Elokuvissa LII: The United States vs. Billie Holiday

 Moikka!

Lee Danielsin elokuva seuraa Holidayn uraa ja kuinka Yhdysvaltain huumevirasto maalitti häntä. Keskeisenä on peiteoperaatio, jota johtaa musta agentti Jimmy Fletcher, johon Holidaylla oli myrskyisä suhde. Pääosaa esittää Oscar-ehdokkuuden arvoisesti Andra Day. Muissa osissa nähdään Trevante Rhodes (Jimmy Fletcher), Garrett Hedlund (Harry Anslinger, FBI:n huumeyksikön johtaja), Miss Lawrence (Miss Freddy, Lady Dayn puvustaja), Erik LaRay Harvey (James Monroe, Billien aviomies), Dusan Ducik (Joe Glaser, bändin saksofonisti) ja Da´Vine Joy Randolph (Roslyn, Billien ystävätär).

Andra Day vetää upean roolin elokuvassa, joka jää kokonaistarinaltaan hieman juonettomaksi. Leffan episodimaisuudesta tulee ajoittain mieleen musiikkidokumentti samoin kuin pitkistä ja suhteellisen löyhästi leikatuista laulukohtauksista. Day kyllä laulaa upeasti ja maneeraa Holidayta uskottavasti, mutta kohtaukset olisivat saaneet olla jollain tapaa napakampia ja yllättävää kyllä olisin toivonut näkeväni yhden montaasi, jolloin useampi Holidayn kappale olisi päässyt leffassa esille.

Minun oli yleisesti vähän vaikea päästä perille, mikä leffan fokus oli. Aivan alussa näytti siltä, että leffa keskittyisi Strange Fruit kappaleeseen ja sen taipaleeseen Holidayn uralla ja sitä kautta kenties mustien oikeuksien liikkeeseen. Aika pian siirryttiin kuitenkin Billien huumeiden käyttöön, josta huumevirasto halusi hänet käräyttää ja sillä tavoin hiljentää lopullisesti. Mukaan tulivat Jimmy Fletcher ja muut. Välillä käytiin puhtaan elämänkertaelokuvan puolella, jossa tarkoituksena on yksinkertaisesti kuvata henkilön elämä syntymästä kuolemaan. Juonellisia huippukohtia oli äärimmäisen vaikea hahmottaa, kun ei tiennyt mikä oli varsinainen pääjuoni. Toinen tästä johtuva ongelma oli, että luulin leffan jo useammassa kohdassa loppuvan (siis sellaisissa, jossa se tuntui mielestäni draaman kannalta luontevimmalta) ja sitten se vain jatkuikin. Siitä tuli tunne, että tämä vain jatkuu ja jatkuu eikä lopu ikinä.

Billien kokaiinin vieroitusoireisiin ei viitattu kuin hänen ollessaan vankilassa ja sairaalassa. Hän oli kuitenkin aika ajoin useammankin kuukauden käyttämättä, mutta oletan ettei tähän puoleen vain oltu haluttu keskittyä. Hän kyllä varoitti Jimmyä huumetripin jälkeen tulevasta huonosta olosta, mutta se on kaiketi vähän sama kuin varoittaisi ryyppääjää laskuhumalasta/ krapulasta.

Elokuvassa on runsaasti valatavan kiinnostavaa aineistoa. Esimerkiksi yleisön reaktio Strange Fruitiin esitettiin hurjan positiivisena. Oliko se sitten todella sitä vai halusiko Daniels vain saada aikaa kunnon kontrastin Anslingeria vastaan, mene ja tiedä. Mustien välisiä konflikteja kuvattiin hyvin ja sitä, kuinka Holiday sai kritiikkiä myös omiltaan, joskus sitä kaikkein kovinta. Eniten pidin siitä, että mustien FBI:n työntekijöiden ei koskaan näytetty menevän hissillä tai portaita alas ja silti katsoja ymmärsi heti, että heidät oli sijoitettu kellariin. Ajoittaisista aidoista arkistopätkistä pidin myös.

-Roona-

Syksyn metsän onni

 Heippa!

