Isän suusta (Adanat 9)

Moikka!

Helmikuussa olen viimeksi julkaissut tätä ja silloin tyttären ja äidin välinen keskustelutuokio oli paljon auvoisempi.

Brave Adanan työhuone oli talon huoneista suurimpia. Sitä hallitsi massiivinen, tyylikkäästi koristeltu isännänpöytä. Seinillä oli kirjahyllyjä ja tilaa liikepaperien arkistoinnille. Yhden seinän vei lähes kokonaan penkitön ikkuna, joka antoi kadulle. Yhdessä nurkkauksessa oli nojatuoliryhmä yksityisempiä neuvotteluja varten. Huoneessa tuoksui muste iltapäivisin, kun työtä oli jo tehty monta tuntia, aamuisin oli raikasta, koska sisäköt hoitivat tuuletuksen tunnontarkasti. Kirjat olivat Braven oman mielen mukaisessa järjestyksessä ja hän oli jo ajat sitten opettanut arkistointijärjestelmänsä Maverickille, jotta tämä löytäisi tarvitsemansa paperit. Huone oli hieman sotkussa, mikä olisi yleensä saanut hänet valittamaan palvelijoille, mutta tänään häntä vaivasi aivan jokin muu.

Brave tiesi, että hänen oli puhuttava tyttärelleen. Oikeastaan se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten, mutta hän oli aina onnistunt lykkäämään sitä tuonnemmaksi jonkin tekosyyn nojalla. Hän huokasi syvään. Miten aika olikaan vierinyt, hän mietti katsellessaan pöydänkannen paperipinoja. Suloiselle pikkuprinsessalle oli ollut helppo leperrellä, kun perheen muut lapset olivat poikaviikareita. Brave soimasi itseään, kun ei ollut osannut lopettaa lepertelyä silloin, kun olisi pitänyt. Neitoikäisille tytöille tuli pitää lähes yhtä kovaa kuria kuin pojille niin hänen isänsäkin oli aina sanonut. Miespuolinen shantipalvelija tomutti hiljaa kirjahyllyä. ”Ole hyvä ja hae Rosa tänne”, Brave käski huoaten. Palvelija kumarsi ja läksi hakemaan tyttöä.

Rosa saapui hetken kuluttua – palvelija oli löytänyt hänet luuhaamasta läheltä isänsä työhuonetta – ja istui muitta mutkitta isäänsä vastapäätä pitkäselkänojaiseen puutuoliin – anojan tuoliin niin kuin niitä oli tapana kutsua. 

”Beso kertoi, että sinulla on asiaa minulle.” 

Brave otti paremman asennon omassa pehmustetussa tuolisssaan. Hän rykäisi: ”Niin, meidän on aika puhua vakavasti tietyistä asioista.” 

Tytär ei reagoinut hänen odottamallaan tavalla, ei suoristautunut jäykäksi tuolissaan vaan istui yhtä rennosti kuin aina. 

Rosa pöyritti silmiään ja hänen äänessään oli määrittelemätöntä keveyttä. ”Maverick ja äiti ehtivät ensin. Jos siis ajattelit puhua Rottenista.” 

Brave käveli korostetun hitaasti pöytänsä takaa tyttärensä eteen ja veti alleen lähimmän jakkaran. ”Istu suorassa ja lopeta näsäviisatelu. Se ei sovi sinun ikäisellesi nuorelle naiselle.”

Rosa nieli piikin sanomatta mitään ja suoristautui sen verran, että ryhti oli hyvä. Isä otti hänen kätensä omiinsa. Braven kädet olivat kosteat yhteenpuristelun tuottamasta hiestä.

”Rosa, minä tiedän, että tämä ei ole mukavaa, mutta tietyt seikat muuttavat nyt kun sinäkin pian täytät seitsemäntoista.” 

Rosa velkoili käsiään, mutta isän ote piti tällä kertaa. Hän urahti tuskastuneena ja sanoi tarkoituksettoman ilkeään sävyyn: ”Kerrotko minulle mitä Petrelli oikein sanoi, kun sai teidät kaikki niin kovin huolekkaiksi minun suhteeni”. 

Braven katse koveni hieman. ”Käyttäydy, tyttö. Minä olen ensimmäisenä valmis myöntämään virheeni sinun kasvatuksessasi, mutta joku raja minullakin on. Tästä lähtien odotan sinulta ikäisellesi sopivaa hienoa käytöstä. Se, mitä Agora sanoi tai jätti sanomatta ei kuulu sinulle. Ja kehotan äitiäsi ja Maverickia odottamaan samaa.” 

