Se, joka muutettiin hämähäkiksi

Heippa!

Disclaimer: tämä on fanifiktiota. En omista Pottereita enkä niiden maailmaa, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa

Ron luki uudestaan äitinsä kirjeen. Mollyn siisti ja koukeroinen käsiala kulki säntillisen suorassa. Päästyään viimeiselle riville hän ryttäsi sen ja heitti paperikoriin. Pallero osui korin reunaan ja putosi lattialle. Ron kirosi mielessään, mutta se tuntui kummallisen ontolta. Fredin kuolinpäivänä oli tehnyt mieli itkeä ja niin teki nytkin. Tylypahkan taistelusta oli kulunut jo kuusi vuotta ja hän oli asettunut Hermionen kanssa jästi-Lontooseen. Monet, hänen perheensä mukaan lukien, parantelivat vielä haavojaan ja totuttelivat elämään ilman yhtä tai useampaa rakasta perheenjäsentään. Onneksi lähiaikoihin oli mahtunut paljon valoakin: Harry ja Ginny olivat menneet naimisiin ja Ron tiesi seuraavansa pian perässä Hermionen kanssa. Olikohan äiti kirjoittanut Georgelle? Voi olla ettei ollut.

Hermione kolisteli eteisessä palatessaan kotiin ministeriöltä. Hän oli kohonnut nopeasti taikalakien osastolla ja oli yhdenvertaisuuslakikampanjan keulakuva. Nyt hän oli kuitenkin vihainen ja ärtyisä, sillä hän oli joutunut jättämään työpöydälleen valtavan sekamelskan huomenna selvitettäväksi. Hän tuli keittiöön, näki Ronin silmät kyynelissä ja vinot pinot unohtuivat saman tien.

”Mikä on?”, hän kysyi lempeästi. Samassa Hermionen huomasi tollon, joka lepäsi orpona roskiksen vieressä. ”Ei kai keneltäkään ole tullut huonoja uutisia? Sinä itket, Ron.”

Ron nosti kätensä kasvoilleen ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Hän näytti perin yllättyneeltä, kun hänen sormensa kostuivat. Hermione meni hänen taakseen ja kiersi kätensä miehensä hartioiden ympäri.

”Ei.... ei minulla mitään hätää ole. Tämä... tämä johtuu äidin kirjeestä”, Ron takelti.

”Niin minä ajattelin, pöhkö”, Hermione sanoi ja kosketti nenänpäällään Ronin korvanlehteä. ”Ei kai Fleurin synnytys ole vain käynnistynyt vielä?”

Ron yritti raapia päätään, mutta Hermionen poski oli tiellä. Hän raapaisi sitä ja sai tytön kirahtamaan. ”Ei äiti kirjoittanut mitään Fleurista. Minä...”, Ron pysähtyi ja mietti miten muotoilisi asian niin, ettei se kuulostaisi  naurettavalta.

”Hän kirjoitti, että Tanili on hajonnut lopullisesti.”

Hermione nosti päänsä punaisten hiusten lomasta hämmentyneenä. ”Anteeksi vain, kultaseni, mutta mikä Tanili oikein on?”

”Tanili oli leikkiteddykarhuni. Äiti antoi sen Victoirelle silloin, kun tämä syntyi. Ja se hajosi lopulta. Minä annoin sille nimen Kanili Tanilin mukaan, vaikka se oli nalle”, Ron säkätti yhteen menoon.

Hermione hymyili miehensä takana.”Voi, Ron, sinä olet niin suloinen. Minä en tiennytkään, että sinussa on tällainen herkkä puoli”, hän lisäsi kujeilevasti.

Ron niiskautti nenäänsä. ”Tarvitsisin nokkaliinaa”, hän sanoi. Hermione irrotti kätensä ja kurottautui keittösaarekkeella olevaa pakettia kohti. Juuri kun hän oli tarttunut päällimmäiseen liinaan, Ron koppasi hänet syliinsä.

”Nyt kuuntelet mokomakin viisastelija. Tanili oli se nalle, jonka Fred ja George muuttivat hämähäkiksi kepposena, kun olin pieni. Siksi pelkään vieläkin niin kovasti niitä pirun ötököitä. En tiedä muistiko äiti asiaa, mutta kirje oli päivätty Fredin kuolinpäivää seuraavana päivänä ja veli tuli niin elävästi mieleeni...” Ronin ääni särkyi.

Hermione halasi häntä tiukasti ja asetti päänsä hänen rintaansa vasten. He istuivat hiljaa jonkin aikaa muistoihinsa uponneina.

”Mahtaakohan George muistaa Tanilin?”, Ron aprikoi sitten puoliääneen.

Hermione kohotti päätään. ”Emme olekaan pitkään aikaan vierailleet hänen luonaan puodissa. Olisikohan matka Viistokujalle hyvä idea?”

Tunnin kuluttua he sulkivat oven takanaan ja lähtivät kohti Weasleyn Welhovitsejä.

                                                      -Roona-

Mietteitä kirjasta XLII: Syvyyksien salaisuus, Arokissan aika ja Narrenturm 1

Heippa!

