samalla itsekseen. ”Mihinkäs minä sen laitoinkaan.... Ai, tämä on täällä, olenkin etsinyt... Sisäpovitaskussa tietenkin.” Hän kääntyi hymyillen katsomaan Georgea yrittäen samalla piilotella jotain käsissään. ”Olen ostanut sinulle joululahjan”, hän ilmoitti. 

George oli hämillään. Hän ei ollut edes tullut ajatelleeksi lahjan ostamista Wattsille. 

”Sinähän pidät kirjoista?” Watts sanoi astuessaan takaisin aiemmalle jalansijalleen ja ojentaessaan siististi paketoitua nelikulmiota. 

”Kiitos. Minä... minulla ei ole mitään sinulle.” George otti paketin vastaan. Sen alta luiskahti jotakin hänen syylinsä. Se oli kortinkokoinen paperilappu, johon oli piirretty tyylikäs katumaisema.

George kohotti sitä ylemmäs katsoakseen tarkemmin, mutta Watts sieppasi sen hänen sormistaan samoin tein. ”Tuon ei kuulunut olla siellä.” 

”Mutta Watts, sehän on todella hieno. Oletko sinä piirtänyt sen?” 

George oli vielä enemmän ihmeissään. Hän ei tosiaan ollut tiennyt Wattsin olevan noin hyvä piirtäjä. Olihan tämä joskus raapustellut kuvia epäillyistä papereiden reunoihin, mutta ne olivat olleet aika suurpiirteisiä. 

Watts punastui vienosti ja yritti tunkea lappua liivinsä taskuun siinä erityisesti onnistumatta. ”Niin... ymh... vähän tuhertelin.” 

George jätti paketin, nousi tuolistaan ja kiersi pöydän toiselle puolelle juuri parahiksi estääkseen Wattsia aivan ryttäämästä kuvaa.

”Äläs nyt. Se on niin hieno kuva, että sen voisi vaikka laittaa aseman seinälle.” 

Watts katsoi häntä kuin koiranpentu. ”Arvostatko sitä todellakin niin paljon? Siinä tapauksessa on hieman kiusallista, että ostin sinulle oman kirjasi lahjaksi.” 

George ihmetteli ensin aihehyppäystä, mutta sanat ymmärretyään räjähti nauruun. ”Ostitko minulle lahjaksi oman kirjani? Sekö tuossa paketissa on?” 

Eteisaulassa puhelinta päivystävä Dottskin piipahti ihmettelemään, mitä sisähuoneessa oikein naurettiin. 

”No, minä arvelin, että sinä pidät kirjoista, kun olet kirjoittanutkin niitä. Mielessäni taisi syntyä jonkinlainen assosiaatio, kun näin kirjasi myyntipöydällä. Ja sitten aloin ajattelemaan yhtä juttuamme. Ja tajusin äsken, että taisin ostaa ja käskeä paketoida juuri sen kirjan.” Puna Wattsin kasvoilla oli syventynyt ja ylettyi korviin saakka. ”Taidan olla aika toivoton.”

George taputti ystäväänsä lämpimästi olalle. ”Et suinkaan. Itse asiassa ratkaisit ongelman, joka oli tulossa vasta tulevaisuudessa. Nyt minä voin lahjoittaa sinulle kirjani – omistuskirjoituksen kera tietenkin – ja sinä voit lahjoitta minulle tuon piirroksen.” 

Kuva oli edelleen Wattsin kädessä. Nyt hänen sormensa herpaantuivat ja se leijui lattialle kuin kevein lumihiutale. George kumartui poimimaan sen. Suoristautuessaan hän kohtasi Wattsin hymyn. 

”Minäkin kirjoitan sinulle siihen jotain.” 

Kumpikin siirtyi käyttelemään kynää pöydilleen – Georgen oli käytettävä myös kirjeveistä.