Siis käsket heitä tekemään niin, Rosa tiuskahti mielessään. Hän tiesi olleensa epäkunniottava isäänsä kohtaan, mutta tämä tuskin tajusi omaa epäloogisuuttaan.

Ääneen hän puuskahti: ”Jumalatteren tähden isä, minä en ole tyhmä. Tiedän, ettei mikään meihin liittyvä ole vain meidän asiamme. Petrelliä kiinnostaa, että minä pidän pian täysi-ikäiset näppini erossa Rottenista, jolle hän on oletattavasti jo katsonut hyvän vaimon.” 

Heidän välilleen laskeutui painostava, kyräilevä hiljaisuus. Brave irrotti otteensa Rosan käsistä, meni kaatamaan itselleen lasin punssia sivupöydän kristallipullosta ja palasi takaisin paikalleen huljutellen nestettä lasissa vihaisesti. Rosa tarkkaili takaisin yhtä heltymättömällä ilmeellä kuin hänen omansa oli. Brave päätti yrittää toista taktiikka ja vedota tyttäresnsä turhamaisuuteen. 

”Petrelli on huolissaan syystäkin. Sinä olet omalla tavallasi hyvin kaunis. Ja voit olla helposti Rottenin vietävissä tai toisin päin.”

Rosa irvisti avoimesti. ”Hauskaa, että lisäsit tuon viimeisen, sillä minähän todellakin voin vain joko vietellä tai joutua vietellyksi. Voit kertoa isä-Agoralle, että minä en ole kiinnostunut Rottenista, koska hän on ärsyttävä pikku pässinpää ja hän ei taas ole kiinnostunut minusta, koska minulla on neljä vanhempaa veljeä perimässä sinun paikkasi sitten, kun aika koittaa. Kehottaisin häntä olemaan huolissaan Selenestä, jollei hän olisi jo naimisissa.” Hän laittoi kätensä mielenosoituksellisesti puuskaan sanojensa vakuudeksi. Kuka tahansa olisi sanonut, että nyt huoneen ilmapiiri enteili perustavanlaatuista myrskyä.

Brave katsoi kattoon ja yritti hillitä itsensä. Silti hänen äänensä nousi huudoksi: ”Huoneeseesi siitä mokoma hupakko. Isällesi et puhu noin. Muista mitä sanoin aiemmin. Aion pitää sen.” 

Rosa nousi tuolistaan niin, että se keikahti ja säntäsi ovelle. Raossa hän kuitenkin kääntyi vielä ja sanoi myrkyllisen hunajaisella äänellä: ”Tarkoitat varmaan, että Maverick pitää sen. Sinulle ei tullut mieleenkään nostaa kättäsi minua vastaan, mutta Mav olisi käskenyt kaikkein ensimmäiseksi hakea vitsakimpun ja antanut isän kädestä.” Niine hyvineen Rosa paukautti oven kiinni niin, että jokainen talossa olija sen varmasti kuuli.

Brave puristi pöytänsä reunaa rystyset valkoisina, mutta ei saanut suustaan pihaustakaan huutaakseen tyttärensä takaisin. Hän seisoi siinä sijoillaan pitkän aikaa, niin kauan, että aikaa tuntui kuluneen pieni ikuisuus. Hän oli tuntenut tyttärensä sanojen terän ja se kirpaisi syvältä. Maverick ja Rosa eivät olleet tulleet toimeen keskenään kunnolla sitten Rosan lapsuusvuosien ja nyt hänelle oli valjennut miksi. Rosa vihasi veljeään, joka oli joutunut rankaisemaan häntä, kun isä ei ollut sitä tehtävää hoitanut. Brave kiersi pöytänsä taakse ja vajosi tuoliinsa. Hänen päätänsä särkisi loppupäivän ja rinnassa tuntuva kipu ja hämmennys kestäisivät vielä kauemmin. Rosa oli juossut tiehensä ties minne ja hän epäili, että hänellä oli tyttärestään löyhempi ote kuin koskaan ennen.

                                                                -Roona-

Mietteitä kirjasta XXIX: Loppusoinnun kaiku kalmistossa ja Kuninkaiden kuolema

Moikka!

Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa on Flavia de Lucesta kertovan salapoliisisarjan viides osa. Bishop´s Laceyn kylän suojeluspyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivän 500-vuotisjuhla lähestyy ja sen kunniaksi pyhimyksen hauta halutaan avata asiaankuuluvin menoin. Ja kukapa muu olisi ensimmäisenä kurkistamassa hautapaaden sisään kuin Flavia! Kivipaaden kannen alta löytyy kuitenkin yllättäen kylän urkurin ruumis selittämättömästi naamioituna. Flavia alkaa selvittää asiaa kirjaimellisesti haudan pohjalta alkaen.

