Mietteitä kirjasta CXII: Halveksunnan aika, Harold Fryn odottamaton toivioretki ja Lux perpetua, osa 1

 Heippa!

Ciri-prinsessa kantaa suonissaan haltiain verta, mikä tekee hänestä haluttua saalista sekä elävänä että kuolleena. Onneksi hän on saanut puolustustaitoiset joskin hieman riitaisat ottovanhemmat noituri Geraltista ja velhotar Yenneferistä. On koittanut halveksunnan aika. Velhot mittelevät vallasta ja poliittinen tilanne kiristyy avoimeksi sodaksi Ciri on pidettävä poissa sodan jaloista ja vihollisen silmistä, mutta omavaltaisuuttaan todistelevan teinitytön vahtiminen osoittautuu vaikeaksi – ja jopa vaaralliseksi. Kun Cirin ennenäyt saavat entistä uhkaavampia sävyjä, Yennefer ja Geralt joutuvat kohtaamaan katkeran menneisyytensä jättämät haavat. Kursailemattoman fantasian ja hurtin huumorin ystäviä miellyttävä Noituri-saaga vakuuttaa aidolla, harmaan sävyissä piilevällä ihmisyydellään.

Tässä Geraltin ja Valvatin välillä on pientä väreilevää lämpöä! Ei sitä sarjaan siis aivan tuulesta ja pelkkänä fan servicenä ole temmattu. Pidin Cirin aavikkoseikkailusta, se oli hyvin kirjoitettu ja mukavaa luettavaa, vaikka ei hahmolle toki mukavaa ollutkaan. Minua huvitti erityisesti yksisarvisen nimi Heppa. Ciri ei selvästikään ole kasvanut tyttöjen keskellä, muuten nimi ei taatusti olisi ollut noin käytännöllinen (tai mistäpä minä tiedän, vaikka Noituri-maailmassa olisikin, itse ajattelin ensimmäisenä My Little poneja). Vaikka on kiva, että kirjoittaja avaa maailmaansa muualtakin kuin päähenkilöidensä näkökulmista, olisin ehkä kaivannut lisää Geraltia ja Yenneferiä, Ciriä onneksi saatiinkin aimo annos.

Harold Fry viettää harmaita eläkepäiviään äksyn vaimonsa Maureenin kansaa englantilaisessa pikkukylässä. Kunnes eräänä päivänä hän saa kirjeen Queenieltä, ystävältään jota hän ei ole tavannut 20 vuoteen ja joka tekee nyt kuolemaa tuhannen ja yhdeksänsadan kilometrin päässä. Vastauskirje kädessään ja purjehduskengät jalassaan Harold Fry ohittaa ensin yhden postilaatikon ja sitten toisen. Ja kolmannen. Alkaa odottamaton pyhiinvaellusmatka halki Englannin – matka, jonka aikana Haroldille tapahtuu mitä merkillisimpiä asioita, ei vähiten hänen omassa sydämessään. Harold Fryn odottamaton toivioretki on Rachel Joycen esikoisromaani.

Tarina olikin paljon surullisempi kuin elokuvassa! Eikä leffakaan pelkkää iloa ja sateenkaaria ollut. Mutta taas nähdään, että sisäinen dialogi on vaikea kääntää liikkuvaan kuvaan, koska siitähän Haroldin omien surujen muistamisessa nimenomaan on kyse. Hämmennyin aluksi siitä, että Maureen ”puhuu” Davidille, mutta elokuvassa tuli ehkä selkeämmin esille jo alussa, että David on kuollut (sijoilleen jätetty huone taidettiin näyttää, sehän on selvä merkki siitä, että joku on kuollut, romaanissa Harold mainitsee asian vasta aika lopussa). Rich oli kyllä ikävä ihminen, ei ihme, ettei minulle ole jäänyt hahmosta mielikuvaa leffasta (Katesta ja erityisesti Wilfistä on vahvat mielikuvat). Ja minun ehdoton suosikki Haroldin tapaamista ihmisistä, lenkkitossumies! Tykkäsin, että päästiin syvemmälle mm. siihen miten Harold ja Maureen olivat tavanneet ja myös Davidin pikkulapsiaikaan.

Breslaun piispa julistaa Reynevanin kirkonkiroukseen, koska ”hän on tehnyt syntiä herjauksella pyhäinhäväistyksellä, noituudella, uskosta luopumisella ja päälle päätteeksi aivan tavallisia rikoksia”. Nuori lääkärimme ei kuitenkaan menetä rohkeuttaan arkkivihollisensa edessä, vaan etsii yhä sinnikkäästi elämänsä naista, jonka inkvisitio on siepannut. Etsinnät kuljettavat häntä vaaran paikasta toiseen pitkin poikin Sleesiaa, Böömiä ja Määriä, joilla verinen uskonsota raivoaa… Lux perpetua on Hussilaistrilogian kolmas kirja. Nykyisten Puolan ja Tšekin värikkäälle ja sotaisalle 1400-luvulle sijoittuva teos ilmestyy kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen.

Haa, Reynevanhan tuntee kaikki! Häntä itseäänkin alkaa jo humoristisesti vähän kyllästyttää, kun koko ajan tulee tuttuja vastaan. Huvitti muuten, kun vastikään luin jonkun kirjagrammaajan kommenttia Noituri-sarjan viimeisestä osasta ja hän oli sitä mieltä, että liikaa tekstiä siitä, mitä missäkin random tienhaarassa tapahtuu. Siis Hussilaistrilogiahan on käytännössä pelkästään tätä. Tai siis ihan hirveä määrä aatelisten ja sotajohtajien nimiä ja ne pitäisi osata yhdistää oikeisiin paikkoihin/vuosiin/taisteluihin. Minulla on hyvä nimimuisti, että kyllä kaikki, jotka Reynevan tapasi ja tunsi soitti jotain kelloja. Suomalaisen saunomiskohtaus liikutti. Ja hei, Sapkowskikin tietää, että saunassa tehdään politiikkaa!

-Roona-

Millainen on joulumaan kartta?

 Hyvää juhla-aikaa!

Millainen on joulumaan kartta?

Pajat pohjoisessa, vieressä niiden tonttujen aitat

etelässä joulupukin talo

lännessä loistaa suuren joulukuusen valo

ja idässä ovat taikuus ja salaisuudet

 

Tiedätkös, se muuttuu mukaan vuodenaikojen?

Kesällä siihen merkitty jokainen mätäs on

siipienkärkiä myöten jokainen pikkulintu huoleton

Talvella ei yksikään nietos varjoon jää

jokaisen paikan kertoo kartta tää

 

Näetkös, mikä nauha tuossa kimaltaa?

Se on reitti porotokkien

jota ne kulkevat aina vaan

tai ehkä sittenkin

se naalin metsästyspolku on

 

Tunnetko tuon hehkuvan pisteen?