Pian he vaihtoivat lahjoja. Watts heitti jalkansa pöydälle siirtyen lukemaan itse ostamaansa kirjaa. George kurkkasi katumaiseman taakse. Sinne oli yksinkertaisesti signeerattu vain Llewelyn. Se lämmitti Georgen mieltä enemmän kuin hän osasi sanoin kuvata. Lunta sateli hiljalleen asema numero neljän ikkunoiden ulkopuolella. Oli jouluyö.

-Roona-

Tosirakkaus

 Moikka!

Tässä hieman jouluista tarinaa. Kaiken huumassa -sarjan pariin palataan kuun lopussa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pyöreän lammen pinta oli jäätynyt peiliksi. Katselin sitä tuntien kuinka vesi liikkui jääpeitteen alla. Lammessa oli pohjavirtausta ja varmaan kalojakin. Voisi olla kiva onkia, jos olisi kesä...

”Anteeksi”, kuului kauhtunut kuiskaus selkäni takaa.

En säikähtänyt, sillä olin kuullut pakkaslumen narskunnan Arin taivaltaessa luokseni. Hänen äänensä oli kärsinyt kokeilustamme.

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Kumpikin ollaan tässä sotkussa mukana yhtä lailla.”

Ari tuli seisomaan viereeni, mutta tähyili jääpeitteen sijasta taivaalle. Hän päästi köhäyksen, joka kuulosti aivan siltä kuin hänellä olisi keuhkoputkentulehdus kolmatta viikkoa. Taivaalla loisti kirkkaita tähtiä, jotka heijastuvat peilin pintaan.

”Tiedän, ettei tarvitse, mutta se tuntui oikealta.”

Kohautin harteitani ja huomioin samalla, että nyt ääni oli enää vain tavallista huomattavasti matalampi. Köhäys oli ilmisesti auttanut asiaa.

”Sinä kärsit sisäisesti”, Ari totesi.

Pakkanen pureutui ympärillemme ja sisälleni avonaisiin haavoihin. Käännyin katsomaan Aria ensimmäistä kertaa.

”Satutti se sinuakin.”

Hän huokasi jä värähti vedettyään kirpakkaa ilmaa keuhkoihinsa. Lämpimämmissä ilmanaloissa syntyneenä hän ei ollut tottunut lumen vaikutukseen.

”Satutti kyllä. Se vei ääneni. Mutta fyysiset vammat taitavat olla pieni paha. Tunkeuduin syvälle olemukseesi ja se vahingoitti sinua. Väistät vaistomaisesti kosketustanikin.”

Olin todellakin kavahtanut taakse päin hänen yrittäessään tarttua käteeni. Sisälläni jonkinlainen sireeni huusi, ettei Aria saisi päästää lähelle. Järkeni yritti toisaalla saada suun vuoron todetakseen, ettei mikään ollut Arin syytä. Sitten oli vielä meidän välisemme yhteys. Se käyttäytyi täysin normaalisti kuin olisimme olleet kotona emmekä jäisen lammen rannalla lähellä sotilasleiriä.

Koko soppa oli tuon meidän erityisen yhteytemme syytä. Ihmiset ovat kutsuneet sitä historian saatossa monilla nimillä: tosirakkaus, sielunkumppanuus, sanaton yhteisymmärrys, tähtien yhdistämät. Mikään noista termeistä ei onnistunut vangitsemaan sen sisintä, mutta paremman puutteessa kutsuin sitä itse tosirakkaudeksi, koska se mahdollisti muun ohessa Disneyn prinsessasaduista tutut tosirakkauden suudelmat.

Joka tapauksessa takanamme olevan sotilasleirin hullu johtaja, paikallinen ruhtinas, kuvitteli, että yhteyttämme voisi käyttää mahtavana aseena. Hän oli tutustunut joihinkin salaperäisiin vanhoihin kirjoituksiin, joista minä sen paremmin kuin Arikaan emme olleet koskaan kuulleet. Mies oli kuitenkin täysin varma itsestään ja äärimmäisen tyytyväinen löydettyään tosirakastavaiset. Kaksi päivää sitten hän oli vaatinut meitä antamaan demonstraation voimastamme ja oli vaatinut melkoisesti suostuttelua, että olimme saaneet kolmen päivää armon aikaa aktivoida yhteytemme. Sillä niin me olimme hänelle väittäneet, että tarvitsimme aikaa siihen. Todellisuudessa tiesimme, ettemme voisi näyttää juuri mitään. Yhteys toimi vain sisäisesti. Emme olleet koskaan ajatelleet edes, että sen voi suunnata ulos meistä. Eli loogisesti ajateltuna moinen päätelmä oli luonnoton.

