Sun huulilta (suudelma maistuu katkeruudelta), osat 1-4

Moikka!

Disclaimer: Marvel ja Disney omistavat Avengersien hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Marvelille ja Disneylle. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

1. (100) 

Steve juoksi pitkin New Yorkin katuja. Natasha oli hänen välittömässä läheisyydessään ase valmiina kädessä. Loki oli taas päässyt sekoittamaan Ison Omenan mielenmanipulaatiollaan ja nyt Avengers-tiimi pyrki saamaan keppostelevan jumalan kiinni. 

”Mitä ilmassa tapahtuu, Tony?” 

Starkin ääni kuului kirkkaana korvanapista. ”Ei mitään, Cap. Thor on jalkautunut jonnekin. Kerron sitten, kun olen paikallistanut.” 

Lähetys katkesi särähtäen. Tietenkin kerrot, Steve mutisi mielessään. Stark oli jatkuvasti pirun ärsyttävä. He juoksivat vielä pari korttelia, kun Thor yhtäkkiä ilmestyi heidän eteensä retuuttaen pitkää mustanvihreää möykkyä niskavilloista. Loki äänteli kuin haavoittunut kissanpentu. 

”Tony, alas. Muut, lepo. Tehtävä on tältä erää ohi”, Steve ilmotti sallien itselleen pienen hymyn.

2. (100) 

”Loki on palautettava Asgardiin. Hän ei pysy kahleissa täällä, jollei ole jatkuvasti tajuttomaksi kalautettu”, Thor sanoi, kun tiimi oli jälleen koolla päämajallaan Stark Towerissa. 

”Eikä sinulla ole jatkuvasti aikaa olla kalauttelemassa hänen tajuaan kankaalle”, Tony vitsaili. 

Steveä ei naurattanut. Mustatukkaisesta jumalasta oli tullut kirjaimellisesti maanvaiva, joka yritti saavuttaa ihmisten herruutta milloin milläkin keinolla. 

”Meidän pitää kuulostella Lokia, vaikka näyttääkin, että hän toimi tällä kertaa yksin”, Nat totesi Steveä katsellen. 

Tony nyökkäsi ja muutkin kääntyivät katsomaan supersotilasta kuin varmistukseksi. ”Thor, hae veljesi. Katsotaan mitä sanottavaa hänellä on puolustuksekseen. Nähdäänpä samalla saatko hänen tajunsa päälle yhtä helposti.” 

Clintin naurahtaessa Thor lähti kellarikerrokseen.

3. (250) 

Ukkosenjumala turskautti Lokin polvilleen Steven ja muiden Avengerien eteen. Keppostelija nosti heti päänsä. Hänen huulillaan kareileva ylimielinen virne oli lähes huvittava, kun samalla näki miten häntä oli mukiloitu. Kädet olivat vibraniumkahleissa, jotka näyttivät enemmän ärsyttävän kuin haittaavan vankia. Lokin oikeassa silmäkulmassa oli ilkeännäköinen sarja oletettavasti rystysistä aiheutuneit ruhjeita. 

Tony nojasi rennosti taktiikkapöytään. ”Mitä sinä olet taas tehnyt?” hän kysyi kuin rasittavalta lapselta. 

Thor tökkäsi Lokia, mutta vastaamisen sijaan tämä siirsi raukean kiinnostuneen katseensa Steveen. Steve piti ilmeensä tiukkana, sellaisena, jota Tony kutsui patrioottiseksi. 

”Me kihisemme uteliaisuudesta”, Nat totesi kuivasti ja työnsi jostain käsiinsä saamansa raipan Lokin leuan alle. 

”Ihmiset ovat niin.... ihastuttavan alttiita. Kokeilin vain uutta tietotaitoani käytännössä. Olen pahoillani, jos se aiheutti pientä kiusallisuutta.” Sanat valuivat Loki suusta kuin makein hunaja eivätkä kuulostaneet lainkaan pahoittelevilta. 

Steve esti  huomaamattomalla eleellä Natia antamasta vangin leukaperille läjäyksen piiskaa. 

”Kenen kanssa toimit?” Tony tiedusteli, vaikka Loki ei näyttänyt pitävän häntä pääkuulostelijana ensinkään. 

Jumala naurahti vastaukseksi tylsistynesti. ”Sain asiani toimitettua. Sen pitäisi riittää teille.” 

Hän ei ollut lakannut tarkkailemasta Steveä koko aikana. Steve irvisti, sillä hän inhosi noiden jääkylmien silmien takaista kysymystä ja selässään tuntuvaa nihkeää virettä. ”Thor, vie hänet Asgardiin. Ja varmista tällä kertaa, että hän pysyy siellä.” 

