Mietteitä kirjasta VII: Kunnian kentät

Hei taas!

Kunnian kentät on kolmas osa Conn Igguldenin kirjoittaman Tšingis-kaanista kertovaan Valloittaja-sarjaan. Koska Iggulden onnistuu jälleen kerran, minulla ei ole juoneen, rakenteeseen tms. liittyvää valitettavaa. Siispä kirjoitan vain muutamista lukemisen aikana mieleen tulleista huomioista.

Tšingis on siirtänyt valloittajan katseensa jinien valtakunnasta länteen islamin uskoisille alueille. Osa hänen joukoistaan kohtaa toisaalla kristittyjä Volgalla saakka. Kuten Igguldenkin historiallisessa taustassa toteaa, on Tšingisin valloittajuus ymmärrettävä eri tavalla kuin lännessä vallalla oleva idea, josta ovat usein esimerkkinä roomalaiset. Tšingis nimittäin valloittaa sanan kirjaimellisessa merkityksessä ja useimmiten vielä sen jälkeen tuhoaa maan tasalle. Valloitetuissa maissa toimii kyllä jonkinlainen pakkoverojärjestelmä, mutta se (tämän osin fiktiivisen romaanin pohjalta) vaikuttaa epävakaalta, jos nyt ei saa sanoa alikehittyneeltä. Kukaan ei oikein vahdi, että tulevatko ne vaaditut maksut maksetuiksi ja jos eivät niin vastaus on hyökkäys ja tuho. Mutta mongolit ja erityisesti Tšingis eivät hirveästi kaupungeista ja hallinnosta perustaneet.

Tästä päästäänkin ensimmäiseen varsinaiseen asiaan. Tämä on muistaakseni ensimmäinen kirja koskaan, jossa minun on ollut oman kulttuuritaustani takia lähes mahdoton ymmärtää hahmojen tiettyjä ajatuskulkuja. Ymmärrän kyllä, että Tšingis, joka on koko ikänsä viettänyt paimentolaiselämää (ja hänen esi-isänsä myös ovat), tuntee varmasti olonsa tukahdutetuksi kaupungissa ja ei voisi asua paikallaan, mutta kun hän kiistää kaupungit kokonaan. Tšingisin mielestä ihmiset laiskistuvat kaupungeissa olla höllötellessään (tämä on toki osittain totta; kaani varmasti järkyttyisi nykyaikaisesta elämänmenosta sydänjuuriaan myöten). Mutta ikänsä, ainakin mongolien näkökulmasta, kaupungissa asuneen on vähän vaikea tajuta, miksi Tšingis ei millään näe kaupunkien poliittisia, taloudellisia ja osittain strategisiakin hyötyjä (sotilaalliset hyödyt – ja haitat – ovat hyvin hallussa kyllä). Eiväthän ihmiset nyt huvikseen ole ruvenneet asumaan kaupunkimaisesti! Toisaalta on hienoa, että aina välillä joku osoittaa, miten kulttuurisesti rajoittanut ja omaan piiriin fiksaantunut sitä onkaan. Kansainvälisyyskasvatusta parhaimmillaan!

Seuraavaksi kirjoituksen sääliosio. Džötši-parka, jota isä sorsii ihan urakalla. Ei ihme, että hän lopulta ottaa ja lähtee. En tiedä onko tämäkin sitten joku kulttuurinen asia, joskin äpärät ovat kai kaikissa kulttuureissa epätoivottuja. Kaikkein pahinta on se, että sorsimisen syy on silmien väri; Tšingis katsoo, että pojan on pakko ollut syntyä raiskauksen tuloksena, koska mustat silmät (T:n vaimo siis raiskattiin ihan alkuainoina vihollisen toimesta). Džötši on koko ajan niin kuin löyhässä hirressä – Tšingis kyllä hyväksyy hänet asumaan jurttaansa ja opettaa häntä, mutta isällinen huomio ja seuraaja-ajatukset kohdistuvat muihin poikiin. Hän on samaan aikaan sekä hyväksytty että kielletty esikoinen. Lukija tuntee epäoikeudenmukaisuuden varsinkin, kun seuraavaksi vanhin poika Tsagatai on ärsyttävä kukkoilija.

Voin muuten lämpimästi suositella kaikkia Igguldenin kirjoja. Julius Caesarista kertovaa Keisari-sarjaa, tätä ja itselleni vielä korkkaamatonta Ruusujen sota – sarjaa, jota mies tällä hetkellä kirjoittaa.

 

                                                         -Roona-

Iltasatu eli Rosan ja kumppaneiden tarina jatkuu (Adanat 4)

Moikka!