Syvyyksien salaisuus on Helen Dunmoren kirjoittaman Ingo-sarjan kolmas osa. Kraken-hirviö on herännyt ja uhkaa tuhita Ingon. Meren kansa tietää, että ainoa, joka pystyy pelastamaan maailman hirviön tuholta, on ihminen, jonka suonissa virtaa Meren kansan veri. Ingolaiset pyytävät apua Sapphireltä, tytöltä jonka isä on jättänyt salaperäisesti perheensä ja palannut Meren kansan pariin. Sapphire suostuu palaamaan meren syvyyksiin ja kohtaamaan hirviön silmästä silmään, mutta vain yhdellä ehdolla: Meren kansan on luovutettava Sapphiren isä takaisin maanpäällisen perheensä pariin. Lempeän äitivalaan kyydissä pelokas Sapphire aloittaa matkan meren pimeimpään kolkkaan. Seurakseen Sapphire saa veljensä Conorin sekä uskollisen ystävänsä Faron.

Tosi nopealukuinen kirja. Vaikka edellisen osan lukemisesta oli kulunut paljon aikaa, muistin, että Faro oli ärsyttävä. Koko Syvyysseikkailu ja Kraken jäävät käsittelyssä aika pintapuolisiksi. Sen sijaan Vuorovetten vartijasta tuttu valas oli ihana ja toi juoneen syvyyttä. Ingo jää kokonaisuudessaan vähän toissijaiseksi. Sillä ei tunnu oikein olevan omaa olemassa oloa; se peilaa Sapphiren elämän vaikeita päätöksiä. Esimerkiksi Farossakin paljastui olevan ihmisverta, joten saamme toisenlaisen suhtautumistavan ”puoli”verisyyteen. Sapphire voi sitten Faron vääristyneestä peilistä pohtia itseään. Yritän ehkä sanoa, että taustatarina on minulle mieleisempi. Äiti, Roger, Sadie, Carnen mummo, jopa kadonnut isä tuntuvat syvemmiltä kuin Ingon pinnallisuus.

Arokissan aika on kolmas ja viimeinen osa Ulla Viertolan kirjoittamaa Oman keisarien aikakirjat –sarjaa. On syksy Oman valtakunnassa. Kaikki omalaiset odottavat jotain, mutta mitä – kevään tuloa, vai uutta hallitsijaa joka tyytyisi vähempään? Myös unennäkijä Temmu odottaa palatsissa ja aatelisneiti Beea vankikopissaan. Kaikki jo tietävät, ettei elämä voi pitkään jatkua entisellä tavalla. Temmu aavistelee tulevia kauhuja. Vakoojamestari Janis niistä jo jotain teitääkin. Keisarinna Kiiralla on uusi lemmikki ja uusia suunnitelmia, eikä hän välitä huolehtia alamaisistaan. Mutta suuren hädän hetkellä kulkevat syystuulen mukana huhut siitä, että autiomaan takana vaeltaa Oman oikean keisarin armeija. Ja kuinka tähän kaikkeen liittyy Larran noita?

Sarja parani vain loppua kohden. Henkilöihin tuli syvyyttä ja juonenkäänteet olivat jännittäviä ja yllätyksellisä. Sarja ei myöskään pääty perinteisen onnellisesti vaan jättää asioita auki. Pääseekö Khari koskaan kotiin? Entä tapasiko Jinnit Paijahin ja tunnistivatko he vielä toisensa? Mikä lopulta oli vakooja Janisin kohtalo? Myöskään keisarin ja keisarinnan liitto ei ole täydellistä seitsemännen taivaan rakkautta. Toisaalta joillekin asioille olisi sentään toivonut tyydyttyvää, suljettua lopua. Sellaiseksi ei voi laskea ukko Mudin itselleen löytämää taloa eikä kyllä oikein Kiiran ja entisen Miekanvartijan maastakarkoitustakaan. Temmu saa osakseen ansaitsemaansa kunnioitusta. Janisin ja Jinnitin seikkailut Oijan armeijassa olivat hyviä ja siirtymistä sodassa pikkuhiljaa tuliaseiden käyttöön oli kuvailtu uskottavasti. Alkuosa keskittyy liiankin paljon Elenja Larraan, mutta onhan hän ihan viehättävä hahmo.

Narrenturm 1 aloittaa Noituri Geraltista kertovilla romaaneillaan kulttisuosioon nousseen Andrzej Sapkowskin uuden sarjan, värikkään vaellusseikkailun pitkin keskiaikaisen Euroopan maita ja mantuja. Kun sleesialainen lääkärinplanttu Reinmar Bielaulainen – Reynevan – jää kiinni rysän päältä sängystä ristiritari Gelfrad von Sterzin vaimon Adelan kanssa, hän saa Sterzien mahtisuvun vihat niskoilleen. Reynevan lähtee karkumatkalle, joka vie hussilaissotien pyösteisiin, väijytyksiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Päälle päätteeksi nuori mies saa magian kanssa flirttailusta vielä inkvisitionkin peräänsä, ja kaiken yllä leijuu uhka päätymisestä vainoojien vangiksi pahamaineiseen Narrenturmin torniin. 1400-luvun Eurooppa avautuu makaaberissa mielettömyydessään Sapkowskin omaleimaisella kerronnalla, josta ei puutu ruutia, kiihkeitä käänteitä eikä reheviä henkilöitä.