Muut näyttivät hämmentyneiltä, mutta aistivat, että viimeinen sana oli sanottu. Thor lähti retuuttamaan veljeään kohti hissiä. Sateenkaarisiltaa ei voinut kutsua sisälle päämajaan. Ennen kuin ovet sulkeutuivat Loki kääntyi ja leikki kumartavansa. 

”Kiitän Captain Americaa audienssista. Tämä voi olla viimeinen kerta, kun tapaamme”, hän nöyristeli. 

Steve kuuli päässään hänen lausumattomat sanansakin ja puri hapaansa kipeästi yhteen.

4. (150)

 ”Et kai hämmentynyt sen juonittelijan sanoista?” 

Steve kohauttui tikkusuoraksi jääkaapin ovea vasten. 

Tony kosketti hänen niskaansa ohimennen. ”Anna minullekin olut.” 

”Minä en harrasta yöjuopottelua toisin kuin eräät.” 

Tony tuhahti. ”Etkä selvästi kysymyksiin vastaamistakaan.” 

Steve työnsi jääkapin kiinni käsissään kolmioleipä ja pullo, jonka hän heitti miljadöörille pelatakseen lisää vastausaikaa. Tony otti tyylikkän kopin ja kuului avauksen sihaus. 

”Miksi minä olisin hämmentynyt?” Steve kysyi, vaikka se oli surkea viivytys. 

”Jos sinulle ei ole tullut yllättäviä purentaongelmia, sanoisin, että Lokin puhe hieman häiritsi sinua.” 

Steve kohautti harteitaan. ”Niin no, kun ottaa huomioon, että olemme viime aikoina tavanneet aika usein niin tuntuuhan se oudolta, että hän väitti meidän tapaavan viimeistä kertaa.” 

Tony kurottui taputtamaan Steven kättä saarekkeen yli. ”Älä stressaa, Cap. Ei se mitään tarkoittanut. Se hullu on täällä ensi kuussa uudestaan”, hän vakuutteli vinkaten kiusoittelavan kevyesti silmää. 

Heidän flirttaileva leikkinsä ei saanut nyt Steveä hymyilemään, sillä hän tiesi sisimmäänssään Lokin olevan liiankin oikeassa.

-Roona-

Murtunut, parittomat, perhe

 Heippa!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

(300)

Hautakumpu on täynnä kukkia. Tänään ei sada. Eilenkään ei satanut. Hautajaispäivänä. George vetää kaapua tiukemmin päälleen, vaikkei ole edes kylmä. Ajatus sakkaa. Päinvastoin on lämmin alkukesän päivä. Kotikolo oli ennen ollut haljeta naurusta sellaisina päivinä, nyt se on hiljainen, eikä George kestä sitä. Polvet kohtaavat pehmeän uuden ruohon odottamatta. Sydän tuntuu tyhjältä. Miksi me kummatkin emme voineet kuolla? Perhe kulkee hänen lähellään varpaillaan, koska hän on murtunut, toiselta puoleltaan rikki revitty, verihaavoilla. Kyyneleet kastelevat maata. Eilen, kun kaikki muut itkivät, niitä ei tullut yhtäkään.

Tylypahkan lattialla Fred oli vielä tuntunut niin lämpöiseltä. George koskettaa kiveä, jota aurinko on hivellyt ennen häntä. Pinta on sileä, särötön, ainoastaan kaiverrus poikkeaa tasaisuudesta. Hän on kääntänyt heidän Kotikolon huoneensa peilin nurinpäin. Hänen heijastuksestaan katsoo Fred ja se tekee aivan liian kipeää. Sormet tapailevat nimen kirjaimia. Yläpuolella lukee Rakas poika, paras veli. George nojaa otsansa kalkkikiven viileyteen. Linnut visertävät innokkaasti, kutsuen kumppaneita luokseen. Minun kumppanini ei tule koskaan takaisin. Haudalle lasketut kukat tuoksuvat hennosti. Kehäkukkia, lemmikkejä, keltaisia liljoja. Nevillen ja Lunan lähettämät taikakasvit.

Hautajaisissa oli läsnä vain perhe. George nielaisee ja tukee itseään pystympää. Perheeseen ei kuulu enää pelkkiä punapäitä. Hermione oli pitänyt Ronia pystyssä tämän takellellessa sanoja ja Ginny oli itkenyt vakakasvoisen Harryn kainalossa. Tuulen viri poskella muistuttaa nykyhetkestä. George nousee. Polvet ovat muuttuneet kevyen vihreiksi, mutta sitä tuskin huomaa. Käsi hapuilee taskusta nenäliinaa, vaikkei siitä enää paljon hyötyä ole, rään jo valuttua poskille. Minä kaipaan niin paljon. Yritän koota sieluni, oman sieluni, palaset, jotta voisin jatkaa eteenpäin. Hitaasti. Edes joten kuten. Fredin sielu on karannut vihreämmille laitumille, iloisempaan pilailukauppaan.

