Elokuvissa XXIX: Van Gogh – Ikuisuuden porteilla

Moikka!

Elokuva keskittyy Vincent van Goghin viimeisiin vuosiin ja taiteilijan Ranskan Arlesissa viettämään tuotteliaaseen kauteen. Pääosassa nähdään roolistaan Oscar-ehdokkuuden saanut Willem Dafoe. Matkaa etelän kirkkaampaan ja lämpimämpään valoon sävyttävät myrskyisä ystävyys Paul Gauguinin (Oscar Isaac) kanssa – ja Vincent oman mielenterveyden järkkyminen. Epäilijöistä ja pilkkaajista välittämättä, vaatimattomissa oloissa työskennellen van Gogh loi joukon maailman rakastetuimpia taideteoksia. Hänen tärkeimpänä tukijanaan toimi pikkuveli Theo (Rupert Friend), joka näki Vincentissä tulevien sukupolvien tulkin. Leffan muissa rooleissa nähdään mm. Mads Mikkelsen, Emmanuelle Seigner ja Mathieu Amalric. Elokuvan on ohjannut Julian Schnabel.

Käsivarakamera ei ole kiva keksintö. Ymmärrän kyllä, että sillä pyritään näyttämään Vincentin mielen näkökulmaa, mutta suurimmaksi osaksi se ei toiminut mielestäni yhtään. Suoraan sanoen minulle tuli välillä paha olo. Dafoe osasi näytellä erittäin hyvin van Goghin kuumeisutta maalatessa ja muutenkin ilman käsivarakuvauksen tuomaa efektiäkin. Ensimmäinen kohtaus, jossa käsivarassa oli jotain järkeä, oli mielestäni se, jossa lapset juoksivat Vincentin luo tämän maalatessa puun juuria. Jos verrataan ihan äärimmäisyyksiin, leffan alku oli kuin keikkuen itsestä kuvattu Youtube-video. Jopa silloin, kun Vicentin molemmat kädet näkyivät kuvassa näytti siltä, että hän itse pitää kameraa kolmannella näkymättömällä kädellä ja kuvaa itseään. Minulle tuli kohtauksesta liian moderni olo.

Ihmettelin myös alun kylmää väripalettia, mutta siihen tuli nopeasti tyydyttävä selitys, kun alettiin nähdä valo ja värit Vincentin silmin – roppakaupalla lämmintä keltaista. Gauguin oli jotenkin todella tavallinen. Minulla ei ole käsitystä van Goghin ja Gauguinin suhteesta – siis muuta kuin elokuvan antama – enkä ole lukenut esim. vertailua heidän taiteestaan. Gauguin vain jäi minulle vaisuksi ja tavalliseksi. Olen pitänyt hänen aikojaan kaukasissa paikoissa (esim. Martiniquella, josta leffassakin puhutaan) jännittävänä, mutta tässä sekin tuntui laimealta. Mutta enpä ollut tiennytkään, että korvan leikkaaminen johtui riidasta ja Gauguinin lähdöstä Arlesista.

Palataan vielä aivan alkuun, nimittäin musta ruutu ja Vincent ääni kertomassa siitä, että toivoisi jonkun puhuvan hänelle, antavan luonnostella itsensä, kysyvän onko nälkä, oli samaistuttava ja antoi siitä miten Vincent aiotaan esittää hyvän kuvan. Vincentin ja Theon suhde oli todella suloinen. Luulin leffaa katsoessani, että Theo oli veljeksistä vanhempi, mutta se olikin toisin päin.  Theo kiipesi Vincentin viereen sänkyyn sairaalassakin aivan kuin oli tehnyt lapsena.

Vincent on jotenkin lapsenomainen koko ajan. Hän ei muista, mitä tekee, vaikka arvelee tehneesä jotain pahaa. Hän tuntuu kauhean viattomalta ja luonnolliselta. Paha maailma ei ole päässyt tuhoamaan silmää, joka näkee ikuisuuden porttien tuolle puolen. Pidin Vincentin pohdinnoista, koska minä, tuota, ymmärsin niitä. Tai ehkä en ymmärtänyt, mutta kykenin vahvasti samaistumaan jollain tasolla. Lisäksi kohtaukset, joissa hän pyrkii fyysisesti tuntemaan maan ja tuulen kasvoillaan olivat kauniita. Leffassa pääsee tietysti tutustumaan paljon myös van Goghin maalausprosessiiin ja –tekniikkaan. Elokuva on mielenkiintoinen katsaus kuuluisan taitelijan elämään, mikäli vain kestää käsivarajaksot tulematta merisairaaksi.

                                                               -Roona-

Paluu (Ragar 6)

Moikka!

Viime heinäkuulla olen julkaissut tätä viimeksi. Nytkin sanoisin, että tämä on viimeinen osa, mutta ei luultavasti ole

Oli kulunut viisi vuotta. Viisi perin onnellista vuotta, Ragar ajatteli. Hän oli lähtenyt raskain mielin ja arvellut, ettei erityisesti nauttisi tulevasta. Kuitenkin hän oli löytänyt tasapainoa, jota ei ollut edes osannut kaivata. Aika itsensäkaltaisten parissa lohikäärmeyhteisössä oli kasvattanut häntä. Ja hän oli löytänyt puolison! Tietysti vain lohikäärmepuoliskolleen, hän halusi Zivaa ihmisenä ihan yhtä vähän kuin Ziva häntä. Itseasiassa Ziva halusi olla ihmismuodossa niin vähän kuin mahdollista. Hän oli pyytänyt kohteliaisuudesta tyttöä mukaankin, mutta tämä kieltäytyi ja sanoi vain, että niin pitkään kuin Ragarin lohikäärmepuoli ei katsellut muita, ihminen sai tehdä mitä halusi. Niinpä hän oli palannut entisille kotikonnuilleen yksinäisenä matkalaisena.