Se on joulun salaisuus

 jo ihan ikivanha ja joka vuosi silti uus

Tuuli puhaltaa hankien ja mättäiden taikaa

juuri nyt, huomenna ja kaiken aikaa

-Roona-

Hyvää tahtoa yuleyönä

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Salin keskellä paloi mahtava kokko kuten aina yulen iltana. Pöydät oli laitettu salin reunoille ja ne pursusivat ruokaa, Asgardin keittiöiden naiset olivat totisesti panneet parastaan. Thor istui kuninkaallisten pöydässä Odinin vasemmalla puolella ja oikealla istuivat Frigga ja Loki mainitussa järjestyksessä. Thorin oma oikea puoli oli sillä hetkellä tyhjä, sillä hänen kaksitoistavuotias tyttärensä Stiorra oli hulmunnut paikaltaan kokon luo esittääkseen perinteisen yule-tanssin. Tyttö oli valittu tehtävään kekrinä ja oli ollut siitä saakka innoissaan saamastaan kunniasta. Nyt Stiorra häilyi kärsimättömän oloisena juuri liekkien ulottumattomissa odottaen, että muusikot saisivat soittimensa viritettyä. Thor vilkaisi Lokia, jonka ilme oli harkitun kärsivä. Fandral oli vähän aiemmin käynyt pitämässä kannustuspuheen Stiorralle.

”Oikein hyvin sanottu”, oli Loki vastannut siihen ”joskin tyttö ei sitä tarvinnut. Hän mesonut koko jutusta kyllästymiseen asti, joten hyvä, että se saadaan pois päiväjärjestyksestä. Ehkä sitten saan jälleen opetettua hänelle jotain.”

Fandral oli murahtanut Lokia pitämään turpansa kiinni. Nyt veli oli siirtynyt tuijottelemaan liekkejä. Yhtäkkiä tanssin ensitahdit kajahtivat ja kaikkien (paitsi Lokin) katse liimaantui Stiorraan. Thor tuijotti lumoutuneen, kuinka hänen pieni tyttönsä liehui kokon ympärillä kuin suuri loitsija konsanaan. Liikkeet oli selvästi peritty siltä vanhemmalta, jota ei ollut, kukaan tuskin erehtyi luulemaan taiteellista tulkintaa Thorin lahjaksi Stiorralle. Muutaman kuumeisen minuutin kuluttua koko sali puhkesi raikuviin suosionosoituksiin. Asgardilaiset tömistelivät lattiaa niin, että laudat kumisivat. Stiorra kumarteli ja niiaili vasemmalle ja oikealle. Thor hehkui ylpeyttä. Hän huomasi sivusilmällä, kuinka Loki tapautti käsiään muutaman kerran laiskasti yhteen ja poistui sitten vähin äänin salista.

Loki tunsi sydämensä repeävän. Omiin huoneisiinsa saavuttuaan hän oli riisunut juhlavaatteensa ja käpertynyt sänkynsä peittojen väliin.

Miten iso Stiorra jo olikaan! Ei menisi enää kauaa, kun tyttö olisi jo nuori nainen. Enkä minä saa koskaan hymyillä hänen voittaessaan, hän ajatteli rinta puristuen.

Yö oli jo pitkällä Lokin havahtuessa horroksesta Thorin huoneeseen johtavan salaoven auetessa. ”Tulin tuomaan sinulle Stiorran lahjan. Hän vaati, että sinun on saatava se yuleyönä, vaikka muut inttivät, että olisi sama luovuttaa se sinulle vasta aamulla”, veli sanoi heilutellen kädessään pientä pakettia.

Loki ei voinut estää kyyneleitä tulvahtamasta silmiinsä. ”Kehuithan sinä hänen tanssiaan? Se oli upeampi kuin mikään aiemmista. Halasitko minunkin puolestani?”

Thor kiipesi hänen viereensä sänkyyn ja veti hänet kainaloonsa. ”Toki, toki. Meidän nuori neitimme muistuttaa vuosi vuodelta enemmän isiä”, tämä kuiskasi hänen korvaansa suudeltuaan ensin otsaa.

Loki kavahti hieman. ”Thor, älä puhu tuollaista. Odin katselee edelleen harvakseltaan Stiorraa karsaasti. Onneksi tyttöjen kuulukin olla siroja ja hän on perinyt sinun vaaleat hiuksesi…”

Thor silitti hänen niskaansa. Makuuhuoneen takan hiipuva hiillos kuvastui hänen silmistään. ”Älä hätäile. Kaikki kuvittelevat vain, että Stiorra matkii sinua ja liittävät yhtäläisyydet siihen. Vain minä näen, että hänen liikkeensä ja asentonsa ovat luontaisesti samoja kuin sinulla. Haluatko avata lahjasi?”

Loki oli halunnut sanoa vielä paljonkin, mutta paketti tökättiin hänen kämmenelleen. Hän avasi kauniit, ruskeasta paperista ja punaisesta nauhasta koostuvat kääreet varovasti. Sisältä paljastui pieni taulu, johon oli koottu asetelmaksi prässättyjä linnunsulkia ja kukkia.

Lämpö täytti Lokin sydämen. ”Hän on tehnyt tämän itse.”

Thor halasi häntä tiukemmin. ”Stiorra sanoikin, että se olisi jotain sellaista, jota voit pitää mukana, jos haluat. Se on kaunis lahja.”

Lokille se oli paljon enemmän. Kunpa hän olisi voinut lahjoa tytärtään niin kuin halusi. Ei hän olisi hukuttanut tyttöä lahjoihin, mutta antanut pari niin tarkoin harkittua, että tämä olisi ihastunut ikihyviksi.

”Yritä kertoa hänelle jotenkin salavihkaa, että kannan sitä aina mukanani.”

Thor nyökkäsi ja hyväili hänen kaulaansa muutamalla suukolla. Loki painautui lähemmäksi elämänsä ainoaa luvallista rakkautta. He kököttivät siinä pitkän tovin.

”Tiedäthän sinä, että olet ollut hänelle hyvä isä kaikki nämä vuodet?” Thor kuiskasi sitten käheästi.

Loki säpsähti. ”Miten minä muka olisin voinut olla?”

Thor kaatui sängylle pitkäkseen vetäen hänet mukanaan. ”Stiorra rakastaa sinua. Minusta on jo jonkin aikaa tuntunut, että hän tietää. En tiedä kuinka, sillä kukaan meistä ei taatusti ole kertonut hänelle. Mutta hänellä on yhtä terävä ja juonikas pää kuin sinulla…”

”Ei”, Loki keskeytti Thorin kuin veitsellä leikaten. ”Älä. En minä halua hänen perivän juonikkuutta ja epäluottamusta. Voisinpa antaa hänelle jotain kauniimpaa.” Loki inhosi äänessään kuuluvaa katkeruutta ja heikkoutta.

Thor vei kätensä hänen paitansa alle paljaalle iholle. ”Tiedät kyllä, etten tarkoittanut tuota, rakas. Stiorra kertoo minulle aina innoissaan oppitunneistanne, siitä, miten olette tutkineet jotain vanhaa tekstiä. Loki-setä puhuu minulle kuin aikuiselle, isä, hän aina sanoo. Luulen, että hän kestää Fandralia taistelutunneilla vain siksi, että pitää miekkailusta.”