Sammal sattuu saappaaseen

harmaa hiiri vilahtaa mättään alle

Heiveröinen varpu yrittää kannatella

suurta pyöreää pisaraa, loisketta

Metsän puut kuin marmonritemppelin pylväät

 

Raikkaudessa voi haistaa vapauden

´Elää ja antaa elää

Napata kiinni putoavasta lehdestä

kaukana vaaksa vaarasta/

Yhdessä tuijottavat silmät pimennosta

 

Kuminen kenkä, ettei kastu jalka

kevät kallistui kesän kautta syksyksi

Jäniksellä on musta hännänpää

ja vielä viholliselta piilottava väritys

Nostaa katseensa pilviin ja niihin kurottaviin latva-aukkoihin

 

Kori kantaa kyynärvarressa

kurkistus, viilto, sieni mukaan pohjalle

Ikipetäjät kohoavat pilareina

kai ne ovat vaka vanhoja

kuten kulmikaskasvoinen Väinämöinen

 

Metsänpohjan ristikko on kaunein mosaiikki

ilo loikkiin kannolta kannolle

Hiljaisuus ei ole hiljaisuutta

iho imee kosteuden, kaikki äänet

Varma on vain minä ja luonto

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXIX: Hyviä enteitä ja Talouden taito

 Heippa!

Maailmanloppu tulee lauantaina. Ensi lauantaina. Juuri ennen päivällisaikaa, kirjoitta noita Agnes Nutter tarkoissa ennustuksissaan. Tämä harmittaa demoni Crowleyta ja hänen ´vihamiestään´ enkeli Aziraphalea, jotka ovat vuosituhansien aikana tavallaan tykästyneet maailman menoon. Mutta miten estää maailmanloppu? No, siten että pysäyttää Ilmestyskirjan ratsastajat, värvää noidanmetsästäjien armeijan ja nististää itse Antikristuksen. Joka on mitä miellyttävin yksitoistavuotias nuorimies. Ja joka on vahingossa päässyt katoamaan… Hyviä enteitä on fantasiakirjallisuuden supertähtien Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin vuonna 1990 kirjoittama ratkiriemukas maailmanlopun visio. Kulttiklassikko on nyt suomennettu uudelleen.

En ole nähnyt Amazon Primen Good Omens -sarjaa, mutta roolitusten perusteella odotin, että Aziraphale ja Crowley olisivat olleet kirjassa vähän enemmän mukana. Ymmärrän toki myös miksi Sheen ja Tennant ovat halunneet lähteä mukaan, onhan tarina kaikkiaan hyvällä tavalla varsin päätön. Tykkäsin kovin paljon Anathemasta ja Newtonista ja olisin halunnut tietää enemmän, mitä heille loppujen lopuksi kävi. He kaiketi päätyivät yhteen. Minun oli vähän vaikea hahmottaa noita välijuonia, joissa hypittiin kaiken maailman liikemiesten ja toimittajien kyytiin, kunnes tajusin, että ne siis olivat lihallistuneet Ilmestyskirjan ratsastajat. Oli ihan ovelaa kritisoida Nälänhädän kautta kaikkia nykyajan laihdutushömpötyksiä ja tietysti parempi niin kuin rueta… öhm… naureskelemaan oikeasta nälänhädästä kärsivien kustannuksella.

Talouden taito on kirjoitus omaisuuden, etenkin kodin ja yksityisomaisuuden, taitavasta hoitamisesta. Ksenofon (n. 430-355 eKr.) kuvaa siinä opettajansa Sokrateen pohdintoja taloudenhoidosta keskusteluissa muutamien ateenalaisten kanssa. Esille tulevat tärkeät taloudenhoitoon liittyvät teemat, kuten omaisuuden hoito ja kasvattaminen, hyvä johtajuus, aviopuolisoiden erilaiset tehtävät, pätevän työntekijän ominaisuudet ja järjestyksen merkitys. Talouden taidossa tarkastellaan elävästi muun muassa vaimon ja miehen suhdetta, emännän ja tilanhoitajan ohjaamista työhönsä sekä maatyön käytäntöjä. Onnistuakseen nämä kaikki edellyttävät taitoa hallita asioita järkevällä tavalla. Teos sisältää myös laajan johdanto-osan, jossa esitellään Ksenofonia, hänen tuotantoaan ja elämää antiikin Kreikassa.

Antiikin dialogit ovat minusta yleisesti ottaen aika mukavaa luettavaa, niin tämäkin. Sokrates, Kritoboulos ja Iskhomakhos ovat mielenkiintoisia kirjallisia hahmoja (ensin mainittu luonnollisesti myös historiallinen). Ehkä en maatilaa lähtisi tämän teoksen perusteella perustamaan edes Välimerelle, vaikka helpolta Iskhomakhos viljelyn saa kuulostamaan. Enkä tarkoita fyysisen työn kannalta, koska tässä tapauksessa sen tekivät tietysti orjat, mutta muutenkin. Vähän on sellainen meininki, että kun osaa kuopan kaivaa ja puun siihen istuttaa niin on hedelmätarhuri. Maanviljely esitetään jopa rentouttavana tapana hankkia elantonsa. Mitäköhän nykyviljelijät tästä olisivat mieltä? Dialogiin sisältyy myös hauska, joskin ihanteellinen kuvaus kreikkalaisesta avioelämästä. Ihanteellinen siis siinä mielessä, ettei avioparin keskuudessa esiinny ristiriitoja.

