Mitä on olla tyhmä

Heippa!

Mitä on olla tyhmä? Mitä on sylkeä verta, kun leuasta on kuulunut ikävä rusahdus? Tuona hetkenä en olisi osannut vastata noihin kysymyksiin. Ei sillä, että minun olisi tarvinnut. Joku muu makasi maassa edessämme ja arvelin hänen pohtivan juurikin noita kysymyksiä. Tietenkin minua oli joskus mujautettu leukaan aika makeasti. Se oli tapahtunut paskapäisen velipuoleni toimesta, kun olimme lapsia. 

Hänen iänkaikkinen valituksen aiheensa oli ollut se, etten ollut tarpeeksi tyttömäinen. Helvettiäkö se hänelle kuului, vaikka olisin ollut ankkamainen. Hän häipyi kotoa 17-vuotiaana ja saimme myöhemmin kuulla, että hän oli kohdannut loppunsa erään raivostuneen aviomiehen käsissä. Tahvo oli lyönyt vaimon, joka oli hänen jonkinlainen salarakas-heilansa, silmän mustaksi ja nenän verille. Puoliso ei ollut pitänyt tästä ja oli kolauttanut rakasta perheenjäsentämme hieman liian kovaa takaraivoon. Se oli sen tarun päätös.

Maassa makaaja päästi hiljaisen valituksen. Misty silmäsi minua, mutta hän sai minun puolestani hoitaa homman loppuun. Oli vain jotenkin ylen kiihdyttävää pitää saapastaan jo murtuneilla leukaperillä. Veri haisi nenään. En minä erityisesti nauttinut väkivallasta, vaikka Joe kutsikin minua ”sen luokan hulluksi”. Itse asiassa Joe itse oli huomattavasti väkivaltaan taipuvaisempi ja lisäksi hänen piti aika ajoin saada hakata jotakuta tyydyttääkseen jotain karmivaa alkukantaista viettiiään. Joe oli kaiken kaikkiaan niitä ihmisiä, joilla ei mitään tajua hienovaraisuudesta ja hän oli jo varmaan tympääntynyt siihen, etten ollut vielä murskannut leukaluuta ja sen jälkeen vielä tallonut muutakin kalloa pirstaleiksi. Joe oli yksinkertainen ja siksi Mistyn oli helppo ohjailla häntä, kunhan muisti laskea pojan silloin tällöin päästelemään höyryjä.

Vedin kenkäni hitaasti pois miehen kasvojen yltä ja siirryin pikaisilla askelilla sivummalle. Misty tuli miltei heti paikalleni, joskin hän vain seisoi uhrimme naaman vieressä. Ambers tuli hänen viereensä ja Joe asettui miehen jalkopäähän kuin tähteitä odottava koira. Käänsin selkäni, kun kuulin Mistyn alkavan esittää kysymyksiä ja harpoin teltoillemme. 

Kuu ja tähdet paistoivat niin kirkkaasti, että saatoin nähdä aavikkokaupungin silhuetin. Vihasin joutomailla kuljeskelua, mutta löytääksemme tämän henkilön meidän oli ollut pakko tulla tänne jumalan selän taakse. Kojootit ulvoivat jossakin kaukana ja minua puistatti. Olisin ollut huomattavasti mielummin kaupungissa, jossa taitoni pääsivät oikeuksiinsa. Tökin hiillosta, jotta se syttyisi uudelleen. Takaani kuului miespolon säälittäviä ulvaisuja.

Kävin lämmittelemään käsiäni uudelleen virinneen tulen ääreen ja kaivelin taskustani kuivalihaa. Jotkut söivät sitä huvitellakseen, mitä en voinut ymmärtää. Pureskelin sitkeitä paloja miettien kenen koplaan liittyisin, kun tämä tehtävä olisi suoritettu. Mistyn seuraava keikka oli poissa laskuista, koska se sisälsi lisää vaeltelua joutomailla. Ehkä hyppäisin portailla paljon ylemmäksi ja osallistuisin jonkun poliitikon juonitteluihin. Eksklusiivisena seuralaisena esiintyminen takasi ainakin sen, että sai käyttää hyvin hienoja vaatteita. Itse asiassa juuri sillä tavoin olin tavannut Mistyn ensimmäistä kertaa. Erään aatelisen talossa oli järjestetty hulppeat juhlat ja minä olin ollut toisen, pienemmän aatelisen maksettu seuralainen. Misty oli samaisissa juhlissa ”tahdikkaissa hämärä hommissa”, kuten niitä alan miesten keskuudessa kutsuttiin. Me päädyimme illan päätteeksi samaan sänkyyn.

Voisin tiedustella madame Jenningsiltä olisiko hänellä jotain tai mennä suoraan Nervesharkin ruhtinaan hoviin ja ojentaa kutsun, jonka ruhtinaan poika oli minulle muutama vuosi sitten tanssiaisissa antanut. Ajatukseni katkesivat, kun pojat tulivat takaisin ja Joe rämähti istumaan viereeni. Hän tunki kätensä lupia kysymättä taskuuni ja kohotti sen ulos täynnä koppuraisia lihasuikaleita. He olivat jo haudanneet vainajan, vaikka kaiken säädyllisyyden mukaan olisi pitänyt odottaa aamuun. Ruumis houkuttelee kojootteja, sanoi Ambers, jolle uskonnolliset rituaalit olivat yksi hailee. Ilmoitin meneväni maate ja käskin herättää, jos minua tarvittaisiin vahtiin. Misty tartteis naisen lämpöö ny, Joe sanoi nauraen räkäisesti päälle. Näytin hänelle keskisormea lähtiäisiksi.

                                                           -Roona-

Mietteitä kirjasta XXXIX: Maan perilliset, Kadotettu manner ja Firenzen lumoojatar

Moikka!

Ildefonso Falconesin Maan perilliset jatkaa Meren katedraalissa alkanutta tarinaa. On vuosi 1387, Santa Maria del Marin kellot soivat edelleen Ravalin kaupunginosan asukkaille. Iäkäs, arvostettu kiltamestari Arnau auttaa Barcelonan vähäosaisia, erityisesti kaksitoistavuotiaan Hugo Llorin perhettä. Barcelonan poliittinen ilmapiiri muuttuu kuitenkin äkisti, kun ikääntynyt kuningas kuolee. Uuden kuninkaan neuvonantajalla Genís Puigilla on vanha kauna kostettavanaan Arnaulle. Myös Hugo perheineen on vaarassa. Hänen on valittava puolensa. Ollakko uskollinen Arnaun perheelle, vai pelastaako nahkansa kaupungissa, jossa köyhän henki on halpa. Vangitseva yhdistelmä historiaa ja unohtumattomia ihmiskohtaloita.