Loki vei sormensa Thorin hiusten lomaan. Hän huokasi: ”Kiitos, sydän sydämestäni. Olen vain toivonut niin monesti, että hän kutsuisi minua isiksi.”

Thor suuteli häntä rauhallisesti maistellen. ”Se päivä koittaa vielä.”

Loki hymyili surumielisesti. ”Et sinä voi tuollaista luvata, etenkään yuleyönä.”

Thor kietoi vartalonsa hänen ympärilleen kuin Yggdrasilin juurakon. ”Ehkä en, mutta tiedäthän, että yuleyössä sanotaan olevan taikaa, koska se on niin täynnä hyvää tahtoa? Siksi uskalsin lausua nuo sanat. Kenties hyvä tahto ottaa niistä vaarin.”

Loki ei pystynyt enää pidättelemään silmiinsä kihonneita uusia kyyneleitä. Thorin rintaa vasten oli kuitenkin turvallista itkeä ja nukahtaessaan hän tiesi, että toisaalla palatsissa Stiorra uinui myös yuleyön turvallisessa sylissä.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CXI: Susien sota, Kuinka aika pysäytetään ja Yksi

 Heippa!

Mestarisoturi Uhtred on vihdoin vallannut sukunsa linnan takaisin, mutta pitkään hän ei saa rauhasta nauttia. Yllättävän hätäsanoman saatuaan Uhtred lähtee uskollisten soturiensa kera ratkomaan Mercian ja vanhan vihollisensa Wessexin ongelmia. Merciassa Uhtred huomaa, että hänellä on vastassaan myös uusi vihollinen: norjalainen viikinkipäällikkö Sköll, joka johtaa hurjapäistä joukkoa. He ovat suden sotureita, jotka huumaavat itsensä ennen taistelua ja sotivat mielipuolisen raivon vallassa. Sköll mielii Northumbrian kuninkaaksi Uhtredin vävyn Sigtryggrin tilalle ja hyökkää susineen säälimättömästi tämän kimppuun. Uhtredin on tuhottava vihollisensa yksi kerrallaan. Onnistuuko hän pitämään Wessexin loitolla pohjoisista kotiseuduistaan? Onko pelottavan velhon tukemia suden sotureita vastaan edes mahdollista taistella?

Kehun joka kerta näitä sarjan myöhempiä osia siitä, että niissä on vähemmän taistelukuvauksia. Uhtred on oikeastaan aika peto suunnittelussa ja taktikoinnissa, vaikka tunteet välillä vievätkin voiton. Hän tuntee Wessexin valtapelit hyvin ja siksi onkin kuningaskunnalle niin vaarallinen vihollinen. Minuakin harmitti Stiorran puolesta (kuten kirjailijaakin loppusanojen mukaan), pidin hänestä hahmona, vaikka hänellä ei ollut vastinetta todellisessa historiassa. Hauska oli myös aikahyppely, jossa runoilijapappi kirjoitti tulevaisuudessa runoa kirjan nykyajassa käytävästä taistelusta ja Uhtred kommentoi sitä. Uhtred taitaisi haluta jo vetäytyä eläkkeelle, kun Northubrian norjalaiset ovat toistaiseksi ainakin vannoneet uskollisuutta Siggtryggrille, mutta ei hän aivan vielä voi.

Tom Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabethin aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin, maailman Etelämereltä New Yorkiin. Nyt hän janoaa tavallista elämää. Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti: historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Hän voi kesyttää historian, joka on saavuttamassa häntä kovaa tahtia. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että rakastua ei saa. Kuinka aika pysäytetään on katkeransuloinen jännitystarina itsensä kadottamisesta ja löytämisestä, muutoksen vääjäämättömyydestä, virheistä joita ihmiset on tuomittu tekemään kerta toisensa jälkeen sekä siitä, miten pitkään pitää elää ennen kuin ymmärtää elämän tarkoituksen.

Minusta Matt Haigin kirjat ovat aika keskinkertaisia. Tätä vaivasi sama ongelma kuin Keskiyön kirjastoa; aiheen koko potentiaalia ei mielestäni hyödynnetty. Etenkin Albatrossiseura jäi vähän raakileeksi, sellaiseksi tässä nyt on tällainen salaperäinen salaseura, kuinka jännittävää. Tai minulle ei kai vain riittänyt Hendrich pitämässä kaikkia lankoja käsissään, olisin kaivannut enemmän organisaatiota (kun ne kuvitellut/todelliset vastapuolet olivat Berliinin instituutti ja bioteknologiayritykset, jotka ovat isoja ja hierakkisia instituutioita). Muutenkaan kirjailija ei noussut pohdiskelemaan tekstin kysymyksiä Tomin eksistentiaalisen kriisin yläpuolelle. Kohdat, joissa Tomin maailman törmäsi Antonin ja Camillen maailmaan olivat minusta parhaita.

Grace ja Tippi eivät siedä sitä, että heitä tuijotetaan, mutta he ovat tottuneet siihen. He ovat siamilaiset kaksoset, yhtä kaikin mahdollisin tavoin. Enemmän kuin mitään muuta siskokset toivovat, että heidät nähtäisiin yksitellen, kumpikin vuorollaan, kahtena erillisenä ihmisenä, kuten kaikki muutkin. He haluavat oikeita, omia ystäviä. Entä rakkaus? Mutta tyttöjä odottaa raastava valinta. On tehtävä päätös, joka voi muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti. Sarah Crossanin koskettava romaani ihmisyydestä, sisaruudesta ja rakkaudesta on saanut lukuisia palkintoja ja käännetty monille kielille.

Tässä säeromaanin muoto jotenkin puhutteli minua enemmän kuin Kuunnousussa. Minua silitti vastakarvaan se, että Tippin ja Gracen siskon anoreksia vain paukautettiin ilmoille. Toki Gracella oli omassa tilanteessaan varaa olla raadollisen rehellinen, mutta silti. Mietin myös miten perheen rahat riittivät siskon tanssiharrastukseen, ainakin Suomessa balettitunnit ovat kai kohtuullisen kallista lystiä. Mutta varmaan vanhemmat halusivat tarjota tällekin tyttärelle edes jotain. Pidin kovasti Yasmeenista ja Jonista, oikeastaan olisin halunnut Gracen vielä lopussa tapaavan heidät, näkihän hän nämä toki Tippin hautajaisista kuvatulla videolla. Sympaattinen ja koskettava tarina.

-Roona-

Tirkistelijä

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Stiorra viiletti Asgardin kuninkaanpalatsi vähemmän käytettyä käytävää norsunluunvalkoinen tukka hulmuten. Paljon suortuvia oli irronnut nyöreiltä, joille palvelija oli ne aamulla siististi kiinnittänyt. Hän oli karannut opettajaltaan ja hoitajaltaan, jotka olivat kumpikin pitkinä annoksia nautittuina äärimmäisen tylsiä henkilöitä. Stiorra piti paljon enemmän isästään ja salaperäisestä Loki-sedästä, joka suhtautui häneen kyllä varsin penseästi. Myös Fandral, Hogun ja Sif olivat hauskoja, mutta heillä oli yleensä muuta tekemistä kuin seurustella seitsemänvuotiaan pikkutytön kanssa. 