Pidin kirjasta paljon ja erityisesti täytyy kiittää kirjoittajan laajaa ja syvällistä taustatyötä, joka näkyy ja kuuluu. Keski-Eurooppa on ollut varsinainen soppa noihin aikoihin. Reynevan-parka toimii välillä aivan päättömästi, mutta ainakin hänen tunteensa Adelaa kohtaan vaikuttavat aidoilta. Scharley on kiinnostava hahmo, mutta hänestä on kuitenkin epämiellyttävää pitää. Vaikka Reynevanin puhdasta inhoa ei voisikaan ymmärtää, saa Sapkowski lukijan olon hänen suhteensa epävarmaksi. Mielenkiinnolla odotan myös kuka Mesi-Simsonin ruhoon onkaan päätynyt vangiksi. Latinistia ilahduttivat arkipäivän latinalitaniat ja historioitsijaa, jolle on paasattu popularisoinnin tärkeydestä, lopussa olevat käännökset, joita oli tarvittaessa selitetty. Lukemisenarvoinen teos.

                                                                -Roona-

Kuninkaallisia aamuja (Kaspian 5)

Moikka!

Olen julkaissut jatkoa Kaspianin tarinaan viimeksi näköjään ihan tämän vuoden alussa.

Prinssi Alderan haukotteli makeasti. Hänen pikkuveljensä kruunajaisista oli kulunut kaksi viikkoa ja hänestä tuntui, että hän oli juossut pää kolmantena jalkana siitä päivästä lähtien. Noin neljäsosa vieraista oli edelleen paikalla. He olivat jääneet hiomaan kauppasuhteitaan uuden kuninkaan kanssa – ja osa oli tietenkin äitejä ja tyttäriä, jotka ajattelivat hyötyvänsä avioliittotoiveissaan jatkuvasta hallitsijan lähellä olosta. Neuvotteluja käytiin aamusta iltaan ja lisäksi oli osallistuttava protokollan mukaiseen seurusteluohjelmaan. Tämä oli hänen ensimmäinen vapaa aamunsa pitkään aikaan. Hän makasi vuoteessaan venyttellen kipeitä lihaksiaan autuaallisesti. Hän ei ollut ehtinyt kunnolla ratsastamaan puhumattakaan miekkaharjoittelusta ja oli siksi jäykkä kuin heinäseiväs.

Kamaripalvelija liukui hiljaa huoneeseen. ”Oletteko jo herännyt teidän korkeutenne?”

”Näytänkö minä nukkuvalta, herra Leeroy? Kyllä, minä olen hereillä.”

Palvelija ei osoittanut ilmeelläkään huomanneensa piikkiä. ”Eräs upseerinne, Ome, odottaa eteisessä. Otatteko hänet vastaan kenties aamiaisen jälkeen? Epäilen, että hän aikoo pyytää teitä harjoittelemaan.”

Alderan heitti jalkansa sängyn reunan yli. Eikö hän ollut juuri harmitellut harjoituksen puuttetta. Hän irvisti pienelle selästä kuuluvalle naksahdukselle ja toivoi, että kaikki hänen ongelmansa saavuttaisivat niin helpon ja tyydyttävän ratkaisun.

”Käskekää hänet tänne saman tien, Leeroy. Harjoitukset on parempi hoitaa tyhjällä vatsalla. Ja tuokaa samalla jotain sopivaa vaatetta.” Palvelija kumarsi ja lähti toimittamaan asiaa.

Ovelta kuului pian hiljainen koputus.

”Sisään sieltä Karn”, Alderan käski kiskoen samalla housuja jalkoihinsa.

Karn astui huoneeseen, mutta jäi kunnioittavasti lähelle ovea. ”Anteeksi, jos häiritsin aamu-untanne, herra, mutta ajattelin, että ratsastusretki voisi tehdä poikaa kaiken pönötyksen jälkeen”, hän sanoi kumartaen.

Alderan yritti suoristaa paitansa ryppyjä. ”Lisäksi olet selvästi kuullut, että minulla on vapaa-aamu.”

Karn virnisti hänelle alta kulmain. ”Protokollapäällikkö saattoi kertoa minulle niin.”

Alderan tuhahti samalla, kun herra Leeroy tuli huoneeseen mukanaan hänen ratsastaessa käyttämänsä päällysvaatteet. Alderan oli tuntenut Karnin pikkupojasta lähtien. He olivat leikkineet yhdessä ja ennen pitkää olleet vastakkain harjoituskentällä. Alderan oli valinnut Karnin joukkoihinsa heti, kun hänellä oli suinkin ollut siihen valtaa. Karn oli hyvää sukua, ei häntä muuten olisi laskettu leikkimään kuninkaan pojan kanssa, niin äpärä kuin tämä olikin.

Prinssi veti ratsastusvaatteet ylleen. Tiukkojen saappaiden jalkaan saaminen oli aina yhtä tuskallista, joskin vieläkin ärsyttävämpää siitä teki se, että Kaspian ja Severus sujuttelivat kengät jalkaansa kuin vettä vain. Hän ähkäisi muutaman kerran niin, että sai Karnin nauramaan.

”Et kai sinä ole tulossa vanhaksi, ystäväni?”, tämä kysyi pilke silmäkulmassa.

Alderan ojensi kätensä Karnille, jotta tämä vetäisi hänet ylös tuolilta. ”Vanhaksiko? Minun pikkuveljeni on kuningas jo toista viikkoa. Totta helvetissä minä olen vanha”, hän puuskahti nauraen.

Karn taputti häntä veljellisesti selkään ja he lähtivät prinssin huoneistosta kohti kuninkaallisia talleja harppoen pitkiä askelia.