Repin ei ollut vastannut yhteenkään hänen kirjeeseensä näiden viiden vuoden aikana. Eipä suurimmassa osassa paljon vastattavaa ollut, sillä kun Ragar huomasi pitkien rustausten lähettämisen turhaksi, hän oli tyytynyt kirjoittamaan vain, että voi hyvin ja toivonut Repinille, Somalle ja Sevalle hyvää. Parakeilta oli löytynyt joitakin tuttuja, jotka olivat paiskoneet Ragaria selkään ja kyselleet, missä hän oli työskennelyt viime vuodet. Hän oli vastannut kierrellen ja ihmetellyt vastaan, etteikö miehillä ollut tarjota ryyppyä vanhalle kaverille. Tietysti joltakin löytyi pullo ja Ragar oli viettänyt oikein hauskan hetken kuunnellen kuulumisia ja juoruja. Lopulta hän oli kysynyt mahtoiko Repin vaimonsa kanssa asua vielä samassa talossa kuin viisi vuotta sitten. Toiset menivät vaikeiksi ja mutisivat, että mihinkäs se siitä, isä vieläkin seudun rikkain mies, mihinkäs se siitä totisesti. Tunnelma oli muuttunut ja Ragar katsoi parhaaksi lähteä.

Hän kysäisi vielä eräältä kojunsa luona huutelevalta kauppiaalta Repinin asuinpaikkaa, jonka paksu herra neuvoikin oikein auliisti. Ragar katseli tuttua ovea. Maali oli haalistunut, mutta se oli hyvä merkki ja kertoi avioliiton kestämisestä. Ragar kopautti kolkuttimella pari kertaa päättäväisesti, vaikka vatsanpohjassa nakersi pieni epäilys. Ovi avattiin hetken kuluttua ja sen raosta kurkisti piika. 

”Päivää herra. Mitä asiaa teillä on tänään”, hän sanoi ystävällisesti. 

”Tahtoisin tavata Repin-herran, mikäli se on mahdollista.” 

Piika aikoi vastata juuri, kun jostain hänen takaansa kuului kysymys: ”Kuka siellä oikein on, Elisa?” 

”Joku herra kyselee isäntää, rouva”, piika huusi olkansa yli. Seuraavaksi tyttö työnnettiin syrjään ovi avautui enemmän ja Soma seisoi Ragarin edessä.

”Pyydän anteeksi tänään miehelleni ei oikein sovi. Ehkä....” 

Soman puhe katkesi sillä sekunnilla, kun hän vaikutti tunnistavan Ragarin. 

”Tule sisään.” Nainen veti hänet yllättävän nopeasti eteisen puolelle. 

”Elisa ottaa takkisi. Menkäämme alakerran saliin.” 

Ragar seurasi hämmentyneenä, sillä hänen muistikuvissaan Soma oli arempi ja pehmeämpi kuin hänet vastaanottanut nainen. He istuutivat hienohin nojatuoleihin ja saivat virvokkeita, jonka jälkeen Soma ajoi palvelustytön pois. Nämä nojatuolit olivat kirjastossa, Ragar ajatteli itsekseen särpiessään juomaa, miksi ne on tuotu tänne. 

”Sinä olet siis palannut. Käymäänkö vain?”, Soma tiedusti tutummalla nuotilla. 

”Tuota, en ole ajatellut sitä vielä. Ajattelin vain, että teitä olisi mukava nähdä. Repin ei ole vastannut yhteenkään kirjeeseeni”, Ragar empi sanoissaan.

”Voi, Ragar”, Soma henkäisi. Hänen ryhtinsä valahti hieman ja Ragar huomasi kuinka topakan vaimon julkisivu suli. ”Tiedän, ettei Repin vastannut sinulle, koska näin, miten hän poltti ainakin alkupään kirjeesi niitä edes lukematta.” 

Ragar katseli Somaa, jonka silmissä heijastui surun lisäksi epätoivoa. Häntä kylmäsi hieman ja hän kysyi: ”Ei kai Repin ole laiminlyönyt sinua ja Sevaa?” 

Soma kohotti katseensa sylistään ja onnistui muodostamaan pienen hymyn. ”Ei suinkaan. Minulla on kaikkea mitä voi toivoa ja onhan hän antanut minulle Sevan lisäksi myös Sirin”, Soma totesi ja näytti muistavan jotain. ”Sinä et tietenkään tiedä Siristä. Repin oli niin onnellinen pienestä tyttärestä, mutta hänen tyhmä ylpeytensä ei antanut edes sillä kertaa periksi kirjoittaa sinulle.”

Ragar nieleskeli. Hän oli odottanutkin, että viiden vuoden aika olisi tapahtunut paljon, mutta oli karvasta, ettei Repin ollut voinut lähettää hänelle vaikka kylmää ilmoittavaa viestiä tyttärensä syntymästä. 

”Ei se mitään. Mukava kuulla, että teillä on kuitenkin hyvä olla,” hän sai sanotuksi. 

”Hänellä ei ole”, Soma sopersi. ”Minä... Ragar, kuulen hänen joskus öisin toistelevan nimeäsi unissaan.” 

Salin oven takaa portaista kuului ryminää kuin joku toistaitoinen olisi yrittänyt laskeutua niitä. Soman silmät paljastivat Ragarille, että tulijan täytyi olla Repin. 

”Soma, onko meillä vieras?” tuttu ääni huusikin pian. 