Stiorra teki yhdessä kulmassa äkkikäännöksen ja säikytti kierroksellaan nuokkuvan vartiosotilaan. Mies huusi jotain häneen peräänsä, mutta hän ei välittänyt kuunnella. Aikuiset sanoivat joka kerta samaa: ”minä kerron kirjuri Frenjalle” tai ”menenkin sanomaan hovineiti Sigridille”. Stiorra pysähtyi erään seinävaatteen eteen ja pujahti sitten sen takaiseen syvennykseen. Frenja ja Sigrid tietysti uhkasivat aina isällä. Äidillä Stiorraa ei voinut uhkailla, koska hänellä ei ollut äitiä. Kun hän kysyi äidistä, hänelle kerrottiin epämääräinen tarina kuolevaisesta naisesta, joka oli äärimmäisten hyvien enteiden alla synnyttänyt lapsen Thorille, hänen isälleen. Sen jälkeen äiti vain katosi kuviosta, Stiorra eli onnellisena Asgardissa ja loppu. 

Stiorra nakersi palan omenasta, jonka oli ujuttanut kaapunsa taskuun aamiaisella. Hän istuskeli seinään nojaten vähän aikaa ja livahti sitten takaisin käytävälle. Hän oli toiseksi alimmassa kerroksessa maanpinnalta lukien ja loikki lähimpään portaikkoon (se oli tarkoitettu palvelijoiden käyttöön). Päästyään maatasolle hän suuntasi suoraa päätä suosikkipaikkaansa. Sielläkin oli seinävaate, jonka takana oli syvennys. Tässä syvennyksessä oli kuitenkin tirkistysaukko ulos, jonka kaikki olivat oletettavasti unohtaneet, sillä kukaan ei tuntunut tietävän siitä. Hauskempaa minun kannaltani, Stiorra ajatteli. Aukosta näki pienelle syrjäiselle sisäpihalle. Se oli tavallisesti Freijan kissojen temmellyskenttä ja niitä Stiorra seurasi mielellään. Joskus hän oli salaa irvistellyt paikalle eksyneille rakastavaisille. 

Tänään tirkistysreiän kautta näkyi kuitenkin jotain poikkeavaa. Loki-setä nojaili pihan keskellä kohoavan patsaan jalustaan. Mitä setä täällä teki? Ei ainakaan ollut tapaamassa ketään tyttöä? Stiorran mieleen kävi mustasukkaisuuden pistos. Eihän? Kohta paikalle saapui toinen henkilö, joka ei hänen helpotuksekseen ollut tyttö, vaan hänen isänsä. Sekin oli kyllä kummallista, sillä isä ja setä eivät tulleet toimeen hyvin, vaikka veljiä olivatkin. Stiorra tarkkaili, kuinka isä tervehti ja sai vastatervehdyksen. Loki alkoi selittää jotain ja säesti sanojaan käsien liikkeillä. Stiorra ei voinut kuulla mitä sanottiin, mutta keskustelu oli ystävällismielistä, sillä kumpikin seisoi rentoina. Kului jonkin aikaa, sanat tyrehtyivät ja sitten isä astui eteenpäin katsottuaan ensin kummallekin puolelleen kuin varmistaakseen, ettei kukaan näkisi. Sitten isä suuteli Loki-setää. 

Stiorra oli huudahtaa hämmästyksestä. Hän sai kuitenkin hillittyä itsensä ja ehti nähdä, kuinka Loki-setä kuiskasi jotain isän korvaan ja suukotti tätä vielä poskelle. Sen jälkeen molemmat poistuivat omalta puoleltaan pihaa. Stiorra lösähti seinää vasten ja mietti kuumeisesti huultaan pureskellen. Mitä tämä tarkoitti? Olivatko isä ja Loki-setä rakastavaiset? Se tuntui kyllä aika epätodennäköiseltä. Hän pinnisti muistiaan. Oliko isä koskaan puhunut kenestäkään mielitietystään? Ei, mutta eräs toinen yksityiskohta putkahti hänen mieleensä. Jos hän yritti kysellä äidistä, isä ei koskaan kutsunut tätä äidiksi vaan aina ´toiseksi vanhemmaksi´. Isä vakuutti, että tämä rakasti Stiorraa syvästi, vaikka ei olosuhteiden takia voinutkaan olla hänen kanssaan. Nyt Stiorran päähän oli syntynyt hullu mielleyhtymä. Entä jos ´toiseksi vanhemmaksi´ kutsuminen olikin tarkoituksellista? Entä jos ei ollut mitään äitiä vaan oli Loki? Stiorra oli jo saanut tarpeeksi oppia, että tiesi sen olevan käytännössä mahdotonta, mutta jumalat pystyivät jotenkin kenties…. 

Hänen vatsansa kurahti kovaa merkiksi siitä, että lounasaika lähestyi. Hän lähti paikastaan, etsi jälleen lähimmän portaikon ja hiippaili ajatuksissaan kohti ruokasalia. Sen ovella häntä odottivat vihaiset Frenja ja Sigrid. 

”Olemme etsineet sinua joka paikasta. Missä olet ollut mokomakin vintiö?” 

Stiorra antoi heidän sättiä itseään ja johtaa hänet sitten pöydän ääreen. Puhukoot niin paljon kuin jaksaisivat, hänellä oli juuri nyt tärkeämpää mietittävää.

-Roona-

Kiihkoa merkkipäivänä

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot on otettu muualta, mutta juoni on omani. Avengers, Thor ja Loki kuuluvat tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa. Mikäli et halua lukea minulta seksuaalista sisältöä, jätä tämä lukematta.

Loki maleksi Asgårdin palatsin hiljaisimman siiven käytävillä. Ilta oli jo laskeutunut ja seinät olivat hämärät soihtujen välissä. Päivä oli ollut kaiken kaikkiaan varsin tympeä. 

”Hyvää syntymäpäivää veli! Täällähän sinä olet.” Thorin ääni kuului yllättäen hänen takaansa. 

Loki irvisti. Onnitteluja hän nyt viimeksi kaipasi. ”Oh, kai tulet lahjojen kanssa.” Hän oli käännähtänyt päin Thoria, joka katsoi koirapentumaisesti ja näytti tyhjiä käsiään. 

”Minulla on kyllä sinulle jotain, mutta ajattelin, että vasta sitten juhlissa…” 

Sinä oletkin varmaan ainoa, Loki mietti happamesti. Varjoprinssin juhliminen ei kuulunut asgårdilaisten suosikkeihin. Sen vuoksi pitojen pääpainopiste oli jo vuosia sitten siirretty muualle Lokin syntymäpäivän viettämisestä. 

”No, mitä olet tehnyt tänään? Kalistellut ja tapellut?”, hän tiedusteli mielevästi.