Minulla on todella lämpimät muistot Meren katedraalista. Maan perilliset oli sille ihan kelpo jatko, mutta jonkinlainen tasojen puuttuminen ja mustavalkoisuus häiritsi. Etenkin naishahmoilla oli vain kaksi moodia - joko he olivat täydellisen puhtoisia tai sitten pahoja. Jopa Navarclesin uudesta kreivittärestä, joka olisi hyvin voitu jättää naiseksi, joka vain puolusti oman poikansa etuja, tehtiin häijy akka. Barcha on ainoa joka liikkuu jossakin rajamailla ja hän onkin messevä ja rehevästi kuvailtu nainen. Kirjan parasta antia olivat ilman muuta kuvaukset viinin kasvatuksesta ja Hugon rakkaus työhönsä, köynnöksiin ja maahan. Lisäksi pidin historiallisen taustan selittämisestä keskellä tekstiä, vaikka se olikin hieman hassusti aseteltu omiksi kappeleikseen eikä liittynyt muuhun proosaan ihan orgaanisesti. Suosittelen kirjaa kuitenkin, sillä melkein 950 sivua kului kuin siivillä.

Philip Reeven Kadotettu manner on Kävelevät koneet –tetralogian toinen osa. Matkattuaan kaksi vuotta vailla huolia taistelussa kuolleen Anna Fangin vanhalla, kolhiintuneella ilmalaivalla Tom ja Hester joutuvat laskeutumaan Anchorage-nimiselle, pohjoisen lakeuksilla taivaltavalle kulkukaupungille täydentämään polttoainevarastojaan. Ruton hävittämässä kaupungissa on jäljellä vain kourallinen ihmisiä, joita hallitsee teini-ikäinen rajakreivitär Freya. Mutta Anchorage ei ole turvallinen paikka: huhut ahnaan ja nälkäisen Arkangelin rosvokaupungin lähestymisestä pakottavat Freyan suuntaamaan kurssin kohti tuntematonta, professori Pennyroyalin bestsellereissään kuvaamaa mannerta. Samaan aikaan Anna Fangin muistoa palvovan Vihreä Myrsky –järjestön tukikohdassa on vireillä uskomaton hanke, jonka seuraukset ovat koitua myös Tomin ja Hesterin kohtaloksi.

Anchorige muodostuu kirjan tarinalliseksi ankkuriksi. Vaikka Reeve esittelee jälleen joukon uusia hahmoja, asiat eivät tunnu olevan yhtä levällään kuin ensimmäisessä osassa. Reevellä on taito – kenties siksi, että hän on mies – jättää tietyt asiat tapahtuneeksi näyttämön ulkopuolella. Kirjojen välillä on kulunut kaksi vuotta ja Tomin ja Hesterin suhde, joka oli Kävelevien koneiden lopussa alkutekijöissään on syventynyt mukavasti ilman turhaa selittelyä ja draamailua. Tämä oli varsin jännittävä lukea Mortal Engines –elokuvan katsomisen jälkeen. Jäi kyllä edelleen arvoitukseksi miksi Kate Valentine jätettiin eloon, josko arveltiin, että hänelle ja Hesterille voisi muodostua jotain sisarellista kanssakäymistä tulevaisuudessa. Joka tapauksessa Hesterin identifioituminen isäänsä on aika hauskaa, mutta samalla surullista, sillä ei Hester paha ihminen ole. Oikein pätevä kakkososa.

Salman Rushdien Firenzen lumoojattaressa keltahiuksinen muukalainen matkaa härkärattailla tarunhohtoiseen Fatehpur Sikrin palatsiin, suurmoguli Akbarin hoviin. ”Firenzeläinen velho” on jo livahtanut kuin nahkansa hylännyt käärme skotlantilaisen milordin kaapparilaivalta ja vaihtanut nimensä sopivasti ”Mogor dell´Amoreksi”, Rakkauden moguliksi. Moni miettii hovissa, onko kulkuri ylimys vai lipeväkielinen lurjus. Totta lie kuitenkin se, että tällä Niccoló Vespuccilla on hallussaan Intian keisarille osoitettu, Englannin kuningattaren sinetillä varustettu viesti. Suurmoguli Akbar ei ole kuitenkaan helposti hämättävissä. Hän ottaa omalaatuisista sukulaisuussuhteistaan taruilevan matkamiehen hopeiset kielenkannattimet rautaisiin pihteihinsä ja saa kuulla hämmästyttävän tarinan salatusta prinsessasta Qara Közistä.

Firenzen lumoojatar oli aika erilainen kuin odotin. Otin sen lukulistalleni kiehtovan nimen perusteella sekä ajatellen, että Rushdien nimi takaa jonkinlaisen laadun. Tarina tarinassa on elävämpi kuin suurmogulin valtakunta, ehkä vahingossa. Tai voi se olla tarkoituksellistakin, mutta en osaa oikein mieltää Rushdieta suureksi idän ihannoijaksi. Länsimaiset suuret nimet Machiavelli ja Vespucci esiintyvät tarinassa sivuhahmoina. Mogulikunnan osa on runollinen kuin kesäpäivän raukea utu, mutta mitä lännemmäksi Qara Köz matkallaan päätyy sitä proosallisemmaksi hänen tarinansa muuttuu. Lihallisessa Firenzessä kiroillaankin jatkuvasti. Muodoltaan kirja poikkeaa viimeaikoina lukemistani ja se oliki ihan piristävä lukea tähän väliin. Seuraavaksi palaan vähän perinteisemmän historiallisen romaanin pariin.

                                                              -Roona-

Unia (Kleio 3)

Heippa!

Kleion tarina jatkuu viime vuoden heinäkuulta.

Nar uneksi. Hän uneksi melkein aina ja unet olivat usein lyhyitä pätkiä, jotka vaihtuivat tasaisella tahdillla. Hän oli puutarhassa. Kauempana seisoi nainen, jota hän ei tunnistanut, vaikka pystyi aistimaan, että tämä oli pitkä ja näyttävä. Hän käveli lähemmäksi ja havaitsi naisen seisovan lähteen äärellä. Hänen olisi pitänyt nähdä vesi siitä, missä oli aluksi ollut, mutta unessa asiat ilmestyivät ja katosivat mielensä mukaan. Nainen näytti keskustelevan jonnekin lähteen yli, mutta Nar ei voinut erottaa vastakkaisella puolella ketään. Nainen käänsi pehmeästi kasvonsa häntä kohti. Se oli Kalliope! Nar oli nähnyt niin monta veistettyä ja maalattua kuvaa omasta muusastaan, ettei hän voinut erehtyä. Muusa tuntui kuitenkin katsovan hänen lävitseen ja toteavan, ettei paikalla ollut ketään ylimääräistä.