Oi, olipa taas mukava palata myrkillisen ihastuttavan Flavian pariin. Ei haittaa edes se, että luen koko sarjaa ”väärässä” järjestyksessä, ensin kakkos-, nyt viitososan. Tarkoitus oli toki ottaa nyt ykkös- tai kolmososa, mutta näitä oli kirjastossa hajanaisesti tarjolla, ovat ilmeisesti varsin suosittuja (ja juuri nuo alkupään osat kuulunevat koulujen lukudiplomikirjoihin). Mukavaa on se, että vaikka edellisten osien uhreihin viitataan niin tapauksista ei muuten tehdä selkoa, joten itseään ei oikein voi spoilata esimerkiksi murhaajien osalta. Lisäksi rikoksen selvitys kestää vain sen yhden kirjan, joten ei ole tarvetta senkään takia lukea järjestyksessä.

Flavia on edelleen erinomaisen hauska, joskin pieni ensihuuman terä on ainakin minun kohdaltani mennyt. Flavian itsereflektiivinen ja pikkuvanha tyyli ihastuttaa, mutta samaa tunnetta kuin ensikertaa siihen törmätessään ei enää ihan saanut. Toisin sanoen tykästyin tässä samoihin asioihin kuin edellisessäkin. Saan ikävistäkin sivuhahmoista jotenkin hauskan kuvan Flavian ajoittain jopa kuivan humoristisen tyyli kautta. Sisaret vaikuttavat hieman pehmenneen viitososaan tultaessa, mikä johtunee perheen heikosta rahatilanteesta. Huonoina aikoina pidetään yhtä! Suosittelen lämpimästi tarttumaan Flavian seikkailuihin.

Bernard Cornwellin Kuninkaiden kuolema on kuudes osa suosittua Bebbanburgin Uthredin tarinaa. Kuningas Alfred tekee kuolemaa ja päättää viimein maallisen taipaleensa. Kunigaskunnassa kuohuu ja kruununprinssi Edwardin valtaistuinta havittelee joukko mahtimiehiä. Uthredin oma henkikin on vaarassa, kun vanhat ja uudet viholliset juonivat hänen päänsä menoksi. Lopulta tanskalaiset uskaltautuvat taisteluun, mutta kuka on pettänyt kenet ja istuuko Edward lopussa jämerästi isänsä paikalla. Entä säilyykö Uthredin uskollisuus, kun kruununprinssin neuvojat karsastavat häntä?

Jos viime osassa minua kyllästyttivät jatkuvat ja suhteellisen samanlaiset taistelukuvaukset, niin tässä niitä oli onneksi vähemmän. Lukija saa nähdä, mitä Uthred tekee, kun ei sodi ja minä pidin siitä. Uthred on selvästi tullut vanhemmaksi ja viisaammaksi. Minusta tuntui jossain vaiheessa, ettei hän vanhene ollenkaan, mutta onhan hän jo 45-vuotias ikäsoturi (tuohon aikaan ihan kunnioitettava ikä ja lisäksi sankarimme on kunnioitettavassa kunnossa ikäisekseen). Kirja on silti hyvin jännittävä, sillä Uthred joutuu murhayrityksen kohteeksi heti alkumetreillä. Lisäksi hänelle ennustetaan, että seitsemän kuningasta ja naiset, joita hän rakastaa kuolevat. Ennustajalla on toki jonkun muun poliittinen lehmä ojassa ja Uthred maksaa potut pottuina takaisin.

Mahtaneekohan tuo näistä kirjoista tehty tv-sarja saavuttaa Suomea? Luin, että Jenkeissä se olisi alkanut 2015. Mahdollisesti jäänyt huimaa suosiota nauttivan Viikingit-sarjan jalkoihin, mutta jospa meillä vaikka YLE innostuisi sen joskus ohjelmistoonsa hankkimaan niin olisin iloinen (ja aiheeseen liittymättä: toivon mukaan YLE ostaa myös Ildefonso Falconesin romaanista Meren katedraali tehdyn espanjalaissarjan – kirja on nimittäin erinomainen ja sarjasovitukseksi sopiva).

                                                               -Roona-

Rosan ja kumppaneiden hahmokuvaukset

Heippa!

Olen kirjoittanut nämä pienet kuvaukset ajat sitten. Tässä esiintyy myös henkilöitä, joista en ole blogissa aiemmin julkaisemissani jutuissa kirjoittanut vielä mitään, mutta he kuuluvat hahmogalleriaan yhtä kaikki. Suluissa nykyhetken huomioita esim. hahmon muutoksesta vuosien varrella.

