Mietteitä kirjasta I: Mifongin aika

Heeii!

Tällä kertaa luvassa jotain kirja-arvostelun tapaista. Ei sisällä mitään lukukokemuksen pilaavia spoilereita, mutta jos olet kovin herkkä niiden suhteen niin ainakin sinua on varoitettu.

Kirja on nuoren suomalaisen fantasiakirjailijan J. S. Meresmaan Mifonki-sarjan toinen osa. Luin ensimmäisen osan viime kesänä ihan vain sillä perusteella, että se näytti kiinnostavalta, kun kävin nuorten aikuisten hyllyä järjestelmällisesti läpi. Se osoittautui hyväksi valinnaksi ja nyt oli sitten osa kakkosen vuoro.

Mifongin aika esittelee meille uuden jäsenen Rondestanien perheestä, nimittäin nuorimman veljen Roanin. Toki hän teki hyvin lyhyen pyörähdyksen näyttämöllä jo ensimmäisessä osassa, mutta on nyt koko persoonallaan mukana. Ja millaisella persoonalla! Meresmaata ei voi kuin onnitella onnistuneesta hahmon kehittelystä. Hän kuvailee Roanin kliseisen boheemiksi taiteilijatyypiksi, joka tämä onkin. Mutta Roanin koukku on nimeenomaan se, että hän tuntuu itse käsittävän oman kliseisyytensä ihailtavan itsekriittisesti ja ironisesti. Vaikka näitä asioita harvemmin ilmaistaan suusanallisesti niin kaikissa ”kohtauksissa”, joissa Roan mukana, välittyy tällainen tunnelma. (Myönnettäköön, että tunnelma on aina vähän vaarallinen sana, mutta kehotan lukemaan kohdan, joka on kirjoitettu pääasiassa Connailin näkökulmasta ja jossa Connail hämmentyy puolialastomasta Roanista. Se kertoo minusta aika paljon Roanin hahmosta, enkä tarkoita vain ulkonäköa.)

Yksi asia, joka ärsytti minua ensimmäisesssä kirjassa ja johon toivoin ratkaisua nyt, oli Danten ja Ardisin suhde. Se nimittäin näytti jo silloin vatvomiseksi menemisen merkkejä. Ja menihän se. En yleensä kirjoissa ja tv-sarjoissa shippaa (eng. shipping, tarkoittaa että toivoo kovasti tiettyjen henkilöiden päätyvän yhteen tai vastaavasti pysyvän yhdessä) ketään ihan periaatteesta, koska minusta kirjailijat/ käsikirjoittajat osaavat 99,5% tapauksista muodostaa juonen kannalta oikeat pariskunnat ja/tai parisuhteet. En siis erityisemmin shippaa Dantea ja Ardisia parina, pidän heistä ihan yksittäisinä hahmoina tarpeeksi paljon, mutta Meresmaa on antanut niin paljon vinkkejä siihen suuntaan, että suhde kehittyy johonkin, että lukija alkaa kyllästyä, kun henkilöt itse lähinnä vatvovat asiaa tekemättä sen suhteen mitään – viisasta tai tyhmää. (Jos jostain syystä pidätte vatvomisesta ilman että mitään kummempaa saadaan aikaan suosittelen Twilight-sarjan lukemista. Siinä nimittäin vatvotaan kolme (!) kirjaa sitä muutetaanko Bella vampyyriksi vai ei.) 

Onneksi kirja etenee muiden – myös Danteen ja Ardisiin liittyvien - asioiden suhteen tasaisesti kuin juna. Lukuunottamatta tuota vatvomista, Ardis on minun näkökulmastani lähes täydellinen naishahmo. Hän on sankaritar, itsenäinen ja rohkea, kaikki perinteisesti miehisiä ominaisuuksia. Mutta toisaalta naisellisuutta ei ole lakaistu maton alle: Ardis käyttää aina mekkoja (tyypillisestihän sankarittaret luopuvat mekoistaan, joita yhteiskunta on heitä pakottanut käyttämään ja vaihtavat ehkä hieman anakronistisesti housuihin) ja hän haluaa ja saa lapsia. Toisaalta Ardisilla on myös poliittista älykkyyttä: hän ymmärtää järjestetyn avioliiton hyödyn valtakunnalle, vaikka ei valitusta puolisostaan erityisen innoissaan olekaan.

                                                         

                                                           -Roona-

Antiikin kirjallisuuden viemänä

Hei taas,

Viime aikoina olen innostunut lukemaan roomalaisten kirjailijoitten suomennettuja teoksia. Toki suurimmassa osassa on ollut mukana myös alkuperäinen latinankielinen teksti, jonka olen myös lukenut. Käsissä ovat kuluneet Titus Livius, Martialis, Plinius nuorempi ja Seneca. Tähän väliin on pakko laittaa pieni mainos – nämä kaikki on suomennettu 2000-luvulla ja pääasiassa vielä 2010-luvulla ja varustettu loistavilla selitysosioilla eli jos oma lukulista on tyhjä voi antiikkia tuntematonkin ottaa nämä ohjelmaansa melko huoletta. Suomennosvuosikymmenellä ei sinänsä tietysti ole mitään väliä, mutta en välttämättä suosittelisi kenellekään aloittaa tutustumista antiikin kirjallisuuteen Iliaan ja Odysseian jokseenkin raskassoutuisista runomittasuomennoksista. (Jos Homeroksen eepokset kiinnostavat ja haluaa välttämättä aloittaa niistä, niin kehotan mieluummin katsomaan Saarikosken Odysseian lyhennettyä proosasuomennosta tai jotain englanninnosta.)

Tietysti tämä into on peräisin mun antiikki innostuksesta ylipäänsä ja halusta pitää omaa osaamista yllä. Mutta tajusin vasta nyt kuinka erityyppisiä kirjallisuuden lajeja näihin ”juuri” suomennettuihin ja juuri luettuihin lukeutuu: näytelmiä, epigrammeja, kirjeitä, historiankirjoitusta. Liviuksen Ab urbe conditan (Kaupungin perustamisesta lähtien) kirjat keskittyvät Hannibaliin ja toiseen puunilaissotaan, Senecan tragediat pohjaavat tunnettuihin tarustoaiheisiin, Martialis-kokoelmaan taas on kerätty hänen seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä epigrammejaan ja Pliniuksen kirjeet käsittelevät niin yksityisiä kuin valtiollisiakin aiheita.