Unikuva muuttui. Kuutamo valaisi metsän siimestä ja jossakin huhuili pöllö. Hän oli muutaman Sateren temppelin tuttavansa kanssa hakatulla aukealla. Päätuomari lähestyi heitä ankara ilme kasvoillaan ja vaati paljastamaan kuka oli petturi. Muut osoittivat Naria. Päätuomari ei kuulostanut yhtään itseltään nauraessaan kolkkoa naurua, joka hyyti häntä selkäpiitä myöten. Olisi pitänyt arvata, kaikui aukiolla. Yhtäkkiä päätuomarin kädessä oli vitsakimppu, jonka osassa oksista oli piikkejä. Paita pois. Tiedät kyllä mitä pettureille tehdään, hän hohotti. Nar näki itsensä riisuvan paidan. Muut pojat seisoivat haudanhiljaisina hänen ympärillään, kun päätuomari antoi vitsan viuhua ensimmäistä kertaa. Piikit aukaisivat selkään verisiä naarmuja. Ei karkaaminen voi näin paha asia olla, Nar uikutti.

Tällä kertaa hän oli kylässä. Oli loppukesä ja kuivumaan nostettu heinä tuoksui huumaavasti. Kyläläiset touhuilivat kiireisinä omissa askareissaan. Rauha kuitenkin rikkoutui, kun keskusaukiolle karautti puolitusinaa ratsumiestä. Me otamme väärien jumalien merkitsemät, Nar kuuli yhden ratsastajista ilmoittavan karkealla, mutta ylhäisenkuuloisella äänellä. Ihmiset alkoivat väittää vastaan huudellen kirouksia sotilaille. Koska niitä he olivat, oli iskenyt Narin tajuntaan. Tilanne hyppäsi hieman ja miehet retuuttivät kahta tyttöä ratsaille jääneen ilmoittajan luo. Nar näki kauhukseen, että tyttöjen paidat oli revitty lapaluiden kohdalta ja kummallakin oli selvästi erottuva muusien merkki. Milloin muusista on tullut vääriä jumalia, hän ehti ajatella.

Nar havahtui horteiseen valvetilaan niin, että pystyi tuntemaan kuinka hänen jalkansa viistivät maata penkin kummallakin puolella. Ainakaan en ole mätkähtäyt lattialle, hän ajatteli puuroisesti. Hän kohotti jalkansa suurin ponnistuksin takaisin istuinlaudan päälle ja vaipui kohta takaisin uneen.'

Kleio pyöri sängyssään ja sotkeutui lakanoihinsa. Unessa hän käveli kaimamuusansa kanssa käsi kädessä joenvartta pitkin. Hän ei tiennyt mikä joki se oli, mutta se virtasi vuolaana. Muusa ei puhunut hänelle mitään, kun he yhtäkkiä pysähtyivät aivan rantapenkereen äärelle. Historioitsijattarella oli surumielisen ja anteeksipyytävän näköinen ilme kauniilla kasvoillaan. Hän viittoi kohti kuohuvaa vettä. Kleio ei ymmärtänyt eleen tarkoitusta. Jokeen ei voinut missään tapauksessa mennä uimaan ja pienen lautankin se olisi taatusti vienyt mennessään. Sitten, ilman ennakkovaroitusta, muusa töytäisi häntä niin, että hän putosi virtaan. Kleio kirkui apua, mutta hänen jumalatarkaimansa oli kadonnut rannalta jäljettömiin.

Seuraavaksi tuli kuva hänestä itsestään vanhempana. Mutta hän ei ollut kotonaan. Huone oli sisustettu askeettisesti, vaikka tavaraa olikin suhteellisen paljon. Myös hän itse näytti erilaiselta. Tukka oli letitetty päälaelta alkaen tiukalle kalanruodolle ja kasvot näyttivät kovilta. Mitä minulle on tapahtunut, hän ihmetteli. Joku mies sotilaallisen näköisissä tamineissa astui sisään huoneeseen. Hän puhutteli Kleion vanhempaa versiota, vaikkei Kleio pystynytkään kuulemaan sanoja. Vastaus oli äkäinen. Miestä heitettiin käteen sattuneella kenttäpullolla ja häntä selvästi sätittiin säälimättä. Mies suori kohta ulos ovesta. Vanhempi Kleio jäi käveleskelemään vihaisena ympäriinsä ja potkimaan maata. Sitten hän istuutui, asetti kädet kasvoillee ja alkoi itkeä. Kleio tunsi kuinka hänet vedettiin pois kohtauksesta.

Palavasilmäinen nainen. Se hän todellakin oli. Ihmiset huusivat ympärillä ja yrittivä selvitä yllätyshyökkäyksen aiheuttamasta paniikista. Veri valui jo maahan, hän saattoi haistaa sen. Sydäntä kirpaisi, kun hän kuuli kaikuvat käskyt. Jätämme kaikki muut eloon, jos vain luovutatte johtajan, väärien jumalien palvojan. Kleio syöksyi eteenpäin miekka kädessä kiiluen ja leirin puolustus seurasi häntä kuin toivon viimeistä kipinää. Kaikki tiesivät, ettei heitä jätettäisi eloon, että he olivat armon ulottumattomissa. Epätoivoinen taisteluhuuto kohosi taivaalle.

Kleio heräsi hikisenä auringon ensi säteisiin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tuollaisia unia. Mitä ihmettä ne voisivat tarkoittaa. Hänen täytyisi kysyä Arbin muorilta, Kleio ajatteli. Sanottiin, että muori osasi tulkita unia kaikkien muiden taitojensa ohella. Kleio heittäytyi takaisin sängylle ja antoi venyttelyn rentouttaa lihaksensa.

                                                              -Roona-

Elokuvissa XXX: Dumbo

Moikka!

Disneyn live-action Dumbon on ohjannut Tim Burton. Tarina on sijoitettu tapahtuvaksi 1900-luvun alkuun heti ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sirkuksen tähtiesiintyjä, taitoratsastaja Holt Farrier (Colin Farrell) palaa sodasta ilman toista kättä. Influenssa on tänä aikana vienyt vaimon ja muut sirkuslaiset ovat huolehtineet parikunnan kahdesta lapsesta. Farrier joutuukin nyt huolehtimaan seurueen norsuista, joiden vahvuutta tirehtööri (Danny DeVito) on vastikään lisännyt raskaana olevalla naaraalla. Syntynyt poikanen onkin varsinen ihme, valtavan suurikorvainen pikku elefantti. Monien aluksi sorsimasta pikkuisesta tulee pian sirkuksen vetonaula, kun paljastuu, että se voi korviensa avulla lentää. Pian Dumbosta on kiinnostunut myös rahakas ja häijy V. A. Vandevere (Michael Keaton).