Mailla halmeilla ei näy ketään. George on yksin. Kumpu katselee häntä hiljaisena ja vakaana, välittämättä ajoittaisista nyyhkäyksistä, joita sen vieressä oleva mies päästää. Hänen toinen osansa on pinnalla, toinen alla. Muisto kipristää mieltä. Ei läsnäolo, vaan muisto. Sirpale kylkiluiden väliin. Murtunut ei korjaantunut tänäänkäään.

(300)

Angelina oli pukeutunut yksinkertaiseen hääpukuun. Housujen lahkeet olivat leveät ja liehuvat ja näyttivät melkein hameelta. Yläosa oli pitsinen ja herkkä ja toi esiin hänen urheilulliset hartiansa. Hän lisäisi siihen vielä hennon valkoisen kaavun seremoniaa varten. Ja kautta Merlinin hän oli tyytyväinen, että oli valinnut kengikseen sievät kermanväriset saapikkaat, sillä Fredin haudalle olisi ollut ikävä kävellä piikkikoroissa. Georgella oli tumma juhlakaapu, tilaisuutta silmälläpitäen hankittu. Angelina katsoi kuinka hänen tuleva aviomiehensä tuijotti poissaolevasti sään jo kuluttamaa kalkkikiveä. He olivat laskeneet kiven juureen Angelan hääkimpun identtisen vastinparin.

Angelina ei ollut koskaan ollut erityisesti häistä unelmoivaa tyyppiä. Tietysti hänellä oli ollut toiveita ja haaveita asian suhteen, mutta omasta mielestään paljon vähemmän kuin muilla tytöillä. Fred oli saanut hänet kuvittelemaan itsensä prinsessamekossa ja kiiltävissä korkokengissä. Siksi hän ei ollut halunnut sellaista pukua nyt, vaikka sekä hänen äitinsä että Molly olivat selkeästi olleet siitä pahoillaan. He eivät ymmärtäneet. Heille Fred ja George olivat aina olleet yksikkö. Angelinalle eivät koskaan. Syvä huokaus kutitteli palleassa asti. Tuuli vilkutteli ja vei sen poispäin heistä, niin ettei George kuullut. Angelina siirtyi lähemmäs pariaan.

Ei hänkään ollut aluksi tiennyt kumpaan veljeksistä oli ihastunut, nimellisesti siis. Sitten Fred oli ottanut hänestä kopin harjoituksissa, kun hän oli pudonnut luudanvarreltaan. Angelina oli tietysti ollut hurjan kiitollinen, mutta mahassa olivat lennelleet yhteisen alastulon aikana muutkin kuin kiitollisuuden perhoset. Georgesta oli tullut hänen lähiystävänsä Fredin myötä, mutta pojan kosketukset eivät olleet tuottaneet toverillista lämpöä kummempia tunteita. Pian niiden pitäisi tuottaa. Hän tarttui miestä kädestä tuodakseen hänet tähän hetkeen. George hätkähti ja pyyhki muutaman kyyneleen kasvoiltaan vapaalla kädellään.

Parittomat menevät tänään naimisiin, Angelina ajatteli. Toiselta on viety kaksoisveli, toiselta elämän suurin rakkaus. Kakkosvaihtoehtoon ei ollut helppo tyytyä. Fred kuitenkin veti heitä yhteen. He kaipasivat häntä ja se kaipaus liimaisi heitä paremmin kuin mikään avioliittovala. Ehkä rakkauskin tulisi ajallaan. He kääntyivät lähteäkseen. Sormet olivat erityneet toisistaan vielä hetkeksi.

(300)

Pikku-Fred loikki kuin kevään huuman sekoittama aropupu. Vanhemmat eivät yrittäneet estää häntä, sillä siitä olisi seurannut vain vinkunaa. Hän oli kaikissa suhteissa äitinsä ja isänsä sekoitus. Iho oli pehmeän vaaleanruskea, tukka taas syvän mahonginpunainen. Hänet oli luvattu viedä erityiseen paikkaan. Fredillä ei ollut aavistustakaan mikä se oli, vanhemmat eivät olleet suostuneet kertomaan. Mutta matkan varrella oli ainakin hurjasti kaikkea kiinnostavaa. Hyönteiset surrasivat ja kasvit tunkivat maankuoren läpi polullakin. Fred heitti muutamaan kuperkeikan ihan vain, koska se oli hauskaa. Kohta isä otti kuitenkin hänet kiinni ja kertoi, että he olisivat pian perillä.