Olin jo aiemmin lukenut Senecan filosofiset Luciliukselle osoitetut moraalikirjeet, joten roomalainen kirjetyyli oli minulle jo tuttua.  Pliniuksen kirjeet ovat mielestäni helpommin omaksuttavia, mutta hän käsitteleekin jokapäiväisiä asioita eikä ylly filosofoimaan juuri ollenkaan. Lisäksi pidin erityisesti kirjeestä, jos hän kehottaa erästä ystäväänsä välttämään turhaa ankaruutta lapsenkasvatuksessa – hyvä esimerkki jokaiselle vanhemmalle ja kasvattajalle vielä nykyäänkin. Olimme lukeneet Cornelius Nepoksen Hannibal-elämänkerran latinan tekstinselityskurssilla ja sitä saatuja tietoja oli hauska verrata siihen, mitä Livius Hannibalista kertoo. Martialis taas kiinnosti siksi, että yksi kurssikaverini teki gradunsa juuri liittyen näihin hänen seksiepigrammeihinsa (olin opponoimassa sitä gradua työn eri vaiheissa). Ja Senecan näytelmät – no, vertailua tuli väistämättä tehtyä etenkin Euripideen Medeiaan.

Loppukesäksi taidan siirtyä nykyromaanien pariin, mutta palataan asiaan myöhemmin vaikka Ceasarin, Tacituksen tai Quintilianuksen parissa.

                                                           

                                                            -Roona- 

 

PS. tekstissä mainittujen kirjojen tietoja:

Martialis: Venus, viini ja vapaus – Epigrammeja (2000)

Plinius nuoremman kirjeitä Trajanuksen ajan Roomasta (2005)

Seneca: Kaksi tragediaa: Medeia & Thyestes (2012)

Titus Livius: Ab urbe condita XXI – Karthagon Hannibal lähtee sotaan (2014)

Titus Livius: Ab urbe condita XXII – Karthagon Hannibal Rooman porteilla (2015)

Tarinointi jatkuu taas (Adanat 1.5)

Hoi,

onnistuin siis kirjoittamaan yhden tekstin muuta ja palaan jälleen näihin fiktio hommiin. Joten tässä tulee (heitän jotain omia kommentteja tuonne loppuun jotteivät ne pilaa kenenkään lukukokemusta etukäteen):

Brave oli jokseenkin kyllästynyt. Hän odotteli toista päivää miestensä kanssa Coronariassa. Heitä oli kielletty poistumasta kasarmeilta, koska lähtökäsky saattaisi tulla milloin vain. Brave oli ollut jo melkein vuoden poissa kotoa työntämässä vihollista ulos valtakunnan alueelta. Coronaria oli eteläisin läntisen rannikon kaupungeista ja hän olisi mielellään tutkinut sitä. Itse hän oli kotoisin kaukaa sisämaasta ja epäili ettei siihen tulisi tuon tosiasian takia enää toista mahdollisuutta. Kun hän palaisi kotiin, hän menisi naimisiin jonkun toisen Adanan kanssa ja ottaisi ajallaan paikkansa suvun johtajana.

Hän nousi kenttävuoteelta venytellen käsiään ja harppoi ulos. Kasarmin pihalla oli niin aurinkoista, että hänen huoneen hämärään tottuneet silmänsä sokaistuivat hetkeksi. Siristeltyään aikansa hän huomasi jotain kiinnostavaa. Kenraali keskusteli oman parakkinsa edessä jonkun nuoren naisen kanssa. Brave lähti muina miehinä heitä kohti ja tervehti kenraalia tekemällä kunniaa:

”Hyvää päivää, herra kenraali.”

”Lepo vain sotilas ja päivää teillekin”, kenraali puhahti leppoisasti. Brave rentoutui ja hymyili tytölle kujeilevasti.

”Eikö olisi kuitenkin hyvien tapojen mukaista esitellä meidät toisillemme nyt kun satuimme kohtaamaan, setä?” tyttö kysyi piikittelevästi kenraalilta.

”Aivan, aivan niin. Tässä on sisarentyttäreni Siobhan. Siobhan, tässä on sotilas Adana”, tämä esitteli. Brave kumarsi ja olisi suudellut tytön kättä, ellei hän olisi vetänyt sitä pois.

”Niinpä näkyy olevan varsinainen herramiessotilas”, Siobhan tuhahti ja lähti mielenosoituksellisesti tömistellen takaisin kaupunkiin. Brave katseli hölmistyneenä hänen peräänsä. Ei tytöltä ainakaan luonnetta puuttunut. Kenraalinkin leppoisuus oli haihtunut.

”Pyydän anteeksi Adana. Hän oli ilmeisesti noussut väärällä jalalla. Mutta tekin voitte poistua.”

Kenraali kääntyi menemään takaisin parakkiinsa. Silloin kuului torvien toitotus, joka ilmoitti, että kasarmin miehet kutsuttiin taisteluun. Brave ryntäsi parakkinsa makuusaliin ja karjui siellä lorvivalle joukollensa järjestäytymiskäskyn. Joukko-osastot järjestäytyivät pihamaalla ja lähtivät kohti kaupungin porttia. Tuuli, joka ei ollut päässyt pitkään aikaan juoksemaan korskui innostuksesta Braven alla, kun he ratsastivat ulos kaupungista.

Brave heräsi myöhään seuraavana iltana miellyttävästä ja lämpimästä huoneesta hämmentyneenä ja pää kivusta painavana. Missä hän oikein oli?

”Sinä sait päähäsi melkoisen tällin, kun putosit hevosen selästä.” Tyttö oli juuri tullut huoneeseen ja meni työntämään ikkunaa raolleen. Hän oli jotenkin kauhean tuttu.

Sitten Brave muisti: ”Siobhan?”

”Niin, minä”, tyttö sanoi. ”Ja sinä olet Brave, jos olet sattunut unohtamaan.” Brave yritti kohottautua, mutta tyttö huitaisi kädellään häntä pysymään sijoillaan.

”Minusta voimme hyvin olla tässä tilanteessa tuttavallisia. Sitä paitsi onhan meidät esitelty virallisesti.”