Thorin suupielet kiristyivät hieman. ”Me harjoittelimme Sifin ja soturikolmikon kanssa. Ja juttelin Alledinelle…” 

Loki oli alkanut kiertää veljeään hitaasti hiissaten. ”Ah, kaunis Alledine! Kerro lisää.” 

Thor kurotti päätään hänen peräänsä kuin pöllö. ”Älä nyt viitsi. Me vain…” 

”Kävitte nurkan takana?” Loki oli seurannut varsin tarkasti veljensä ja Alledinen suhteen kehittymistä. Tyttö oli sievä, mutta jokin, jota Loki ei oikein osannut osoittaa, hänessä ärsytti. 

”Emme. Se ei oikeastaan kuulu sinulle.” Thorin lievä punastuminen huvitti Lokia. 

”Mitä sanoit hänelle?” 

Toisen kiusoittelu oli nostanut hänen synkeää mielialaansa huimasti. Thor napsautti suunsa mielenosoituksellisesti kiinni. 

”Sano nyt,” Loki maanitteli hunajaisesti ja hipaisi paidan kaula-aukosta pilkistävää lihaksikasta olkaa. ”Minä tarjoudun pyyteettömästi ja rehellisesti paljastamaan kuinka pielessä kujertelusi oli.”

Thor asetti käsivartensa puuskaan. ”Sinun rehellisyytesi kyllä tiedetään. Mitä kokemusta sinulla muka on naisille puhumisesta?” 

Loki pysähtyi hetkeksi loukkaantuneen näköisenä. ”Et ehkä ole huomannut, mutta monenlaista. Minun puheissani on esimerkiksi sisältöä, kun en voi jatkuvasti kehuskella sillä, kuinka monta päätä olen hakannut irti.” 

Thor tuhahti ärtyneesti ja heilutti samalla silmille valahtaneet hiuksensa pois edestä. ”En minä kehuskele…” 

Loki painoi sormensa veljensä niskakuoppaan. ”Kukas nyt on epärehellinen? Alledine haluaa kuulla silmiään verrattavan taivaankappaleisiin – mielellään vieläpä sellaisiin, jotka ovat oikeasti olemassa – eikä taistelun hurmeesta.” Hän piirsi niskakuopan muodon, joka oli sivumennen tunnustellen aika miellyttävä.

Thorilta pääsi epätasainen uloshengitys. ”Lopeta.” 

Loki oli vasta aloittanut. Seuraavaksi hän seuraili kaulassa pumppaavia suonia. ”Älä, älä. Kuvittele, että minä olen unelmiesi kaunotar. Miten saisit minut mukaasi hämärään soppeen?” 

Thor yritti liikahtaa pois, mutta joutui oikeastaan vain pahempaan paikkaan, seinän lähelle. ”Sanoisin, että sinulla on kauniit mustat silmät.” 

Loki heitti vapaana olevan kämmenensä dramaattisesti otsalleen. ”Hyy, kaikki miehet hokevat minulle tuota. Ole vähän omaperäisempi.” 

”Että olen jo pitkään halunnut suudella herkkiä huuliasi?” Thor kuulosti epävarmalta ja joltakin, minkä Loki saattoi aiemman kokemuksensa perusteella tulkita vain kasvavaksi ärtymykseksi. 

”Sinustahan kuoriutui varsinainen runoilija! Mutta en minä vielä ole lämmin.” 

Loki oli siirtynyt veljensä eteen silittelemään tämän solisluita ja näki, kuinka tämä puri huultaan ja siristeli silmiään. Hän räjähtää kohta ja minä saan parannella poskeani loppuviikon, mutta tämä on sen arvoista, hän ajatteli. Hän antoi intensiivisen katseensa levätä Thorin kasvoissa, vaikka tunsi, kun tämän kädet irtosivat rinnalta. Seuraavassa hetkessä hänet vedettiin lähelle niin kovaa, että sormet olivat murtua. Thorin huulet söivät hänen omiaan. Suudelman kiihkeys oli viedä jalat alta. Kului pieni ikuisuus ennen kuin he pääsivät toisistaan irti. 

”Sehän oli… tuota… kiinnostava lähestymistapa”, Loki huohotti suu raollaan. 

Thor tuijotti häntä silmillään, jotka olivat sulaa laavaa. ”Toinen?” tämä kysyi kummallisella äänellä. 

”Toinen…” Loki ehti tuskin aloittaa, kun Thorin kieli oli jälleen tutkiskelemassa hänen hampaitaan. 

Aika taittui eikä hän ollut ihan varma missä vaiheessa toinen luikautti kädet hänen smaragdinvihreän paitansa alle. Miekkailun kovettamat sormenpäät tuntuivat karheilta. He liikkuivat käytävillä. Loki havaitsi sen vain vaivoin, sillä suurimmalta osin hän keskittyi rajuun suudelmamyrskyyn. He tulivat jollekin ovelle, jonka Thor kiskaisi auki lähes välinpitämättömästi. Huoneessa oli katosvuode. Onko Thorin makuukamariin tällainen reitti? Loki ajatteli haituvaisesti. Hänen kätensä olivat jo alkaneet riisumaan miehen vyötä. Thor oli siirtynyt imemään hänen kaulaansa ja repi paidan pois niin että helmiäisnapit lentelivät. Lyhyen tanssahtelun jälkeen he olivat kumpikin ilkialasti. 

”Onko tämä totta?” Thorin ääni oli niin paksu, että sen kanssa kilpaili ainoastaan se, mikä hieroutui Lokin nivusiin sikäli, kun ei törmäillyt hänen omaan kovuuteensa. 

Loki uikahti kiihkosta. ”Ota minut.” Hänen ei totisesti ollut ollut tarkoitus sanoa niin.

Thor vei hänet vällyjen väliin ja tuli sitten itse hänen taakseen sängyn toiselta puolelta. Lihaksikas vartalo tuli aivan kiinni häneen ja kova kalu hiersi pakaroita. Thor oli rauhoittunut hyväilemään hänen niskaansa huulillaan ja kädet vaeltelivat kylkiluilla. Loki kaipasi aivan toisenlaista kosketusta. Hän alkoi hieroa itseään vaativasti Thorin etumusta vasten. Hellä hampaiden kosketus sai hänet pysähtymään. Veljen sormet valuivat sivelemään hänen kaluaan. Loki jatkoi muutaman sekunnin kuluttua äskeisessä rytmissä. Nyt hän tunsi näykkäyksen ihollaan ja kämmen nousi lanteelle kuin hillitäkseen liikettä. Hän lopetti jälleen hetkeksi. Thor palasi aiempiin toimiinsa tosin nyt käsi leikki voimakkaammin Lokin elimellä. Yritätkö sinä saada minut lopettamaan, senkin paskiainen? Loki murahti mielessään, minähän en sinun tahtoosi alistu.