-Roona-

Elefantin paino

Moikka!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lautanen putosi vihaisesti lattialle ja hajosi tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi. Hermionen kädet tärisivät. 

”Etkö voisi vain rauhoittua?” Ronin kysymys kihisi turhautumista. Hänen mielestään Hermionella ei tietenkään ollut mitään oikeutta pistää nokkaansa auroriviraston asioihin. 

”Watts on toiminut täydellisen väärin kotitonttujensa suhteen ja minulla on velhojen ja taikaolentojen välisen yhteistyön komitean johtajana....” 

Ron katsoi häntä silmiin väsyneesti ja täysin välinpitämättömästi. ”Sinulla on aina sanottavaa kaikkeen. Ihan joka asiaan. Otan illalliseni olohuoneeseen.” Mies nuosi pöydän äärestä ja meni. 

Hermione nieleskeli ja katoutti sitten aiheuttamansa sotkun. Onneksi lautasella ei vielä ollut ollut ruokaa. Hermione ei osannut osoittaa milloin elefantti oli muuttanut heille, vaikka olisi kovasti halunnutkin. Hän tiesi vain, että aluksi se ollut hyvin pieni elefantti. Tänä iltana ja jo pitkään se oli tuntunut vuorenkokoiselta. Sen oli täytynyt syödä kärsällään kaikki heidän nälväisynsä, siksi siitä oli tullut niin iso, lihava ja häijy. Tämä oli tietysti täysin irrationaalista, Hermione oli mainiosti perillä siitä, etteivät elefantit syöneet kärsällään. Tosin vertauskuvallisten otusten kanssa saattoi olla toisin. Joka tapauksessa elukka tukahdutti heitä päivä päivältä ja kavensi heidän yhteisen elämän piirinsä pelkäksi riitelyksi. Hermione kaipasi miehensä naurua ja omia lempeitä sanojaan Ronin tehdessä jotain hupsua.

Velhoradio soitti olohuoneessa Maagikkojen uusinta hittiä. Ron keskittyi pauhun lisäksi varmaankin Päivän profeettaan. Hermione huokasi syvään. Hänellä ei ollut enää nälkä. Niinpä hän hipsi eteiseen, veti takin päälleen ja hatun hiuksilleen ja suuntasi pimentyneeseen iltaan. Ranta oli autio ja vesi oli paennut jonkin matkan päähän. Hermione ei tiennyt,  miksi vuoksi ja luode noudattivat täällä erikoisia aikoja. Pakoveden olisi pitänyt olla vasta myöhään yöllä. Hän hengitti raikasta meri-ilmaa keuhkoihinsa, niin että lopulta hänen suussaan maistui myös suolainen hiekka. Miksi hän ja Ron olivat nykyään hyviä enää vain toistensa sivaltelussa?

Hermione oli pitänyt julkisivun moitteettomana. Kaikki kuvittelivat, että heillä meni erinomaisesti. Kodin ulkopuolella myös Ron esitti osaansa eikä edes Harry tainnut arvata, mitä oikeasti oli meneillään. Tiesikö Hermione ylipäänsä itse mitä oli meneillään? Koko heidän suhteensa ajan hän oli vakuutellut vakuuttelemasta päästyään, että he sopivat yhteen kuin tarkkaan valetut koneen osat. Nyt hän ei enää jaksanut valehdella itselleen. Hän oli tympääntynyt aina kaiken alla piilevään kysymykseen siitä, miten he limittyivät yhteen. Tuulenviri levitteli poskelle vierähtänyttä kyyneltä ja Hermione sipaisi sen pois kämmenselällään. Hänen olisi palattava pian, ettei Ron huolestuisi. Miehen sydän ei ollut kylmä, vaikka varmasti yhtä kipeä kuin hänenkin.

Yö huokui hiljaa ympäri taloa. He olivat menneet nukkumaan hiljaisuuden vallitessa. Hermionella oli yllään vain ohut silkkinen yöpaita, mutta Ron oli kääntynyt häneen selin. Hän valvoi ja kuunteli miehen hengitystä. Yhtäkkiä Ron alkoi ynistä ja nytkyi hieman. Hermione asetti kätensä varovasti hänen olalleen toivoen rauhoittavansa painajaista. Hetken kuluttua uni tuntui menevän ohi ja Ronin puhina tasaantui. Hermione keskittyi jälleen valvomiseensa. Siksi hän säpsähti, kun Ron kohta kääntyi häntä vastaan. Miehen ääni oli matalankarhea ja yön värittämä. 

”Hermy, minä olin häkissä eikä kukaan tiennyt missä avain on.” 