Brave hymyili väsyneesti. ”Tiedätkö sinä mitä tapahtui? Minä muistan vain kuinka rynnin muutaman pahaan paikkaan joutuneen mieheni luo.”

”Sinä pelastit heidät ja olet nyt pienimuotoinen sankari”, Siobhan totesi virnistäen. ”Minulle kerrottiin, että jopa putoamisessasi oli aihetta bardeille.”

Brave irvisti yhtä paljon sanoille kuin yhtäkkiselle vihlaisulle takaraivossaan. ”Hyvin hauskaa. Mahtaisinkohan saada ruokaa? Minulla on nimittäin kohtuuton nälkä kaikesta tästä lepäilystä.”

Siobhan lähti hakemaan illallista alakerrasta. Tultuaan takaisin hän antoi Bravelle tarjottimen, jolla oli kupillinen muhennosta, pieni pala juustoa sekä leipää. Brave söi kaiken ja siirsi tyytyväisenä tarjottimen sängyn vieressä olevalle pikkupöydälle. Siobhan katseli häntä tuolilta huoneen seinustalta.

Alakerrasta kuului kolinaa, kun joku puuhasteli keittiössä.

”Saanko kysyä yhtä asiaa? Sinä olit varsin pahalla päällä silloin kun me tapasimme. Onko sinulle ´esitelty virallisesti´ kovinkin monta sotilasta?” Brave kysyi sitten.

Siobhan huokasi. ”Olin juuri saanut kuulla, että minut naitetaan eräälle neuvosmiehelle. Tulin hakemaan sedältä tukea. Hän on yleensä minun puolellani. Mutta nyt hän oli samaa mieltä kuin isä ja äiti.”

Brave mietti hetken. Hän muisti kirkkaasti miten isä oli ehdottanut hänelle erästä sievää Adanaa vaimoksi. Tyttö oli hänen mielestään ylimielinen ja suulas juoruilija, mutta isälle merkitsi vain, että tämä oli hyvästä sukuhaarasta.

”Onko hän kovin kauhea?”

Siobhan naurahti katkerasti. ”Hän on vanha, lihava ja lipevä leskimies. Ja katsellut jo pitkään jonkun hyvän perheen nuorta tyttöä vaimokseen.”

”Minä menen todennäköisesti naimisiin ilomielisen tyhjän puhujan kanssa.” Brave väänsi naamalleen tulevan morsiamensa tärkeilevän ilmeen. Siobhan tyrskähteli ja otti sitten muka totisen ilmeen. ”Noinko ikävästi sinä puhut rakkaastasi. Se on hyvin epäkohteliasta.” Hän vesitti sanansa kikattamalla niiden päälle. Siobhanin nauru kuulosti Bravesta virkistävältä. Se oli kuin viileällä vedellä tehty aamupesu. Hän huomasi silti haukottelevansa leuat natisten.

”Sinun on parasta levätä vielä ja minunkin täytyy painua yöpuulle”, Siobhan sanoi. Hän meni ikkunan luo ja veti sen kiinni. Hän otti Braven yöpöydällä palavan kynttilän, sipaisi tämän otsaa ja lähti huoneesta. Brave jäi pimeään ja tunsi tytön kosketuksen vielä nukahtaessaankin.

Seuraavina päivinä Brave ei enää nähnyt Siobhania. Hänelle sanottiin, että tyttö oli kutsuttu kotiin. Viidentenä päivänä hänet katsottiin tarpeeksi terveeksi ja lähetettiin takaisin kaupunkiin hakemaan tavaransa ja palkkansa. Sota oli nyt ohi. Brave ratsasti kasarmeille lainatulla hevosella. Iloiset huudot tervehtivät häntä joka puolelta hänen saapuessaan. Luovutettuaan hevosen tallipojalle Brave lähti hakemaan pientä omaisuuttaan parakista. Kenraali pysäytti hänet kesken matkan.

”Mukava nähdä, että olette hyvässä voinnissa Adana.” ”Kiitos samoin, herra kenraali.” Kenraali ryki kuin aikoisi seuraavaksi sanoa jotakin arkaluontoista. ”Minulla on teille kaksikin asiaa. Ensiksikin teidät on ylennetty, mistä onnittelen. Toiseksi juhliaksemme ylennystä, kutsun teidät luokseni illalliselle tänään.” ”Paljon kiitoksia, herra kenraali. Tulen oikein mielelläni.” Kenraali harppoi tiehensä ja Brave lähti taas kohti parakkeja miettien oliko hänellä mitään edes kohtuullisen säädyllistä päälle pantavaa.

Illalla hän kiiruhti Coronarian läpi. Hienoston asuinalue sijaitsi käytännössä vastakkaisella puolella kaupunkia kasarmeilta katsottuna. Kun hän saapui kenraalin talon portille, palvelija oli jo odottamassa häntä. He menivät sisään ja mies johdatti hänet suureen ruokasaliin, jossa oli jo koolla kourallinen vieraita. Brave huomasi ilokseen Siobhanin olevan näiden joukossa. Tämän vieressä istui lipeväilmeinen mies, jonka Brave tunnisti tytön puheiden perusteella tulevaksi aviomieheksi. Kenraali nousi seisomaan ja tuli tervehtimään häntä.

”Tervetuloa. Tässä ovat sisareni ja hänen miehensä Eli Khoran. Siobhanin olet jo tavannutkin. Lisäksi nautimme tänään kunnianarvoisan neuvosmies Darian Lippin seurasta.” Brave nyökkäsi jokaiselle asiaankuuluvasti. Siobhanin kohdalla hän virnisti.

”Ja tässä on korpraali Brave Adana ylennetty saavutuksistaan viime taisteluissa”, kenraali jatkoi. Neuvosmies katsoi Bravea nenänvarttaan pitkin. ”Olette siis jo tutustuneet viehättävään morsiameeni.” Hän otti näyttävästi kiinni Siobhanin kädestä. ”Se on totta, herra Lippi. Mutta älkää olko huolissanne, sillä jo ensisilmäys minuun sai hänet varsin vihaiseksi.” Siobhan tirskahti tukahdutetusti ja herra Lippi loi Braveen myrkyllisen katseen. ”Teidänkin isänne naittanee teidät pian – epäilemättä sukuun.” Neuvosmies näytti tyytyväiseltä letkaukseensa.