Rajumpi hieronta alkoi pian tuntua vähän liiankin hyvältä. Häneltä pääsi äänekäs huokaus, kun toisen käsikin työskenteli lujemmin. Niskassa tuntuva kipu jähmetti hänet. Veljen pirulainen oli purrut! Sormet olivat karanneet miellyttävältä paikaltaan ja lukkiutuneet lonkkaluun yläpuolelle. 

”Anteeksi, mutta et ollut kiltisti.” 

Loki kuuli karhean äänen korvassaan. Hän yritti taistella rautaista otetta vastaan, mutta se oli hyödytöntä. Samalla Thor ujutti toisen kätensä hankalasti hänen altaan jatkaakseen sykkivän peniksen puristelua. Myös hänen pakaroillaan sykki ja se, ettei siihen voinut vastata, oli silkkaa kidutusta. Lokin silmissä salamoi. 

”Thor yhhmm…”, hän ynisi anovasti. ”Tee jotain.” 

Veli piti sitä ilmeisesti merkkinä, sillä häneltä löytyi sellainen ranneliike, jota Loki ei ollut kuvitellut olevan olemassakaan. Ote lonkasta heltisi, sillä Thorillakin oli vaikeuksia keskittyä enää moneen asiaan. Hän onnistui painautumaan muutaman kerran kohti syliä ennen purkautumista. Thor tuli pian perästä hänen pakaroilleen. Lokin luomia halkoivat jälkihuumassa vielä kirkkaat välähdykset.

”Rakas kulta”, Thor mumisi. 

Sanat iskivät Lokiin nyrkin lailla. Hän kierähti vatsalleen ja asettui kyynärpäidensä varaan. Kenen kanssa veli oikein kuvitteli olevansa tekemisissä? Thorinhan olisi pitänyt yrittää selittää asiaa parhain päin kuten silloin, kun oli juopotellut liikaa. ”Tämä oli varmaan tässä. Kerropa, kuka sai sinut tuollaiseen kiihkoon?” 

Thor avasi silmänsä ja näytti hämmentyneeltä. ”Sinä.” 

Loki irvisti vällyille. Ei veli sentään noin taulapää ollut. ”Ketä sinä ajattelit? Sifiä?” 

Thorin hölmistynyttä ilmettä oli helppo lukea. Tietenkin tämä oli fantasioinut soturittaren reisistä ja haarovälistä. Se sattui enemmän kuin Loki halusi myöntää. Hän kohottautui, mutta hänen käteensä tartuttiin. 

”Minne sinä menet? Luulin, että sinusta tuntui hyvältä.” Thor katsoi häntä taas kummallisesti.

”Parasta häipyä ennen kuin käsität kokonaan, etten minä ole Sif.” Loki riuhtaisi itsensä irti ja heitti jalkansa sängyn reunan ulkopuolelle. ”Muistuta minua myös, etten ole lähelläsi, kun tajuat kutsuneesi minua rakkaaksi kullaksi.” 

Thor nousi hänen takanaan. ”Enkö sitten saisi, vaikka se on totta?” Loukkaantuminen oli lähes käsinkosketeltavaa. 

”Minä olen sinun vihoviimeinen temppuilijaveljesi, jonka iljettävä jekku meni liian pitkälle ja sen takia me olemme tässä nyt!” Loki huusi, sillä kysymys oli osunut äskeisen lyönnin paikkaan kuin nyrkki olisi halunnut varmistaa, että oli taatusti saanut aikaan mojovan mustelman. 

Thor kapusi hänen viereensä sängyn reunalle. ”Et sinä ole iljettävä vaan kaunis. Anna minun edes pyyhkiä sinut ennen kuin lähdet. Enhän minä vaan satuttanut sinua?” 

Loki tuijotti pitkään kullankeltaisia silmiä. Niistä ei voinut havaita muuta kuin syvää huolekkuutta siitä, että tämä oli satuttanut häntä. Loki yritti loksauttaa palasia paikoilleen mielessään, mutta ne karkailivat ja hänen ohimoaan alkoi särkeä. Yksinkertaisinta oli vain kysyä sitä, mikä häntä eniten vaivasi. 

”Thor, kuinka paljon sinä ja Sif makaatte yhdessä?” 

Veljen kasvoille nousi helpottunut hymy. ”Siitäkö tämä kiikastaa? En minä ole koskaan maannut Sifin kanssa. Hänhän repisi minulta silmät päästä, jos yrittäisin. Ihmettelinkin, miksi vedit hänet tähän mukaan.” 

Ilma tarttui Lokin kurkkuun. ”Mutta Fandral… Hogun…” 

”Juoruilevat joka asiasta, jos löytävät vähänkin syytä.” Thorin käsi oli alkanut silittää hänen yläselkänsä kaaria. ”Jos vielä haluat varmistusta niin voin kertoa sinulle yhden tarinan, mutta se on kyllä jokseenkin nolo.” 

Loki risti jalkansa niin, että toinen polvi osui Thorin reiteen. Hän huokasi. ”Minun alavartaloni on sperman peitossa. Sekä omani että sinun. Että varmaan minä kestän pienen nolouden.” 

Thor tuli lähemmäksi häntä ja hän painoi päänsä tämän olalle. ”Me olimme silloin teinejä. Tiedäthän sinä Asan puutarhan?” 

Loki nyökkäsi. Sille viheralueelle näki hänen huoneistonsa parvekkeelta. 

”No, minä olin siellä. Sif tuli etsimään minua ja… tuota… asiat olivat kesken.” 

Lokilta pääsi kuiva pärskähdys. ”Sinulla oli käsi housuissa.” 

Thor punastui. ”Niin. Eikä kuulemma ollut vaikea arvata, ketä ajattelin, koska tuijotin intensiivisesti erästä tiettyä parveketta.” 

Lokin vartalon läpi humahti lämpöaalto. ”Minuako?” 

”Niin.”  

”Ei kai se ole noloa? Tai siis ollut silloin?” 

Thorin piti kröhiä hieman. ”Ei. Sinun notkeaa vartaloasi oli oikein mukava ajatella. Tai muistaakseni ajattelin sitä. Joka tapauksessa noloa oli se, että en tajunnut, että Sif seisoi aivan vieressäni ja käytännössä huusi nimeäni. Siis tajusin sen vasta sen jälkeen, kun olin saavuttanut huipun huokaillen nimeäsi.” Hän oli muuttunut kuuman hiilloksen väriseksi. 

Loki esti itseään vaivoin purskahtamasta nauruun. ”Sehän oli hyvä tarina. Sif taisi olla jälkeenpäin tahdikas, koska tuo olisi ollut maailman herkullisin juoru.” 

”Niin.” 

Rauhoittuen Loki kiersi kätensä Thorin ympärille. ”Minä olen ollut tänään vähän tyhmä. Mutta saanko siitä huolimatta pyytää jotain? Onhan minulla kuitenkin syntymäpäivä.” 

Thor suukotti häntä pehmeästi otsalle. ”Tietenkin.” 