Hermione hipaisi miehensä sormia. ”Se oli vain unta.” 

”Kaikkein pahinta oli, että sinä olit vieressä samanlaisessa häkissä.” 

Hermione ei kestänyt miehensä tuskantäyteistä katsetta, joka ennusti vääjäämätöntä. Hän toivotti hyvää yötä ja käänsi selkänsä.

Viikko kului eikä mikään muuttunut yhtään paremmaksi. Hermione tuli kotiin sunnuntai-iltapäivänä. Hänen oli ollut ihan pakko käydä hoitamassa muutama rästiin jäänyt paperiasia ministeriöllä. Ronkin oli palannut auttamasta Georgea kaupalla. Hän istui nojatuolissa hyvin vakavana. Hermione ei halunnut alkaa riitelemään, vaikka tiesi sisimmässään, että miehen ilmeessä oli kyse jostakin muusta. Hän yritti livahtaa keittiön puolelle. 

Ron sai hänet kiinni puolimatkassa ja veti syyliinsä. ”Tämän pitää loppua, Hermy”, hän kuiskasi hiljaa Hermionen hiuksiin. 

Nainen alkoi täristä haluamattaan. ”Miten...? Minä rakastan sinua.” 

Ron halasi häntä lujemmin aivan kuin sanoakseen, ettei hänkään tiennyt vastausta. Hermione tunsi kuumia kyyneleitä päälaellaan. ”Minäkin rakastan sinua”, mies sammalsi. ”Enkä kestä enää päivääkän nähdä miten onneton olet.” 

Se sai Hermionen posket kostumaan. Hän tarttui Roniin tiukemmin ja toivoi, että kun he kohta heräisivät he voisivat nauraa koko jutulle ja olla onnellisia. Tämä ei kuitenkaan ollut uni eikä painajainen. Ron niiskaisi kuuluvasti. Hermione tunsi kuinka miehen sormet työntyivät hänen hiuksiinsa kuin vanhoina hyvinä aikoina. Rakkaus, edes suuri rakkaus ei aina riittänyt. Hermionea puistatti, vaikka Ronin sylissä oli turvaisan lämmintä. Elefantti puhalteli jostain kärsällään kirpeitä tuulia, mutta se oli kutistunut jo keittiöjakkaran kokoiseksi.

”Tunnetko sinäkin sen? Ihan kuin täällä vetäisi”, Ron mumisi hieroen hänen niskaansa. 

Hermionelta pääsi pieni tirskahdus ja räkää miehensä olkapäälle. ”Ne ovat elefantin jäähyväiset”, hän sokelsi. 

Ron otti hänen kasvonsa käsiinsä ja katsoi niitä itkusilmillään, joista Hermionen omat vedestävät silmät heijastuivat. ”En ymmärtynyt tuota”, hän sanoi hömelösti. 

Hermione ei selittänyt vaan painoi päänsä takaisin miehensä kaulaa vasten. ”Oletko sitä mieltä, että meidän olisi hyvä mennä avioliitto-osastolle jo heti huomisaamuna?” Hänen äänensä oli tukahtunut. 

Ron nosti lempeästi hänen leukaansa. ”Minusta se olisi järkevää. Lähdetään yhdessä töihin huomenna.”

He eivät puhuneet toisilleen juuri mitään koko loppuiltana, mutta kummankin oli helpompi hengittää. Hermione näki jälleen entisen hymyilevän Ronin. Hän tiesi, että avioero tulisi vielä tekemään kipeää heille kummallekin. Kenties he kuitenkin selviäisivät siitä rakkautensa avulla.

-Roona-

Elokuvissa LI: Supernova

 Heippa!

” We will not starve for lack of wonders, but from lack of wonder.”

Supernova on tarina miesparista, jonka toinen osapuoli on sairastunut etenevään dementiaan. Pääosia näyttelevät herkästi Colin Firth ja Stanley Tucci.

Elokuva on kahden miehen show – hahmojen Samin ja Tuckerin sekä näyttelijöiden Firthin ja Tuccin. Tuckerin dementia on jo siinä vaiheessa, että hän saattaa lähteä haahuilemaan tietämättä, minne on menossa tai missä ylipäätään on. Pari lähtee viimeiselle asuntoautomatkalleen Britannian kauniille maaseudulle. Suuntana ovat rakkaat paikat, joissa on vierailtu ennenkin ja määränpäänä Samin siskon Lillyn koti. He katselevat tähtiä ja riitelevät kuin vanha aviopari vain voi (he eivät ilmeisesti kuitenkaan ole naimisissa tai sitten vain Sam käyttää sormusta). Lopulta Samille selviää totuus: Tucker haluaa päättää elämänsä ennen kuin sairaus vie hänen muistinsa kokonaan.