Brave puri hammasta, mutta silloin Siobhan nousi ja sanoi lirkutellen: ”Ehkäpä te haluaisitte puhua käytännön asioista, ovathan häät sentään pian.” Hän käveli vastausta odottamatta Braven luo, otti tätä käsipuolesta ja lähti johtamaan talon takaosaan.

He tulivat kauniiseen puutarhaan pienestä sivuovesta. ”Mennään Haavemajaan”, Siobhan kuiskasi osoittaen pientä huvimajaa puutarhan etelänurkassa. He istuutuivat köynnösten varjoihin. Majassa oli miellyttävän viileää ja Braven tunnekuohu rauhoittui. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus näyttää murhanhimoiselta”, hän sanoi virnuillen.

Siobhan hymyili hänelle, mutta vakavoitui sitten.”Minulla on sinulle ehdotus. Minä olen aina tiennyt joutuvani jonkinasteisesti järjestettyyn avioliittoon. Ja sen mukaan mitä tiedän Sukujen kaupungista ja sinun suvustasi, olet sinäkin.” Siobhan veti henkeä. Brave nyökkäsi kehottaen häntä jatkamaan.

”Tuota… sukuni on yksi lännen mahtavimmista kauppiassuvuista. Isä ja äiti eivät naita minua kenelle tahansa, mutta… sinulle saattaisivat.”

Bravelta kului hetki tajuta mitä tyttö oli juuri sanonut. ”Varsinainen Haavemaja tosiaan. Tällaisiako suunnittelet aina täällä yksin ollessasi?”

Siobhan pudisti ärtyneesti harteitaan. ”Se olisi hyvä ratkaisu kummankin kannalta, kun emme joka tapauksessa halua meille valittuja puolisoita. Ja kaiken lisäksi minä pidän sinusta.”

Brave mietti hiljaa. Tytön sanoissa oli yllättävän paljon järkeä. ”Mutta eikö Lippi paheksuisi asiaa? Ja mitä ajattelit sanoa vanhemmillesi?”

”Minulle selvisi, että Lippi oli painostanut isää. Ilmeisesti tietyt hänen sopimuksensa kaupungin kanssa olisivat olleet vaarassa ilman kihlausta.”

”Hän on kuitenkin ylhäinen mies. Tuskinpa vanhempasi haluavat suututtaa häntä.”

Siobhan heilautti kättään välinpitämättömyyden merkiksi. ”Hän on hyvin alhaista sukua. Hän ratsastaa vain ensimmäisen vaimonsa omaisuudella. Isä saattaisi itse asiassa näpäyttää häntä mielellään.”

Brave raapi päätään. Siobhan oli jo näköjään ajatellut kaikkea. Tyttö katsoi häntä anovasti. ”Ota minut mukaasi, kun lähdet. Tiedän, että Adanat ja kaikki muut siinä kaupungissa ovat hulluja, mutta minä tosiaan pidän sinusta. En koskaan kuvitellutkaan rakastavani miestä, jonka nain. Äiti sanoi aina, että ehdit sinä rakastamaan monta vuotta sitten naimisiinmenon jälkeenkin…”

Brave katkaisi hänen puhetulvansa ottamalla hänet kainaloonsa.”Minun on kai pakko vastata kyllä, mutta lähden jo huomenna. Saatko asiat selvitettyä siihen mennessä?”

Siobhan tasasi hengitystään ja hymyili viekkaasti. ”Saan toki. Tavataan aamulla itäportilla.” He menivät takaisin sisään kuin mitään ei olisi tapahtunut ja Brave kehui vuolaasti kaunista puutarhaa, mistä herra Lippi oli selvästi nyreissään.

Aamulla Brave odotti portilla jännittyneenä. Hänestä tuntui, että he saattaisivat joutua lähtemään tuli hännän alla. Hän varjosti silmiään kädellään ja näki Siobhanin tulevan kohti kuormahevosella. Tyttö ratsasti hänen luokseen. Brave katsoi epäröiden hevosta.

”Se ei juokse kovaa, mutta eipä kai meillä olekaan valtava kiire. Isän piti osoittaa ärtymystään jollakin tavalla”, Siobhan kommentoi hänen ilmeeseensä.

”Sinä et siis karannut.” Brave rentoutui tajuamattaan.

”En tietenkään senkin hölmö. Sanoinko minä muka jotakin sellaista eilen? Ehdotan, että pakkaamme sinunkin tavarasi Hiekan selkään ja ratsastamme molemmat sinun hevosellasi.”

Brave tajusi tottelevansa tyttöä ja nostavansa tämän eteensä Tuulen selkään. He karauttivat ulos Coronariasta. Brave mietti, mikä kotona mahtoi odottaa.

Jos olette lukeneet aiemman päivityksen, jossa Brave seikkaili niin kyseessä on sama henkilö. Itse asiassa tässä oli tarkoitus kertoa siitä, miten Rosan ja Maverickin vanhemmat (siis Brave ja Siobhan) tapasivat. Tämä(kin) oli kirjoitettu sille jo kuuluisalle luovan kirjoittamisen kurssille.
Silloin tämä tuntui minusta jokseenkin väkisin väännetyltä, mutta nyt kun luen niin tässähän tulee etenkin Siobhanista esiin juuri kuvaavia luonteenpiirteitä (ja sellaisia, jotka ovat esimerkin kautta periytyneet Rosalle, vrt. aiempaan Adana-tekstiin).
Tässäkin on kyllä parantelun varaa, ainakin teknisesti. Osa vuorosanoista tulee sen verran puskista, että minä itse - siis kirjoittaja - joudun nyt miettimään, että kuka nyt sanoo ja kenelle ja mihinhän nuosanat nyt pohjaavat, mikä ei ole hirveän hyvä merkki. ;)


                                                                   -Roona-

Olipa kerran

Täällä taas,

ensimmäinen (uusi) postaus, johon tulee jotain muuta kuin minun fiktio kirjoituksia.
Ajattelin vähän pohtia, anylysoida ja spekuloida Once Upon a Time -sarjaa (OUAT), jota Suomessa esitetään nimellä Olipa kerran. Se on yksi lempisarjoistani. Suomessa 5. kausi päättyy tämän viikon sunnuntaina ja 6. kauden on ilmoitettu olevan tulossa. Kirjoitus spoilaa 4. ja 5. kauden tapahtumia, joten jos et ole sarjaan vielä tutustunut ja haluat itseksesi perehtyä siihen niin sinua on varoitettu.