Tauon jälkeen jatkan tätä tarinaa. Näköjään olen julkaissut sitä viimeksi heinäkuussa! Kone meinasi bugittaa, piti vaihtaa selainta, että saaa julkaistua ja laitettua otsikonkin. Mutta homma siis jatkuu:

Keskusaukion itälaidalla oli pieni talo niillä paikkeilla, josta Agoroiden kaupunginosa alkoi. Se oli autio, joskin sitä oli aina käytetty nuoremman sukupolven salaisiin tapaamisiin. Rotten oli hiipinyt sinne vähin äänin kotoaan ja Danny pappiskoululta. Pian heidän jälkeensä saapui Kaspar, joka oli Capoten suvun perillinen. Danny oli asettunut takanurkkaan kiinnitettyyn riippumattoon tarkkailemaan, kun Rotten otti tulijoita vastaan. 

”Tervetuloa”, Rotten toivotti Kasparille hieman liian iloisesti. 

”Kiitos, vaikka ajankohta onkin kohtuullisen myöhäinen”, Kaspar sanoi haukotellen ja lähti kohti tulisijaa. 

Rotten irvisti Dannylle hänen selkänsä takana. Danny kohautti harteitaan kuin sanoakseen `tyypillinen Capote´. Jaquin ja hänen takanaan tiukasti roikkuva River olivat ehtineet tulla sisään sillä aikaa. 

”Hei Jaquin, olet näköjään ottanut pikkusiskosi mukaan”, Rotten totesi pettymystä äänessään. 

”Ei hänestä ole mitään haittaa. Hän voi istua hiljaa, jossain reunemmalla”, Jaquin puolustautui nopeasti ja veti Riverin Rottenin ohi. 

Danny nousi istumaan riippumatossa ja venytteli raukeasti kuin kissa. ”Enää puuttuvat kuokkijat”, hän sanoi. 

Siinä samassa ovi aukesi ja Rosa ja Jack pöllähtivät sisään. Rotten aikoi sanoa jotain erityisen häijyä, mutta Danny ehätti väliin. 

”Nyt kun kaikki, jotka aikovat tulla, ovat täällä, voidaan varmaan siirtyä tuonne”, hän totesi kuivakkaasti osoittaen tulisijaa, jonka Kaspar oli sytyttänyt. 

Ovella olijat siirtyivät istumaan toisten joukkoon valkean eteen toisiaan mulkoillen. Kun jännitys oli hieman lauennut ja Rotten oli aikeissa aloittaa puheensa, ovi kävi vielä kerran ja sisään tuli tyttö, jolla oli tulipunainen tukka. 

”Mitä sinä teet täällä?”, Rotten kysyi purren hammasta. 

”Kuulin huhua, että täällä pidetään kokousta ja päätin tulla katsomaan, mistä on kyse”, tyttö ilmoitti ykskantaan. 

”Minä en kutsunut shanteja”, Rotten sylkäisi. ”Ja jos olisinkin hölmöyksissäni niin tehnyt, siinä seisoisi joku poika.” 

Danny oli laittanut käden kasvoilleen. ”Rotten, Merel on shantien päällikön tytär”, hän kirahti.

Veli kohautti harteitaan kuin asialla ei olisi mitään merkitystä. ”Tiedän sen kyllä. Mikset pukeudu yhä valkoisiin, vaikka veljesi kuolemasta on alle vuosi?”, Rotten ilkeili Merelille. 

Danny huokasi. Hänen piti näköjään estää joukkotappelun syntyminen jo ensi minuuteilla. ”Anna veljelleni anteeksi. Saat toki olla täällä shantien edustajana kuuntelemassa.” Hän painotti viimeistä sanaa. 

Merel nyökkäsi puhahtaen. ”Sinä todellakin olet maineesi veroinen. Ja Adanoilla ja Twilleillä on selvästi ajateltu samoin”, hän sanoi muka nöyrästi hymyillen Rottenille. ”Onneksi isoveljelläsi on sentään diplomatian tajua.” 

Rotten puri kieltänsä, ettei sanoisi jotain piikikästä vastineeksi. Rosa hymyili omahyväistä Mereliä tukevaa hymyä, joka ärsytti häntä suunnattomasti. 

”Minä kutsui perilliset tänne....”, hän aloitti mahtipontisesti Rosasta välttämättä, mutta tämä keskeytti hänet. 

”Salli mun nauraa. Sinä olet ainoa virallinen perijä täällä ja tietysti Kaspar”, Rosa sanoi ivallisesti, muttä nyökkäsi ystävällisesti Kasparia kohti. ”En ole nimittäin kuullut, että Jaquinin asemaa olisi virallistettu.” 