Salin ovi avautui ja Repin astui sisälle ryppyisissä ja huolittelemattomissa vaatteissa. Hänen katseensa kävi ensin Somassa, tarkentui sitten vieraaseen ja tunnisti tämän. ”Sinä... Mitä sinä täällä... Painu hiiteen... Soma, tule tänne”, hän mokelsi silmät leimuten. Soma lähtikin häntä kohti, mutta pysähtyi puolitiehen.

”Hienoa, että tulit alas. Minun oli tarkoitus lähteä lasten kanssa vierailemaan äitisi luona, mutta olisi epäkohteliasta jättää vieras yksin. Nythän sinä voit jäädä viihdyttämää häntä.” 

Repin näytti täydellisen hölmistyneeltä vaimonsa sanoista eikä Ragarista voinut sanoa yhtään parempaa. Ovi oli unohtunut auki ja Soma alkoi tehdä lähtöä. ”Teillä onkin varmasti paljon puhuttavaa, kun viime kerrasta on niin pitkä aika”, hän touhusi ja kutsui: ”Seva me lähdemme käymään mummin luona. Tule sanomaan isälle hei-hei.” 

Pikkupoika viiletti edelleen hämmennyksestä mykän isänsä luo, sanoi jotain ja Repin taputti häntä hajamielisesti päähän. Sitten Soma hoputti pojan pois ja sulki oven perässään. Lukon loksahtaessa oli kuin taika olisi rauennut.

Repin käveli hitaasti istumaan Soman tyhjäksi jättämään tuoliin. ”En halua jutella kanssasi, joten sinä voit häipyä heti, kunhan Soma ja lapset ovat menneet”, hän murahti Ragarille. 

Ragar kohautti harteitaan. Asioihin olisi tartuttava nyt. ”Jotta pääsisit unissasi itkemään nimeäni. Soma mainitsi jostakin sellaisesta”, hän livautti. 

Repinin silmät rävähtivät sellaiseen liekkiin, että Ragar ehti jo katua sanojaan. Mutta raivo ei ulottunutkaan muualle ja toveri jäi huokaisten istumaan. ”Minä näin unia, koska niille ei voinut valehdella”, Repin toisti karheasti. 

”Mutta sinulla varmasti oli hyvinkin onnellista.” Äänessä kuulsi katkeruus. 

”Niin, minä olen ymmätänyt monia asioita”, Ragar vastasi nyökkäillen. ”Esimerkiksi lohikäärmepuolisoni sai minut ymmärtämään, kuinka paljon kaipaan ja tarvitsen sinua.” 

Repin tuijotti häntä hetken suu auki. ”Siis lohikäärmetyttösi tietää meistä. Eikö hän... mitä hän sanoo siitä?”

”Ziva haluaa olla mielummin lohikäärme. Hän ei ottaisi ketään ihmistä vuoteeseensa, kaikkein vähiten minut. Lohikäärmemuodossa me sovimme yhteen eri tavalla. Joten siksi minä tulin takaisin.” Ragar toivoi, että selitys olisi riittävä, myöhemmin voitaisiin kertoa pidempiä tarinoita. 

Repin oli noussut ja kävellyt nurkassa olevan senkin luo. Hän viittoi Ragaria luokseen ja kun tämä tuli likisti hänet syliinsä. 

”Älä luule, mokoma lisko, että annan anteeksi näin helposti. Mutta olen odottanut viisi helvetin pitkää vuotta, että saan halata sinua.”

 Ragar hymähti tyytyväisenä, kun Repinin sormet kurottuivat hänen hiuksiinsa ja kaivoi omansa tuttuhin vaaleisiin suortuviin.

                                                             -Roona-

Mietteitä kirjasta XXXVII: Kahdesti haarautuva puu, Maanalainen Sysimetsä ja Ilmestys

Heippa!

Ursula K. Le Guinin Kahdesti haarautuva puu edustaa tulevaisuuden antropologiaksi kutsuttua yhteiskunnallista scifiä. Maasta kotoisin oleva Sutty lähetetään lähettilääksi Akalle, jota hallitsee autoritaarinen Korporaatiovaltio. Korporaatio on pyrkinyt hävittämään kaiken itseään edeltäneen kulttuurin harhaoppisena, mutta Sutty löytää tutkimusaineistoa joen latvuksilla sijaitsevasta maalaiskaupungista. Suuren tarinan kertojat, mazit, pitävät yllä vuosisataisia perinteitä, silläkin uhalla, että heidät vangitaan ja lähetetään uudelleenkoulutusleireille. Sutty tutustuu kokonaiseen salaiseen kulttuuriin tai – kuten hän pian itsekin tajuaa – vain pieneen osaan siitä. Pääseekö hän matkustamaan Silong vuorelle, jossa sijaitsee viimeinen tiedon linnoitus? Entä onko se turvallista, kun Korporaatiolla on valvojansa myös Okzat-Ozkatissa?

Le Guinin kirjat vetoavat minuun kauniin kielensä vuoksi. Lisäksi Kahdesti haarautuvan puun antropologinen ja historian tutkimuksellinen näkökulma oli omiaan kiinnostamaan minua. Tutkijan unelma olisi päästä tutkimaan noin rikasta katoavaa kulttuuria, joskaan ei noissa oloissa. Akalla kuri on tiukkaa ja he ovat ottaneet esimerkin suuresta esikuvastaan Maasta. Ja huonon esimerkin, kuten Suttykin toteaa hiljaa mielessään. Akalaisilla ei näytä olevan hajuakaan, että Maan diktatuurilla hallinta meni pahasti pieleen. Kirja käsittelee laajoja poliittisia, uskonnollisia, filosofisia ja humanistisia kysymyksiä tarinan eri tasoilla. Ja tietysti myös seksuaalisia, onhan Sutty avoimesti lesbo, mikä on Akalla ankarasti kielletty. Kiinostava teos, joskin olen pitänyt aiemmin lukemistani Le Guineista enemmän.