Paljon slashia lukeneena – sekä ficcejä että originaaleja – sydämeni suli heti ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Sam ja Tucker nukkuivat söpösti lusikassa. Kokonaisuudessa ei nähdä dramaattisia eleitä, suuret aiheet, sairastuminen ja suunniteltu itsemurha puhuvat puolestaan. Ja ennen kaikkea puolestaan puhuu rakkaus, jota Sam ja Tucker selvästi tuntevat toisiaan kohtaan. Firth ja Tucci antavat pienin ja arkisin liikkein ymmärtää, kuinka paljon Sam ja Tucker toisistaan välittävät. Pidin kovasti ensimmäisestä suutelukohtauksesta, jossa taidettiin pussailla poskia ja Tuccin kaljua 😉. Kaksikon koira Ruby on suloinen ja selviääkin, että Tucker on hankkinut sen Samille (ilmeisesti seuraksi ja lohduksi sen jälkeen, kun hän itse on kuollut, mikä kyllä oli surullista). Tykkäsin myös siitä, että kaksikon menneisyyttä valotettiin vain sopivissa määrin. Oli hauska yllätys, että Tucker oli aikoinaan tullut Yhdysvalloista.

Maisemat miellyttivät minua eivät vain kauneutensa vuoksi vaan myös kuvaustavan takia. Ne korostivat ihanasti elokuvan tietynlaista road trip luonnetta. Muutaman freimin rajaus jäi myös erityisesti mieleeni. Suosikkini oli kohtaus, jossa Tucker on pudottanut päivällislautasen, istuu tuolilla ja häntä kuvataan oviaukon läpi olohuoneesta käsin. Sam istuu kuvan ulkopuolella (kameran takana) sohvapöydällä. Pidin myös erityisesti jostain syystä Tuccin puvustuksesta, vaikka kaikki leffan henkilöt pukeutuvat aivan tavallisiin vaatteisiin. Elokuvan nimi liittyy Samin ja Tuckerin yhteiseen tähtiharrastukseen ja se selitetään kauniisti Tuckerin ja hänen kummityttönsä Charlotten välisessä kohtauksessa.

Suosittelen elokuvaa lämpimästi. Se on raskaasta aiheestaan huolimatta kaunis ja lämminhenkinen. Pääosanesittäjien roolisuoritukset ovat hienot ja kestokin on lyhyt, vain puolitoista tuntia. Lyhyessäkin ajassa voi kuitenkin kertoa koskettavia tarinota.

PS. Supernovan traileri on erinomainen. Jos siis et halua jostain syystä katsoa koko leffaa, niin katso ainakin se

-Roona-

Aina ja ikuisesti

 Moikka!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Laituri 9 ja ¾ kuhisi jälleen nuoria velhon- ja noidanalkuja ja heidän vanhempiaan. Kaiken keskellä punakultatukkainen tyttö näytti täysin kyllästyneeltä ympärillään hössöttävään vaaleakuontaloiseen mieheen.

 ”Onhan sinulla varmasti kaapusi mukana?” Draco varmisti tyttäreltään sadatta kertaa.

”On. Isi, sinä nolaat minut. James, Hugo ja Lily ovat jossain täällä eikä heidän tarvitse nähdä, kun taputtelet minua kuin jotain vauvaa”, Eloise tiuskaisi tuskastuneena.

Ron, joka oli muutaman askeleen päässä odottamassa vuoroaan hyvästelläkseen tyttärensä, naurahti tukahdutetusti. Draco mulkaisi häntä rumasti.

”Joululomaan on pitkä aika, Eloise…”

Eloise laittoi kädet korvilleen ja katsoi anovasti Roniin. ”Isä, etkö voi käskeä häntä vain halaamaan minua ja sanomaan heippa niin kuin kaikki järkevät vanhemmat tekevät?”

Ron veti kyykkysillään olevan miehensä hellästi ylös. Siinä samassa Lily syöksyi kahden silkkikaapuisen velhon välistä heidän luokseen.

”Minä näin Ron-sedän punaiset hiukset tuolta kauempaa ja arvasin, että olette täällä. Hugo ja James menivät jo junaan. Jännittääkö sinua hirveästi? Minua jännittää ainakin”, hän pulputti innoissaan Eloiselle, jonka kasvoille nousi aidosti iloinen hymy ensimmäistä kertaa sinä päivänä.

”On mahtavaa lähteä Tylypahkaan. Voitko kuvitella, että meidät lajitellaan jo tänä iltana!”

Tytöt jatkoivat keskusteluaan, kun reippaanoloinen Hermione ja aurorinkaapuunsa pukeutunut Harry saapuivat paikalle.