”Ei olekaan, mutta kyllä te sen tiedätte, ettei Falcosta ole hoitamaan niitä tehtäviä”, Jaquin kivahti vihaisesti. 

Rosan virne oli inhottava. ”Enpä ole aiemmin tuota yhdenkään LaShian suusta kuullut. Sinä olet ollut liikaa tuon seurassa”, hän ilakoi osoittaen Rottenia. 

”Pidä suusi Adana!”, Rotten ärähti. ”Kuka antoi sinulle luvan arvostella.” 

”Lapset, lapset pitääkö minun jakaa puheenvuorot, ettei tämö oikeasti menisi tappeluksi?”, Danny kysyi kyllästyneesti. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä jokseenkin kyräillen keskeytyksen vuoksi. 

Rotten mietti hetken ja sanoi sitten: ”Sinähän olet oikeastaan puolueeton, joten tee vaan niin. Ehkä tämä sujuu sitten paremmin.” 

”Puolueeton sanan varsinaisessa merkityksessä!”, Rosa sähähti kohottautuen. Jack veti hänet olkapäästä takaisin istumaan. 

”Rotten voi puhua ensin. Hän se sai meidät kaikki tänne tulemaan. Minä nyökkäilen sitten muille puheenvuorojen merkiksi. Ja Rosa-neiti ei sitten jakele välihuomautuksia vaan puhuu omalla vuorollaan.” 

Rosa loi häneen jäätävän katseen, mutta kohautti vain harteitaan. Rotten rykäisi ja katsoi jokaista paikalla olijaa Mereliä lukuunottamatta vuoron perään silmiin. Saatuaan mahtailukierroksen päätöseen hän aloitti: 

”Te kaikki tiedätte, että meidän vanhempamme tapaavat tänään omassa kokouksessaan. Koska minä ja Kaspar olemme tulleet täysi-ikäisiksi, koukutuksemme muuttuu täysipäiväiseksi ja meidän menemisiämme vahditaan entistä tarkemmin.” Rotten keskeytti vetääkseen rauhassa henkeä ja antaakseen sanojensa mennä perille. 

Merel käytti tilaisuutta hyväkseen ja pyysi käden heilautuksella Dannyltä puheenvuoron. ”Niin pitkälle kun minä tiedän sukujen asioista – ja me kuulemme kaikenlaista – tuo on kaikille täällä itsestään selvää. Vai osoititko vain huomaavaisuuttasi minua kohtaan kertomalla sen?” Rotten oli menettää malttinsa. 

Hän porasi katseensa Dannyyn, joka oli keskittynyt tarkkailemaan halusiko joku muu puheenvuoron. Hän yllättyi hieman, kun Jack nosti sormensa merkiksi. ”Ehkä tytöt ja rakas opiskelijatoverini voisivat hieman vähentää draamaa. Ja Rotten, mene asiaan ilman mahtipontisuuksia. Minun täytyy ainakin päästä pois vielä ihmisten aikaan.” 

Kaikki tuijottivat häntä hämmästyneinä. Sitten sivummalla istuva River purskahti nauruun. Muut yhtyivät siihen pian ja tunnelma keveni huomattavasti. 

Rotten pyöritti päätään: ”Aioin vain sanoa, että tällaisia tapaamisia on vaikea järjestää tulevaisuudessa.” Rosa katsoi häntä ovelasti. 

”Miksi olisi? Ovathan meidän isämme ja sisaruksemmekin onnistuneet siinä. Danny voi toki kertoa miten se käy.” 

Danny yski hetken aikaa kuin olisi saanut jotain kurkkuunsa. Rotten taputteli veljeään selkään hieman liian kovakouraisesti. ”Sinä tosiaan ehdotit tätä paikkaa. Haluaisin kovasti tietää muutakin.” Danny tönäisi hänet kauemmas ja katsoi Rosaa rumasti. 

”Kuten neiti Adanakin näyttää tietävän kasvatuksen täysipäiväistyminen ei ole mikään ongelma. Minä, Maverick, Dave ja Selena Capote pystyimme tapaamaan, kunhan vaihtelimme paikkaa ja tapaamisaika oli epäsäännöllinen.” 

”Unohdit vielä yhden asian. Tämä oli yksi niistä tapaamispaikoista, joita te käytitte. Siksi me olemme nyt täällä”, Rosa sanoi itsetyytyväisesti. 