Anna näki ikkunastaan kuinka isoveli oli selkeästi päättänyt lähteä ratsastamaan sinä aamuna. Leskikuningattaren nuorimmainen oli yhä yökoltussaan, vaikka oli ollut hereillä jo hyvän aikaa. Kukaan ei ollut tullut patistamaan häntä aamiaiselle ja pukeutumaan, sillä palvelijat kuvittelivat hänen yhä olevan unten mailla. Anna nautti vapaahetkestään. Vaikka hän oli vasta 11-vuotias, ne olivat hänelle harvinaista herkkua. Annasta ja hänen sisaristaan koulutettiin hyvää vauhtia ensiluokkaisia vaimoja tuleville puolisoilleen. Joskin äiti oli painottanut heidän opinnoissaan aiheita, joita ei yleensä pidetty nuorille neidoille sopivina kuten politiikkaa, sotahistoriaa ja –taktiikkaa sekä matematiikkaa. Tämän lisäksi olivat tietenkin fyysiset harjoitteet.

Anna tuhahti. Christina oli ehdottomasti kieltäytynyt opettelemaan ratsastamasta miesten tapaan kahareisin ja Lena taas oli sen verran pelokas, ettei hänelle ollut järkeä antaa miekkaa käteen. Toki hänen siskonsa osasivat ratsastaa sievästi naisten tyyliin, mutta hätätilanteessa kellään ei olisi aikaa asennella naisten satuloita tai odottaa heidän hidasta vauhtiaan. Christina sanoi, että äidin into kouluttaa heitä johtui siitä, ettei äiti ollut syntynyt prinsessaksi ja niinpä hän ei ollut tottunut siihen, että urheat ja uskolliset suojelevat häntä. Äiti oli vastannut vain, että miesten maailmassa tyttöjen tulee hänen mielestään olla neuvokkaita. Anna piti kaikesta, mitä heille opetettiin ja oli iloinen siitä. Pelkkä koruompelun ja musiikkikappaleiden opiskelu olisi olut hänelle kauhistus.

Hänkin olisi oikeastaan halunnut ratsastamaan sinä aamuna, mutta linnassa oli edelleen arvovieraita ja kaikki olisivat kärttyisiä, mikäli prinsessaa pitäisi etsiä, jos tätä tarvittaisiin. Niinpä hän huvitteli luistelemalla ympäri makuuhuoneensa lattiaa yöpaidan helmat hulmuten. Sitten hän teki kanuunankuulahypyn takaisin sänkyynsä juuri, kun palvelustyttö astui sisään. Tämä pidätteli hihitystä, kun Anna kapusi hänen luokseen peittojensa kätköistä.

”Haluaako neiti jo aamiaista? Siskonne nukkuvat vielä”, palvelustyttö kysyi.

Anna kohautti harteitaan. ”Syön sitten, kun hekin ovat heränneet. Mutta nyt jatkaisin kokeilujani hyppyjen parissa.”

Palvelustyttö niiasi ja lähti jättäen prinsessan aamutoimiensa pariin.

                                                            -Roona-

Elokuvissa XXXIII: Aladdin

Heippa!

Disneyn live-action Aladdinin on ohjannut Guy Ritchie. Pääosissa näyttelevät Will Smith (Henki), Mena Massoud (Aladdin), Naomi Scott (Jasmine), Marwan Kenzari (Jafar), Navid Neganban (sulttaani) ja Alan Tudyk (Jagon ääni).

Minua hämmensi jotenkin leffan epäyhtenäisyys. Kohtaukset olivat kyllä peräkkäin ihan loogisesti ja tapahtumat seurasivat toisiaan järkevästi, mutta yhdistävä liima puuttui. Annan kyllä pisteet kaikille hyville elementeille, joita oli käytetty: a) teen juonti/ tarjoilu oli kiva kulttuurinen juttu samoin kuin minareetti (Al ja Jasmine sopivat tapaavansa sen varjossa); naitä ei ollut alkuperäisessä, b) vaikka hahmo itsessään oli typerä, oli luonteva idea antaa Jasminelle hovineito, c) sulttaani oli paranneltu 2.0 versio, jee ;), d) Aladdinin ja hengen suhteen syventäminen, e) viittaukset Aladdinin vanhempiin ja Jasminen äitiin olivat juuri sopivat, f) ajatus siitä, että Jasminesta tulee sulttaani, g) edelliseen viitaten, enää ei puhuta siitä, että Jasminen tarvitsee mennä naimisiin 16-vuotis syntymäpäiväänsä mennessä, on pelkästään vaatimus prinssistä.

Tykkäsin lavastuksesta ja etenkin puvustuksesta todella paljon. No, Aladdinin ja hengen puvustus ei ehkä ollut niin nappi kuin kaikkien muiden, mutta kuitenkin. Parhaiten oli onnistuttu Taikamaton tuomisessa live-action maailmaan. Hahmo oli sama vanha, mutta se tuotiin uudelle tasolle. Myönnän, että tykkäämiselläni saatoi olla paljonkin tekemistä sen kanssa miten söpöltä Matto näytti taputtaessaan tupsuillaan. Sulttaanille oli tehty samantyyppinen kunnianpalautus kuin Bellen isälle Kaunottaressa ja hirviössä. Vaikka hän oli aika pienessä roolissa, pidin hahmosta ja näyttelijästä kovasti. Aladdinin katuasunto raunioituneessa tornissa oli visuaalista parhautta. Se, että Aladdin tunsi tunsi torikauppiaat nimiltä oli oivallinen keino syventää hahmoa. Tanssikohtaukset olivat hienoja, joskin pääösanäyttelijöiden suoritukset niissä jättivät toivomisen varaa.