”Kävisitkö makuulle?” Thor teki työtä käskettyä. Loki lukitsi reitensä hänen lantionsa ympärille ja antoi lopun vartalostaan liukua ukkosenjumalan päälle. ”Voin olla tässä loppuyön, jos haluat. Tai sitten suorittaa sen, mitä varsinaisesti ajattelin”, hän sanoi hellästi. ”Varoitan myös, ettei sinulla ole valitusoikeutta, valitsitpa kumman tahansa.” 

Thorin silmät hehkuivat ja hän hamusi Lokilta muutaman suudelman. ”Suorita.” 

Veljen äänensävy ja suoruus saivat aikaan yllättävää kiihotusta. ”Kuten kruununprinssini haluaa.”

Loki tutustui Thorin vartaloon aivan uudella ja intohimoisella tavalla. Hän pitkitti tutkimusretkeään tarkoituksella kuullessaan toisen ähinän. Vahva rinta, muotovaliot kyljet, vatsalihakset – kaikki saivat hänen merkkinsä. Hitaasti hän lähestyi karvoitusta, joka oli yhtä vaalea kuin hiukset toisessa päässä. Thor hengitti raskaasti, mutta ei keskeyttänyt häntä. Loki maisteli kovettunutta kalua varresta alkaen, kunnes otti sen pään suuhunsa. Hän imi sitä jonkin aikaa hoidellen kädellä alaosaa. Thorin keho oli alkanut väristä hienoisesti. Loki lopetti ja kuljetti kielensä mutkikasta reittiä takaisin toisen huulille. 

”Et saa tulla vielä.” 

”Loki…” Thor kuulosti tukahtuneelta kuin purisi poskeaan hillitäkseen itseään. 

Hymy karkasi Loki huulille varkain. ”Käänny.”

Hän ei uskonut Thorin noudattavan käskyä, joten hän oli pudota vuoteesta, kun mies vaihtoi äkkiä asentoa. Veljen peppu oli pystyssä hänen edessään kuin toiveena siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tämä urahti vaativasti. 

”Minä ihailen hetken maisemia. Saat kyllä mitä haluat.” 

Pakarat olivat täydelliset. Loki oli silmäillyt niitä monta kertaa housujen peittäminä. Liian monta. Hän hivutti kätensä alaselälle ja vetäytyi lähemmäs. Siinä mihin hän törmäsi ei ollut milliäkään löysää. Miten sinä onnistut tässä? hän mietti kumartuessaan suukottamaan selkärangan tyveä. Thor työnsi hänen huuliaan vastaan. Loki kohottautui hieman ja kostutti sormenpäitään syljellä. Ei hänkään halunnut satuttaa. Thor päästeli niin halukkaita ääniä sormien tunnustellessa, ettei hänen valmiudestaan ollut epäilystäkään.

Loki rynni itsensä sisään, koska oma hidastelu alkoi olla liikaa jo hänellekin. Hän pääsi pian miellyttävään rytmiin, mikä kuultiin varmasti käytävän muissakin huoneissa, sillä Thor mylvähteli estottomasti. Loki tunsi, kuinka jostain syvältä toisen sisältä lähti kumpuamaan alkavan maanjäristyksen aaltoja. Hän kiihdytti tahtiaan, hukkui himon mereen. Ei vaan hyökyaaltoon. Thor tärisi niin voimakkaasti, että romahti vällyille. Loki ei välittänyt siitä, sillä hän oli jo rajan toisella puolella, jossa nautinto siveli hänen jokaista hermopäätään. Palatessaan makuuhuoneeseen hän huomasi valahtaneensa veltoksi leveälle selälle. Jokin muukin oli veltostunut, vaikka Thorin sisällä oli edelleen varsin ihanaa. Hän kuuli sydämen sykkeen, joka oli jo hieman rauhoittunut. Loki pyörähti tyhjälle sängynpuoliskolle. Keho oli tyydyttynyt ja raukea. 

Thorin käsi etsiytyi pukkaamaan häntä. ”Saako tulla viereen, rakas?” 

Suloisen lämmin kevättuuli puhalsi Lokin rinnan läpi. ”Tule vain, senkin köriläs.” Thorista hohkavaan jälkilämpöön oli erinomaista nukahtaa.

Aamulla Loki heräsi heikkoon valon kajastukseen. Se siivilöityi sängyn ympärysverhojen läpi. Kumpi meistä oli vetänyt ne kiinni? He olivat valuneet yön aikana lusikkaan, missä ei kyllä ollut valittamista. Loki rentoutui hetkeksi, kunnes… etuhuoneesta kuului töminää. Aikaista palvelijoille, hän pohdiskeli. Kolahdus. Ja toinen. Tukahtunutta kiroilua. Loki valpastui ja yritti havahduttaa Thoria. Tämä mumisi jotain käsittämätöntä. Yksi makuuhuoneen pariovista avattiin. Tulija selvästi tarkkaili hetken. 

”Thor, oletko sinä taas tuonut jonkun tytön minun vällyihini?” Fandralin krapulasta huolimatta rehvakas ääni. 

He olivat Fandralin huoneessa. Loki potkaisi Thoria nilkkaan. Se ei tuottanut toivottua tulosta, vain vihaisen tuhahduksen. Askelten töminä lähestyi. Sitten verhot kiskaistiin auki ja Loki sokaistui sekunniksi. Silmien tottuessa hän näki Fandralin tuijottavan leuka lähes maahan pudonneena. Hetki pysähtyi ja sitten Fandral koetti selvästi sanoa jotain avoimella kidallaan. 

”Suu kiinni, Fandral.” Käskevä, kuninkaallinen ääni kohosi Lokin takaa. Häntä puristettiin tiukemmin. Huoneen omistaja loksautti leukaperänsä yhteen niin, että hampaat kalisivat. ”Oikein. Nyt peräännyt ovelle ja häivyt. Tai Loki tässä naulaa sinut kattoon.” 

Fandral kalpeni hiukan ja todentotta liikehti takaperin. Lokista tuntui ikuisuudelta ennen kuin mies sai sormensa ovenkahvalle. 

”Ja Fandral, turpa kiinni!” Thorin sanat panivat soturiin vauhtia niin, että tämä rymisteli toisen huoneenkin halki.

Loki hengitti muutaman kerran erittäin syvään, sillä hänen kehonsa oli sitä mieltä, että nyt olisi hyvä paikka hysteeriselle kohtaukselle. Thor oli rauhallisempi ja… ”Voi korpin perse! Kiihottiko äskeinen sinua noin paljon? Onneksi meillä on sentään peitot lanteille asti niin hän voi järkensä säilyttääkseen uskotella, että kummallakin oli housut jalassa.” Lokin tukkaa silitettiin. 

”Sinä se minua kiihotat. Ehkä voisimme… vielä pikaisesti ennen kuin lähdemme.” 

Lokia alkoi naurattaa. Hän riuhtoi itseään niin, että sai käännyttyä veljeensä päin. Hän antoi muutaman suukon terävälle parransängelle. ”Me lähdemme nyt. Mieluiten niin, että minä poistun takaovesta ja sinä normaalia reittiä, kun on kerran tavanomaista, että eksyt tänne yövieraittesi kanssa. Seuraavalla kerralla minä varmistan, että päädymme joko minun tai sinun huoneeseesi.”