Maanalainen Sysimetsä on Colin Meloy Sysimetsän kronikat –sarjan toinen osa. Siitä lähtien, kun Prue McKeel pelasti pikkuveljensä ja palasi kotiin Tiettömästä korvesta, elämä on ollut melkoisen tylsän tuntuista. Opettaja puuttuu jo haaveilevan Pruen huonoihin arvosanoihin. Prue palaa mielessään vehreään, villiin Sysimetsään. Samaan aikaan Sysimetsässä Pruen ystävä Curtis kouluttautuu ryöväiruhtinas Brendanin opastuksella oikeaksi ryöväriksi. Ankara talvi kuitenkin koettelee metsän asukkaita, pelottavista salamurhaajista puhumattakaan. Metsän rajojen rauhaa uhkaa myös teollisuuspamppu, joka suunnittelee Tiettömän korven valtaamista ja riistoa. Prue ja Curtis löyttäytyvät jälleen yhteen elämänsä suurimman haasteen edessä pelastaakseen Sysimetsän.

Saduksi Maanalainen Sysimetsä tarjoaa varsin synkkiä sävyjä – osittain jopa synkempiä kuin sarjan ensimmäinen osa. Joffrey Unthankin pakkomielle tuhota metsä ja hänen yhdistetty konepaja-orpokotinsa, ryövärileirin tuho ja salamurhaajaketut, noin muutamia mainitakseni. Nämä kyllä miellyttävät aikuista lukijaa,ei siinä mitään,  mutta saattavat olla pelottavia lapselle. Curtisin sisaret Rachel ja Elise ovat pirteä lisä hahmojoukkoon. He joutuvat viikoksi ”hoitoon” Unthankin orpokotiin, kun vanhemmat lähtevät etsimään Curtista Istanbulista. Tarina kaivaa kuitenkin synkistelystäkin huumoria ja ainahan puhuvat eläimet ovat hauskoja. On selvää, että kyseessä on väliosa, sen verran pahasti kirja loppuu kesken.

Ilmestys on C. J. Sansomin neljäs Matthew Shardlake –romaani. Lakimies Shardlake on vannonut, ettei hän enää sekaannu valtion saati kuningas Henrik VIII:n asioihin vaan keskittyy auttamaan Lontoon vähäosaisia. Hän on luvannut edustaa köyhän pariskunnan poikaa, joka on suljettu Bedlamin pahamaineiseen mielisairaalaan uskonnollisten harhojensa vuoksi. Mutta kun Shardlaken läheinen kollega murhataan raa´asti, hän joutuu jälleen uhmaamaan hovia, joka näyttää haluavan vaieta murhan kuoliaaksi. Sitten uhreja ilmaantuu lisää. Näyttää siltä, että ennennäkemättömän julman tappajan motiivit ovat raamatulliset, eikä tämä aio lopettaa työtään kesken. Entä kuinka kaikkeen liittyy kuninkaan kosiskelema lady Latimer, Katariina Parr?

Ihanaa raamatullisia motiiveja! Olin koukutettu siinä vaiheessa, kun motiivin ilmestyi kuvioihin. Kirjan nimen mukaisesti murhaaja on siis lukenut Ilmestyskirjaa vähän turhan tarkasti ja vakavasti. Matthew`n kuolleen kollegansa lesken kosiskelu (sopivaisen suruajan jälkeen tietenkin) ja tunteet tätä kohtaan olivat söpöjä. Ihmettelin kirjailijan ratkaisua katkaista Shardlaken palvelija Barakin ja hänen vaimonsa välit, mutta siirrolla saatiin kyllä joku ”perheestä” palatsin sisälle, mikä on hyvä juonilankojen sytyke seuraavia osia ajatellen. Bedlam kuulostaa ilkeältä paikalta ja hoitokeinot olemattomilta, mutta jäivätkö meiltä (ja Matthew´lta) pahimmat tapaukset näkemättä. Vai nähdäänkö kaikki tapaukset, joihin kirjassa tutustutaan vain niin inhimillisessä valossa, että ennakkoluuloihin huutavista ja kuolaavista hulluista ei jää tilaa? Seuraavaksi olisi tarkoitus päästä tarttumaan sarjan alkuosiin, joita en ole vielä lukenut, kun ne ovat olleet niin ahkerasti lainassa kirjastosta.

                                                        -Roona-

Kuolema kolkuttaa ovelle

Moikka!

Heräsin myöhään eräänä kesäisenä sunnuntaina. Tukkani oli pörrössä ja eilisilta oli mennyt pitkäksi, kun kömmin keittöön kaapiakseni jotain aamiaiseksi. Olin juuri nauttimassa sokerimuromössöäni terveellisen appelsiinimehun kera, kun oveen koputettiin jämäkästi. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kuka helvetti tähän aikaan, vaikka kello lähenteli jo puolta päivää. Raahauduin ovelle tukka edelleen harakanpesää muistuttaen ja pyykkikorin päältä kaivetut lököcollaget jalassa. Kuului uusi, yhtä tyynen rauhallinen, mutta jämäkkä koputus. Mitä saakutin iloa on koputtaa uudestaan, jos sitä ei tee vihaisesti tai hermostuneesti, mietin ärsyyntyneenä. Käänsin nuppia ja ovi avautui kesän kirkkaaseen huomiseen ja henkilölle, joka seisoi sen takana.

Minun oli pakko hetken miettiä, että oliko koko juttu vain pöhnäisten aivojeni huono vitsi, mutta sitten pitkään mustaan hupulliseen takkiin – tai pikemminkin kaapuun – pukeutunut henkilö puhui äänellä, joka ei oikein tuntunut tulevan mistään.