OUAT siis tuo perinteiset sadut nykypäivään ja muokkaa ne aikuisille sopivaksi tv-sarjaksi. Keskeisin juonikuvio kytkeytyy Lumikin, hänen perheensä ja pahan kuningatar Reginan (Evil Queen/ ilkeä äitipuoli) ympärille. OUATia esittää Jenkeissä Disneyn omistama ABC-kanava ja siinä tähän menessä esiintyneet sadut ovatkin olleet lähinnä niitä, mistä Disneykin on piirroselokuvia tehnyt. Tosin näitten klassikkoelokuvien juonia on muutettu aika radikaalistikin esim. Peter Pan -mytologian kohdalla.

Aloitetaan 5. kauden loppupuolikkaasta, jossa seikkailtiin Alamaailmassa/ manalassa (Underworld). Tämä viittaa tietenkin Hercules-leffaan ja Haades ja Hercules (sekä Megara) ovatkin luonnollisesti mukana. Muutamaa asiaa voi kuitenkin vekslata:
Alamaailma itsessään oli mielestäni onnistuttu tuomaan sarjaan mainiosti. Seepian sävyisine maisemineen se vastasi myös yllättävän hyvin antiikin mytologiaa. Antiikissa kun karkeasti sanottuna ajateltiin, että sielut ovat Manalassa tietyssä muistamattomassa, harmaan tylsistyneessä tilassa. Jopa tietty kristillisyys on saatu ensi katsomalta sujahtamaan mukaan hyvin - manalasta kun päädytään ennen pitkää joko hyvään tai pahempaan paikkaan (eli siis taivaaseen tai helvettiin).
Tämän jälkeen tuleekin sitten ongelmia:

1. Haades tuntuu vetävän hirveät pultit siitä, että sieluja lähtee manalasta. Toki häntä varmaan ärsyttää, että päähenkilöt auttavat sieluja siirtymään nimenomaan parempaan paikkaan, mutta pitäisihän hänen olla tottunut siihen, että sieluja tulee ja menee manalassa. Ainoat, jotka - sarjan loren mukaan - pysyvät manalassa vaikuttavat olevan ne, jotka päätyvät kadotettujen sielujen jokeen. Pääpoittini on, että Haadeksen pitäisi suhtatua asiaan huomattavasti rauhallisemmin ja lähinnä jokapäiväisenä proseduurina.

2. Keskeneräiset asiat, joiden takia sielut ovat välitilassa (siis manalassa). Kauden suurimmassa draamakohdassa Emma vannottaa Killiania (Hook/ Kapteeni Koukku), ettei hän vain tee Emmasta itselleen sitä "keskeneräistä asiaa". Kohta on sinänsä epälooginen, koska aiemmissa jaksoissa on jo näytetty, että ihmiset eivät yleensä tiedä, mikä heidän keskeneräisyytensä on eivätkä myöskään voi itse sitä päättää. Esim. Cora vaikutti olevan varma siitä, että Reginan poissaamisella manalasta on ainakin jotain tekemistä hänen "keskeneräisen asiansa" kanssa, mutta asian laita ei ollutkaan näin.

Sitten kauden alkupuoliskoon, jossa nähtiin Emma Pimeänä Olentona (Dark One).
Meille on näytetty kolme erilaista Pimeä olento-tyyppiä sarjan aikana. Emma, joka pystyy ja haluaa vastustaa pimeyttä ja omaa suuret valotaikuuden voimat. Tittelintuure, joka varmaankin pystyisi, mutta ei luonteen piirteidensä takia halua pimeyttä  ja sen antamaa voimaa vastustaa. Ja sitten on tietysti Killian, jonka pimeys ottaa valtaansa hetkessä eikä hän edes kykene taistelemaan sitä vastaan. Tässä on selvästi kaksi ääripäiden ja yksi kultaisen keskitien esimerkki eli aika selvä arkkityypittely. Varmaankin aiemmat pimeät olennot ovat sijoittuneet skaalalle laajemmin.
Emman muuttuminen Pimeäksi olennoksi oli ihan mielenkiintoinen juonen käänne, mutta se miten hän sai Killianilta salattua, että tämäkin on Pimeä olento menee yli ainakin minun ymmärryksen. Vaikka Emma viekin Koukun muistot siitä, että tämä muuttui/ muutettiin pimeäksi olennoksi, olisihan asian pitänyt rueta näkymään Koukussa (aivan kuten se näkyi Emmassa ja Tittelintuuressakin - jopa heidän ulkonäössään). Vai langettiko Emma muka jonkun loitsun, joka estää nämä muutokset? Ainakaan sarjan sisäisen logiikan ja sen mitä pimeästä olennosta ja pimeistä voimista/taikuudesta ylipäänsä on kerrottu mukaan tämän ei kai pitäisi olla mahdollista.

Lopuksi vielä vähän tulevaisuudesta:
(Tätä kirjoittaessa en ole vielä nähnyt 5. kauden päätösjakson toista osaa, joten katsotaan pysyvätkö nämä juonilangat auki 6. kaudelle vai suljetaanko ne kuitenkin)

On jo tiedossa, että 6. kaudella esiintyy Dr. Jerkyll/ Mr. Hyde. Se onko tämä tarinalinja puolikkaan kauden mittainen on toki vielä arvoitus.
Samoin Paha kuningatar (Evil Queen) tulee ilmeisesti seikkailemaan Reginasta erillisenä eli siis itsenäisenä hahmona.
Lisäksi minä ainakin kiinnitin huomiota, kun Henry ja Violet selasivat niitä Olipa kerran-kirjoja, että siellähän seikkaili kuvissa tutunoloinen tuulimyllyjä vastaan taisteleva ritari. Eli saadaankohon mahdollisesti tulevaisuudessa jokin Don Quijote -sivujuoni?

Minusta on kiva, että tarinoiden valintaan laajennetaan Disneyn ulkopuolellekin. Toisaalta kyllä Disney elokuva-aihessakin on vielä käyttökelposia, vaikka nyt Tarzan. Toivottavasti myös Anna ja Kristoff palaavat ainakin visiitille jossakin vaihessa, sillä pidin heistä paljon (ja huomattavasti enemmän mitä Frozenissa). Tätä kyllä vähän pedattiin, kun kerrottiin, että Kristoff ja David (prince Charming/ Lumikin puoliso) tuntevat toisensa jostain aikojen takaa ja jätettiin sitten koko asia auki.