Lehdon avoin laita ei ollut se jännittävä paikka, jota Fred oli odottanut. Sitä paitsi he olivat käyneet siellä ennenkin. Kyllä Fred sen muisti, vaikka olikin pieni. Valkoista kiveä oli hankala unohtaa. Äiti laski kukat, joita oli kantanut mukanaan sen eteen. Hän ja isä olivat kummallisen vaiteliaita ja isä oli tarttunut äitiä sormista sillä kädellä, joka ei puristanut hellästi Fredin omaa. Fredistä alkoi tuntua, ettei tämä voinut olla kovin kiva paikka. Hän kääntyi isänsä kylkeä vasten ja nyhtäisi pikku nyrkillään tämän kaapua. Hetken päästä isä nosti hänet syylinsä, mutta hajamielisesti. Fred hautasi kasvonsa isänsä kaapuun turvaa ja huomiota hakien.

He olivat nyt perhe. Yksi murtunut ja kaksi paritonta olivat kolme. George huokasi irrottaessaan otteensa Angelinasta silittääkseen poikansa tukkaa. Pikku-Fred oli tänään tarpeeksi iso ymmärtämään keneltä oli saanut nimensä. Hän kuiski hiljaa pojan korvaan millainen tämän setä oli ollut. Äitisi ensirakkaus, minä en ollut edes vaihtoehto. Angelina kuunteli noita hiljaa lausuttuja sanoja hymyn viivähteässä välillä kasvoilla. Pikku-Fredin pää alkoi pian nuokkua isän olkaa vasten. Pojan leveä Weasleyjen suu oli pehmeässä virneessä. Hän nukahti oman nimensä tarinan ja äskeisten leikkiensä uuvuttamana.

George katsahti Angelinaan, joka oli tullut aivan liki. Nainen näytti onnelliselta. Jonkun lehdon puun siimeksessä lauloi lintu. George ei enää kuullut veljensä ääntä seisoessaan siinä, vain poikansa unisen nenä synnyttämän tuhinan.

-Roona-

Human Resources eli ryhmätyötä

 Moikka!

Tämän kaksi ensimmäistä osaa olen julkaissut viime vuonna kesäkuun alussa. Sama varoitus kuin silloin eli toisaalla tämä on julkaistu K18 ikärajalla, koska sillä foorumilla on paljon alaikäisiä lukijoita.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Viikot kuluivat ja tapasimme Henryn kanssa varsin usein. Hän kertoi minulle lisää elementarismista, useimmiten maatessamme yhteen kietoutuneina hänen puhtaissa aleksandroslaista puuvillaa olevissa lakanoissaan. Dzina saattoi minut kotiin niinä harvoina kertoina, kun vierailuni ajoittui iltaan ja tapasi isäni pariin otteeseen. 

”Taidat pitää hänestä”, isä totesi toisen lyhyen tapaamiskerran jälkeen, jonka aikana Dzina oli käyttäytynyt yhtä sulavasti ja kohteliaasti kuin aina palvelijan roolissa ollessaan. 

Hänen kannanottonsa häkellytti minua hieman. ”Pidänhän minä. Hän on mukava.” 

Isä huokasi pehmeästi. ”Se on hyvä. Tiedät kyllä, että vanhan isäsi on ajateltava sitäkin ikävää asiaa.” 

´Se ikävä asia´ oli avioliitto. Olimme käyttäneet tuota eufemismia siitä lähtien, kun joku teki minusta ensimmäisen huolimattoman avioliittotarjouksen olessani kolmentoista.

”En minä ole kiinnostunut Dzinasta siinä mielessä.” 

Nyt isän huokaus oli ollut surumielinen. ”Tiedän minä senkin.” 

Olimme kiertäneet talon taakse yksityistilojen ovelle. Isä oli päästänyt minut eteiseen edellään ja mennyt saman tien työhuoneeseensa. Mietin kuinka hyvin isä oli oikeasti perillä minun ja Henryn suhteen laadusta. Armand sen sijaan oli sanonut suoraan, että liikuin vaarallisilla vesillä pelehtiessäni Henryn kanssa eikä minun pitäisi liikkua ´sen mulatinkaan´ seurassa. Minun oli tehnyt mieli potkaista ärsyttävää veljeäni nilkkaan, mutta hillitsin itseni. Räpyttelin vain silmiäni viattomasti ja totesin, ettei hänen pitäisi kuvitella minusta aina pahinta. Armand oli häipynyt tuhahtaen. Silloin pohdin hetken, että voisin naida Dzinan ihan vain veljeni ilmeen nähdäkseni.

Oli aurinkoinen lauantaina. Veneton kanavat kuhisivat veneitä ja nuori soutajani sai sauvoa otsa hiessä, ettei törmäisi kehenkään. Nuosin kadulle ja maksoin matkani. Carvanien kaupunkitilukset eivät sijainneet kanavien lähellä, vaan niin sisämaassa kuin se täällä oli mahdollista. Joutuisin ottamaan vielä riksakyydin. Saavuin kartanon aulaan ilman suurempia seremonioita. Henkilökunta näki minua niin usein, että oli jo tottunut. Paikalle kipitti palvelustyttö, jonka valkoisen hilkan alta oli karannut muutama heleä suortuva. 