Rosa Adana

Adanan perheen iltatähti ja ainoa tytär. Muiden mielestä huonosti käyttäytyvä ”vapaan kasvatuksen” tulos. (Rosa oli alunperin anakronistisesti katsoen paljon ärsyttävämpi, kuten tästäkin voi tulkita. Mutta kyllä tämä pitää edelleen paikkansa, vaikka hieman eri tavalla.)

Brave Adana

Entinen sotilas ja Adanan klaani johtaja. Rosan, Harnanin ja Maverickin isä. (Rohkealla miehellä on luonteensa mukainen nimi – engl. brave = rohkea. Keksin tämä hauskuutukseksi lukijalle, joka tehköön omat ratkaisunsa siitä sopiiko nimi kantajalleen. Hahmot eivät tätä ulottuvuutta tunne, heille Brave on nimi toisten nimien joukossa.)

Maverick Adana

Rosan vanhin veli ja isänsä seuraaja suvun johtajana. Arvelee, että Rosalla on perimyksessä vielä sanansa sanottavana.

Siobhan Adana

Braven vaimo ja Rosan, Maverickin, Harnanin ja kahden muun veljen äiti. Brave toi hänet etelästä sodasta tulessaan.

Harnan Adana

Adanan veljessarjan nuorin, jolla on huolensa rakkauden suhteen. Taipuvainen puolustamaan Rosaa.

Rotten Agora

Tuleva Agoroiden johtaja ja tiedostaa sen. Itsekeskeinen, luulee itsestään suuria.

Danny Agora

Edellisen veli. Kieltäytyi suvun johtajuudesta ja lähti opiskelemaan papiksi. Teoriassa karkotettu Agoroiden perheestä, siksi muut kutsuvat Danny Roseksi. (Danny taisi syntyä mielessäni valmiina, koska hän on oman tuntumani mukaan muuttunut hahmoista vähiten kaikkien vuosien aikana.)

Petrelli Agora

Edellä mainittujen isä. Sukunsa kiistaton johtaja. Eräänlainen oman maailmansa Kummisetä. (Kummisetä pitää käsittää enemmän mielentilana kuin kirjaimellisesti. Alun perin tosiaan ajattelin, että Agorat harrastaisivat myös hämärämpiä liiketoimia, mutta eivätköhän he loppuviimeksi ole ihan kunnollisia.)

Lilith Agora

Petrellin vaimo, Rottenin äiti ja julkisena salaisuutena kulkevan huhun mukaan Dannylle vain kasvattiäiti. (Olen myöhemmin päättänyt, että pääperheiden tiedossa on yleisesti, että Danny on lehtolapsi. Lähinnä siis shantit ja vähemmät sukuhaarat pitäisivät asiaa huhuna. Danny äidin henkilöllisyyttä eivät sen sijaan tiedä kuin Petrelli, äiti itse ja nyttemmin myös Danny.)

Concordia Agora

Agoroiden suvun vähemmän haaran tyttäriä. Näyttelee tulevaisuudessa myös osansa ydinperheessä. (Concordian nimi tarkoittaa yhteisymmärrystä – vrt. lat. concordia. Se onko nimi enne onkin sitten toinen asia.)

Jack Twill

Rosan paras ystävä ja pappisopiskelija kuten Dannykin.

Jaquin LaShia

Nuori hurmuri ja epävirallisesti LaShiojen tuleva johtaja. Liikkuu Rottenin kanssa ja ottaa tältä vaikutteita.

River LaShia

Edellisen pikkusisko. Vaaleatukkaisena outo lintu LaShiojen joukossa. Epävarma itsestään.

Alana LaShia

LaShiojen johtaja, joka on kaapannut vallan veljeltään. Hänen poikansa Falcendo sairastaa tuntematonta tautia.

Joseph LaShia

Alanan syrjäytetty isoveli. Jaquinin ja Riverin isä. Odottaa päivää, jolloin Alana ilmoittaa hänen poikansa olevan suvun seuraava johtaja.

Falcendo LaShia

Alanan ainoa poika, virallinen LaShiojen perijä. Sairastaa kuitenkin tuntemantonta sairautta, joka vaikuttaa älykkyyteen.

Kaspar Capote

Capotejen tuleva johtaja. Jää auttamatta muiden poikien varjoon, vaikka fiksu onkin.

Melkior Capote

Sukunsa johtaja ja Kasparin isä. Tyyni mies, joka kannattaa rauhallista rinnakkaiseloa ja diplomatiaa.

Rebecca Mustasurma

Lumihaltia, joka rakastui noitaan, petti osittain kansansa ja joutui epäsuosioon. Tunnetaan ihmisten keskuudessa seudun parhaana hevosten kasvattajana.