Hienoa, että tekijät ovat lähteneet ajatuksella, että Dumbo oppii lentämään nopeasti ja varhaisessa vaiheessa leffaa. Hauska on myös Farrierin lasten Millyn (Nico Parker) ja Joen (Finley Hobbins) osuus Dumbon opettamisessa. Kiitän myös sitä, että vauvoja tuovista haikaroista ja Dumbo hiiriystävästä oli elokuvassa vain muistumat, joskin kaipa noiden toteutus olisi live-actionissä ollut vaikeaa ja vähän hölmöäkin, mutta kiitämpä asiaa silti. Oli edistystä, että tarinaa oli siirretty enemmän ihmisnäyttelijöille, sillä ei Dumbon söpöys nyt sentään koko elokuvaa olisi kannatellut. Juoni on toki aika yksioikoinen, välillä liiankin. Holtin ihastuminen ilma-akrobaatti Coletteen (Eva Green) on turhan helppoa, näinkö nopeasti hän unohti rakkaan kuolleen vaimonsa.

Myös se, että joku ratsastaisi Dumbolla tämän lentäessä sai ensin kulmat kohoamaan ja miettimään, että mitähän tekijät olivat oikein ajatelleet. Vaikka norsut kantavatkin ihmisiä, lentävä pikkunorsu pystyisi itsensä lisäksi kannattelemaan korkeintaan lasta tai ehkä lyhytkasvuista ja kevyttä aikuista. Eihän Colettekaan mikään painava ole, mutta täysikasvuinen nainen kuitenkin. Dreamland oli hienosti toteutettu, mutta en jotenkin pitänyt siitä, miten osoittelevasti Vandevere oli tarinan konna. Opportunisti, jolle menestys meni kaiken edelle verrattuna vähän höpsöön Mediciin, jolle sirkusperhe oli oikeasti tärkeä. Hänet esitelleessä kohtauksessa oli kieltämättä koomista se, miten ihmiset kokoontuivat hänen autonsa ympärille kuin eivät olisi autoa ennen nähneet tai tietäisivät kuka oli tulossa (kumpikaan näistä ei voi mielestäni pitään paikkaansa).

Dumbo itse oli hurjan söpö ja liikuttava. Äiti Jumbo huolehti siitä juuri niin kuin eläinäidit tekevät. Tässä tulee kohta, jossa elokuva sortuu omaan mustavalkoiseen hyvä-paha –tyypittelyynsä. Luulisi norsujenhoitaja Rufuksen tietävän – oli hän ihmisenä kuinka paskamainen tahansa – että jälkeläisiä puolustetaan ja kaiketi aikuisetkin norsut puolustavat toisiaan, laumansa jäseniä. No, Rufus saakin nopeasti ansionsa mukaan. Mukavaa, että lopussa Dumbo ja äidin tiet taas yhtyivät ja ne pääsivät takaisin viidakkoon, vaikka sekin tuntui lähinnä nyky-yleisön miellyttämiseltä enemmän kuin elokuvaan sisäiseen maailmaan ja aikaan sopivalta ratkaisulta. Myös se, mihin asti Dumboa inhimillistetään oli vähän horjuvaa. Tietenkään se ei voi puhua, mutta ymmärtää välillä vähän liiankin paljon siihen nähden, että leffa sijoittuu ihmisten reaalimaailmaan.

Tim Burtonin Dumbo on kaiken kaikkiaan suloinen ja värikäs elokuva, joka ei pelkää ottaa mukaan myös astetta tummempia sävyjä. Se on korostanut animaation oikeita kohtia ja jättänyt pois juuri ne, mitkä on pitänytkin jättää.

                                                            -Roona-

Kalkaroksen tytär 2/2

Heippa!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. Hahmot ja maailma kuuluvat J. K. Rowlingille.

McGarmiva istui toimistossaan ja tuijotti Ella Porterin isän kirjeitä. Severuksen käsialaa ei ollut vaikea tunnistaa, mutta kuinka tämä muka oli mahdollista. Kuollut ei tietenkään voinut kirjoittaa, mutta kenties hyvin samanlainen kirjoitustyyli... Minervan päätä särki. Ensimmäisiä hänen päähänsä tulleita ajatuksia oli ollut ilmoittaa tästä Potterille, joka oli ollut kovin innokkaasti palauttamassa Severuksen kunniaa sodan jälkeen. Hän oli saanut aikaan senkin, että muotokuva oli ilmestynyt rehtorin kansliaan niin nopeasti. Mutta hän tuli pian tulokseen, että ajatus oli huono. Potterilla oli tapana järjestää tempauksia aivan kuten kouluaikanaankin ja tätä asiaa olisi hoidettava hienotunteisesti. Jos Severus kerran eli, hän oli valinnut pysyä piilossa, syystä tai toisesta. Minerva otti esiin puhtaan pergamenttikirjepaperin ja alkoi kirjoitta.

Severus,

toivon, ettet pahastu tyttärellesi tästä yhteydenotosta. Ymmärrät varmaankin, että asia olisi tullut ilmi ennen pitkää, viimeistään silloin, kun opetamme taikakausien historiassa vastikäisestä velhosodasta. En ryhtynyt kuulostelemaan Ellaa siitä, mitä kaikkea olet hänelle kertonut eikä se minun asiani olekaan. Ehkä olosuhteet ovat olleet sellaiset, että olet katsonut parhaaksi olla puhumatta. Me luulimme Ellan olevan jästisyntyinen. Joka tapauksessa toivon, että suostuisit tapaamaan minut. Ehdotan Vuotavaa noidankattilaa, mutta saat valita haluamasi paikan.

Ystävällisesti,

Minerva McGarmiva

rehtori, Tylypahkan noitien ja velhojen koulu

Severus tuijotti kapakan seinää ja kirosi mielessään, että oli tullut. Tämä saattoi hyvin olla ansa, jolla hänet otettaisiin kiinni ja vietäisiin tuomioistuimen kautta suoraan Azkabaniin. Hän oli valinnut jästipaikan, tietenkin, muu olisi ollut typeryyttä. Ovi kävi ja sisään astui vanhempi nainen. Severus tunnisti Minervan heti, velhot olivat varsin erottuvaista sakkia. Naisen perässä ei tullut ketään, joten ainakin aurorit oli jätetty ulkopuolelle. Minerva huomasi hänet ja tuli hänen luokseen. 

”Menkäämme tuonne”, Severus sanoi viitaten taaimmaiseen loosiin. 