”Mitä kuuluu? Nipistelikö aamulla vatsanpohjasta?” Hermione tiedusteli.

Ron oli kieräyttänyt kätensä Dracon lantiolle. ”Eloise on meinannut menettää hermonsa isin huolehtimisen vuoksi, mutta muuten me selvisimme aamusta ihan hyvin.” Draco irvisti ja puristi ympärillään lepäävää kättä.

Harry hymyili kuivasti. ”Muistan, että oli outoa laittaa kaksoset ensimmäistä kertaa junaan. Tosin Lilyhän jäi vielä kotiin, tehän olette nyt kartanolla kahdestaan.”

”Minun äitini on siellä myös, Potter”, Draco tuhahti. Tosin Narcissalla oli nykyisin niin paljon uusia harrastuksia, että häntä harvemmin näkyi kotona.

”Saatetaanko tytöt poikien kanssa samaan vaunuun? Lilyn tavarat ovatkin jo oven edessä odottamassa”, Hermione ehdotti.

Koko porukka lähti muutaman vaunun päähän, Ron työntäen Eloisen täyteen ahdettua matkalaukkukärryä. Eloiselle ostettu Papí-pöllö huhuili häkistään Lilyn korissaan loikoilevalle Dory-kissalle, kun he pääsivät tarpeeksi lähelle. Ron ja Harry leijuttivat matka-arkun tyhjään loosiin, eläimet tytöt saisivat kantaa käsipelillä. Heidän astuessaan takaisin asemalaiturille, Draco yritti vielä halauksia antaessaan korjata kuin ohimennen Eloisen lettiä. Tyttö irrotti itsensä voihkaisten ja tuli rutistamaan Ronia.

”Heippa! Yritä kestää isiä.”

”Teen parhaani. Kirjoita meille usein”, Ron kuiskasi tyttärensä korvaan ja tunsi vastauksena pehmeän nyökkäysliikkeen.

Juna vihelsi ja tytöt kipaisivat omaan osastoonsa. Draco, Ron, Hermione ja Harry vilkuttivat, kunnes kaikki vaunut olivat kadonneet asemalta. Sen jälkeen he päättivät yhteistuumin mennä ministeriölle, sillä viimeksi mainittujen piti jatkaa töitään ja Ronin ja Dracon olisi helpompi ilmiintyä sieltä kotiin. Heti heidän saavuttuaan Hermione kiirehti pahoitellen omalle osastolleen. Harry taputti kömpelösti Dracon olkaa.

”Hyvin teillä menee kahdestaankin. Minä ainakin aion nauttia illalla kesän jälkeisestä rauhasta.”

Draco arvosti elettä kovasti, vaikka se olikin jokseenkin tahditon.

 

”Rakas, tule tänne”, Ron sanoi taputtaen syliään Dracon kulkiessa ties monettako kertaa sinä iltana hänen ohitseen.

”Etkö näe, että minulla on tekemistä?”

Mies yritti lähteä huoneesta, mutta Ron tarttui hänen käteensä. ”Eikä ole. Sinä vain huolehdit turhia. Eloisella ei ole mitään hätää. Lajittelu on jo tapahtunut ja kaikki istuvat pöydissä syömässä tervetuliaisillallista. Sellainen ruokamäärä tekisikin poikaa.”

Draco tuhahti dramaattisesti. ”Miten sinä voi ajatella ruokaa? Meidän pikkutyttömme on siellä ja…”

Ron oli noussut ja tukahdutti miehensä loput argumentit suudelmalla. ”Eloise on yksitoistavuotias ja jo iso tyttö. Emmehän me olleet sen vanhempia, kun itse menimme Tylypahkaan, senkin hömelö.”

Draco painoi kasvonsa hänen kaulalleen huokaisten. ”Se on ihan eri asia…”

Hänen sanansa haipuivat ja hiljaisuutta kesti hetken, mitä nyt Ron varasti vielä muutaman suukon kapeilta huulilta.

”Entä jos hänet on lajiteltu luihuiseen?” Draco kuiskasi sitten.

Ron veti hänet tiukempaan halaukseen. ”Tästähän on puhuttu. Ainakin yksi minulle hirvittävän rakas ihminen on ollut luihuisessa. Hän on sellainen pitkä ja komea sliipattu blondi. En tiedä tunnetko.”

 Draco tökkäsi Ronia kipeästi rintaan. ”Älä vitsaile Weasley. Minä olen koko aikuisikäni yrittänyt päästä irti siitä leimasta, jonka sain osittain ansaitsemattomasti siellä. En halua Eloiselle samaa.”

Ron upotti sormensa miehensä vaaleisiin suortuviin. ”Ajat ovat muuttuneet. Sitä paitsi minä puren jokaista, joka uskaltaa sanoa pahan sanan minun luihuistyttärestäni.”