Danny tyytyi vain nyökkäämään. Kaspar, joka oli koko ajan näyttänyt lähinnä nuokkuvalta, haukotteli yhtäkkiä. ”Jatketaan sitten kuten ennenkin. Kutsutaan toisemme koolle tarvittaessa. Tänään ei varmaan ole muuta tähdellistä, joten minä lähden kotiin”, hän sanoi nousten samalla ylös. 

Muutkin alkoivat tehdä lähtöä. Rotten yritti antaa siihen heille luvan, mutta Danny puristi häntä olkapäästä kehottaen olemaan hiljaa. He jäivät kahden huoneeseen. 

"Muista, että sinä et johda automaattisesti sakkia näissä kokoontumisissa. Te olette tasa-arvoisia. Niin on ollut aina epävirallisissa yhteyksissä. Myös muiden kuin tulevien johtajien kohdalla”, Danny muistutti veljeään ovella. Rotten käveli kotiin happamana, mutta aivot työskennellen.

                                                         -Roona- 

Mietteitä kirjasta VI: Lirael

Moikka!

Lirael on Garth Nixin kirjoittaman trilogian toinen osa. Aluksi on myönnettävä, etten muistanut edellisestä osasta juuri mitään, mutta olihan sen lukemisesta vierähtänytkin aikaa jo pari vuotta (tämä piti tarkistaa kirjanpidosta – no pun intented). Hyvin asiat kuitenkin palautuivat lukiessa mieleen.

Päähenkilöitä on kaksi. Lirael on clayrien tytär ilman ennusnäköä, ominaisuutta, joka jokaisella clayrilla tulisi olla. Tyttö hautoo asian takia jo itsemurhaa, mutta suureen kirjastoon saatu työpaikka pelastaa hänet. Sameth taas on Vanhan valtakunnan prinssi, jonka tulisi seurata äitiään abhorsenina, suurena suojelijavelhona. Abhorsenin on kuitenkin kyettävä astumaan myös kuoleman puolelle ja tätä Sameth pelkää – no, kuollakseen. Toki näiden kahden kohtalot yhdistyvät kirjan edetessä, mutta ei siitä sen enempää.

Tästä ja ensimmäisestä osasta löytyvät fantasian perusasiat, joskin suhteellisen uusissa ja kekseliäissä vaatteissa. On olemassa hyvää ja pahaa taikuutta (kiltataikuus – vapaa taikuus) ja altavastaaja päähahmot. Ja tietenkin velho – tai oikeastaan useampi: abhorsen Sabriel ja manaajat (voitte arvata kuinka nämä sijoittuvat hyvä-paha – akselilla). Elämän ja kuoleman vastinparilla on ihan kiinnostava ja ainakin vähän peruskaanonista poikkeava käsittelytapa. Joskin kuoleman yhdeksän porttia lienee lainattu jostain kristittyjen helvettiajatelmasta.

Lirael on kirjan alussa 14-vuotias ja epätoivoinen ennusnäkönsä suhteen. Minusta tämä oli vähän outoa, koska ihan lähi menneisyydessä on tapauksia, joissa ennusnäkö on saatu vasta kuusitoistavuotiaana. Sillä vaan, että eikö clayrien oppitunneilla käydä läpi, että kaikki kehittyvät vähän eri tahdissa ja todeta, ettei kannata olla huolissaan – kuten meidän terveystiedon tunneillamme. Ilmeisesti clayrien ennusnäkö herää sitten yleensä niin varhaisessa vaiheessa, ettei tällaista menettelyä ole koettu tarpeelliseksi. Mutta olisihan asian voinut kertoa Liraelille yksityisesti; ymmärrän täysin, että ikuiselta tuntuva asuminen pikkulasten käytävässä käy mielenterveyden päälle.

Myös Samethilla on hieman samanlaisia ongelmia. Hänen oletetaan automaattisesti olevan seuraava abhorsen vain siksi, että hän on äitinsä poika. Kirjat ovat kuitenkin lukijalle antaneet ymmärtää, että abhorsenius ei olisi ihan näin suoraan periytyvä ominaisuus. Sabriel on toki sen isältään perinyt, mutta kaikki sitä aiemmat abhorsenit eivät ole menneet suoraan alenevassa polvessa. Samethin kohdalla saattaa toki hämätä se, että hän on joka tapauksessa voimakas kiltamaagi. Sen verran voin varmaan paljastaa kenenkään mahdollista lukukokemusta pilaamatta, että Sabriel ei näytä periyttäneen abhorsen-geeniä ;) kummallekaan lapselleen.