Mutta tässäpä tätä pohdintaa jo olikin. Toivottavasti jotakuta kiinnostaa ;)


                                                                   -Roona-

Runoilua

Moi,

tällä kertaa laitan sitten runoja. Aiemmissa päivityksissä onkin ollut puhetta luovan kirjoittamisen kurssista, jonka kävin 2012. Nämä runot on kirjoitettu sitä varten.

Kolme miestä

Kolme miestä istui kapakassa

pelaamassa korttia kai

Yksi oli jalkansa pöydälle laittanut

ja huijasi vai

Oliko toisellakaan puhtaat jauhot pussissaan

hän laski ja laski

kortteja kai

Kolmas mies oli tummanpuhuva

ja tuskin tyytyväisyyttä pelistä sai

Mitä heillä oli mukanaan?

Vain reikärauta, helmitaulu ja rukousnauha

Tarjoilija tyttö heihin haikean katseen loi

kun lähdön hetki koitti

Niin meni kolme miestä ovesta yön selkään,

pimeyteen.

 

 

Yö

Sinä yönä

kun olin jo melkein kuollut

Hän tuli luokseni

minut pystyyn nostaen

Hän oli hirveän kaunis

kultainen, silkkinen tukka

 

Hän minulle paljon opetti

ja nopeasti kasvoin

Nyt itse opetan toista

jolla ruskea, silkkinen tukka

Kumpaakin minä rakastan

ja puolesta taistelisin

rohkeasti kuin ritari

Mutta ilman ratsua tietenkin

olenhan hevonen itsekin.

 

Hetki syyskuussa

Lammen pinnalla kuvia

kohti vettä kurottavien ruokojen

Veden pinta väreilee kuin tuulessa

Pitkät lehdet puussa

vielä vihreät

Korvissa kaikenlainen

raakunta, piipitys ja laulu

Kaukaa jostakin kuuloon kurottuu

liikenteen kuohuva virta

Lammen rannalla tuntuu ilman raikkaus

ja viileyskin sen pistelee

Maa on pehmeä ja tuoksuva

On syksy.

 

 

 

                                                                   -Roona-

 

Post scriptum:

Kuulostavatpa mun kolme miestä pateettisilta! Ihan kuin olisivat niitä jokaisen ennustajan mainostamia salaperäisiä, tummia miehiä kaikki tyynni. Tarjoilijatyttö-motiivikaan ei enää minua miellytä. Se kun ei ihan anna oikeaa kuvaa runon naishahmosta. Pitääkin työstää tätä uuteen uskoon...

Kaksi muuta runoa toimivat vieläkin . Jee!

 

Tarinaa jälleen (Adanat 1)

Heippa taas!

Päivityksestä on sanottava seuraavaa:

1. Kirjoitin tämän vuonna 2011 alunperin englanniksi englannin kurssille ja käänsin suomeksi luovan kirjoittamisen kurssin jälkimainingeissa 2012. Ja se näkyy. Oikoluin tämän itse nopeasti ennen kuin rupesin kirjoittamaan tätä postausta ja siellähän oli paljon sellaista, mikä on englanniksi toiminut hyvin, mutta kuulosta suomeksi kapulalta tai ainakin vähän kömpelöltä. Juuri nyt ei kuitenkaan ole aikaa rueta niitä muuttamaan, joten koettakaa kestää.

2. Tarinassa esiintyvät hahmot ovat  minulle tärkeitä. Keksin tämän maailman alunperin kymmenen vuotta sitten tai jopa aikaisemmin. Hahmot ovat muuttuneet mielessäni paljonkin tänä aikana ja heitä on tullut lisää. Itse asiassa muutosta on tapahtunut jo tänä aikana, joka on kulunut alla olevan kirjoittamisesta tähän hetkeen. Varsinkin tiettyjä Rosaan liittyviä kohtia olisi tehnyt mieli muuttaa, sillä ne eivät enää vastaa mielikuvaani hahmosta tällä hetkellä.

Siispä:

Kadut olivat aina aamulla kiireisiä. Kauppiaat ja kansalaiset riensivät toimiinsa ja shantipalvelijat kiiruhtivat asioillaan. Rosa Adana vetelehti eräässä kulmauksessa sukunsa kaupunginosassa. Hän oli huomannut kuinka yhdelle kujalle antavista ikkunalaudoista oli tuotu jäähtymään mustikkapiirakka. Se tulisi olemaan toinen hänen sillä viikolla lainaamansa, koko vuodesta puhumattakaan. Ilkeimmät kielet kutsuivat häntä tämän tavan vuoksi pikku varkaaksi, jonka isä oli lellinyt piloille. Rosa ohitti moiset puheet olankohautuksella, eihän hän loppujen lopuksi tehnyt kenellekään hallaa. Niinpä kun kuja tyhjeni, hän nappasi piirakan mukaansa ja jätti rikospaikan ripein askelin.

Rosa oli menossa keskusaukion katedraalikoululle tapaamaan siellä opiskelevaa ystäväänsä Jack Twilliä. Samalla kun väisteli ihmisiä kapeilla sivukaduilla, hän mursi piirakasta palan maistaakseen sitä. Rosa sai pian huomata, että olisi ollut viisasta tehdä se vasta perillä. Häneltä jäi nimittäin huomaamatta kuinka hänen vanhin veljensä Maverick astui kadulle eräältä sivukujalta ja hän törmäsi suoraan tätä päin. ”Sinun pitäisi katsoa eteesi, pikkusisko”, Maverick tuhahti noustessaan ylös vaatteitaan puistellen. ”Ja mistä sinä olet saanut tuon piirakan?” Rosalla oli yhä kädessään puoliksi syöty pala ja loput piirakasta oli hänen vierellään maassa suhteellisen vahingoittumattomana. ”Tuota, torilta tietenkin”, Rosa nieleskeli ja hymyili viattomasti. Maverick katsoi häntä ja vilkaisi sitten ympärilleen. ”Sittenhän voit varmasti mennä jakamaan sen isän kanssa. Tiedäthän, kuinka suuri piirakan ystävä hän on”, hän ehdotti ivallisesti. ”Minä… siis… olin aikonut jakaa sen Jackin kanssa. Ja minun pitäisikin olla jo menossa, että ehdin tavata hänet.” Rosa yritti ottaa jalat alleen, mutta Maverick tarttui häntä viitan kauluksesta. Rosa joutui seisomaan varpaillaan, jottei ote olisi tuntunut ikävältä. ”Tämä nuori neiti tulee nyt minun mukaani”, hän totesi kuivasti. ”Mitä minä muka olen tehnyt?”, Rosa valitti. Veli ei ollut vieläkään laskenut irti kauluksesta, mikä oli varsin nöyryyttävää. Maverick irrotti sormensa hitaasti siskonsa kauluksesta ja sanoi sitten: ”Tule vain kiltisti perässä tai allekirjoittanut taluttaa sinut omakätisesti kotiin.”