He istuutuivat ja Minerva riisui hattunsa ja hansikkaansa. Kumpikaan ei osannut aloittaa, Severus puristeli hermostuneesti takkinsa taskussa olevaa taikasauvaa, jota ei ollut käyttänyt aikoihin.

”Sano sanottavasi. Minun on mentävä kotiinkin joskus”, hän tiuskaisi lopulta. 

Minerva katsoi häntä alta kulmain: ”Sinä todellakin elät, Severus. Salli siis minun ihmetellä hieman, koska olen viimeiset kaksikymmentävuotta ollut siinä uskossa, että olet kuollut.” 

Severus tuhahti. ”Tuskin minua on erityisesti kaivattu. Voit päästä minut nyt jännityksestä ja kertoa onko sinulla mukana aurori.” 

Minerva katsoi häntä kummissaan. ”Miksi olisi? Minähän kirjoitin tulevani yksin. Ja miksi tarvitsisin heikäläistä?” 

Severus päästi entisen kitkerän hymyn kasvoilleen ja veti sauvansa esiin pöydälle. ”Minä tapoin Albuksen, jos et satu muistamaan. Lisäksi olen yleisesti tunnettu kuolonsyöjä. Epäilemättä minut halutaan ottaa kiinni.” 

”Kaikki eivät luonnollisestikaan pidä sinusta, Severus, mutta et sinä millään rikollislistalla ole. Maineesi on puhdistettu aikaa sitten”, Minerva selitti aiempaa hämmentyneenpänä.

Severus tuijotti vastapäätä istuvaa entistä kolleegaansa. Hänen itsehillitänsä piti sentään sen verran, ettei suu lohksahtanut auki ihmetyksestä. ”Mutta kuka? Tuskin kiltalaiset. Sinäkö Minerva?”, hän sokelsi. 

”Potter pääasiassa. Hän näki muistosi ajatuseulassa. Hän kertoi niistä minulle Tylypahkan taistelun jälkeen. Sinulla ja Albuksella oli sopimus. Perin rohkeaa toimia kahdella puolella”, Minerva selitti selvästi tunnekuohussa olevalle keskustelukumppanilleen. ”Mutta sinullako ei ole mitään käsitystä tästä kaikesta?”

Severus huomasi puristelevansa käsiään nyrkkiin kuin yrittäisi tarttua viimeiseen korteen ennen kuin hukkuu. ”En tiennyt. Minä en... En ole ollut yhteydessä velhomaailmaan näinä vuosina.” Tarjoilija tuli kysymään ottaisivatko he jotain, mutta Minerva hätisti hänet pois.

”Se selittääkin paljon. Severus, jos haluat, en kerro tästä kenellekään. Mutta lupaan, ettei sinua tulla pidättämään Viistokujalla tai Tylyahossa. Voit siis liikkua velhomaailmassa, jos vielä tahdot.” 

Severus oli saanut koottua itsensä. ”Olen tottunut tähän, Minerva. Mutta en sulje pois incognito-vierailua silloin tällöin.” 

Minervan kasvot kääntyivät varautuneeseen hymyyn. ”Potter nimesi poikansa mukaasi. Albus Severus. Olet kaiketi kuullutkin hänestä tyttäresi kirjeissä.” 

Severus irvisti paljastaen parempiakin päiviä nähneen hammasrivin. ”Se poika ei vieläkään ole hienostuneisuuden mestari, vai kuinka? Isoveljen nimikin on Ellan mukaan James.” 

Minerva nyökkäsi. ”Niin. James Sirius. Potter on kyllä ajoittain yksioikoinen ja suorasukaisempi kuin tarvitsisi, sen myönnän”, hän sanoi ajatellen, että oli ehkä parempi olla kertomatta, että tyttären nimi oli Lily. He istuivat hetken hiljaa ja Severus huomasi yllätyksekseensä olevansa salaa iloinen Potterin sovinnon eleestä, vaikka se kömpelö olikin.

”Olisin kiitollinen, jos voisit, kuten sanoit, olla kertomatta minusta kenellekään. Varsinkaan Potterille. Minulla meni puoli elämää siinä sopassa ja haluan pitää loppu puolikkaan lusikkani mahdollisimman kaukana”, Severus sanoi sitten. 

Minerva nyökkäsi toistamiseen totisena. ”Säilytän salaisuutesi. Se kyllä vaatii, että juttelen Ellalle ja annan hänen isästään huonon lausunnon professori Sourknightille. Hänet täytyy vakuutta, että Ella erehtyi, kun luuli muotokuvasi esittävän sinua.” 

Severus kohautti harteitaan mustan takkinsa alla. ”Tee mitä täytyy”, hän sanoi niin tutulla nuotilla, että Minerva joutui pidättämään tuhahdusta. Severus alkoi tehdä lähtöä aivan kuin asia olisi loppuun käsitelty. 

”Millainen vaimosi on?”, Mineva kysyi koskettaen hänen vasenta kättään. 

”Colleen on erityislaatuinen. Kenties minun on aika kertoa heille kummallekin enemmän menneisyydestäni”, Severus mutisi napittaessaan takkiaan. ”Minun on todellakin nyt mentävä. Hyvästi, Minerva.” 

Minerva jäi katsomaan, kun musta selkä käveli ulos yhtä mustaan iltaan. Hän odotti jonkin aikaa järjestäen ajatuksiaan, pani sitten hansikkaat käteensä ja hatun päähänsä ja jätti jästikuppilan suunnatakseen Tylypahkaan.

Colleen katseli Severusta. Hän tiesi, että mies oli koko illan yrittänyt aloittaa jonkin sanomista. Sen näki silmien tummuuden hienoisista muutoksista. 

”Olet valmis kertomaan menneisyydestäsi”, Colleen totesi pehmeästi. 

”Niin”, mies sanoi ja tuli hänen viereensä sohvalle. ”Nyt, kun siitä ei ole sinulle enää vaaraa.” 

Colleen nojautui miehensä olkaa vasten. Ja niin hän sai kuulla Pimeyden lordista, velhosodasta, Harry Potterista ja Albus Dumbledoresta. Ja Lily Evansista. Severuksen lopetettua he olivat pitkään hiljaa lähekkäin. 

”Eihän tässä ole liikaa sulateltavaa sinulle?”, Severus kysyi. 

Colleen tunnisti hänen äänessään hätäisen häivähdyksen. ”Onhan siinä paljon, mutta ymmärrän mikset kertonut minulle aiemmin. En ole menossa minnekään, mutta anna aikaa ajatella tätä kaikkea”, hän kuiskasi tuttuun ja rakkaaseen olkapäähän. 

”Kyllä”, Severus huokasi. ”Ikuisesti.”