”Eugene Fitzherbert?”

Nimi soitti kumma kyllä päässäni jotain kelloa. ”Ei asu enää täällä”, tokaisin ja jatkoin muistellen vanhaa herraa, jolta olimme ostaneet talon: ”Eikä herra Fitzherbert varmaan olisi kiinnostunut larppauksesta. Tai kuulemaan herrastasi Darth Vaderista.”

Päästin pienen myötähäpeää aiheuttavan röhönaurun erinomaisen lohkaisuni päälle. Mies – olin äänestä päätellyt hänen olevan mies – vaikutti hämmentyneeltä, vaikka en voinutkaan nähdä hänen kasvojaan syvän hupun uumenista.

”On varmaan tapahtunut joku väärinkäsitys. Eugene Fitzherbert ei siis asu täällä?”.

Kysymys kaikui jälleen ei mistään. Aloin kyllästyä koko tyyppiin, hänen pukeutumisleikkiinsä ja lievään, mutta selkeään avuttomuuteensa.

”Kuule, minulla on kyllä hänen numeronsa jossakin. Hän jätti sen, jotta voimme soittaa, jos talon kanssa tulee jotain ongelmia. Tule sisään niin minä etsin sen sinulle ja pääsemme kumpikin jatkamaan elämäämme normaalisti”, töksäytin ja väistin, jotta hän pääsisi tulemaan eteiseen.

Mies jäi kuitenkin ulos. ”Ei minulla ole mitään syytä astua sisälle. Anteeksi tämä väärinkäsitys neiti. Tapaamme joskus myöhemmin uudestaan”, hän sanoi kohteliaasti ja kääntyi lähteäkseen.

”Meinaatko, että tulet hakemaan minut sitten kymmenien vuosien päästä. Sittenhän voidaankin heittää high-fivet tämän tapaamisen ja sen kunniaksi, että ollaan jo vanhoja tuttuja.” Aivoni olivat viimeinkin yhdistäneet miehen asun siihen ilmeisimpään – hän oli pukeutunut Kuolemaksi, itse Grim Reaperiksi. Ajattelin, että niin sanotut kaverini olivat keksineet kaikkien aikojen tyhmimmän pilansa.

”Minä lupaan”, mies sanoi tyynesti olkansa yli.

Hän lipui ensin pihatielle ja siitä kadulle, kunnes en enää nähnyt hänen selkäänsä. Lävitseni kävi silloin väristys ja tajusin, että olin juuri tainnut ihan oikeasti jutella Sielujen hakijan kanssa. Olin aina kuvitellut, että Kuolema on kylmän kalsea tyyppi, mutta huomasin ajattelevani, että enemminkin kyseessä taisi olla kohtelias britti herrasmies.

JK. Tämä raapale on kirjoitettu seuraavaa writing promptia inspiraationa käyttäen:

There’s a thunderous knock at the door. You open it to find an improbably tall, black-robed figure towering over you with a scythe in one bony hand. The figure peers at you for a long moment, then looks down at a clipboard in its other hand. Then back at you. Then back at the paper. It has no apparent face, but you sense that it is puzzled.

                                                           -Roona-

Elokuvissa XXVIII: The Favourite

Heippa!

Englanti käy sotaa Ranskan kanssa 1700-luvun alussa. Tästä huolimatta hovissa on hyvin aikaa vaikkapa ankkojen juoksukilpailuille. Kuningatar Anna on sairas ja hauras ja hänen suosikkinsa lady Sarah Marlborough johtaa maata hänen puolestaan. Lady Sarahin kovia kokenut serkku Abigail saapuu hoviin ja saa paikan keittiöpalvelijana. Pian Abigail valloittaa lady Sarahin ja pääsee tämän seuraneidiksi. Siitä ei ole pitkä matka kuningattaren viereen ja Abigail näkeekin oivan tilaisuuden korvata mennyt huono onnensa paremmalla tulevaisuudella. Pian naiset politikoivat täyttä häkää suosikin paikasta. Kuningattaren, Sarahin ja Abigailin rooleja näyttelevät Olivia Colman, Rachel Weisz ja Emma Stone, jotka ovat kaikki Oscar-ehdokkaina, Colman pääosasta ja Weisz ja Stone sivuosista.

Elokuvan huumori on mustaa. Nimittelyt lentelevät ympäriinsä ja hahmot kertovat naamat peruslukemilla, kuinka ikäviä asioita ovat menneisyydessä kokeneet. Hovissa syödään oksentamiseen asti, asut ovat ylenpalttisia ja pääministeri Godolphin omistaa kaupungin nopeimman ankan, kuningatar taas lauman kaneja muistona menettämistään lapsista. Juoni käsittelee yllättävästi rakkautta ja oikeaa ystävyyttä mielistelyn sijaan. Sarah ja Anna oat ystäviä tavalla, johon Abigail ei tule koskaan yltämään. Ja tämä ei tarkoita kuningattaren seksuaalista tyydyttämistä, joka toki on suosikin tehtävä.

Samoin hahmojen rakennus on mielenkiintoista. Lady Sarah esitellään katsojalle laskelmoivana, kovana ja pahansuisena, naisena, joka käyttää housuja ja ammuskelee pyssyllä. Siis miehenä. Abigail taas on kaunis, viaton ja kärsinyt, minkä Stonen suuret silmät myyvät vielä ekstrahyvin. Tultaessa elokuvan loppuun ovat roolit kääntyneet lähes päälaelleen. Sarah on osoittautunut siksi, jolla oli sydäntä ja Abigail kieroilevaksi ämmäksi.