Lopuksi minua ärsytti, että kirja loppui kesken eli lukijan on tyytyväisyyden saavuttaakseen tavallaan pakko lukea sarjan viimeinenkin osa. Tämä on ikävä, sillä ensimmäisen osan pystyi lukemaan myös itsenäisenä romaanina ja tykkään yleensä enemmän sarjakirjoista, jotka pystyy vähintään näennäisesti lukemaan omina yksiköinään.

                                                       -Roona-

Blogilla vihdoin uusi nimi

Hei!

Pitkän (ja ei niin tiiviin) mietinnän jälkeen nimeksi tuli Sribere sciensiksi, joka tarkoittaa yksinkertaisesti kirjoitustaitoista. Siinä kuvastuu kuitenkin kaiken tämän blogiin postatun sekametelisopan ydin.

Halusin blogin nimeen latinaa, kun kerran olen innokas latinisti ;), ja jotain kirjoittamiseen liittyvää. Tästä se ajatus sitten lähti.

Olin jo keväällä piirtokirjoituksia kääntäessäni ihastunut yhteen hautapiirtokirjoitukseen ja ajattelin, että saisin väännettyä siitä blogin nimen jotenkin.

Siinä oli siis seuraava teksti: (suomennos latinamainen)

Non splendor non divitiae (Ei mahtavuutta eikä rikkautta)
sed animi corporisque (vaan sielun ja ruumiin)
hic datur tranquillitas (rauhaa annetaan täällä)

Kyseessä on kristillinen hautakirjoitus 300-400-luvulta jKr. Kuvan kivestä ja muuta tietoa voi katsoa täältä: http://archaeologicalmuseum.jhu.edu/the-collection/object-stories/latin-funerary-inscriptions/other-epitaphs/splendor-et-divitiae/

Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos joudun lyhentelemään tuota se menettää merkityksen ja toisaalta kokonaisuudessaan se liian pitkä nimeksi, joten se sai jäädä.

Etsin sitten ihan suosiolla sanakirjoista ja sananlaskokoelmista jotain sopivaa ja sieltä löytyi tämä.

Blogilla on siis uusi nimi ja minä olen tyytyväinen.



                                              -Roona-



PS. Fontti vaihtui kesken kaiken itsestään, joten yhdensin koko tekstin täksi ei kovin kauniiksi fontiksi

Paloja, osa 2

Moikka moi!

Välillä päivitän taas näitä, ettei mene pelkäksi kirjaesitelmäksi koko blogi ;)

 

”Näyttääkö hyvältä?”, Mari kysyi ja kääntyi minuun päin. ”Upeelta niin kuin kaikki mitä sä satut päällesi laittamaan.” ”Eevi, ihan totta. Mä tapaan tosi tärkeitä ihmisiä. Mun pitää olla tiptop.” ”Joo rauhotu. Toi on tosi hyvä, siisti ja kaikkea.” ”Sit mä otan tän. Kiitti kun lähit mukaan, ilma sua mä olisin täällä vielä huomennakin pähkäilemässä.” ”Aina sä liioittelet. Nyt mennään kyllä kahville.” Tytöt kävelivät kantapaikkaansa, tilasivat lattet ja istuivat kulmapöytään. ”Miten teillä menee Jurin kanssa?” ”Hyvin muutetaan pian yhteen.” ”Hei, vähän hienoa”, Mari innostui. ”Älä nyt turhia, me ollaan vasta aika lähtökuopissa.” ”Niin mutta onhan yhdessä asuminen sentään iso juttu. Ja mä olen kaiken lisäksi varma, että Juri jonain kauniina päivänä kosii sinua.” ”Ei se sellaista. Se on enemmän avoliitto tyyppiä.” ”Mistä sitä tietää, jos se innostuu.”

”Käänny ympäri muutaman kerran.” Hän kääntyi ja neljä katsetta porautui hänen jokaiseen yksityiskohtaansa. ”Hienoa. Tulokset ilmoitetaan tiistaina, kuten varmaan tiedät. Voit mennä.” Hän lähti huoneesta ja pystyi hengittämään kunnolla vasta ulkopuolella. Nyt oli tämäkin kauheus koettu. Häntä ei valittaisi, sen olivat naisen tiukka katse ja kasvoille jäätynyt hymy paljastaneet. Hän katseli muita talosta ulos purkautuvia pyrkijöitä. Tytöt näyttivät pelokkailta ja epävarmoilta, pojat pelkästään helpottuneilta. Kaikki menisivät läheisiin kahviloihin todennäköisesti vaihtamaan tuntojaan koe-esiintymisestä. Hän meni yhteen sivukuppilaan, johon ei tullut muita. Hän tilasi oluen ja meni istumaan yhteen looseista. Olisihan se paremminkin voinut mennä, hän ajatteli. Vanhemmat nyökyttelisivät ja toteaisivat, että mitäs me sanoimme. Ehkä hän alkaisikin puusepäksi ja tekisi kotiäideille maustehyllyjä.