                                                               -Roona-

Mietteitä kirjasta XXXVIII: Vedenpaisumus, Mahti ja Ylenemisen kaivo

Moikka!

Philip Pullmanin Vedenpaisumus on ensimmäinen osa Lyran kirjat –sarjaa. Eräänä keskitalven päivänä Troutin majataloon tulee vieraita, jotka ovat erilaisia kuin tavalliset kävijät. Läheisin luostarin askareissa autteleva yksitoistavuotias Malcolm kuulee, että sisaret ovat ottaneet hoiviinsa pienokaisen. Miksi Lyra-vauva kiinnostaa majataloon ilmestyneitä miehiä? Mitä Malcolmin haltuunsa saama tammenterho haluaa viestittää, ja miksi salainen järjestö on kiinnostunut pojan liikkeistä? Samaan aikaan saa alkunsa suurin tulva miesmuistiin. Malcolm ja palvelustyttö Alice lähtevät daimoneineen hurjalle pakomatkalle vauva mukanaan. Fantasian mestarin uusi sarja vie aikaan ennen Universumin tomu –trilogian jännittäviä tapahtumia.

Muistelisin tykänneeni Universumin tomuista enemmän kuin tästä. Kirja oli ajoittain hyvin keskinkertainen, vaikka monet yksiyiskohdat miellyttivätkin minua erityisesti. Malcolmin ja hänen daimoninsa suhdetta on kuvattu viehättävästi. Tähän liittyy aika hauska näkökulmahuomio. Vaikka Malcolm tietää yleisesti daimonin tärkeydestä ihmiselle, hän ei voi nähdä muiden henkilökohtaisia siteitä omia daimoneitaan kohtaan. Siksi esimerkiksi Alicen ja daimoninsa suhde ei näyttäydy yhtä lämpimänä kuin Malcolmin vastaava. Tykkäsin siitä, että nunnat hoitivat Lyra-vauvaa ja että lopussa hänelle anottiin oppineen turvapaikkaa. Tulvan suhteen kaikki aikuiset tuntuivat tosi saamattomilta, olivat vain, että ei mitään tulvaa tule, vaikka satoikin valtavasti. Eikös jo ihan pienikin tulva voi aiheuttaa isot taloudelliset tappiot ja paljon epämukavuutta (tulin ajatelleeksi Pohjanmaan jokakeväisiä tulvia). Ihan siisti ja silvakka sarjan aloitus; katsotaan mitä seuraava osa pitää sisällään.

Mahti on Siri Pettersenin Korpinkehät –trilogian viimeinen osa. Pelätyn kansan kuva. Heidän vihansa ja kostonjanonsa symboli. Maanpakoon karkotetun johtajan tytär, jonka kohtalona on osoittaa lopun alku. Hirka valmistautuu ottamaan paikkansa isänsä synnyinmaassa – sokeiden kylmässä maailmassa, jossa heikkoutta halveksitaan. Hän on hyväksynyt osansa vastentahtoisesti, jotta voisi pitää Yminmaan turvassa ja Rimen elossa. Mutta kuolleena syntyneet janoavat Mahtia suunnattomasti, ja Hirka alkaa käsittää, että sota on väistämätön. Onko millään, mihin hän on uskonut ja minkä puolesta taistellut, lopultakaan mitään merkitystä?

Trilogian viimeinen kirja on mainio. Hirka tuntuu taas saaneen suuntansa takaisin toisen osa kompuroinnin jälkeen, hahmonkehityksellisesti siis. Myös kuolleena syntyneiden elämää ja yhteiskuntaa kuvataan kiinnostavasti. Talojen välinen kilpailu ja ylempien näyttämä haavoittumattomuus tuovat juoneen jopa absurdeja piirteitä. Hevosilla ei suinkaan voi ratsastaa, vaikka se olisi helpoin kuljetustapa, koska se osoittaa heikkoutta. Rimenkin hahmo saa uutta henkeä ja itsenäisyyttä Hirkasta. Kolkaggan kohtalo viiltää lukijaakin.

Umpiri Skerri on hyvinkirjoitettu hahmo ja lukijalle selviää pikku hiljaa, mikä on hänen yhteytensä ja paikkansa Hirkan suvun talossa. Varsinkin kirjan lopussa juoni etenee huimaa vauhtia ja lopputaistelu on dramaattinen. Loppuratkaisukaan ei ole kliseisen siirappinen, vaikka Hirka ja Rime saavatkin olla yhdessä. Kokonaisuudessaan on kyseessä mitattäyttävä ja kokonainen trilogia. Kirjoissa on surullinen, mutta ei ahdistava pohjavire, mikä erottaa ne monista muista fantasiasarjoista. Suosittelen mikäli kiinnostaa kuinka saadaan pohjoista mystiikkaa sulautettua taitavasti nuorten fantasiaan.

Ylenemisen kaivo on toinen osa Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-trilogiasta. Luthadelia piirittää kolme armeijaa. Kaikki vahvempia kuin kaupungin oma puolustus. Lordihallitsijan kukistaneesta vallankumouksesta ja Kelsierin kuolemasta on kulunut vuosi. Kuninkaaksi noussut Elend Venture ja johtopaikoille nousset Kelsierin entiset koplalaiset yrittävät toimia parhaansa mukaan, jotta kaupunki selviytyisi. Samaan aikaan usva on alkanut kohoamaan päiväsaikaan ja näyttää siltä, että se surmaa ihmisiä. Usvasyntyinen Vin tuntee yhä voimistavan allomanttisen sykkeen pohjoisen vuorilta, Terrisistä. Voisiko hän olla Ajan sankari ja auttaa pysäyttämään usvan? Entinen hovimestari Sazed taas on löytänyt tekstin, joka voi muuttaa kaiken perusteellisesti. Vinin ja Elendin suhdetta saapuu sekoittamaan Elendin isän oma usvasyntyinen Zane.

Saisinkohan jo mennä Sazedin kanssa naimisiin? Ei haittaisi, vaikka Tindwylkin kuuluisi pakettiin, hän voisi olla mielenkiintoinen keskustelukumppani. Sanderson soittaa kyllä sydämeni kieliä (anteeksi anglismi, mikä tuota vastaava suomenkielinen sanonta on?) Sazedilla siihen tahtiin, että heikottaa. Minulle oikein täsmäkirjoitettu hahmo. Kelsierin karisman puuttuminen painaa teoksen alkuosaa, mutta puolenvälin tienoilla sen omatkin jalat alkavat kantaa. Vinin luonne on kehittynyt erinomaisesti ja tyttö on päässyt omilleen allomantikkona. Elend kokee kaikkein suurimman muutoksen kirjan aikana, kun haaveilevasta idealistista tulee luja hallitsija. Etenkin kirjan alussa oli allomanttisten taistelujen lähes tieteellisen tarkkoja kuvauksia. Hienoa toki, että kirjailija tietää tarkalleen kuinka hänen keksimänsä voima toimii, mutta lukija saa ähkyn jokaikisen Työnnön ja Vedon kuvailusta. Odotan innolla trilogian päättävää Ajan sankaria ja suosittelen kahta ensimmäistä osaa lämpimästi kaikille fantasian ystäville.