Bill

Typerä pikkumies, joka toimittaa Rebeccan aviomiehen virkaa. Kostoksi Rebeccalle hänet on muutettu vuoheksi vyötäröltä alaspäin.

Annoura, shanti

Yksi Adanan perheen palvelijoista. Rakastunut mieheen, jota ei voi saada.

                                                              

                                                              -Roona-

Elokuvissa 0.5: Vuokraleffoja - Hacksaw Ridge ja Florence

Moikka!

Olen viime aikoina katsonut yllättävän monta vuokraelokuvaa. Yksi syy on se, että se on huomattavasti halvempaa kuin oikeissa elokuvissa käynti ja lisäksi elokuvateattereissa ei ole juuri pyörinyt sellaista, jota olisin halunnut kovasti mennä katsomaan. Näistä kahdesta kerron siksi, etä kaksi näitä edeltävää dvd:tä olivat melkoisia hutivalintoja. Risen-nimisessä leffassa ei tapahtunut mitään, vaikka se kertoi Jeesuksen ylösnousmuksesta roomalaisnäkökulmasta. Tai siis tietysti jotain tapahtui, ei ne pelkästään istuneet hiljaa ja katselleet maalin kuivumista, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Toinen oli uusin Jane Austen –filmatisointi Love & Friendship (en muista tähän hätään suomenkielistä nimeä). Se oli kyllä ulkoisilta puitteeltaan ja näyttelijän työltään hieno, mutta minä en päässyt jotenkin kärryille tarinasta. Minusta tuntui, että jos olisin ollut lukenut tuon kirjana, olisin pitänyt leffastakin paljon enemmän.

Näitten lievästi epäonnistuneitten valintojen jälkeen siis ajattelin, että parasta ottaa joku turvallinen vaihtoehto. Paljon kehuja saanut Hacksaw Ridge tuntui tähän sopivalta ja tarina aseistakieltäytyjästä toisessa maailmansodassa tuntui myös kiinnostavalta. Tykkäsin kokonaisuudesta, mutta muutama juttu vaivasi minua katsellessa. Olisiko minun katsojana pitänyt tuntea Hacksaw Ridgen taistelut niin hyvin, että tajuan koko ajan mitä taustalla tapahtuu? Esimerkiksi se, että miksi tälle aseettomalle haavoittuneiden hakijalle ei lähetetty avuksi edes yhtä miestä aseen kanssa taustatueksi, sillä kyllä ne jossain vaiheessa arvasivat ja tiesivätkin (näin ainakin leffa antoi ymmärtää), että kuka sinne ylös oli jäänyt. Tajusin kyllä, että täydennysjoukot eivät olleet vielä tappion jälkeen ehtineet saapua ja ylipäänsä joukon lähettäminen olisi ollut taktisesti vaarallista – mikä tehtiinkin ihan hyvin selväksi. Lisäki olisin tykännyt, että loppu olisi ollut erilainen. Siis tarkoitan, etä se urhoollisuusmitalin luovutus olisi voinut olla näyttelijöitten näyttelemä kohtaus, se olisi paketoinut koko leffan mielestäni kivasti. Ne Hacksaw Ridgellä mukana olleiden veteraanien haastattelut olisivat voineet olla lopputekstien yhteydessä sen sijaan, että ne tavallaan muodostivat elokuvan loppukohtauksen.

Florencesta tykkäsin vielä enemmän kuin Hacksaw Ridgestä. Florencehan kertoo seurapiiriperijättärestä Florence Foster Jenkinsistä, joka oli omista käsityksistään huolimatta varsin surkea laulaja. Henkilökohtaisesti pidän Meryl Streepistä ja Hugh Grantista, jotka näyttelivät tässäkin hyvin. Myös pianisti McMoonin näyttelijä oli hyvä. Mietin, että olikohan Florence kuitenkin joskus osannut laulaa, koska eikö hän ollutkin esiintymässä konsertissa, kun tapasi St. Clairin. Sairaushan oli saattunut viedä lauluääneen ja tuskin se oli koskaan oopperaan sopiva ollutkaan (mikä ei tarkoita, etteikö se olisi sopinut kevyempiin lauluihin!). Tämän olisi voinut tuoda elokuvassa paremmin esille. Minua ärsytti myös suunnattomasti, että dvd:n takannessa luki St. Clairin olevan Florencen ”aviomies” – siis heittomerkeillä. Minä ymmärsin, että he olivat kuitenkin ihan laillisesti naimisissa, vaikka juttuun liittyi järjestelyjä ja se ei ollut perinteinen avioliitto. Nuo heittomerkit vaan antavat väärä alkuolettamuksen, kun St. Clair rakasti joka tapauksessa ihan aidosti Florencea.