”Kotona on pian joulu”, Ari sanoi särkien välillemme laskeutuneen hiljaisuuden.

Minua palelsi ja tungin käteni syvämmelle takin hihoihin. Tuuli kuljetti leirin suunnasta riitasointuisen sävelen, kun joku sotilaista antoi melodiaa toisten riettaalle laululle.

”Sitäkö varten uumoilet taivalle? Betlehemin tähteä etsien? Kunnon kristitty voi viettää joulua täälläkin.”

Ari tuhahti sanoilleni. ”Minä katson taivalle, sinä veteen. Arvasin, että tulet tänne. Vesi rauhoittaa mieltäsi, vaikka se olisi talven vankina. Tunnen sinut läpikotaisin, vaikka en aina haluaisikaan.”

Aistin hänestä kumpuavan vahvan ironian ja lievän katkeruuden. Yhteys paransi meitä omaan tahtiinsa, mutta se oli vahigoittanut meitä, kun olimme pakottaneet sitä. Jäin miettimään miten mukavaa olisi olla kotona siemailemassa lämmintä glögiä ja kuuntelemassa joululauluja. Aloin huomaamattani hyräillä.

”God rest ye merry gentlemen”, Ari lausahti. Sävyssä oli vahva ranskalainen korostus, jota ei yleensä kuulunut. Hänen julkisivunsa rakoili. ”Kun maas´on hanki ja järvet jäässä sopisi paremmin. Sitä paitsi meidät todennäköisesti perii huomenna hukka eli Saatana, toisin kuin laulun iloiset miehet.”

Minun oli pakko hymähtää lumelle, pakkaselle, tähdille – ja Arin sanoille – jotka muistuttivat minua koti-Suomesta. Sisälmyksiäni ei enää kipristänyt niin pahasti.

”Luulisi sinun pappina olevan tyytyväinen uskonnollisista lauluvalinnoista. Seuraavaksi ajattelin siirtyä joulurauhan julistukseen. Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armoitettu syntymäjuhla...”

Ari tyrskähti ja hipaisi samalla kädellään vahingossa kyynärpäätäni. Pakene-reaktiota ei tullut. Huumori oli lievittänyt tuskaa, ainakin hipaisun verran. ”Haluaisin huomauttaa neidille, että tänään on laskelmieni mukaan vasta kahdeskymmenestoinen päivä, että kukaan ei synny huomenna vielä minnekään”, hän henkäisi lapastensa läpi.

Pyhähdin, mutta astuin askeleen lähemmäksi häntä äskeisen tuntemukseni rohkaisemana. Haavat vihloivat pienesti, mutta hälytykset eivät menneet enää päälle. Sisäiseen maailmaani oli tullut kipujen tilalle tyhjyyttä. Se tuntui oksettevalta, sellaiselta, joka riuduttaa ja vetää kasvot harmaiksi. Ari tarkkaili minua huurteiset hiukset kasvojaan kehystäen.

”Onko sinulla pahempi olo?” hän kysyi huolekkaasti.

”Jos tilani muuttuu tätä tahtia, voi luvata, että olen erittäin edustuskelpoisen näköinen huomenna.”

Kello oli ehkä iltakahdeksan maita. En ollut koskaan oppinut katsomaan aikaa tähdistä tai kuusta tai auringosta, olin siihen liian moderni. En viitsinyt kysyä Ariltakaan, koska se ei ollut oikeastaan tärkeää. Edellisenä yönä olimme yrittäneet saada yhteydellä aikaan jonkinlaisen meistä ulkopuolisen reaktion. Tiesimme, että yhteyden syvemmät tasot toimivat parhaiten läheisessä kontaktissa, toisin sanoen niin, että makaamme vierekkäin vähissä vaatteissa tai suoraan sanottuna harrastamme seksiä. Olimme tyytyneet lepäämään sylikkäin yöasua muistuttavissa rievuissa, sillä kummankaan ei oikeasti tehnyt mieli.