Oli pimeä marraskuun yö. Neljä tyttöä istui takkatulen ääressä suuressa huoneessa. Kaksi heistä oli sisaruksia, muut olivat heidän serkkujaan. Marian oli pitkä, siro ja tummatukkainen. Hänen pikkusiskonsa Olivia ei vielä ollut saavuttanut täyttä pituuttaan ja hänen hiuksensa olivat lystikkään ruskeankirjavat. Darja oli tyttöjen serkku ja erottui tyttöjoukosta punaisten hiustensa ja vihreiden silmiensä tähden. Anna ei ollut erityisen kaunis, mutta kammattuna hänen vaalea tukkansa hohti kullan lailla. Tyttöjen välillä vallitsi pääasiassa kaunis yhteisymmärrys ja sopusointu, mitä nyt silloin tällöin toisille suututtiin se unohdettiin pian. Tytöt istuivat kirjaston lattialla lukemassa, Anna ja Olivia pelasivat tammea. Ilta kului rattoisati ja myöhän tullen ruettiin kertomaan kummitustarinoita. Marianin tarinat olivat muiden mielestä aina liian romanttisia.

”Katsotaanko Jennifer Anistonia vai Scarlett Johanssonia?”, Nelli kysyi. ”Ihan sama, naisia ne kummatkin ovat”, Niko tuhahti. ”Hyvä huomio. No, mä pistän tämän pyörimään.” Hän laittoi levyn DVD-soittimeen ja palasi kaukosäätimen kanssa nojatuoliinsa. Niko nousi sohvalta ja lähti keittiöön hakemaan popcornia. Se pisti kulhon mikroon ja väänsi nupista aikaa. Niko tuli takaisin ja tarjosi kulhoa Nellille. ”En halua, syö sä vaan.” Niko reagoi vastaukseen tyytyväisesti hymyillen. Hän saisi itse syödä kaiken. Niko keskittyi täysin poppareihin. Leffassa Aniston itki jotain menetettyä rakkautta, mutta niinhän ne aina romanttisissa komedioissa tekee. Elokuva loppui. Nelli käveli soittimen luo, painoi nappia, otti levyn pois ja pani sen kansiinsa. ”Ei se nyt noin huono ollut”, hän sanoi katsoessaan Nikon ilmettä. ”Eipä se maailmojakaan mullistanut.”

Aurinko paistoi. Oli lämmin päivä. Lammella ui kymmenen sorsaa. Pienet tytöt ja pojat seisoivat lammen rannalla katsellen ja ruokkien lintuja. Vanhukset istuivat puistopenkeillä tai olivat päiväkävelyllä puiston siisteillä hiekka käytävillä. Perheet pyörivät leikkikentän lähettyvillä. Siellä oli keinuja, hiekkalaatikkoja liukumäki. Lapset liukuivat ja tekivät hiekkakakkuja. Vanhemmat juttelivat hiekkalaatikon reunalla. Iltapäivällä tulivat koululaiset pelaamaan palloa ja lukemaan läksyjä. He olivat jokseenkin äänekkäitä ja saivat osan muista ihmisistä heristämään nyrkkiään. Koulukkaat kuitenkin vain nauroivat ja jatkoivat meluamistaan. Illalla saapuivat nuoret piknikeille puiston vihreälle nurmelle. He aukaisivat viinipulloja ja jakoivat mahtavia kerrosleipiä sekä hedelmiä toisilleen. He hymyilivät ja myöhän tullen intoutuivat lauluun. Puisto kaikui siitä.

Pellot hohtivat keltaisena laskevan auringon loisteessa. Viimeiset työssäolijat keräsivät välineitään ja tekivät lähtöä. Viikatteiden terät kiilsivät niiden heiluessa miesten olalla. Illan autere värjäytyi punaiseksi ja useampi huokasi. Näin täydellisiä loppukesän päiviä oli harvoin. Tie oli täynnä hevoskärryjä, jotka kuljettivat heinäväkeä tiloille viimeisen korjuupäivän illalliselle. Paikkakunnalla oli viisi suurta tilaa ja muutamia pienempiä. Kaikissa järjestettiin tänään pidot. Emännät olivat valmistelleet herkkuja koko päivän ja pöydissä oli jos jonkin sortin tarjottavaa. Ne notkuivat kaikesta painosta ja koko lähiseudun väki sai vatsansa täyteen. Tämä perinne oli jatkunut ikimuistettavista ajoista lähtien ja myös jälkipolvet tulisivat sitä aikanaan jatkamaan. Yö tummeni ilonpidon yllä ja kuu nousi taivaalle.