Nämä asiat voisi tietenkin katsoa googlesta, mutta toisaalta ne ovat niin pieniä, etten näe miksi niiden selityksiä ei olisi voinut liittää itse elokuviinkin. Kummankaan kohdalla kestoa ei ainakaan olisi tarvinnut pidentää. Mutta voin kyllä suositella kummankin katsomista, jos ne sattuvat tulevan vastaan seuraavan, kun selaatte, vaikka jonkun suoratoistopalvelun elokuvakirjastoa.

JK. Tämä on kirjoitettu v. 2017 loppupuolella ;)

                                                              -Roona-

Merkittyjen kohtaaminen (Kleio 2)

Hei!

Jatkoa huhtikuiselle tarinalle.

Kleio siristi silmiään. Näytti aivan siltä kuin joku olisi taivaltanut ylös kukkulan sitä puolta, jota ei nähnyt kylästä. Kuka ihme se voisi tähän aikaan olla? Hänen tietääkseen alueella ei liikkunut varkaita, mutta ehkä kyseessä oli kulkumies. ”Kuka siellä?”, hän huhuili tähtihämärään. Hahmo oli tullut lähemmäs ja pysähtyi kuullessan hänen äänensä.

Nar epäröi. Hänet oli huomattu kukkulan laelta ja sitä hän kaikkein vähiten kaipasi. Ääni kuulosti kuitenkin naiselta tai pikemmin tytöltä, joten tämän saisi ehkä taivuteltua olemaan hiljaa, kun vain toisi julki ettei aikonut varastaa tai tehdä muutakaan rikollista. Niinpä hän jatkoi matkaa. Pian hän saattoi huomata, että kyseessä oli kuin olikin tyttö. ”Ei hätää. Haluan vain nukkua yöni tässä kukkulalla”, hän huusi niin matalasti kuin suinkin pystyi. Tyttö ilmeisesti kuuli sanat, koska pysytteli paikallaan niin kauan, että Nar ehti hänen luokseen.

Tytöllä oli keltaiset hiukset, jotka näyttivät tähtien harmassa valossa hopeaisilta. Hän katseli Naria epäileväisesti. ”Minä tuota...”, Nar sekosi sanoissaan. ”Siis panen vain tähän maate.” Hän levitti huopansa maahan sanojensa vahvistukseksi. Tyttö tarkkaili hänen toimiaan ja sanoi sitten: ”Eikö olisi kohteliasta esittäytyä vai eiväkö kulkumiehet harrasta käytöstapoja?” Nar irvisti tahtomattaan. Ei kai hän sentään näyttänyt kaikenkarvaiselta kulkumieheltä. ”Minun nimeni on Nar”, hän sanoi ojentaen kätensä nuivasti. Tyttö puristi sitä yllättävän reippaasti. ”Minä olen Kleio.”

Hänen nimensä kuuleminen sai nuorukaisessa aikaan yllättävän reaktion. Kleio oli näkevinään äärimmäisen nopean pakokauhun häivähdyksen tämän silmissä, mutta eihän siinä ollut mitään järkeä. Poika veti kätensä pois ja alkoi touhuta tavaroittensa kanssa. ”Sinä voit kyllä tulla meille yöksi, jos lupaat ettet ole mikään murhaaja”, Kleio sanoi yrittäen saada ääneensä kepeän sävyn. ”Eivät äiti ja isä suutu siitä.” Poika katsoi häntä hetken ja istua tömähti sitten huopareuhkansa päälle. Kleioa alkoi ärsyttää. Vieras vaikutti olevan töykeyden lisäksi itsepäinen. ”Ei tarvitse, jos ei huvita. Yritin vain olla ystävällinen”, hän tiuskahti.

Nar tuhahti tytön tiuskahdukselle ja viittasi tätä istumaan lähelleen ruohikolle. Hetken mietittyään tyttö kävi maahan liioitellun siististi ja laittoi kädet puuskaan rinnalleen. ”Sinä tunnet kai tämän kylän historian läpikotaisin?”, Nar heitti katsellen tyttöä silmäkulmastaa. Kleio kohautti harteitaan. ”Niin hyvin kuin kuusitoista vuotiaalle on sopivaa tietää”, hän tokaisi tylysti. Miksi tytöt kaipasivat aina hyvittelyä, jos heille ei heti onnistunut sanomaan oikeita sanoja, Nar mietti. Hän oli ehkä aloittanut hieman väärällä nuotilla, mutta eikö se ollut ymmärrettävää tässä tilanteessa.