Jafar, Jafar karkeloi. Voi, Jafar ja Jago minkä teitte. En yhtään ymmärtänyt mikä idea Kenzarilla (tai ohjaaja Ritchiellä) oli Jafarin suhteen. Hän oli laimea ja kädenlämpöinen eikä hänen taustatarinalleen tehnyt mitään hyvää, että hän olisi muka joskus ollut varas. Mielummin tuossa taustaosuudessa olisi voitu vaikka selittää, miten Jafar on saanut/ oppinut taikuuden. Animaation perusteella olen aina mieltänyt Jafarin myös taitavaksi ja ovelaksi poliitikoksi. Kenzarin Jafar haluaa lähinnä hyökkäillä naapurimaihin ja avioliittohalu Jasminen kanssakin tulee puun takaa. Myös Jago hämmensi minua. Alkuperäisessä se on hyvin selkeä hahmo: esittää muille tyhmää, mutta Jafarin kanssa on fiksu pikku apulainen. Tässä nämä roolit oli sekoitettu eikä oikein saanut selvää mikä Jago oli lintujaan.

Ylipäänsä pääosanäyttelijät ehkä Smithiä lukuunottamatta eivät tunnu hahmottavan elokuvan kokonaispäämäärää. Siksi se tuntuu fragmentaariselta. Kenties voisimme hieman osoitella syyttävällä sormella ohjaajaa tässä tapauksessa. Smith vetää hyvän roolin, kun vauhtiin pääsee. Yllätyin kuitenkin siitä, että hän osaa laulaa aika huonosti. Arabian öihin hänen äänensä ei sopinut yhtään, siihen olisi tarvittu joku syvempi ääninen. Mena Massoud näyttelee parheiten kohtauksessa, jossa Ali heitetään mereen tuoliin sidottuna. Reaktio on niin aidon oloinen, että kiinnostaa kovasti miten kyseinen kohtaus on kuvattu. Uusi laulu, Speechless, oli mielestäni hyvä, mutta sen ympärille rakennettu kohtaus oli tyhmä ja kömpelö. Olin unohtaa, Hengen ja hovineidon romanttinen sivujuoni oli mielestäni turha.

Kaiken kaikkiaan leffa oli mukavaa katsottavaa. Voin suositella sitä, mutta vau-efektejä kannattaa etsiä yksityiskohdista pikemmin kuin kokonaisuudesta.

                                                             -Roona-

Parta kasvaa pahoille

Moikka!

Shark laski päänsä polvien väliin ja yritti hengittää rauhallisesti. Kirkkaaksi kiillotettu veitsi oli näyttänyt leukaan yhdessä yössä ilmestyneen harvan haiveniston. Hän oli paiskannut veitsen lattiaan ja tunnustellut käsillään, oliko kehno peili varmasti kertonut totuuden. Hän oli yksin pienessä autiotuvassa, mutta oli aikonut palata sinä päivänä kotiin runsaan saaliin kanssa. Metsästysonni oli suosinut häntä. Pikku hiljaa hänelle alkoi valjeta, ettei hän enää koskaan näkisi kotiaan ja se toi suuhun kitkerän maun. Polvet pitivät vain vaivoin maailman paikallaan. Suu halusi joka tapauksessa oksentaa ja hänen piti yökkiä pahalta löyhkäävää aamuhengitystä. Ajatus juoksi vauhkoontuneena ympäriinsä ja kuvia vilisi mielessä solkenaan. Shark pani silmansä kiinni tyhjentän mielensä, kunnes näki vain mustaa.

Hänen sukunsa oli ylpeillyt jo viisi miespolvea sillä, että siihen ei ollut syntynyt yhtään parrakasta. Puhdas suku, josta kaikki miehet olivat halunneet ottaa vaimoja ja johon kaikki naiset olivat halunneet naida. Shark tiesi, että jos hän menisi kotiin, hänet tapettaisiin empimättä. Isä ei jättäisi moista häpeäpilkkua eloon. Toisekseen hän vaarantaisi myös äitinsä hengen. Pienestä pitäen hänelle oli opetettu, kuinka juuri naiset toivat saastan hyviinkin sukuihin, sillä heistä ei pystynyt päälle päin erottamaan parrankasvua. Vaikka äitiä ei surmattaisikaan, ei tien päälle ajetun kerjäläisen elämä ollut paljoa parempi. Hän ei koskaan antaisi itselleen anteeksi, jos äidille kävisi niin.

Shark kohotti päänsä ja nousi hitaasti ylös, vaikka jalat olivat vielä heikot. Hän myönsi olevansa pelkuri, sillä kunniallinen mies olisi palannut ja kuollut isänsä miekasta.  Hän alkoi kerätä tavaroita kasaan sen mukaan, mistä arveli olevan eniten hyötyä ihmiselle, jonka piti kadota maan päältä. Hän voisi keksiä itselleen uuden nimen ja mennä töihin kuninkaan kaivoksiin. Hän irvisti ajatukselle. Kaivokset ja muut vastaavat paikat tunnettiin äärimmilleen viedystä kuristaan ja työnjohtajien armottomuudesta. Kuninkaan pakkotyöläiset elivät surkeaa elämää. Varkaan elo voitti moisen monen mielestä mennen tullen. Mutta Sharkista tuntui, ettei hänestä olisi varkaaksi, raiskaajasta tai murhaajasta puhumattakaan. Thom Yorke oli Vanhan Yorkin kuuluisin ja pelottavin tällä hetkellä elossa oleva rosvopäällikkö. Raaka mies, josta Shark aikoi koko lainsuojattoman elämänsä pysytellä mahdollisimman kaukana.