”Tulin tapaamaan nuorta kreiviä.” 

Tyttö niiata niksautti. ”Minä vien teidät hänen luokseen.” 

Hänen vakava teitittelynsä huvitti minua. ”Missä Dzina on?” 

”Dzina-herra on kai harjoittelemassa”, tyttö vastasi. 

Olisi pitänyt arvata. 

”Nuori herra varmaan esittelee teille sen eilen tulleen neidin.” Uteliasuus ja juoruilun halu kuulsivat tytön äänestä. 

Minkä perkeleen neidin, oli ainoa mitä pystyin ajattelemaan. Vedin kasvoilleni kuitenkin sievän hymyn ja sanoin välinpitämättömästi: ”Niinpä kai.” 

Pääsimme Henryn huoneen ovelle ja tyttö kopautti pari kertaa. Kun vastausta ei kuulunut, hän raotti ovea ja kurkisti sisään. Minun olisi tehnyt mieli riuhtaista mokoma uksi auki, mutta olisi parempi kävellä olohuoneeseen kylmän rauhallisena, oli siellä meneillään mitä tahansa. 

”Täällä on neiti Sofrosba”, tyttö ilmoitti hennosti. 

Joku selvästi vastasi hänelle, sillä hän veti ovea enemmän selälleen jääden itse sen taakse. Astuin sisään ja kuulin karmien loksahtavan takanani. Henry ei ollut huoneessa, mutta divaanilla istui raukeasti kaunein koskaan näkemäni nuori nainen. Hänellä oli kevyet vaatteet, jotka jättivät vain vähän arvailun varaa.

”Hei.” 

Hänen äänensä helisi. Vaaleanhehkuinen tukka laskeutui olkapäille kuin keijulla konsanaan. 

”Hei”, pihahdin. 

Samalla hetkellä Henry astui makuuhuoneestaan kuivaten tukkaansa niin, että pyyhe oli hänen silmillään. ”Kävikö joku ovella, Astrid?” 

Tyttö katsahti minua ilkikurisesti. ”Amata tuli käymään.” 

Pyyhe luiskahti Henryn käsistä noin puolessa sekunnissa ja hän oli pudottaa senkin, joka oli hänen lanteidensa ympärillä. Hän mutisi jotain hyvin epäselvää eikä uskaltanut katsoa minuun. 

Astrid nauroi soinnukkaasti. ”Jos menisit pukemaan päällesi”, hän ehdotti Henrylle, joka kääntyi kannoillaan takaisin. 

Pikku narttu, sylkäisin ajatuksissani. Astrid kääntyi jälleen puoleeni salaliittolaisen hymy kasvoillaan. Soin hänelle kylmän silmäyksen. ”Tiedät siis nimeni.” 

Astrid kohautti harteitaan. ”Henry kertoi.”

Divaanin viereisellä pöydällä oli kannu ja kaksi kristallilasia. Astrid kaatoi vihertävää nestettä kumpaakin lasiin. ”Otatko? Se on päärynämehua.” 

Irvistin. ”Ottakoon Henry. Hänellehän se oli tarkoitettu.” Ääneni rauhallinen julkisivu alkoi pikkuhiljaa pettää. 

Astrid kaunispiirteisten kasvojen ilme muuttui, aivan kuin hän olisi tajunnut jotain. ”Ai, sinä kuvittelet, että minä ja Henry aioimme rakastella.” Sievä nenä nyrpistyi. ”Sitä tietä kokeiltiin kerran ja hyi, miten kuoppainen se oli.” 

”Hauska kuulla, että kuitenkin kokeilitte”, sähähdin. 

Astrid katsoi minua nyt hämmentyneenä. ”Henry sanoi, että on puhunut sinulle elementarismista ja siihen liittyvistä seksuaalisista harjoituksista. Ei minun ollut tarkoitus paukauttaa asiaa sinulle, jos et tiennyt.” Hän kuulosti aidosti siltä kuin olisi pahoillaan.

Henry palasi, tällä kertaa vaatteet päällään. Hänellä oli kädessään viinipikari. Astrid nousi viehkeästi ja asteli hänen luokseen. ”Mitä sinä tarkalleen ottaen olet sanonut Amatalle? Kuten huomaat, hän näyttää siltä kuin haluaisi purra pääni poikki.” 

Minun oli pakko antaa Astridille krediittiä tarkkanäköisyydestä, vaikka pikemmin halusin mustasukkaisuuden puuskassani kuristaa hänet. 

Henry näytti täydellisen onnettomalta. ”Olen minä kertonut hänelle. Jo ihan aluksi. En kenenkään nimiä erityisesti, kun kukaan teistä ei...” 