”Oikein hupaisaa. Mutta kiitos, kulta. Kai minä sitten olen vain ylihuolehtivainen”, Draco kommentoi huokaisten ja antautui Ronin syliteltäväksi.

Punapää veti hänet kanssaan sohvalle. He halailivat jonkin aikaa nauttien toisistaan ja sitten Draco käpertyi Ronin kainaloon.

”Miten tämä kävi niin äkkiä?” hän kysyi miettiväisesti asetuttuaan mukavasti.

”Mikä?” Ron töksäytti.

”Eloise, senkin toope. Vastahan hän oli suloinen vauva”, Draco vastasi piirrellen hajamielisesti toisen rintaan.

”Muistan, kun Eloise oli ehkä kaksivuotias ja te olitte jostain syystä sammuneet meidän sänkyymme. En ole koskaan nähnyt kauniimpaa näkyä. Hiuksenne olivat sekaisin ja sinun kätesi suojelevasti tytön ympärillä”, Ron pohti katsellen jonnekin kaukaisuuteen.

Draco nosti pehmentyneet silmänsä häneen. ”Sinullakin on siis ikävä häntä?”

”Tietysti on”, Ron totesi tavoitellen Dracon leukaa sormillaan. ”Mutta hän tulee viihtymään Tylypahkassa ja meidän vanhusten ei auta muu kuin kestää.”

”Puhu vain omasta puolestasi Weasley. Minä olen mies parhaassa iässä.”

Draco veti kasvojaan kiusoitellen taaksepäin. Se ei hidastanut Ronia, jonka huulet olivat jo kosketusetäisyydellä ja kuroivat välimatkan nopeasti kiinni. Suudelma oli syvä ja lämmin. Sormenpäät silittelivät tuskin havaittavaa sänkeä.

”Ymmm… Ron emme me tässä voi…”, Draco mumisi onnellisena irrottautuessaan.

”Narcissa tulee vasta paljon myöhemmin. Hänellä on Me noitien kirjakerhon tapaaminen. Mutta kyllä minustakin makuuhuoneessa olisi mukavampaa.”

Dracon ilme oli hetken hölmistynyt, mikä sai Ronin tuijottamaan häntä kummissaan. ”Niin… ööö… muistin kyllä, että äiti on siellä. Minulla taitaa mennä pikkuisen aikaa tottua, ettei meidän tarvitse varoa Eloisea.”

Ron hytkyi naurusta. Hän kiskoi Dracon takaisin syliinsä ja asetteli tämän tiukasti lähelleen. ”Rakastan sinua Malfoy ja meidän nuorta Malfoy-Weasleytamme. Ja voin vaikka kantaa sinut paikkaan, jossa haluat viettää tämän illan aikuisten aikaa yhdessä kanssani.”

Draco tunsi sulavansa. ”Kanna vain, koska jalkani taisivat juuri mennä veltoiksi. Mennään siniseen vierashuoneeseen, se on lähempänä.”

Ron kiskaisi hänet käsivarsilleen ja laski lyhyen matkan kuluttua hellävaroin vuoteelle. Draco veti miehensä päälleen ja he hyväilivät toisiaan, kunnes kuulivat kolinaa alakerrasta ja hipsivät omaan makuukamariinsa yöksi.

Heidän istuessaan myöhäisellä aamiaisella Papí tuli koputtelemaan ikkunaan. Eloise kirjoitti innoissaan tulleensa valituksi luihuiseen. Tuvan huispauskapteeni, joka kuulemma oli aika hauskannäköinen poika, oli kehottanut häntä tulemaan joukkuekarsintaan katsastettavaksi, vaikka voisikin liittyä vasta toisena vuonna. Tämä oli sanonut, että Eloisella oli sellaiset nimet taustallaan, että potentiaalia varmasti olisi. Lily oli huudettu rohkelikkoon.

”Ei siis mitään ihmeellistä”, Ron sanoi laskiessaan kirjeen pöydälle.

”Täytyy ottaa selvää kuka se huispauskapteeni on”, Draco pohti hänen ohitseen.

”Draco, et ota. Hän vain ehdotti Eloiselle osallistumista huispaukseen ja se oli Eloisesta mukavaa.”

Draco mutristi suutaan happamasti. ”Aika paljon sanottu ihmiseltä, jolla on – miten Hermione sen ilmaisikaan – teelusikan tunneskaala.”

Ronin ilmeeseen hiipi häivähdys ylimielisyyttä. ”Tunnuit ainakin pitävän siitä kovasti viime yönä.”

Draco kiersi pöydän hänen luokseen ja tukisti miestään hellästi. ”Vastataan hänelle myöhemmin yhdessä.” Hän kiipesi istumaan kahareisin Ronin reisien päälle. ”Onko meillä hyvä tässä näin?”