”Paskat”, Milla tiuskaisi ja potkaisi maassa olevaa tupakka-askia. Sataa tihutti ja linja-autoaseman lipan alla oli kylmä, vaikkei siellä sentään kastunut. 15.30 bussivuoro oli näemmä kaikessa hiljaisuudessa lopetettu vähäisen matkustajamäärän vuoksi. Millaa vitutti. ”Hei, joko se 15.30 auto meni?”, kysyi Millan taakse ilmestynyt poika. ”Ei taida kuule mennä ollenkaan”, vastasi Milla tarkoituksettoman tylysti. ”Sitten pitäisi varmaan keksiä tekemistä pariksi tunniksi. Olisitko säkin mennyt siihen?”, poika kysyi. ”Jep”, Milla vastasi. ”Ärsyttää, kun ne lopettaa näitä vuoroja jatkuvasti eikä ees ilmoita siitä missään.” Poika nyökkäsi. ”Niin, se on tosi hölmöä. Haluisit sä lähtee kahville? Mun tekis ainakin mieli.” ”Joo”, Milla vastasi yllättyneenä. ”Mä oon muuten Milla.” ”Pasi”, poika sanoi ja ojensi kättään. He kävelivät läheiseen kahvilaan ja istuivat pöytään.

                                                               -Roona-

Mietteitä kirjasta V: Atossan kirja ja Mosaiikkilintu

Hei vaan!

Tänään juttua kahdesta kirjasta:

Atossan kirja on juutalaisesta Benjamin Aamoksenpojasta kertovan Kuninkaan korva –sarjan neljäs osa. Fiktiivisten henkilöiden ohella sarjassa seikkailevat ihan todelliset historian henkilöt: Persian kuninkaat ja heidän hoviensa jäsenet. Sen kummemmin aikaisempien kirjojen juonia paljastamatta Ben on siis kuninkaan temppelikorva, jonka tehtävä on kuunnella, mitä temppeleissä juonitaan ja onko tyytymättömyyttä.

Vaikka Ben tuntuu vuosien myötä tulleen avarakatseisemmaksi, niin hän saa välillä outoja lapsen kiukkukohtauksia. Joo, kosher-ruokavaliota ei pysty kaikissa tehtävissä, joille kuningas lähettää, noudattamaan, lukija on tässä täysin Benin puolella ja silti 35-vuotias mies saa tästä ihan hirveät stressit. Ymmärrän kyllä, että kirjailija on halunnut korostaa Benin puhdasta uskonharjoittamista, mutta häneltä lienee unohtunut, että tuon ikäinen ja noin paljon maailmaa nähnyt mies osaisi luultavasti ottaa lungimmin, vaikka uskonnollinen onkin. Tätä tukee myös se, mitä Ben toteaa jonkun uskonnollisen johtajan kirjoituksista (kirja ei ole enää käsillä enkä kuolemaksenikaan muista kuka oli kyseessä): jos näissä olisi juutalaisen profeetan nimi, hyväksyisivät juutalaiset nämä oppinsa jatkoksi mukisematta. Mutta Ben taitaa henkisesti elää lapsellisessa ”yhyy, en noudattanut sääntöä kirjaimelleen, nyt Jumala tulee ja syö” – jumalanpelossa ja ilmeisesti se kirjailijan mielestä kuuluu hänen luonteeseensa. Normaalielämässä tämä ei näy, joskin onhan hänellä vaimot, jotka osaavat laittaa oikeanlaista ruokaa, niin että ei tarvitse itkeä.

Pääasiassa tykkään kuitenkin näistä kirjoista tosi paljon. Eivät liity mitenkään minun tutkimuksellisiin kiinnostuksen kohteisiini ;) (*köh* uskonto mielikuvat *kröhöm* uskontojen dialogi *köh* muinaiset kulttuurit *atshii*).

Mosaiikkilintu on Oman keisarien aikakirjat – sarjan ensimmäinen osa. Tästä on sanottava, että kerrankin minusta olisi voitu keskittyä enemmän vain yhteen henkilöön. Nuori vallasta syrjäytetty keisari Adulkar on nimittäin hieno hahmo ja hänen kasvukertomuksensa kirjan aikana on mainio. Monet hahmot olisi voinut esitellä tarkemmin vasta seuraavissa osissa kuten esimerkiksi suutarinpojat Jinnit ja Paijah sekä pari aatelisneitiä. Nyt saatiin tarkat esittelyt, mutta hahmoilla ei vielä kauheasti ollut osaa eikä arpaa tapahtumiin tässä osassa.