Astrid puhahti kuin oppilaansa typeriin kolttosiin kyllästynyt opettajatar. Hän tuli kohti minua, mutta jäi turvallisen välimatkan päähän. ”Miehet ovat niin pirun yksinkertaisia.” Hän vilkaisi Henryä. ”Tulenkaitsijaltamme on jäänyt selittämättä, ettei kukaan meistä sytyttänyt hänen sisäistä roihuaan, asia, jossa sinä olet ilmiselvästi onnistunut.”

Hellitin nyrkkieni puristusta. Kynnet tuntuivat jo jättäneen kämmeniin ikävät jäljet. ”Sinä olet yksi niistä salaperäisistä harjoituspareista.” 

Astrid nyökkäsi. ”Ja ymmärrän täysin miksi Henry on korviaan myöten ihastunut.” 

Henry oli muuttunut tulipunaiseksi. Harppasin hänen viereensä, repäisin pikarin hänen kädestään ja kulautin sen tyhjäksi. ”Jospa te kumpikin selittäisette minulle tämän jutun alusta alkaen”, sanoin rojahtaen istumaan yhteen viininpunaiseen samettinojatuoliin. 

Astrid istuutui takaisin divaanille ja tuijotti Henryä odottavasti. 

Nuori kreivi köhäisi kurkkuaan. ”Niin, Astrid saapui hieman yllättäen eilisiltana. Olisin ilmoittanut sinulle, mutta...” 

Keskeytin hänet käden huiskauksella. ”Et sinä ole velvollinen ilmoittamaan minulle vieraistasi.” Henry asettui nojaamaan toisen tuolin käsinojaa vasten.

”Joka tapauksessa meidän välillämme ei ole mitään. Olemme ystäviä Konstansista. Astridkin on elementaristi, tosin varmaan tajusit sen jo.” 

Heitin sääreni roikkumaan laiskasti omalle oikealle käsinojalleni. ”Mikä sinun elementtisi on?” tiedustelin ystävällisemmin. 

Astrid suipisti huulensa virneeseen. ”Maa.” 

Se olikin kiinnostava tieto. Olin Elementistä lukiessani oppinut, että maa ja tuli olivat vastaelementit. ”Sen takia teillä ei siis harjoituksissa synkannut.” 

Astrid kopautti käteen ottamaansa mehulasia kynnellään. ”Niin. Ja siksi, että tykkään enemmän tytöistä.” 

Olin saada yskänkohtauksen. En ollut koskaan kuullut kenenkään myöntävän noin avoimesti olevansa sapfolainen. 

Henry katsoi minua. ”Astrid on voimakkain maaelementarista 200 vuoteen”, hän sanoi puolustelevasti.

Pyöritin silmiäni. ”Ei meidän tarvitse vaihtaa aihetta. Kunhan yllätyin. Vai luulitko oikeasti, että tuomitsisin?” 

Henry kohautti harteitaan ja hänen silmissään oli epävarmuutta. Kirosin mielessäni sikölättiin jokaisen taikauskoisen ja tekohurskaan venetolaisen ja tietysti Henryn, joka ilmeisesti edelleen kuvitteli, että oli edes hieman heidän kaltaisensa. 

Astrid venytteli sorjia sääriään. ”Mukavaa, ettet tuomitse, sillä minä taidan pitää sinusta aika lailla.” Sanoissa oli aimo annos latautunutta kiusoittelevuutta. 

Virnistin hänelle toisesta suupielestäni. ”Tulitko Konstansista asti tänne käymään?” 

Divaanin kangas suhahti, kun Astrid laskeutui rennosti kyljelleen. ”Itse asiassa olen paluumatkalla sinne. Kävin toteamassa kotona, ettei kihlattuni enää halunnutkaan naimisiin kanssani. Mikä on ihan hyvä, sillä minäkään en koskaan halunnut naimisiin hänen kanssaan.”

”Miksi ihmeessä hän ei halunnut? Jos Henry päättäisi esitellä sinut jossakin juhlissa, koko Veneto sekoaisi. He kuiskisivat monta kuukautta hennosta ja salaperäisestä haltiaprinsessasta, vaikka esiintyisit vain kerran.” Henry hymähti ja tiesin, että hän oli samaa mieltä. 

Astridin valkoiset hampaat välkkyivät. ”Holsteinilaiset ovat ihastuttavan konservatiivisia. Eihän ruhtinaanpoika Konradin ollut soveliasta ottaa svealaista noitalunttua puolisokseen. He olisivat epäilemättä kuolleet järkytyksestä, jos olisivat tienneet minun olevan niin voimakas kuin olen ja vieläpä likainen sodomiitti.” Naisen ilme oli niin kertakaikkisen häijy, että tyrskähdin tahtomattanikin. 