”Minä tarkoitin, että tunnen yhden Kleion papittaren. Hän tietää paljon kaikesta.” Se oli ympäripyöreästi sanottu, mutta sai Narin puolesta kelvata hyvitykseksi ja selitykseksi. Tytön ilme muuttui ja koko kehon kieli antoi ymmärtää, että hän oli vahingossa osunut kultasuoneen. ”Minä en ole koskaan oikeasti tavannut ketään kaltaistani, toista merkittyä. Paitsi tietysti toteamisseremoniassa. Mutta olin silloin vauva, kuten ymmärrät”, tyttö pulputti innoissaan. Narin oli hillittävä ilmeensä, jottei tyttö huomasi, että yksi kaltaisista oleskeli odottamattoman lähellä. ”Eivätkö tuomarit käy täällä?”, hän kysyi toiveikkaasti. ”Meidän kylämme on katvealueella. Oikeutta on käytävä hakemassa lähikylistä. Vain assistentit ja laskijat käyvät täällä. Ja hehän eivät ole merkittyjä”, tyttö kertasi melkein hengästyneenä.

Nar rentoutui. Hän ehtisi pakosalle oikein mainiosti, jos tarve tuli, joten hän saattoi yhtä hyvin kertoa tytölle kuka todellisuudessa oli. ”Minä olen oikeasti Kalliopen pappi. Karkasin temppelistä. Niin, että olet nyt ainakin tavannut toisen merkityn.”

Kleio oli mykistynyt. Puhuiko poika totta? Hän ei ollut kuullutkaan, että kukaan karkaisi temppeleistä. Toisaalta hänellä ei ollut aavistustakaan millaista temppeleissä oli elää. Poika näytti varautuneelta. ”Ethän paljasta minua?”, hän kysyi lähes syyttävästi. Kleio oli tietämättään tehnyt päätöksen heti, kun poika oli päästänyt suustaan olevansa merkitty. ”Rauhoitu hupsu. En tietenkään paljasta.” Sitten hän toisti aiemman tarjouksensa. ”Tule meille yöksi. Aamuisin on tähän aikaan vuodesta niin paljon kastetta, että olet ihan märkä, kun heräät, jos nukut täällä.” Kleio osoitti kylään ja kotitaloonsa päin.

Nar pohti hetken ja alkoi sitten keriä huopaansa kokoon. Mieluummin hän nukkuisi kuivassa ja lämpimässä. Maassa hän oli viettänyt tarpeeksi monta yötä. ”Näytä tietä”, hän sanoi heittäessään tavarat olalleen. He lähtivät varovasti rinnettä alaspäin kohti nukkuvaa kylää.

                                                            -Roona-

Mietteitä kirjasta XXVIII: Kävelevät koneet ja Lasipalatsi

Moikka!

Philip Reeven Kävelevät koneet kertoo kahdesta nuoresta, Hesteristä ja Tomista, jotka joutuvat yllättäen yhdessä seikkailuun. Reeven maailmassa kaupungit ovat nousseet jaloilleen ja ovat liikkuvia koneita. Vallitsee kaupunkidarwinismin laki, heikot jäävät vahvojen saaliiksi, armotta ja säälimättömästi. Pienet kaupungit otetaan kiinni ja puretaan. Niiden asukkaat päätyvät joko orjatyöhön tai surmataan. Tom on historioitsijoitten killan kolmannen tason apulainen, jonka suurin idoli ylihistorioitsija Thaddeus Valentine. Hester Shaw taas haluaa nähdä kyseisen miehen kuolleena mieluiten oman kätensä kautta.

Innostuin lukemaan tämän kirjan, kun huomasin, että siitä on tulossa Peter Jacksonin ohjaama elokuva. Olen kyllä jo aiemmin kirjastossa seikkaillessani sarjan huomannut ja pitänyt Käveleviä koneita kädessäkin, mutta lainaukseen ja lukuun se pääsi vasta nyt. Historioitsijaa lämmittivät kovasti hauskat ja rohkeatkit historioitsijoiden killan jäsenet, Chudleigh Pomeroy etunenässä. Ylipäänsä kuvaukset museosta, sen esineistä ja siellä tapahtuneesta taistelusta miellyttivät paljon. Sankarit Hester ja Tom ovat hyvin tavallisia nuoria, mikä on hyvää vastapainoa tällaisten kirjojen yleensä täydellisille sankareille ja sankarittarille. Lisäksi he toimivat suhteellisen ikäisilleen normaalilla tavalla. Tomin poikamainen ihastus Kathrineen, Valentinen tyttäreen, ei kehity vuosisadan rakkaudeksi, mikä on virkistävää. Joskus pikkupojan ihastus on vain pikkupojan ihastus.