Kiinnitin paljon huomiota leffan valaistusratkaisuihin. Lady Sarahiin liitetty lämmin, fantasiamainen valo, joka usein näytti olevan lähtöisin lähtöisin elävästä tulesta, loi todella kivan tunnelman. Abigail, joka tavallaan edusti todellisuutta, oli kuvattu kylmässä luonnonvalossa. Samoin kuvakulmat vangitsivat katseeni ajoittain, etenkin usein käytetty tapa kuvata henkilöitä alaviistosta. Puvustus on ensiluokkainen, Oscar-ehdokkaana sekin. Vaikka miehet jäävät leffassa auttamatta toiselle sijalle naisten pistäessä tuulemaan (tai alkaessa parkumaan), eivät he mitään vässyjä ole. Nicholas Hoult tekee hauskan roolityön ihanan ilkeänä herra Harleynä, jonka kanssa Abigail juonii. Lisäksi on pakko sanoa, että ne kanit ja ankat olivat söpöjä.

Ohjaaja Yorgos Lanthimos on tehnyt huomitaherättävän elokuvan. Katsoja saa hämmentyä ja nauraa hörähtääkin muutaman kerran. Ennen kaikkea hän saa kuitenkin vuorollaan kannustaa kumpaakin suosikkia sekä kauhistella ja ihastella elokuvan miehiä. Vaikka etenkin loppuratkaisun osalta taiteellisesta leffasta ei ihan pääsisikään kärryille, jokainen voi taatusti nauttia lavastuksen, pukujen ja maskeerauksen silmänkarkista. Suosittelen, jos haluaa katsoa vähän erilaisen historiallisen elokuvan.

                                

                                                           -Roona-

Mertassa (Livia 7)

Moikka!

Jatkoa Livian matkaan, edellinen osa viime elokuulta!

Merta oli vähintään yhtä suuri kuin sille kurittomasti jostain näkymättömältä vastarannalta hymyilevä Mesta. Yhytimme sattumalta heti satamassa yhden cortinalaisen, joka kertoi ystävällisesti, että seuraava karavaani lähtisi vasta viikon kuluttua. Mies, jonka nimi oli kummallinen kurkkukorahdus (joskin se ilmeisesti kirjoitettiin Ahem), oli erikoiskauppias ja kuului kyseiseen karavaaniin. Harly kyseli kiinnostuneen kuka karavaania mahtoi johtaa, sillä kuten hän mainitsi Ahemille, hän tunsi joitakin karavaaninvetäjiä. Ahem viittasi kameliseraljeille päin ja sanoi, että löytäisimme Arhumin varmaan sieltä. Ei karavaanin johtajilla ole muutakaan tekemistä kuin juopotella siellä sillä aikaa, kun me muut teemme rehellistä työtä leipämme eteen, hän mutisi jättäessään meille hyvästit.

Harly oli kuitenkin tyytyväinen. ”Minä tunnen Arhumin ja hän hyväksyy meidät taatusti mukaan”, hän totesi hymyillen. 

Harlyn sanat kävivät toteen, kun saavuimme seraljiin. Arhum oli isokokoinen ja karkeanäköinen mies, joka karjui palvelijaparoille keskellä pihaa. Joka tapauksessa hän tunnisti Harlyn ja hohotti, että huhu tiesi kertoa, että par kaipasikin eläintenhoitaja-roikalettaan jo takaisin. Hän haisi huumaavalta myskin ja hien sekoitukselta ja nyrpistin nenääni tervehtiessäni häntä, hän sanoi, etteivät hienostelevat pikkuneidit pärjänneet aavikolla. Minä vastasin onnittelemalla häntä siitä, että harvat viitsivät olla peseytymättä niin kauan, että pääsevät hänen vertaisiinsa tuoksahduksiin. Sen kuultuaan Arhum röhähti kurluttavaa nauruun ja hakkasi Harlya selkään sanoen, että minä olin mainio ja että hän suostuisi kyllä kuljettamaan minut yhdessä lastikorissa, vaikka Atossaan asti. Sen jälkeen hän kääntyi jä käveli yhä kurlutellen varjoon kameliensa luokse.

Minulla ei ollut mitään intoa matkustaa koko pitkää taivalta jossakin tunkkaisessa korissa, mutta Harly esti minua ennen kuin ehdin huutaa sen Arhum perään. 

”Ei hän sinua oikeasti koriin laita. Kauppakaravaaneissa vain kulkee harvoin naisia, joten johtajat eivät oikein osaa käyttäytyä heidän kanssaan.” 

Minun puolestani saisivat opetella, ajattelin happamesti mielessäni. Kirpeät ajatukseni piristyivätkin pian, kun Merta kiihotti kaikkia aistejani tuoksuillaan, väriloistollaan ja hillityllä charmillaan. Se oli erikoinen sekoitus Pienmeren toisen puolen arvokasta valkeaa ja ilmeisesti cortinalaista värikkyyttä ja mausteisuutta. Ostimme minulle ensimmäisen cortinailaistyylisen vaatekerran ja myyjä ilahtui ja ihastui ikihyviksi, kun kuuli sen päätyvän parin hoviin. Asuun kuuluivat naiselliset silkkihousut ja –paita sekä kaunis huivi hiusten peitoksi.

