Liikaa (sydämenkyllyydestä), osa 4

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Seuraavina viikkoina Loki jatkoi Thorin tuutorointia ja alkoi vähän kerrallaan uskoa, että toinen todella piti hänen kanssaan olemisesta. Ei hän tohtinut edes toivoa, että tuo yhteisymmärrys yltäisi muualle kuin niihin pariin tuntiin viikossa, mutta nekin toivat hänen elämäänsä kovasti tarvittua valoa. Bradley oli rauhallisemman kauden jälkeen äitynyt pahemmaksi. Yhtenä perjantaina Loki sai turpaansa niin, että nenästä vuoti verta ja silmä oli musta. Sinä iltana hän teki jälleen veitsellä muutaman viillon käsivarteensa, koska se oli kipua, jota hän saattoi hallita, päättää milloin se tuli ja meni toisin kuin hänen kiusaajiensa lyönnit. Onneksi kasvot parantuivat torstaiksi, ei hän halunnut näyttää surkeuttaan Thorille. Tämä tulikin häntä iloisena vastaan jo heti ovelle. 

”Tänään meidän pitää olla olohuoneessa, kun äiti on vallannut keittiön. Hän muuten kysyy, mitä haluaisit syödä.” 

”Minä pidän juustomakaronista”, Loki vastasi hätäisesti ensimmäisenä mieleensä tulleen ruuan ja katui saman tien. Sen täytyi kuulostaa hurjan lapselliselta. 

Thor vain nyökkäsi. ”Mennään ruokasalin kautta ja huikataan äidille.” 

He kävivät pöytään läksyjen teon loputtua. Tarjolla oli juustomakaronin lisäksi herkullisen näköistä salaattia ja muhevaa leipää sekä voita ja leikkelettä. Loki otti vain pienen annoksen, vaikka hänellä oli oikeastaan kova nälkä. Maistettuaan hän myös tajusi, että sai harvoin niin hyvää ruokaa, vaikka äiti yrittikin kotona parhaansa. Henrik ja Helene pitivät yllä kevyttä keskustelua. Loki ei tohtinut osallistua paitsi, jos häneltä kysyttiin jotain tai pyytääkseen lisää vettä. 

”Sinä Loki olet niin hyväkäytöksinen ja kohtelias poika, ja pärjäät kuulemma hyvin koulussakin, Thor on kertonut. Vanhempasi ovat varmasti ylpeitä sinusta.” 

Henrikin varmasti ystävälliseksi tarkoitettu huomio osui arkaan paikkaan Lokin sisimmässä. Hänen kurkkuunsa nousi pala, vaikka hän yritti hymyillä ja nyökytellä. Thorin isä näytti tyytyväiseltä ja siirtyi tiedustelemaan kuka halusi jäätelöä jälkiruuaksi. 

”Minun tarvitsisi mennä vessaan”, Loki sai soperrettua. 

Helene osoitti hänelle kädellään – jokseenkin tarpeettomasti – missä vessa oli, mutta samalla ele oli lupa lähteä. Loki oli ehtinyt vasta eteisen peilin luo kyyneleiden tullessa. Paskat hänestä kotona kukaan oli ylpeä. Äiti kyllä rakasti häntä, mutta hän oli tälle edelleen pikkupoika eikä kovaa vauhtia aikuistuva nuori mies. Ja mitä isään tuli… kotona hän ei olisi lähtenyt ruokapöydästä kesken kaiken. Hän muisti edelleen liian hyvin sen kerran, kun isä oli ärjäissyt, että pitikö sitä saastaansa päästä valuttamaan ruuan lomassakin, kun hänelle oli yllättäen tullut kova hätä kesken syömisen. Hän oli istunut loppuaterian tuolissaan kuin patsas ja saanut tuskin mitään alas. Loki havahtui tuntiessaan käden laskeutuvan hartialleen. 

”Onko kaikki hyvin?” Thorin huolestunut katse kuvastui peilistä. 

Hän alkoi kiivaasti kuivata silmiään hihoillaan. ”Joo. Silmiin vain meni jotain.” 

Käsi pysyi edelleen olalla ja puristi lohduttavasti. ”Älä välitä isästä ja äidistä. Ne juttelee aina kaikenlaista. Voit sanoa, jos loukkaannuit jostain.” 

Loki olisi halunnut kirkua, ettei tässä ollut kyse Thorin vanhemmista vaan hänen omistaan. Hän onnistui kuitenkin nielemään tunteenpurkauksen. ”En minä… loukkaantunut. Mahassa vain tuntui vähän kummalta. Mutta se meni jo ohi. Voidaan mennä takaisin.” Ruokasalissa Loki selitti kiireesti, että hänellä oli joskus hieman vatsavaivoja ja kiitteli samaan hengenvetoon ruokaa. ”Se oli tosi hyvää, rouv… Helene.” 

Nainen hymyili hänelle rauhoittavasti. ”Joskus oma keho yllättää meidät ikävällä tavalla. Sen huomaa etenkin vanhempana.” Henrik naurahti vaimonsa piikille. 

Thor irvisti kärsivän näköisenä. ”Voisitteko olla ihmisiksi edes silloin, kun minulla on vieraita kylässä?” 

Henrik purskahti nauruun ja ilmoitti, että nyt oli sen jäätelön aika. Syötyään Loki tajusi, että hänen oli ehdottomasti lähdettävä tai viimeinen bussi menisi menojaan ilman häntä. Hän sai Heleneltä käteensä kaksi seteliä, jotka tunki taskuunsa niitä vilkaisematta. Katsellessaan sokein silmin ikkunasta ohiviliseviä maisemia hän ajatteli, miksei hänellä voinut olla tuollaista perhettä.

Loki kääri mustan kotihupparinsa hihan ylös ja veti kynnellään kaksi naarmua kyynärvarteen. Verta tirskahti vain pisaran verran. Hän halusi pelkästään varmistaa olevansa hereillä, etteivät äskeinen idyllinen ruokailuhetki ja sen jälkeinen sumuinen bussimatka olleet olleet pelkkää kangastusta. Nähtyään punaisen pisaran valuvan yksinäisenä hän käpertyi peittonsa alle ja antoi itselleen luvan nyyhkyttää hetken ajan.

-Roona-