Hänestä voisi olla huijariksi. Hän oli kuullut repaleisia huhuja huijarien maanalaisista killoista, mutta ne oli aina kuitattu hänelle tyhjänä puheena. Isä oli sanonut, etteivät huijarit voineet muodostaa mitään kiltaa, sillä kilta perustui luottamukseen ja jos huijarit puukottivat asiakkaitaan selkään, he tekivät sitä jatkuvasti myös toisilleen. Shark mörähti ajatukselleen isästä. Tämä oli luvannut paljastaa hänelle suuria uutisia, kunhan hän palaisi metsästysretkeltään. Shark oli vasta 18-vuotias, mutta oli tunnistanut isän äänensävystä ja olemuksesta, että kyse oli vaimosta. Elämä tuntui pyörähtäneen niin pyllylleen, että oli vaikea käsittää, että hän oli vielä muutama päivä sitten ollut tavoittelemisen arvoinen poikamies. Nyt se tyttöparka, kuka olikaan, jäisi ilman huippuaviomiestä, millaisena isä oli eittämättä hänet perheelle myynyt.

Shark katseli tuttua ränsistynyttä mökkiä läheiseltä kukkulalta. Silmiin nousi väkisinkin kyyneleitä, kun hän ajatteli siihen liittyviä hyviä muistoja. Kotia hän ei edes uskaltanut kontemploida, sillä hän olisi varmaankin ruennut parkumaan ääneen, niin syvästi hänen tunteensa myllersivät. Hän käänsi kasvonsa kohti tuulta jä lähti tarpomaan alas mäen vastakkaista rinnettä.

                                                                        -Roona-

Mietteitä kirjasta XLI: Menneisyyden kaiku, Veljessota ja Pakanavaltias

Moikka!

Menneisyyden kaiku on Rivers Solomonin esikoisteos. Avaruusalus HSS Matilda matkaa kohti luvattua maata hurmahenkisen ylipäällikön rautaisessa komennossa. Valkoinen yläluokka on orjuuttanut kaikki muut raatamaan aluksen kylmissä uumenissa, ja lähestyvä vallanvaihto tietää alistetuille entistäkin kovempia aikoja. Taipumaton Aster ystävineen nousee vastarintaan. Tutkiessaan kuolleen äitinsä päiväkirjoja Aster löytää avaimen menneisyyden mysteereihin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin – pakoon ja vapauteen. Esimerkiksi The Guardian, Publishers Weekly ja Library Journal valitsivat teoksen vuoden 2017 parhaaksi scifi-kirjaksi. Kirjaa on kuvailtu kauniiksi ja riipaisevaksi sekä mukaansatempaavaksi ja hienostuneeksi.

Pidin kirjan tietynlaisesta keveydestä, vaikka se käsittelikin raskaita ja suuria aiheita. Asteriin oli helppo samaistua. Hänen innostuksensa sanoja kohtaan oli tuttua. Matildalla kirjasivistys ei kaiketi ole kiellettyä alakansilaisiltakaan, mikä ei ainakaan viitannut siihen, että ketään olisi pidätetty sen takia, että tämä on opiskellut pidemmälle kuin vain työvuoroissa tarvittavat taidot. Minua ärsytti taustalla aika ajoin selkeä jako alistettuhin tummiin alakantelaisiin ja valkoisiin yläkantelaisiin. Ymmärän rinnastuksen kyllä ja Solomonkin on syntyjään amerikkalainen, mutta rodullistaminen puskee läpi. Eikö aluksella ole yhtään aasialaisia tai latinoja? Tosin heidätkin kai luettaisiin ruskeaihoisten kastiin. Theon ja Asterin suhde lämmitti mieltäni kovasti ja sen rakentamisesta ja oivasti kirjoittamisesta annan Solomonille pisteet. Voin suositella kirjaa lämpimästi; erinomainen luettava vaikka nuorelle, joka kaipaa jotakin YA:ta hienovaraisempaa.

Veljessota on Conn Igguldenin Tsingis-kaanista kertovan Valloittaja-sarja viides ja viimeinen osa. Tsingis-kaani oli mies, joka teki 1200-luvun Mongoliasta koko maailmanhistorian mahtavimman valtakunnan. Hänen kuolemansa jälkeen valtakunta on menettämässä asemiaan, mutta hänen nuorimman poikansa Toluin poika, nuori ja nopeaälyinen Kublai haaveilee vieläkin laajemmasta imperiumista, joka ulottuisi mereltä merelle. Hän ymmärtää myös jin-sivistyksen arvon. Unelman saavuttaakseen enimmäkseen oppineen elämää viettäneen Kublain on opiskeltava sodankäynnin taito, johdatettava joukkonsa tunnetun maailman ääriin – ja petettävä veljensä. Kublain tahto on rautaa, mutta monella muullakin on Tsingisin keltaiset silmät.