Myös Adulkarin ”avioliitto” oli outo. Lukija nimittäin saadaan luulemaan, että koko juttu on lähinnä leikkiä, jossa lapset luulevat, että kädestä kiinni pitäminen ja olosuhteiden pakosta vierekkäin nukkuminen tarkoittavat aviossa oloa. Unna (nimi ehkä oikein) on kuitenkin lopussa raskaana, joten ovat he jotain vakavampaakin tehneet ja käsittävät varmasti suhteensa leikkiä vakavammaksi. Ei sen nyt mitään kovin suoraa tarvitsisi olla, mutta joku viite lukijalle olisi ollut ihan kiva, nyt tuo raskaus tuli aika puskista.

Viimeiseksi vielä iso plussa suomalaisesta kirjoittajasta. (Toivottavasti sarja jatkui; Maaningan kirjastossa oli vain tämä ensimmäinen - *googlettaa tähän väliin* - näkyy jatkuneen trilogiaksi)

 

                                                                -Roona-

 

PS. Se uskonnollinen johtaja oli Zarathustra tai sitten joku kreikkailaisista esisokraatikoista eli uskonnollinen johtaja ollenkaan.

Elokuvissa I : Man who knew infinity

Heippa taas!

Man who knew infinity kertoo intialaisen matemaatikko S. Ramanujanin tarinan. Hän ei ole saanut kummempaa koulutusta, vaan on itseoppinut nero. Häntä näyttelee Dev Patel. Britannian päässä olevaa tohtori Hardya näyttelee Jeremy Irons. Ramanujanin on opittava todistamaan intuitiolla saavuttamansa tulokset, jotta ne otettaisiin vakavasti. Eikä tätä auta lainkaan yläluokkaisten professorien ja opiskelijoiden rasistiset asenteet, etenkin sitten kun ensimmäinen maailmansota puhkeaa. 

Elokuva on kaunis. Kuvat ajoittain jopa hivelevät silmää. Etenkin Intia-osat ovat hienoja. Roolistus on onnistunut ja kokonaisjuonikin kulkee hienosti. Muutamia Ramanujanin perheeseen liittyviä juttuja olisi mielestäni voinut hieman hioa, mutta ne ovat vain pikku huomautuksia.

Ramanujan on äidin poika, mutta äiti pelkää, että tämä hakee vain vaimonsa Englantiin ja jättää hänet Intiaan. Myös katsojalle jää perhejärjestelystä hieman epäselvä kuva. R vaikuttaisi nimittäin tosiaan olevan jättämässä äidin Intiaan, vaikka minun käsittääkseni hänen velvollisuutensa on huolehtia äidistä. Perheen sukulaisista ei kerrota mitään, paitsi vaimon veljestä. Tämä olisi katsojalle kuitenkin tarpeellista tietoa, jotta hän voisi päätellä onko äidin pelossa perää (koska jos äidillä ei ole muita miespuolisia sukulaisia, hän kai jää intilaisessa systeemissä heitteille). Samoin äiti ei tunnu pitävän miniästään yhtään, vaikka on varmasti itse ollut tätä pojalleen valitsemassa. Tässäkin tausta olisi tärkeä tuntea, koska sillä merkitystä juonenkin kannalta. Katsoja pystyisi tarkemmin arvioimiaan äidin motiiveja piilottaa pojan vaimolleen lähettämät kirjeet. 

Usein on hankalaa nimetä paras kohtaus, mutta tämän elokuvan tapauksessa valinta oli helppo. Se tuntui jo elokuvateatterissa. Collegen patsashuonetta, jotta kunnioittaa läsnäolollaan mm. Isaac Newton, käytetään draamallisesti tosi viisaasti. Vaikka siellä ollaan kokonaisuudessa elokuvassa vain vähän aikaa, niin niillä hetkillä on iso inspiroiva ja lohduttava merkitys päähenkilölle ja katsojakin tuntee sen.

+ roolitus, etenkin Jeremy Irons ja Dev Patel (kuten CinemaWins sanoisi ”Jeremy Irons is always a win”)

+ kaunis kuvaus

+ patsashuoneen draamallinen käyttö

- Ramanujanin perhesuhteet saisi olla selvemmät

10-/10

                                                            -Roona-