                                                               -Roona-

Kalkaroksen tytär 1/2

Moikka!

Disclaimer: Harry Potterin maailma ja sen hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille. Tämä on fanifiktiota, johon on lisätty muutama itse keksitty hahmo.
Suora jatko tarinaan julkaistaan myöhemmin.

Severus Kalkaros istui keittiön pöydän ääressä. Hän oli odottanut kauhulla tätä päivää ja oikeastaan olisi toivonut, ettei se olleenkaan koittaisi. Hänellä oli kädessään kutsukirje Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Hän tietysti olisi tunnistanut kirjeen missä vain ilman sitä tuonutta pöllöäkin, olihan hän itse vuoden rehtorina toimiessaan kutsunut yhden erän ekaluokkalaisia Tylypahkaan. Ongelma oli siinä, että kirje oli hänen tyttärelleen Ellalle. Severus paineli ohimoitaan. Hän oli ollut paossa velhomaailmaa lähes kaksikymmentä vuotta aina siitä asti, kun Voldemort kukistui. Tai ei edes paossa - velhojen kannalta katsoen hän oli kirjaimellisesti kuollut henkilö. Hän oli vuodattunut viimeisiksi luulemissaan kyynelissä Potterille muistonsa Lilystä ja kaiketi se poika oli tehnyt jotain oikein, kun Pimeyden Lordia ei enää ollut. Mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä, logiikkaa ja ennen kaikkea omaa tuntemustaan, hän oli selvinnyt Naginin puremasta.

Hän tiesi olevansa epäsuosiossa velhomaailmassa. Vaikka hän oli pysytellyt erossa myös kyseiseen maailmaan liittyvistä uutisista saman verran aikaa kuin itse maailmasta, hän oli asiasta varma. Hän oli kieltänyt laittamasta Ellan sukunimeksi Kalkaros. Jos tämä päivä tulisi, kukaan ei ainakaan suoraan tietäisi. Hän oli uinut syvissä vesissä tavatessaan Colleen Porterin. Jästimaailmassa eläminen ei ottanut onnistuakseen eikä hän tietenkään ollut voinut palata edes Kehrääjäkujalle. Colleen oli ottanut hänet omakseen kaikesta vastustelusta huolimatta ja omaksi ihmetykseen hän oli viimeistään saatuaan tietää Ellan odotuksesta tajunnut rakastavansa naista. Lily kiilui silloin tällöin ajatuksissa, mutta hänestä oli tullut nuoruuden ajan kullattu muisto.

Ovi kävi, Ella tuli koulusta kotiin. Severus kuuli, kun tytär riisui takin ja tassutteli sitten keittiöön. 

”Mitä sinä siinä istut, isä?”, tyttö kysyi yksitoistavuotiaan itsevarmuudella. 

Severus osoitti kädessään olevaa kirjettä: ”Tämä tuli sinulle tänään. Avaa se ja lue.” 

Ella otti kirjeen käteensä, viisti kuoren siististi auki ja käänsi monin kerroin taitellun pergamentin. ”Täten ilmoitamme, että sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa”, hän luki. ”Mitä tämä oikein tarkoittaa, isä?”, hän kysyi päästyään loppuun. 

”Muistatko, kun olemme puhuneet purkauksistasi? Ne ovat taikuuden syytä. Tylypahkassa opit säätelemään synnynnäistä taikuuttasi”, Severus sanoa töksäytti. 

”Okei isä. Tässä sanotaan myös, että joku tulee parin päivän kuluessa kertomaan enemmän.” 

Severus kohautti hartioitaan: ”Sittenpähän saat kuulla lisää. Mene nyt tekemään läksysi, mutta jätä kirje tähän, jotta äiti näkee sen heti, kun tulee töistä.” 

Ella juoksi innokkaana omaan huoneeseensa jättäen isänsä istumaan tummin mielin. Severus puhuisi illalla Colleenille. Hänen pitäisi häipyä muutamaksi päiväksi. Colleen saisi viestittää sitten, kun Tylypahkan selitysvierailu olisi ohi. Hän huokasi syvään. Koko jutusta oli vielä tulossa kirotun kuoppainen.

Ella Porter odotteli äitinsä kanssa jännityksen sekaisin tuntein laiturilla 9 ja ¾. Isä oli kieltäytynyt lähtemästä saattamaan, mutta vannottanut häntä kirjoittamaan paljon ja luvannut vastata kaikkiin kirjeisiin. Ella ei voinut olla tuijottamatta suurta höyryveturia, joka johtaisi pikajunan hänen uuteen kouluunsa Tylypahkaan. Hän oli haljeta innostuksesta. Professori Longbottom, joka oli vieraillut heillä antamassa tietoa, oli ollut mukava ja Ella halusi jo tietää mihin tupaan hänet lajiteltaisiin. He ohittavat lähespunapäisen perherykelmän ja äiti auttoi Ellaa nostamaan tavaransa junaan. Sitten hän halasi Ellaa kyyneleet silmissä loistaen ja sanoi, että tavataan sitten jouluna. Ella raahasi tavaransa ensimmäiseen tyhjään osastoon, jonka löysi ja vilkutti äidilleen ikkunasta. Juna alkoi jo tehdä lähtöä, viimeisimmät vielä kiirehtivät kyytiin. Matka kohti uutta kouluvuotta alkoi.

Suuri sali oli kerta kaikkiaan ihmeellinen. Katto oli taiottu tayteen kynttilöitä ja sali oli koristeltu tasavertaisesti kaikkien tupien värein. Ensiluokkalaiset oli järjestetty jonoon, jossa he odottivat lajittelua. Hattu oli laitettu nököttämään pallille, johon kukin kohta vuorollaan menisi istumaan. Kuoro esitti pienen ohjelmanumeron ja Ellan vatsaa nipisti. Lisa Abbott huudettiin ensimmäisenä hatun alle ja hän päätyi Puuskupuhiin. Jono eteni tasaista vauhtia ja Ella vaihtoi muutaman kuiskatun sanan takanaan seisovan pojan kanssa, joka esittäytyi Albus Potteriksi. Vihdoin tuli hänen vuoronsa. Hattu painui syvälle hänen päähänsä ja Ellasta tuntui kuin se olisi henkäissyt ennen kuin aloitti. ”Minä tunnen tämän pään, mutta kukaan muu ei vielä taida. Siispä voin korjata sen, mitä erheeksi väittävät.” Sitten se karjaisi ääneen niin, että kaikki kuulivat: ”ROHKELIKKO!” Punainen pöytä taputti villisti, toivotti tervetulleeksi ja teki joukkoonsa tilaa uudelle jäsenelleen.