Voisi sanoa, että vastaan on tullut yhden kauden päätös. Olen suurella tyytyväisyydellä nyt kahlannut läpi Keisari ja Valloittaja –sarjat. Ruusujen sota ei vaikuta ensimmäisen osansa perusteella yltävän näiden tasolle, vaikka aion toki lukea senkin. Etenkin Tsingisin ja sittemmin Kublain elämää on ollut ilo seurata. Heidän lähtökohtiensa eroa voisi melkein verrata itsensä ja oman isoisänsä lähtökohtien eroihin. Muutamassa sukupolvessa tapahtui valtava muutos. Kublai kasvoi lapsuutensa kaupungissa paikallaan ja opiskeli; asia, johon Tsingisillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta. Mutta Kublaistakin tuli erinomainen sotapäällikkö, jota Tsingis olisi arvostanut, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt. Kolmessa sukupolvessa oli siirrytty kaupunkien teurastamisesta niiden säästämiseen. Jälkiviisaana on helppoa katsoa Kublaita ylöspäin ja ihmetellä miten Arigh Böke ei tajunnut, että vuodet sungien parissa olivat muokanneet hänen veljeään, mutta Arigh Böke ei kaaniksi julistautuessaan tiennyt mitään Kublain jälkimaineesta.

Alfred Suuri on kuollut ja hänen poikansa Edward hallitsee kuninkaana kahtia jakautunutta Britanniaa. Vaikeasti hallittava rauha rakoilee. Tanskalaiset, johtajanaan Cnut Pitkämiekka, pelätyin ja armottomin viikinkikuningas, ovat pohjoisessa valmiina hyökkäämään etelään. Uhtred, kuningas Alfredin luotettu soturi, on joutunut uuden kuninkaan epäsuosioon ja yhden harkitsemattoman teon vuoksi hänet karkotetan mailtaan. Hänestä tulee hylkiö sekä kristittyjen että pakanoiden keskuudessa. Mutta uskollisten miestensä tukemana Uhtred lähtee pohjoiseen valloittamaan takaisin esi-isiensä kotia, Bebbanburgia, Britannian mahtavinta linnoitusta. Mutta Cnut ei lepää ennen kuin kuninkaan kruunu on hänen halussaan. Edessä on verinen taistelu, jossa uskollisuus punnitaan ja joka ratkaisee koko Britannian kansakunnan kohtalon. Uhtredin on päätettävä, milloin ja missä taistelu käydään.

Pidin siitä miten Uhtredin suhdetta hänen poikiinsa käsiteltiin kirjassa. Kieltämättä pappispojan nimeäminen isä Juudakseksi oli Uhtredilta ivallinen veto, mutta entinen Uhtred nuorempi osoitti jollakin tapaa olevansa isänsä veroinen mies, vaikka hänestä ei soturia tullutkaan. (Tai sitten isä Juudas noudatti vain viidettä käskyä – kunnioita isääsi ja äitiäsi – viimeistä pilkkua myöten ja tyytyi siksi uuteen nimeensä.) Minua miellyttää edelleen se, että kirja ei keskity pelkästään taistelukuvauksiin ja pääse sitä kautta syvemmälle hahmojensa mielenmaisemaan. Toisaalta se on kai luonnollista – onhan kymmenen vuotinen rauha tehnyt Uhtredista jo yli viisikymppisen. Huvittaa tuo takakansien kirjoittaja, joka pyrkii äärimmäiseen eeppisyyteen, kun Uhtredin omat taistelukuvaukset ovat hyvinkin maanläheisiä.

                                                                  -Roona-

Armeijan kasarmilla (Zach 6)

Heippa!

Viime joulukuulla olen näköjään julkaissut edellisen osan tätä.

Seuraavana aamuna Zach löysi aamiaisensa ohesta itselleen osoitetun kirjeen. Rosa valitteli, ettei ollut päässyt paikalle, koska oli ilmennyt jotain yllättävää. Toimitan sinulle kuitenkin opiskelumateriaalia, ettet pitkästy, Zach luki siististi kirjoitetuilta riveiltä. Hän pani kirjelapun syrjään ja hoiti aamutoimensa. Saavuttuaan vastaanottosaliin hän näki pöydällä pinon kirjoja ja papereita. Hän lehteili päällimmäistä kirjaa ja huomasi, että se oli täynnä Rosan muistiinpanoja. Hän oli varmaankin perehtenyt sen avulla tehtäväänsä. Huokaisten Zach istui yhteen pöytää ympäröivistä pehmustetuista tuoleista ja alkoi lukea. Hän ehti todeta, että ensimmäiset sivut olivat hänelle tutut ennen kuin oveen koputettiin. 

”Sisään”, Zach huusi ihmetellen kuka se voisi olla.

Tulija oli Kardan. ”Hulppeat tilat teillä täällä”, hän sanoi laittettuaan oven kiinni. 

Zach viittasi Kardania tulemaan pöydän ääreen. ”Mitä sinä täällä?”, hän kysyi, kun vieras oli ehtinyt istuutua. 

Kardan otti taskustaan esiin taitellun lappusen ja ojensi sen Zachille. ”Valkoinen susi lähetti minulle käskyn tulla tänne. Sain juoksupojalta tämän lapun, mutta en kyllä ymmärrä mitä siinä lukee.” 

Zach avasi taitokset ja huomasi tarkastelevansa yhtä ainoaa sanaa. Lapussa luki paidagogos (translitteroituna, hän ajatteli tuhahtaen, luuleeko Rosa etten osaa edes tuon vertaa kreikkaa). Kardan katsoi häntä kysyvästi. 

”Valkoisella sudella on vähän outo huumorin taju”, Zach selitti. ”Sana tarkoittaa opettajaa. Varmaan hän ajatteli, että voisit auttaa minua opiskelemaan näitä.” Hän viittasi pinoon.