Minulta on joskus kysytty tekeekö yhteys himokkaaksi. Vastaus on hirveän tylsä: – sen näkee kysyjän silmistä – se riippuu ihmisestä. Tosirakkaus ei muuta kenenkään perimmäistä luonnetta eli nymfomaani pysyy nymfomaanina ja aseksuaali aseksuaalina yhteydestä huolimatta.  Minun ja Arin suhde oli monimutkainen jo ilman yhteyttäkin niin, että olin iloinen, ettei se ollut tuonut meistä esiin uusia kiihkoisia puolia. Olimme myös siitä onnekkaita, että olisimme olleet toisistamme kiinnostuneita ilman yhteyttäkin. Tiesin tapauksia, joissa yhteys oli vallinnut vihamiesten välillä. Noissa tilanteissa oli päädytty mitä erilaisimpiin ratkaisuihin.

Joka tapauksessa me vain olimme siinä hiljaa ja nautimme toistemme läheisyydestä. Useamman tunnin kuluttua, puolen yön tienoilla, aloimme yhteisestä päätöksestä työntää. Se oli virhe, vaikka etenimmekin äärimmäisen varovaisesti. Sisimpämme, minuutemme olivat hyvin lähellä toisiaan ja yhteys päätti rangaistukseksi raottaa tuota verhoa. Olin hetken hänen salaisimmassa paikassaan, ytimessä, joka määrittelee hänet ja hän samoin minun. Minuutemme suojakuoret rämähtivät maahan sellaisella voimalla, että repeydyimme fyysisestikin irti toisistamme. Näin jälkeen päin ajatellen olimme itse asiassa onnistuneet luomaan jotakin itsemme ulkopuolista, mutta mieliemme suojelumekanismien eikä yhteyden ansiota.

Oli alkanut sataa pieniä ja hitaita lumihiutaleita.

”Tekisi mieli kastanjoita”, Ari tuumi tuijottaen jalkojensa tallaamaa epäsäännöllisen muotoista aluetta.

”Oliko teillä tapana syödä kastanjoita jouluna? Sitä paitsi, jos nyt todella on kahdeskymmenestoinen päivä, niin luostarissa on vielä paasto.”

Ari tamppasi käsiään yhteen muutaman kerran. ”Minä olen rikkonut paastoa joka tapauksessa, joten voin mainiosti toivoa kastanjoita.”

Kevyt huntu alkoi jo kasaantua takkini olkapäille. Se toi minulle oudon lämpimän olon. Me selviäisimme huomisesta ja näkisimme vielä joulun kotona.

”Jaksat uskoa ihmeeseen, vai mitä?” Ari kysyi ajatukseni arvaten.

”No, jätetään ihme sinne joulupäivälle. Tyydyn kiltisti uskomaan, että kohtalo on varannut meidän varallemme muuta kuin kuolla huomenna.”

Loin viimeisen silmäyksen lampeen. Vesikin tuntui menneen unten maille. Se sai minut haukottelemaan. Toiminta tarttui Ariinkin ja auoimme kumpikin jähmeitä leukojamme.

”Lähdetään nukkumaan”, lausahdin kääntyen jo leirin suuntaan. ”Minua väsyttää ja hyytää.”

Ari lähti tarpomaan perääni. Hänen muminansa kantautui tuulen mukana: crastinus enim dies sollicitus erit sibi ipsi.

Pakkanen sulki sanat sisäänsä ja painoi ne korvaani vasten. Virnistin. Huominen huolehtii kyllä itsestään. 

.--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

JK. Arin mumina on lainaus Matteuksen evankeliumista (6:34), jossa Jeesus kehottaa olemaan huolehtimatta huomispäivästä.

-Roona-