Henry oli mennyt noukkimaan toisen divaanin vieruspöydällä yhä seisovista laseista ja toi sen minulle, joskin hän joi siitä matkalla puolet itse. ”Astrid on varakkaan svealaisen kauppiaan tytär ja äidin puolelta sabmelaista shamaanisukua. Kotona hänen ei tarvitse piilotella osaamistaan, etenkin äidin sukulaiset ovat hänestä peräti ylpeitä.” 

Henryn äänessä oli katkera sivujuonne. Hipaisin jalallani myötätuntoisesti hänen reittään, sillä hän oli jäänyt seisomaan tuolini viereen. 

Astrid haukotteli muka pitkästyneen näköisesti. ”Puhutaan jostain kiinnostavammasta. Mitä kaikkea Henry on opettanut sinulle Amata? Hän oli eilen turkasen ylimalkainen.” 

Vilkaisin Henryä ja tökkäsin häntä nyt kipeämmin. ”Se on hänen helmasyntinsä. Hän on tuskastuttavan ympäripyöreä, mutta voihan se johtua siitä, että olemme usein keskustellessamme alasti.” 

Astridin nauru solisi ympäri huonetta. Häneltä meni hetken aikaa saada itsensä jälleen kasaan. Hänen kirkkaansiniset silmänsä tuikkivat. ”Sillä saattaa tietysti olla vaikutusta. Asia pitäisi varmistaa niin, että mukana olisi kolmas neutraali osapuoli observoimassa”, hän sanoi kuin puhuisi mistä tahansa tieteellisestä kokeesta. 

Henry oli jälleen muuttanut väriä. ”Samalla voisi tarkasella tuota ihon tummumista. Se ei voi olla terveellistä. Ehkä observoijan pitäisi olla lääkäri”, vastasin samalla äänensävyllä. 

Henry puristi varpaani nyrkkiinsä. ”Voi taivas, lopettakaa jo. Sanoinhan, että teistä tulisi liittoilaisia.” Hänen katseensa hipoi Astridia, joka vilkutti hänelle ilkikurisesti. 

Minä olin vasta aloittanut ja kun Henry hellitti jalastani nousin ja menin istumaan Astridin viereen. ”Sinä voit varmaan opettaa minua. Minulla on paljon kysyttävää vastaelementeistä.” 

Nainen oli suoristautunut sen verran, että mahduin, mutta ei ollut siirtynyt yhtään kauemmaksi. ”Oh, toki”, hän kehräsi. ”Aloitan käytännön esimerkillä. Henry kertoi, että olet heikko vesielementaristi. Vesi ja tuli ovat positiivisia vastaelementtejä. Siksi sen lajisten elementaristien suhteet ovat yleensä aika intohimoisia. Tuli ja maa taas ovat negatiivisia vastaelementtejä. Käytännön elämässäkin maa tukahduttaa tulen.” 

Astridin selitys oli erinomainen. Minulta mennyt suurin piirtein samojen tietojen nyhtämiseen Henrystä koko se aika, jonka olimme tunteneet ja yhdistelyprosessi oli ollut edelleen kesken. Kiersin käteni Astridin vyötärön ympärille. 

”Entä vesi ja maa?” 

”Hienoa, että kysyit. Vesi ja maa positiivisia harmoniaelementtejä. Niiden yhteistyö on erityisen suosittua parantamisessa.” 

Nyökkäilin kiinnostuneen oppilaan lailla. ”Olisipa hauska päästä näkemään sellaista yhteistyötä”, sanoin haaveksivasti kuin kysymys olisi ollut jostain eksoottisesta paikasta.

Henrylle alkoi valjeta mihin pikku tapaamisemme oli todellisuudessa luisumassa. ”Ei helvetissä”, häneltä pääsi. 

Astrid mutristi huuliaan ja loi minuun surullisen silmäyksen. ”Antaisin mielelläni demonstraation, mutta jos isäntämme vastustaa...” 

Henry oli tikahtua. ”Mennään ainakin makuuhuoneeseen”, hän sihahti ja kiirehti itse edeltä. 

Huomasin, että Astrid oli minua hieman lyhempi, kun nousimme divaanilta ja hänkin sujautti käsivartensa minun selkääni. Sipsutimme istumaan Henryn sängyn päätyyn nojaavan vaatearkun päälle. Henry tuijotti meitä tuimasti korkeaselkäisestä tuolista. 

”Ikävä kyllä näytös onnistuu vain, jos olet alasti”, Astrid pahoitteli minulle. 

Katsoin ympäri huonetta viattomimmalla aatelistyttöilmeelläni. ”Minua hävettäisi kovasti olla ainoa alaston”, henkäisin. 

”Voin toki riisuutua, jos se helpottaa sinua”, Astrid lausahti armollisesti.