Kardan kurtisti kulmiaan ja antoi katseensa kiertää huoneessa. ”Keksin sata mukavampaakin asiaa, joita voisin tehdä kun kerrankin olen päässyt hienojen osastolle enkä ole vain töissä”, hän murahti. ”Mutta kaipa minun on toteltava määräystä.” 

Hän kiskaisi Zachin edessä olevan kirjan itselleen ja alkoi silmäillä siihen tehtyjä merkintöjä. Zach huomasi hetken kuluttua hänen hymähtelevän joillekin huomautuksille. ”Sinä et tenhyt näitä muistiinpanoja.” Se oli enemmän toteamus kuin kysymys. 

Tietänkään Zach ei ollut voinut tehdä niitä ja Kardan tiesi sen oikein hyvin. 

”Tarvisisin sen kirjan takaisin, jos aion oppia jotain, mikäli et aikoinut pitää minulle luentoa”, Zach sanoi happamesti. Kardan hymyili ja asetti kirjan suurieleisesti Zachin eteen paikkaan, josta oli sen napannut.

”En minä osaa opettaa sinulle politiikkaa, sitä mitä tuossa on. Mutta voin kertoa, millaisia joukko-osastoja meidän armeijassamme on. Ja sen verran mitä tiedän muista”, hän ilmoitti. 

Zach veti pinon takaa esiin tyhjää paperia ja kirjoitusvälineet. ”Kerro sitten. Ja ennen kuin sanot mitään, niin hän haluaa nähdä muistiinpanoja eikä pelkkia lupauksia siitä, että olen painanut mieleeni jotain.” 

Kardan kohautti harteitaan ja alkoi kertoa alimmasta sotilasarvosta alkaen. Zach teki merkintöjä, kunnes palvelija tuli tuomaan lounasta. Mies loi Kardaniin sivusilmällä hieman oudoksuvan katseen, mutta tyytyi jättämään asian sikseen. He söivät hyvällä ruokahalulla. Kun he olivat lopettanet, Kardan ehdotti, että veisi Zachin iltapäiväksi kasarmeille. Sotilasarvojen merkit olisi helpompaa opetella tuntemaan käytännössä kuin selityksestä.

Sää oli aurinkoisen kuuma ja kasarmit sijaitsivat aivan kaupungin läntisimmässä kulmassa. Zachillä oli hiki, kun he saapuvat perille, vaikka he olivat kävelleet rauhallisesti. Portinvartijat pysäyttivät heidät. He tunnistivat Kardanin, mutta olivat epäluuloisia Zachin suhteen. 

”Taivaan tähden, Seba, hän on Valkea suden palkollisia. Et halua sen naisen suuttuvan sinulle, vaimostasi on jo ihan tarpeeksi harmia”, Kardan perusteli tuimemmalle vartijoista. 

Sebaksi nimitetty tuhahti. ”Sinä minun vaimostani mitään tiedä. Menköön tämän kerran. Ei kai tuollaisesta sintistä varaa ole.” 

Zachin teki mieli lausua pari valittua sanaa, mutta Kardan törkki hänet eteenpäin harjoituspihalle. Ison kentän toisella laidalla oli menossa äkseerausharjoitus, mutta muutoin se oli tyhjä lukuun ottamatta asioillaan juoksevia upseerien käskyläisiä.

Zach antoi Kardanin johdattaa itsensä syvemmälle kasarmin uumeniin. Heidän ohitseen pujahteli ihmisiä tihenevään tahtiin ja jokaisen kohdalla Kardan kuiskasi Zachille sotilasarvon. Aluksi hän mainitsi myös millainen natsa vastasi mitäkin arvoa, mutta jätti sen pian pois. Zach oppi nopeasti tunnistamaan alokkaat ja rivimiehet, koska heitä tuli vastaan eniten. Kierreltyään jonkin aikaa he pysähtyivät erään rakennuksen eteen. 

”Käydään tervehtimässä pikkuserkkuani”, Kardan sanoi. ”Tapaat samalla ensimmäisen kersanttisi.” 

Zach olikin pohtinut miksi Kardanille tuntuivat aukeavan kaikki. Hänellä oli siis jo nyt hyvässä ja varmasti nousujohteisessa arvossa oleva sukulainen. Kardan oli kyllä mukava ja supliikki, eitä ei käynyt kiistäminen, mutta armeijat tapasivat olla varsinaisia hyvä veli –verkostoja, kuten Zach hyvin tiesi.

Pikkuserkku-kersantti osoittautui kuitenkin kunnon kaveriksi ja he viettivät hauskan iltapäivän. Zach sai tietää paljon alimman miehistön mielialoista. Tietysti ne olivat korkealle ja odottavaiset, koska sota ei ollut alkanut vielä., mutta Rosa arvostaisi tietoja. Paljastui, että kenraali Kamsa tunsi sattumalta myös Ardan. Sekä Kardan että Kamsa kiusoittelivat, ettei Zach ollut ainakaan tuhlannut aikaa hankkiakseen tytön näiltä kulmilta. Zach irvisti ja sanoi, että olisi tavannut Ardan joka tapauksessa, koska olisi ilman muuta ennen pitkää käynyt Valkean suden kanssa naamiomestarin puheilla. Hyvästelyjen jälkeen Kardan saattoi hänet takaisin palatsille, koska hänellä oli yövartiovuoro jollakin sisäsalien ovista. Painuessaan pehkuihin Zach tajusi, ettei ollut nähnyt Rosaa koko päivänä.

                                                             -Roona-