Thor pöhähti tyytymättömästi, mutta antoi hänen lähteä pukeutumaan. Hän joutui hakemaan vaatteitaan ja kaikenlainen kumartelu oli ähinästä päätellen toisesta oikein mukavaa katsottavaa. Hän katsoi Thoriin vasta, kun oli saanut kaiken päälleen. ”Hauskaa, jos pidit esityksestä. Suoritan saman joka aamu. Aika vaihtelee.” 

Veljen ilme oli viattomuuden perikuva. ”En minä mahtuisi housuihini, jos en…” 

Loki soi hänelle parhaan viekkaan virneensä. ”Hanki isommat housut. Tavataan illalla juhlissa. Minä menen nyt.” Hän kääntyi vielä sala-aukolta. ”Ja Thor… käske hyvän tähden jonkun vaihtaa Fandralin pellavat.”

-Roona-

Mietteitä kirjasta CX: Finale, Kärsimyskukkauuteaddiktio ja Kapteeni Nemo merten syvyyksissä

 Heippa!

'

On kaksi kuukautta siitä, kun Kohtalot vapautuivat korttipakan kahleista, kun Legend julistautui kruununperijäksi ja kun Tellalle selvisi, ettei hänen rakastettuaan tosiasiassa ole olemassakaan. Ihmishenkien, keisarikunnan ja sydänten tulevaisuus on vaakalaudalla. Tellan on päätettävä, luottaako Legendiin vai entiseen viholliseen. Sisar Scarlett, joka saa selville mullistavan salaisuuden, on puolestaan toivottoman tehtävän äärellä. Ja Legendillä on edessään ratkaiseva, lopullinen valinta. Caraval on päättynyt, mutta nyt pelissä on paljon enemmän kuin koskaan aiemmin. Finalessa jokainen joko voittaa tai häviää kaiken. Stephanie Garberin Finale päättää Tellasta ja Scarlettista kertovan trilogian.

Pidän edelleen kovasti Garberin taianomaisesta ja runsaasta tyylistä kuvailla kaikkea, eikä se silti ole yliampuvaa. Tella ja Scarlett ovat kumpikin päässeet hahmoina kehittymään mukavasti. Tykkään Herttaprinssi Jacksista ja hän onkin päähenkilönä Garberin seuraavissa kirjoissa, jotka aion ottaa lukulistalle. Tykkään siitä, miten luontevasti tytöt suhtautuvat seksuaalisuutensa. Ehkä se on naiskirjailijan ansiota. Toisaalta sekä Julian että Legend vaikuttavat saavan kiksejä siitä, että tytöt eivät todellisuudessa ole kauhean kokeneita. Tai en minä oikeastaan tiedä, tällainen fiilis vain tuli rivien välistä. Miksihän Kohtalot lopussa pakenivat ilman taistelua? Kun heillä kai oli edelleen voimansa, he vain menettivät kuolemattomuutensa Langenneen tähden kuollessa.

Noituuttaan koko ikänsä salaillut Juno muuttaa Pilmontin suurkaupunkiin. Kiehtova Sadin tutustuttaa Junon noitapiiriinsä, ja uudet ystävät auttavat häntä herättämään piilotetut voimansa. Elämä kaupungissa on kuitenkin täynnä uhkia. Valkoinen magia kumpuaa luonnosta – metsistä, yrteistä ja veden voimasta, jotka ovat betonin keskellä käymässä vähiin. Ihmiset tuhoavat ympäristöä yhä nopeammin ja vainoavat noitia. Noitapiirin kapinallinen Sadin tuntee vetoa kiellettyyn mustaan magiaan, jonka rituaaleissa voima saadaan tuonpuoleisesta. Luonnon ehtyessä Sadin ja pimeät voimat houkuttavat Junon mukaansa. Mutta onko valkoinen magia täysin viatonta ja musta magia läpeensä pahaa? Kärsimyskukkauuteaddiktio on ylistys luonnolle, nuoruudelle ja maailman yöpuolelle.

Pidin Sadinista ja Junosta kertojahahmoina, mutta olisin halunnut tietää enemmän Hoseinista ja Tomasista. Olivatko he yhdessä? He vaikuttivat sillä tavoin läheisiltä. Ehkä siksi minua juuri häiritsi, ettei heidän parisuhdestatustaan tarkennettu. Tykkäsin luonnon ja maagisten rituaalien kuvauksista. Kärsimyskukkauuteaddiktiolla ei nimestä huolimatta juuri ollut kirjassa sijaa. Suurin addikti taisi olla Noa, joka oli loppujen lopuksi vain sivuhahmo. Toki siellä värjyi taustalla, että monet ihmiset käyttivät sitä huumeena. Minnehän Max katosi lopussa? Joutuiko hän maksamaan hinnan rituaalista ja tuli vedetyksi toiselle puolelle? Ehkä hän vain häipyi yleisessä sekasorrossa valtavien energiavarantojen kanssa. Jännittävä ja kaunis kirja.

Pariisin museon tutkija Aronnax, tämän uskollinen palvelija Neuvokas ja kanadalainen merimies Ned Land ovat mukana retkikunnassa, joka pyrkii selvittämään eripuolilla maapalloa suurta pelkoa herättäneen merihirviön arvoituksen. Monen kuukauden jälkeen etsijät pääsevät sukelluslaivaksi osoittautuvan Nautilus-aluksen jäljille, mutta joutuvat samalla sen vangeiksi. Nautilusta ohjaa salaperäinen kapteeni Nemo. Pitkä vankeuden aika ja matka kiehtovaan merenalaiseen maailmaan alkaa. Visionäärinen Jules Verne kuljettaa lukijaansa merten syvyyksissä mielenkiintoisten henkilöhahmojensa seurassa. Pääosassa on kuitenkin itse meri rikkauksineen, eliöineen ja kadonneine kaupunkeineen. Mutta kuka on arvoituksellinen kapteeni Nemo? Paljastuuko hänen synkkä salaisuutensa? Teos on ennen julkaisematon laitos suomen kielellä.

Kirjaa hallitsee Vernelle tyypillinen kuiva ja tieteellinen tyyli. Hahmoilla on muutama ominaisuus, joista heihin keskitytään. Neuvokas on flaamilainen ja luokittelija, Ned Land taas äkkipikainen. Aronnaxista itsestään ei paljon selviä, mutta voinee päätellä, että hän elelee poikamiehenä ja hoitaa professuuriaan Pariisissa. Verne on osunut oikeaan monissa arveluissaan mitä syvällä meressä saattaisi olla, mutta Atlantis sentään on vain kirjailijan toiveajattelua. Korallihautausmaa on hieno idea, varmasti juuri Nemon ajatusmaailmaan sopiva. Kirjan sävy jätti kuitenkin kylmäksi eikä ainakaan minua jäänyt askarruttamaan Nemon henkilöllisyys. Hän oli joku, jolla oli ollut varoja rakennuttaa hieno sukellusvene.

-Roona-