Kirja on aika raaka nuorten kirjaksi, mutta se esittelee oman edun tavoittelua perin oikeassa valossa. Minusta oli mukavaa, kun Tomin ja Hesterin käyttämälle Jenny Haver –alukselle muodostui nimen myötä jopa omaa luonnetta. Myös marssija Shriken Hesterille ajoittain antama arvostus oli hienoa. Seuraavakin osa on varmasti lukulistallani.

Sarah J. Maasin Lasipalatsi on Throne of Glass –fantasiasarjan avausosa. Salamurhaaja Celaena Sardothien pelastetaan Endovierin suolakaivosten kurjuudesta kilpailuun paikasta Kuninkaan miekkana. Hän kilpailee 23 muuta rikollista vastaan panoksenaan vapaus palvelusvuosien jälkeen. Hän on kruununprinssin tukema ja kuninkaallisen vartioston päällikön tehtäväänsä valmentama. Mutta mitä tapahtuu, kun kilpailijoita alkaa kuolemaan muuallakin kuin kilpailuun kuuluvissa kokeissa? Entä kun sekä prinssi Dorian että vartioston päällikkö Chaol Westfall osoittatuvatkin mukaviksi ihmisiksi?

Tartun jälleen kovin pieniin yksityiskohtiin, mutta ne ärsyttivät mina kovasti. Aluksikin takakannen ”vartioston päällikkö ottaa Celaenan siipensä suojaan”. Chaol ei todellakaan ota Celaenaa siipiensä suojaan! Prinssi on käskenyt häntä valmentamaan Celaenaa ja hän tottelee käskyä. Kuulostaahan tuo siipien suojaan ottaminen todella söpöltä, mutta minusta idiomi sisältää ajatuksen vapaaehtoisuudesta ja siitä, että suojaa tarjoava on yleensä jonkin verran toista osapuolta vanhempi. Ei Chaol olisi hommaan vapaaehtoisesti ruennut, vaikka lopulta ystävystyykin Celaenan kanssa.

Toinen asia, mikä on alkanut mättämään minua young adult –romaaneissa nyt, kun itse lähestyn kolmeakymppiä, on se, että henkilöt ovat alansa ammattilaisia ennen kuin täyttävät kaksikymmentä. Celaena aloitti salamurhaajakoulutuksensa 8-vuotiaana ja hän oli ollut 19 vuotta täyttäessään kokonaisen vuoden orjana kaivoksilla. Parhaimmillaankin hänellä on ollut vain viisi vuotta aikaa saavuttaa maine maailman taitavimpana salamurhaajana. Melkoisen hyvin teiniltä. Ymmärrän toki, että hahmojen on oltava nuoria, jotta lukijakunta, jolle young adult on pääosin suunnattu, voisi heihin paremmin samaistua. Chaolin kanssa on sama juttu, hän todella nuori kuninkaan vartioston päälliköksi. Lisäksi hän ei ollut muka koskaan tappanut ketään, vaikka kirjassa annettiin viitteitä siitä, että hän on ollut mukana taisteluissakin.

Kirjablogeissa kritiikkiä herättäneestä Celaenan turhamaisuudesta pidin itse yllättävä paljon. Oikeastaan en kokenut sitä turhamaisuutena vaan esimerkiksi se, että hän piti pitämistään hienosta vaatteista, inhimillisti hahmoa ja teki hänestä samaistuttavamman. Kokonaisuudessaan kirja oli hyvää keskitasoa. Toiminta oli kirjoitettu sopivan vetävästi ja etenkin jäi kiinnostamaan millaiseksi juonittelijaksi lordi Perrington tulevaisuudessa osoittautuukaan.

                                                                -Roona-

Kesäruno

Hei hei!

Tämä on kirjoitettu alkukesästä, jolloin tämänhetkisistä helteistä ei ollut vielä tietoa ;)

Rannalla tuulee.

Varpaat hiekassa

painavat kuvioita.

Tuhat jälkeä

pehmeässä maassa.

Lapset juoksevat

vielä viileään veteen.

Aurinko seikkailee

pilvien lomassa.

Kesä on.

Venytteleviä ihmisiä,

varjo herätti.

Voi nousta välillä

auringon lempeästä syleilystä.

Virkku puhuri työntää.

Tuulee kovaa.

Aava aaltoilee,

vedessä ei enää ketään.

Kuitenkin pilkahdus palauttaa

uskon lämpöön.

Perheitä tulee ja menee.

Ihmisiä tulee ja menee.

Meitä tulee ja menee.

Lämmön houkuttamina,

tuulen tuivertamina.

-Roona-