Hei isä,

ensimmäiset koulupäivät ovat olleet tosi mukavia. Minut lajiteltiin Rohkelikkoon. Meitä on yhteensä seitsemän tyttöä. Poikia on peräti yksitoista, mikä on ilmeisesti ennätysmäärä pitkään aikaan. Mitä mieltä sinä olet? Lajittelun aikana sattui yksi hauska juttu. Minun jälkeeni lajiteltiin Albus Potter –niminen poika. Hattu kirkaisi melkein heti, että Luihuinen ja koko sali kohahti. Minä en oikein ymmärtänyt, mutta aterian aikana minulle selitettiin, että Albuksen koko perhe isovanhempia myöten on kuulunut Rohkelikkoon. Hänen isoveljensä James on tälläkin hetkellä Rohkelikko. En kyllä jutellut hänen kanssaan, mutta tiedän minkä näköinen hän on.

Joka tapauksessa luulen, että liemitunnit ovat suosikkejani. Myös pimeyden voimilta suojautuminen vaikuttaa kiinnostavalta. Kirjoita minulle pian!

Terveisin,

Ella

Ella kirjoitti sulkakynä suihkien muistiinpanoja. Professori Sourknight selosti huonomuistisuusjuoman hienovaraisesta valmistuksesta, joka oli ehdottomasti osattava kokeessa. 

”Tätä vaati jo aiempi liemimestarimme Kalkaros”, hän tähdensi. 

Ella oli pudottaa sulkansa kuulleessaan nimen ja hänen kätensä nousi ylös tahtomattakin. "Anteeksi professori, mutta sanoitteko, että hänen nimensä oli Kalkaros?” 

Professori Sourknight katsoi häntä nuivasti. ”Kyllä, neiti Porter, Severus Kalkaros ollaksemme tarkkoja. Mikäli teillä ei ole muuta kysyttävää voimme varmasti jatkaa tuntia.” 

Ella ei oikein tiennyt miten päin olla, mutta sai sanotuksi: ”Kyllä professori, anteeksi keskeytys”.

Muiden poistuttua luokasta tunnin jälkeen Ella meni professori Sourknightin luo. ”Professori Sourknight, mahtaisikohan linnassa olla muotokuvaa entisestä liemimestarista, täällähän on niin paljon tauluja.” 

Professori kohautti harteitaan. ”Vaikka osoitattekin lahjakkuutta liemissä neiti Porter, teidän ei kannata kokeilla minua liikaa. Kalkaroksesta löytyy yksi muotokuva rehtorin kansliassa. Sen sijaan, että yritätte jollakin kolttosella hankkiutua rehtorin puhutteluun, suosittelen, että kyselette professori Kalkaroksesta ystäviltänne.” 

”Minä vain satun tuntemaan yhden Kalkaroksen ja ajattelin, että jos he ovat vaikka sukua”, Ella mumisi ja piirteli jalallaan kaaria lattiaan. 

”Merlin sentään, tule sitten mukaani. Minulla on asiaa rehtorille ja olen menossa kansliaan. Pääset näkemään taulusi.” Ella hymyili muka ujosti ja seurasi professori Sourknightia käytävään.

Rehtorin toimiston ovella valtavat kaiverretut aarnikotkat esittävät professorille arvoituksen ja avasivat tämän vastattua oikein ovet syytäen rikkiviisaita sanoja heidän päälleen. 

”Ne ovat tänään pahalla päällä”, totesi rehtori Minerva McGarmiva pöytänsä takaa ovien sulkeuduttua. Hän tarkkaili Sourknightia silmälasiensa yli. ”Muistan kyllä, että olimme sopineet tapaamisesta, mutta miksi sinulla on mukanasi oppilas, professori?” 

”Neiti Porter oli kovin kiinnostunut näkemään Severus Kalkaroksen muotokuvan. Katsoin parhaaksi tuoda hänet itse, jottei hän hankkiudu vaikeuksiin.” 

McGarmiva hymyili ja osoitti ylös taulurivistöön. ”Tuollahan se on muiden rehtorien kuvien joukossa. Neiti Porter, oletteko kunnossa?” 

Ella oli valahtanut valkoiseksi. Muotokuvasta katsoi nimittäin vastaan hänen isänsä, tosin hieman nuorempana versiona. Oliko isä muka ollut Tylypahkan rehtorina? Nykyään hän teki vain... Ella ei oikeastaan ollut edes varma mitä isä teki työkseen.

”Tuo on minun isäni”, Ella purskautti ennen kuin ehti miettiä tarkemmin. 

Professori Sourknight katsoi häntä kuin olisi hävennyt silmät päästään. ”Kymmenen pistettä Rohkelikolta, neiti Porter. Lakatkaa keksimästä typeriä juttujanne. Kalkaros on ollut kuolleena kohta kaksikymmentä vuotta. Osoittakaa hieman kunnioitusta”, hän puhisi. 

”Mutta minä... hän...”, Ella takelti ja kääntyi anovasti McGarmivan puoleen, jolloin muisti jotain. ”Rehtori, hattu sanoi minulle, että se tuntee pääni ja että korjaa nyt vääryyden, jonka sen sanotaan tehneen aiemmin.” 

McGarmiva loi häneen tiukan tutkivan katseen, mutta professori Sourknight vaikutti saaneen täysin tarpeekseen. ”Me emme välitä mistään hatuista tyttö! Jälki-istuntoa huomenna ja saat vielä lisää, jos et lähde heti paikalla kohti oleskeluhuonettasi.” 

”Rauhoitu, Julius. Neiti Porter tarkoittaa lajitteluhattua”, McGarmiva totesi tasaisesti. ”Se lausuu usein totuuden sanoja. Minun on kuitenkin pohdittava asiaa. Neiti Porter, kirjoittaako isänne teille?” 

Ella huokasi helpottuneena: ”Kyllä rehtori”. ”Siina tapauksessä poikkeatte oleskeluhuoneeseen ja tuotte sieltä muutaman näistä kirjeistä minulle. Sitten menette seuravaalle oppitunnille, kuten kuuluukin. Ja ette saa jälki-istuntoa.” Ella lähti saman tien kohti Rohkelikkotornia.

                                                          -Roona-