”Aina ja ikuisesti”, Ron vastasi tuupatessaan hänet likemmin itseään vasten.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXVIII: Akhilleen laulu ja Herran soturit 1

 Heippa!

näky kaikkein kohtaamiensa silmissä. Patrokles, nuori prinssi, on tuomittu kotimaastaan maanpakoon onnettoman väkivallanteon ja saatettu Akhilleen isän, Fthian kuningas Peleuksen hoviin. Kaiken ymmärryksen vastaisesti Akhilleus ottaa hyljeksityn Patrokleen siipiensä suojaan, ja hatarasta toveruudesta kehittyy hiljalleen luja ystävyys. Nuorukaisten kasvaessa rinta rinnan, ystävyys syvenee yhä läheisemmäksi. Kohtalon ajamana he rientävät muiden Kreikan miesten joukoissa piirittämään Troijaa, missä Spartan kuningatar Helenaa pidetään vankina. Sodan säälimätön verenvuodatus koettelee nuorukaisia ja asettaa vaakalaudalle kaiken sen, mitä nämä pitävät rakkaana. Jumalten ja kuninkaiden, kunnianhimon ja rakkauden ristipaineessa julmat Kohtalottaret johdattavat Akhilleen ja Patrokleen kohti hirvittävää uhrausta. Akhilleen laulu on Madeline Millerin romaani.

Millerin jokaisesta lauseesta näkee, että hän tietää mistä hän kirjoittaa. Ilias, Odysseia, Kreikan historia ja tarut ovat tuttuja. Patrokleksen näkökulma avaa kiinnostavia puolia Akhilleen hahmoon. Jos jo kreikkalaiset itse pohtivat aikoinaan, mistä kannattaa tulla muistetuksi, sitä pohtii myös Millerin. Patrokleen henki katselee surullisena Akhilleen hautapaatta, johon sankari on kuvattu ainoastaan vuodattamassa verta. Patrokles tunsi ihmisen tuon kuvan takana ja on siksi pahoillaan. ”Laulaos muusa vihasta julman Akhilleun…” niinhän Ilias alkaa. Mekin siis muistamme Akhilleen hänen vihastaan. Toisaalta Miller antaa sekä Patrokleelle että Akhilleelle sokeutta olla ymmärtämättä ensin mainittua koskevaa ennustusta. Myönnän, että siinä vaiheessa, kun Briseis sanoi suoraan, että Patrokles on myrmidoneista paras, teki mieli käydä ravistelemassa nuorukaista, että etkö sinä nyt tajua. Erinomainen kirja aloittamaan pride-kuukauden.

Eletään vuotta 1427. Nuori lääkäri Reynevan tovereineen on päätynyt Prahaan ja liittynyt paavin valtaa vastustaviin hussilaisiin Herran sotureihin. Alkemisteilta Reynevan ja Scharley saavat kuulla velhosta, joka osaisi murtaa Mesi-Simsonin kirouksen. Samaan aikaan hussilaiset värväävät Reynevanin vakoojaksi suorittamaan salaista tehtävää Sleesiaan. Vaarojen keskellä luoviessaan sankirimme tekee kaikkensa kostaakseen veljensä kuoleman ja löytääkseen taas rakastettunsa Nicolettan… Herran soturit jatkaa Reynevanin ja hänen kumppaniensa veijaritarinaa kaksi vuotta sen jälkeen, mihin Narrenturm päättyi. Sapkowskin nykyisten Puolan ja Tšekin armottomalla keskiajalla rymistävä teos julkaistaan suomeksi kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen.

Pidän edelleen paljon tästä sarjasta. Mitään erityistä sanottavaa minulla ei Herran soturit 1 ole; se on laatunsa säilyttävä jatko Narrenturmeille. Harmaasilmäinen susimies jäi kyllä vähän arvoitukseksi. Oliko hän joku, joka olisi pitänyt tunnistaa ja miksi hän oli Reynevanin perässä? Hän kuitenkin oli kai hussilaisten puolella ja kyllähän Kalkki ja Orvot tiesivät, missä Reynevan on. Marketa, Simsonin pelastama adamiitti tyttö, kiinnostaa minua myös. Ehkä hänestä kuullaankin jatkossa lisää. Prahan velhojen keskinäinen kerho oli kyllä hauska. Porukassa oli erilaisia luonteita ja ne olivat kiinnostavasti kirjoitettuja. Simsonin ongelma ratkennee kahden vuoden päästä, joskin sinä aikana Reynevan ehtii varmasti tehdä aimo tukun tyhmyyksiä (ja toivottavasti tavata poikansa).

-Roona-