He saapuivat jonkin ajan kuluttua kotinsa eteen. Se oli suuri valkoiseksi rapattu huvila, joka oli kuulunut jo pitkään Adanoiden pääsukuhaaralle. Vartiomies avasi oven Maverickin merkistä. Tämä meni sisään ja varmisti, että sisko seurasi perässä. Rosa näytti siltä kuin hänet olisi pakotettu haistamaan eilistä kalaa. Eräs perheen shantipalvelijoista oli juuri lakaisemassa eteishallia. ”Annoura, missä isä on?” Maverick tiedusti häneltä tylysti. ”Isäntä on työhuoneessaan yläkerrassa”, Annoura vastasi ja niiasi hieman liian kipakasti. ”Tiedätkö voiko hänen luokseen mennä? Onko hänellä…” Rosan kysymys katkesi, kun Maverick työnsi hänet portaikkoon. He kiipesivät toiseen kerrokseen ja kävelivät isänsä huoneen ovelle, johon Maverick koputti. ”Sisään vain”, Brave huusi. Maverick tökkäsi oven auki ja tuuppi hyvin vastahakoisen siskonsa sisään.

Brave näytti yllättyneeltä nähdessään vanhimmaisensa ja nuorimmaisensa huoneessaan siihen aikaan päivästä. ”Mitä te täällä teette? Minun tietääkseni Rosan pitäisi olla opiskelemassa ja sinun asioilla, joille sinut lähetin.” ”Törmäsin neiti näppärään tuolla kadulla, kun hän oli aivan liian kiireinen katsoakseen eteensä varastetun piirakan kanssa juostessaan”, Maverick totesi ja katsoi parhaaksi lisätä: ”Ja tämä tuskin oli ensimmäinen kerta.” Rosa soi hänelle murhaavan katseen moisen lausuman johdosta. Brave raapi päätään ja mietti mitä sanoisi. Rosa oli tuottanut hänelle viime aikoina suuresti pään vaivaa. ”Olen hyvin pettynyt, että kuulemani varastelupuheet näyttävät olevan totta”, hän totesi tyttärelleen surullisesti. Rosa otti kasvoilleen kaikkein syyllisimmän ilmeensä ja päästi muutaman nyyhkäisyn. ”Voi isä, en minä tee enää niin.” Brave heltyi tästä kuten yleensäkin: ”Toivottavasti myös pidät lupauksesi.” Hän alkoi tehdä lähtöä, nousi ja otti viittansa tuolin selkämykseltä. ”Minulla on nyt kiire”, hän totesi Maverickille puuhastellessaan. ”Rankaise siskoasi parhaaksi katsomallasi tavalla.” Niine hyvineen hän lähti huoneesta paukauttaen oven hätäisesti kiinni perässään.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus ja sisarukset katselivat toisiaan turhautuneina. Maverick käveli ikkunan luo ja heitti kätensä yläkarmille. ”Isä ei ikänä rankaise pikku kullannuppuaan”, hän sanoi katkerasti pikemmin itselleen kuin Rosalle. Sitten hän käveli Braven pöydän taakse ja istui tämän tuoliin. ”Vihaatko sinä meitä muita, koska me itse asiassa annamme sinulle piiskaa?” Rosa tarkkaili häntä alta kulmain. ”Älä viitsi, Mav. Kerro vain mitä minun pitää tehdä.” Maverick harppoi siskonsa luo ja katseli tätä hetken aikaa miettien jotain sopivaa tehtävää. ”Minun täytyy kirjoittaa sopimuksia illalla. Saat tulla auttamaan siinä. Mutta mene nyt tapaamaan Jackiä niin kuin aioit.” Veli lähti huoneesta odottamatta vastausta ja Rosa tiesi, että hänen odotettiin olevan illalla paikalla.

Rosa lähti kotoaan nyrpeänä. Hän hiippaili suorinta tietä keskusaukiolle ja katedraalikoulun portaille, josta löysi Jackin kirjaan syventyneenä. Hän koputti poikaa olkapäähän. ”Minulla oli vakaana aikomuksena tuoda sinulle palanen mustikkapiirakkaa, mutta epäonnistuin, kuten huomaat.” Jack kohotti katseensa rukouksesta, jota oli lukemassa. ”Mitä luultavimmin varastettua. Saiko joku sinut vihdoin kiinni?” hän kysyi yllättymättä. ”Mav sai… tai no minä oikeastaan juoksin hänen syliinsä”, Rosa myönsi punastuen. ”Hän vei minut isän luo tunnustamaan syntini.” Jack laittoi kirjansa kiinni ja nousi seisomaan kaapuaan suoristaen. ”Voi varmaan olettaa, että isäsi oli kiireinen eikä Maverick keksinyt mitään erityistä, koska sinä olet nyt siinä”, hän totesi kuivakkaasti. Rosa irvisti hieman. ”Kyllä hän keksi. Minun on mentävä illalla kyllästymään sopimusten pariin.” He lähtivät laskeutumaan alas marmorisia portaita. ”Mennään juomaan lasit simaa. Minulla on aikaa ennen seuraavan tunnin alkua ja sinne sinä minut kuitenkin olisit pyytänyt”, Jack sanoi osoittaen läheistä tavernaa. Rosa hymyili tyytyväisesti. ”On minun vuoroni maksaa.” Jack voihkaisi. Hän ei ollut vielä unohtanut viime kertaa, jolloin he olivat melkein joutuneet tiskaamaan. ”Lupaa, että sinulla on tällä kertaa oikeaa rahaa.” Rosa nyökkäsi ilkikurisesti ja juoksi Jackin edeltä tavernaan.