Kaduilla oli tungosta etenkin Talissa, kaupunginosassa, jossa meidän majatalomme sijaitsi. Tal oli rakennettu ahtaasti ja epäjärjestykseen eikä asiaa auttanut yhtään se, että pikkukauppiaiden myyntipöydät saattoivat tunkeutua hyvän matkaa kadun puolelle. Ja ne myyjät, he huusivat ja kuuluttivat tuotteista toistensa huutojen aiheuttaman metelin yli. Lisäksi vastaan tuli silloin tällöin pieniä aaseja kuormajuhtina ja lapsia juoksenteli lähes koko ajan aikuisten jaloissa. Tunnelma oli kirjaimellisellisesti käsin kosketeltava ja minä nautin siitä täysin siemauksin. Harlyn oppaaksi palkkaama pikkupoika johdatti meidät majatalolle, jonka nimi oli Talme. Se oli siisti talo ja edusti kaiken hullunmyllyn keskellä sitä hillittyä charmia, josta aiemmin mainitsin. Se olikin kaupunginosamajatalo, joiden ylläpidosta vastasi Mertan kaupungin raati. Me pääsimme sinne, koska Harly oli vilauttanut papereitaan, joissa näkyi, että hän työskenteli parille.

Asetuimme huoneeseen, jonka ikkuna antoi pienelle sisäpihalle päin. Siinä oli kaksi oikein muhevaa vuodetta ja lisäksi pöytä ja tuoli kirjoittamista varten. Potkaisin kengät pois ja heiluttelin jalkojani sängylläni. Harly nyrpisti nenäänsä ja sanoi, että minun olisi viisain pestä pois sukkahiki, jonka pitkä matka oli aiheuttanut. Majatalon palvelusväki hoitaisi ylipäätään kaiken tähän mennessä kertyneen pyykkimme. Siihen oli nyt aikaa, kun jouduimme viettämään viikon täällä. Minusta kyseessä ei ollut joutuminen, sillä Mertasta löytyisi varmasti kaikkea kiinnostavaa viikoksi ja ylikin. Totesin tämän myös Harlylle, joka nauroi ja sanoi, että hänellä alkoi jo olla ikävä kotiin ja siksi kiire päästä sinne. Sillä hetkellä minunkin ylitseni pyyhälsi ikävän aalto ja ajattelin, että äidille olisi varmaan syytä lähettää postikortti, jotta tämä tietäisi, että ainakin Mertassa olin ollut vielä elossa.

Viikkomme sujui kiertelevissä merkeissä. Harly kutsui jälleen pikkulapsia opastamaan meitä tai vain minua muutamaa lanttia vastaan. Rohkeimmat näyttivät minulle kaupungin ulkopuolella sijaitsevaa hautausmaata, jossa oli kerrassaan suurieleisiä vainajien muistomerkkejä. Talin sokkeloisilla kujilla kuljeskelu oli myös mielenkiintoista. Jotkut pojat esittivät miten he nappaavat kulkukissoja ja sitten nylkevät ne. Jälkimmäisestä proseduurista en voi sanoa oikein pitäneeni. Harly tuli kanssani katsomaan hallintokeskustaa ja nautimme iltapäiväkahvia yhdessä pääkadun fiineistä kahviloista. Majatalon ruoka oli erinomaista, mausteista ja maukasta, mutta sen laatua valvottiinkin tarkasti syistä, jotka olen aiemmin jo maininnut. Majatalon johtaja oli itseasiassa cortinalainen, mutta hän oli asunut aika päivät Mertassa. Hänelle, Harlylla ja muutamalla muulla asiakkaalla riitti kaikiksi illoiksi keskusteltavaa, muisteltavaa ja uutisia kerrottavaksi. Minä kuuntelin heiden polveilevaa tarinointiaan ilolla.

Toisiksi viimeisen päivän keskipäivällä Arhum tuli ilmoittamaan hurmaavaan tyyliinsä, että meidän tulisi toimittaa suurin osa tavaroistamme heti seraljiin, jotta kamelit saadaan lastattua ja pääsemme lähtemään heti aamulla. Olin aika varma, että meidän tavaramme olivat kaikkein vähiten vaivaksi, kun kauppiaiden lasteja sidottiin kamelien selkiin, mutta pidin suuni kiinni ja hymyilin nätistä. Joskin hymyni oli sen verran ylimitoitettu, että se näytti lähes irvistykseltä. Harly tyytyi osoittamaan Arhumia palvelijoille, että heidän pitäisi käydä luovuttamassa pakaasimme reppuja lukuunottamatta tälle miehelle seraljiin. Arhum häipyi palvelijat melkein kannoillaan. Huoneessa huomasin, että meille oli jätetty vain välttämättömät hygieniatarvikkeet ja huomisen vaatekerrat. Sinä yönä potkin unissa niin, että Harly vitsaili aamulla, että olinkohan mahtanut saada montakin maalia.

Raahauduimme seraljille varhain, aurinkokin oli vasta nousemassa. Meitä odotti komea näky: kokonainen kamelikaravaani odotteli valmiiksi pakattuna lähtöä. Yksi Arhumin miehistä opasti meidät kameliemme luo ja antoi yksinkertaiset ohjeet siitä, miten eläimet sai lähtemään liikkeelle ja pysähtymään. Seraljin työläiset auttoivat meitä pääsemään otusten selkään toimimalla ihmispenkkeinä. Oli huimaa olla kamelin selässä ensi kertaa, sillä oli paljon korkeammalla kuin hevosella ratsastettaessa. Harly hymyili minulle rohkaisevasti oman yksilönsä päältä. Kun viimeinenkin kauppias oli saapunut ja saatu elikkonsa selkään lähdimme matkalle kohti suurta aavikkoa Arhumin huutojen ja ratsujemme keinunnan tahdittamina.

                                                                    -Roona-

Mietteitä kirjasta XXXVI: On ilo juoda teetä kanssasi, Sovinnontekijän kynsi ja Herodes

Moi!