                                                   


                                                                    -Roona-

Uusi alku

Wooh... pitkästä aikaa!

Tarkotukseni olisi herättää blogi henkiin ja alkaa jakamaan säännöllisesti kirjoituksia. Inspiraatio tuli Uranostajista, joskaan tästä ei ole tarkoitus tulla työnhakuun keskittyvää paikkaa. Mutta ajattelin, että kun CV:ssä ja usein hakemuksissakin mainostaa hyvää kirjoitustaitoaan, niin linkki blogiin voisi olla ihan hyvää referenssimateriaalia omien sanojen tueksi. Suoraan sanottuna en vielä tiedä mitä kaikkea tulen blogiin laittamaan eli luultavasti aluksi mennään postauksesta toiseen hyvinkin vaihtelevin sisällöin. Blogin nimikin muuttuu heti, kun keksin uuden hyvän. Vanhat, vaihdossa kirjoitetut postaukset jätän tarkoituksella näkyviin.

Tämän sanottuani asiaan: yksi juttutyyppi, jota aion tänne laittaa, on itse kirjoitetut fiktiiviset tarinat. Ja sellaisella myös aloitetaan; tämä on kirjoitettu luovan kirjoittamisen kurssi jälkihuuruissa keväällä 2013:

Ero

Nostan sormeni pystyyn. Haluaisin vielä yhden. Kyllä, viskiä niin kuin edellinenkin. Juon niin monta, että mieli turtuu edes hetkeksi.  Minä ja Ville erottiin kolme päivää, kahdeksan tuntia ja kymmenen minuuttia sitten.  Päähän ja sydämeen sattuu, kun ajattelee sen olevan mennyttä. Yöt ovat olleet kaikkein vaikeimpia. Nytkin olen täällä vain sen takia, että aika kuluisi. Viisarit kulkisivat yli puolen yön. Aamuyöllä aivot ovat niin huurtuneet väsymyksestä, että voisi pystyä nukkumaankin, sitten. Voi, kun nuo oldies:it soisivat kovempaa, uppoutuisin niihin.  Ehkä huomenna tämä on helpommin siedettävissä. Ei, minä vain narutan itseäni. Minä tarvitsen ja kaipaan sitä, että Ville halaa minua nukkumaan mennessä ja herätessä.

Mä liikuin tänään toisen kanssa. Kaverit kysyivät, että eikö ole vielä liian aikaista, kaikkihan tapahtui vasta kolme päivää sitten. Mä nauroin ja sanoin, että oon päässyt sen yli ja mennyt eteenpäin. Että Sara ja mä ei edes loppujen lopuksi sovittu yhteen. Nyt mä istun yksin meidän kämpässä, josta Sara lähti ja kaipaan sitä helvetisti. Kolmas väkevä ryyppy ei paljoa auta. Mä onnistuin huijaamaan mun parhaita kavereita ja sitä tyttöä, mutta itsepetos on vaativampi laji. Saralla oli tapana pussata kaikki huolet pois musta.

Puhun totta, kun sanon, että mikään ei oikeastaan ollut huonosti. Me rakastettiin toisiamme valtavasti. Minä ihmettelin aina, miten Villen kaltainen jätkä kesti minua ja luonnettani. Se olisi saanut kenet tahansa, mutta valitsi minut. Villen mielestä minun jatkuva vittuiluni oli seksikästä, mutta välillä se kyllästyi ja valitti, etten minä koskaan sano mitään suoraan, ilman taka-ajatusta. Yhtenä yönä minä tunnistin sille, että pelkään jonkun vievän sen minulta. Mä olisin tyhmä, jos jättäsin jonkun sun kaltaisen, se sanoi ja minä nukuin loppuviikon yöt kuin lapsi. Ville piti lupauksensa, vaikka se oli tänään nähty jonkun toisen kanssa. Minä tiedän, että se on Villen tapa selviytyä tästä paskasta. Rakkaus on julma. Se satuttaa vielä kaiken päätyttyä.

Mä ajattelin tietäväni, mitä rakkaus on silloin, kun olin tavannut Saran. Kaikki aikaisemmat tytöt tuntuivat pelkiltä ihastuksilta häneen verrattuna. Ja muutama päivä sitten mun oli sanottava se, mitä en olis koskaan Saralle halunnut sanoa. Erotaan, se on kummallekin parasta. Ei se varsinaisesti yllätys ollu, homma oli ollut ilmassa jo pidemmän aikaa. Sara lähti heti. Pakkasi vain välttämättömiä tavaroita mukaan ja meni frendilleen. Sillä oli oikeus suuttua. Mä tiedän, että se olis sallinut mulle saman, jos olisi itse ottanut asian esille. Mä odotin kuitenkin Saraa kotiin illaksi. Mä voisin nukkua sohvalla ja se sängyssä. Voitaisiin jutella aamulla. Kello tuli kymmenen eikä Sara tullut. Silloin mä tajusin, ettei se tulisikaan. Se oli sanonut kerran, että jos joskus erotaan, niin täytyy repäistä saman tien kunnolla. Muuten me ollaan ikuisessa on-off:ssa, mikä ei ole kummallekaan hyväksi. Se on oikeessa ja on mun oma virheeni olettaa jotain muuta.

Minun olisi pitänyt välillä vain purra kieltäni ja pitää typerä turpani kiinni. Tiedättehän, antaa vaan olla. Mutta en minä voinut. En voinut mitään itselleni. Ja nyt kaikki on niin väärin kun olla voi.

Mä en voi hyväksyä, että oon kadottanu Saran elämästäni. Mä pitelin siitä kiinni niin kauan. Nyt se ei enää koskaan tule takaisin. Ja maailma on kääntyny väärinpäin kysymättä lupaa kummaltakaan.

Tiedän, olen hölmö, mutta tarvitsen sinua vielä kaiken jälkeenkin.

Oon vain hölmö, joka rakastaa sinua vielä kaiken jälkeenkin.

                                               

                                                            -Roona-



PS. Tämä perustuu todella vahvasti Christinan Just a Fool (feat. Blake Shelton) -biisiin. Käy kuuntelemassa, jos et usko ;)