On ilo juoda teeä kanssasi on espanjalaisen Mamen Sánchezin romaani. Englantilaisen mahtisuvun komea vesa Atticus Craftsman ei koskaan matkusta ilman Earl Grey –teetä ja lempikirjaansa. Kun hänet lähetetään Madridiin lakkauttamaan Librarte –kirjallisuuslehteä, hän pakkaa laukkuunsa molemmat. Lehden hurmaavat työntekijät Berta, Soleá, María, Asunción ja Gabriela eivät niin vain lakkauttamiseen alistu. Persoonalliset naiset keittävät kokoon suunnitelman työpaikkansa pelastamiseksi. Ja minkälaisen suunnitelman! Ainakin siihen liittyvät espanjalaiset kitarat ja kuuma Granada. Ja mitä tekemistä Atticus Craftsmanin katoamisella on tämän kaiken kanssa?

Intohimoiset espanjalaiset ja jäykät britit yhdistyvät ja tulos on vähintäänkin hersyvä. Librarten työntekijät ovat kaikki mainioita hahmoja ja sopivat hyvin toistensa lomaan. Ja Atticuksen perhe, jossa miesten nimet oli otettu kuuluisista romaaneista, oli hauska täsmäisku tälläiselle kirjafriikille. Kirja sopi hyvin niihin tunnelmiin, kun pian oli edessä matka Sevillaan. Tapahtumat sijoittuvat tietysi Madridiin, mutta ainakin espanjalaiset häät siinä pidettiin (tai siis Espanjan mustalaisten häät). Monipäiväiset häät ja brittien järkytys niistä oli hauskaa luettavaa. On ilo juoda teetä kanssasi on erittäin hyvä lukuromaani ja suosittelen sitä akuuttiin Espanjan matkakuumeeseen kuin lämpimän kesäpäivän lukemiseksi. Ja tietenkin Atticuksen kunniaksi sen kanssa voi nauttia kupin Earl Greytä!

Sovinnontekijän kynsi on Gene Wolfen Uuden auringon kirja –sarjan toinen osa. Severian, kiduttajien killan oppipoika, karkotettiin hänen osoitettuaan myötätuntoa uhrilleen. Nyt hän jatkaa miekkansa Terminus Estin turvin matkaansa kohti kaukaista Traakiaa, missä hänen on määrä työskennellä pyövelinä. Matkalla hän joutuu harjoittamaan ammattiaan ja kohtaa niin ihmisapinoita, ritareita, ystäviä kuin vihollisiakin. Kuolevan auringon alla unenomainen kauneus yhdistyy vaikuttaviin painajaisnäkyihin ja Severianin mukanaan kantava harvinainen jalokivi kykenee loistamaan kuin ennustettu uusi aurinko. Severian pääsee myös tapaamaan elämänsä suunnan muuttaneen kapinallisen, Vodaluksen, sekä autarkinpalatsiin saakka.

Minä taidan kuulua niihin, jotka eivät pääse tästä sarjasta täysin jyvälle. Juoni on hieman vaikealukuinen,  mutta se vielä menisi, jollei kirja itse mainostaisi omaa vaikeuttaan. Severianhan on itse tarinan kirjoittaja (siis joskus monen vuoden kuluttua kirjan nykyhetkestä, jonkunlaiset muistelmat kai), ja kommentoikin usein lukujen lopuksi, että ymmärrän jos sinä rakas lukija et enää halua jatkaa tätä tarinaa kanssani, kun se on niin haastava ja haastavammaksi vain käy. Tykkään kuitenkin monista tarinan elementeistä esimerkiksi keijujen maailmasta ja unipalatsista ja näiden ja todellisen maailman vaihtelusta. Vähän olen pohdiskellut luenko enää jatko-osia, mutta katsotaan miltä tuntuu. Tietyille asioille kyllä kiinnostaisi saada selitys ja vastaus.

Asko Sahlbergin historiallinen romaani Herodes kertoo Galilean ja Perean ruhtinas Herodes Antipaasta, joka yrittää ymmärtää osaansa vuosien armottomassa vyöryssä: valtaistelut ja juonittelut, sota ja rakkaus, kristinuskon aamunkoitto. Häntä on jäänyt painamaan sovittamaton synti, suuren profeetan kohtalo, mutta onko hän sittenkin tehnyt pahimman rikoksensa itseään kohtaan? Galilea ja Herodeen hallintokaupunki Tiberias näyttäytyvät ruhtinaalleen lähes maanpäällisenä paratiisina, jota Jerusalemiin temppelin paasaavat papit häiritsevät harvakseltaan. Ja kuka voisi toivoa parempia alaisia kuin hyvää palvelijaa Joosafatia, joka on pelastanut isäntänsä hengen useampaankin kertaan ja sotilaiden päällikköä Beria, joka on härkä mieheksi.

Tämä on vielä parempi kuin Sahlbergin romaani Pontius Pilatuksesta, joka sekin oli loistava. Sahlberg käyttää kaunismuotoista kieltä ja antaa henkilöistään inhimillisen ja positiivisenkin kuvan. Lisäksi hän tekee kiinnostavaa historian fiktioittamista. Alkukristityt esimerkiksi saavat idean evankeliumien ylöskirjoittamiseen keneltä muulta kuin Herodes Antipaalta. Ja tietysti Johannes Kastaja ja Jeesus esiintyvät hahmoina romaanissa. Herodes ei muuten usko, että länkisäärisestä ja pienestä Jeesuksesta voisi tulla minkä suuren uskonnon johtajaa; pikemmin hänen ”luottamuksensa” on Johanneksessa. Palvelija Joosafatin hahmo oli hauska ja hyvin kirjoitettu, vaikka hänelle kävikin huonosti. Suosittelen kumpaakin romaania aivan yhtä lämpimästi kuin Conn Igguldenin kirjoja ja se on paljon sanottu.

                                                               -Roona-