Henry oli alkanut jäytää huultaan. Hän oli liittänyt sormensa ristiin kuin rukoilisi, ettei pian todistaisi vääjäämätöntä syntiä. Sodomiastahan tosiaan päätyy helvettiin, pohdin ohimennen. Ajatukseni katkesivat, kun Astrid tiputti vaatteensa, jonka päällä pysyminen oli ilmeisesti riippunut yhdestä ainoasta nauhasta. Olin nähnyt alastomia naisia vain nopeasti ja vilaukselta. Toki oli katsellut itseäni peilistä, mutta se antoi aika suppean näkökulman. Astrid oli yllättävän jäntevä ja hänen rintansa olivat pienet, kiinteä ja kukkasipulinmuotoiset. Hiukset laskeutuivat kehystämään hartioita ja olkapäitä. Osa niistä oli näemmä ollut kiinni. Vatsa oli lihaksikas ja haaroväli... 

Astrid virnisti huomatessaan minne silmäni harhailivat. ”Tsot, ensin noiden turhien kangaskerrosten täytyy häipyä sinunkin päältäsi.”

Avasin paitani napit hidastellen ja valautin sen lattialle. ”Auttaisitko minua korsetin kanssa?” tiedustelin kiltisti. 

Astrid tuli taakseni ja alkoi nyörittää naruja näppärästi auki. Työnsin hameeni nilkkoihin. Alushame tupsahti kohta perässä samaan kasaan. Astrid hamusi niskaani, kun heitin korsetin arkun päälle. Vilkaisin Henryä, jonka silmät olivat rävähtäneet ammolleen. 

Astuin paljaalle lattialle ja käännyin Astridin puoleen. ”Näytät upealta”, hän huoahti. 

”Mitä minun pitää tehdä?” 

Kysymys sai Astridin viittaamaan kohti sänkyä ja kiipesimme sille. ”Tunnustelen ensin ilman hivuttamista, jos sopii.” 

Nyökkäsin ja tunsin hänen pitkät sormensa solisluillani. Hänen huulensa maistuivat makeilta, kun hän työntyi suutelemaan minua. Kädet valuivat rinnoille ja leikittelemään jäykistyvillä nänneilläni. Päästin ynähdyksen hänen suuhunsa ja vein omat käteni hänen rinnoilleen. Ne mahtuivat kouriini.

”Makuulle”, Astrid kuiskasi pehmästi. 

Tottelin ja hän tuli perässäni kuin notkea oksa. Hän katsoi minua silmiin ja tunsin kihelmöintiä reisieni alaosassa. Eron Henryn hivutukseen huomasi heti. Astrid tuntui etenevän hitaasti lihaksia pitkin, kun tulihivutus tuntui siltä kuin verisuonissa syöksähtelisi. Hän painautui kaulalleni ja näykkäsi herkkää ihoa saaden minut kirahtamaan. Hivutus ulottui sisäreisiini hiljaa matkaavana vyörynä. Työnsin sormeni Astridin hiusten joukkoon. Hengitin nopeammin, kun hänen kielensä lipoi tiensä sinne missä kädet olivat vasta äsken olleet. Kuulin matalan syvän inahduksen, joka kaiketi oli peräisin Henrystä. Minulle oli kohtuullisen sama, mitä mies sillä hetkellä teki, mutta epäilin, että hän tyydytti itseään.

Olin saada sydänkohtauksen, kun vyörymä kosketti nipukkaani, niin hyvältä se tuntui. Henry ei ollut koskaan hivuttanut minua alapäästä, vaikka hänen hivutussykäystensä aallot olivat sinne ulottuneetkin. Astridin luoma lämpö kiertyi hitaasti yhä uudelleen ja uudelleen kastuneessa hävyssäni. Tukistin häntä kevyesti, sillä halusin nähdä nauttiko hän yhtä paljon kuin minä. Hän nosti halun täyttämät silmänsä minuun. Tunnustelin hänen kylkiään ja vatsaansa. Sormeni livahtivat vielä alemmas ja tunsin hänen märkyytensä. Astrid huokasi tyytyväisyydestä ja vaipui imemään alahuultani. 

”Ast.... minä...”, mumisin katkonaisesti pienen ikuisuuden kuluttua. 

”Minä tiedän kultaseni”, Astrid kuiskasi.  

Huippu oli järisyttävä kokemus. Värisin Astridin alla pitkän aikaa. Hän kietoi minut halaukseen ja suukotteli poskieni kaaria. 

”Sinä et tainnut... anteeksi, etten osannut”, sain sanotuksi. 

Astrid kokeili korvanlehteäni hampaillaan. ”Ei se mitään. Tämä oli vain demonstraatio. Voin opettaa sinua myös ilman hivutusta, jos haluat.” 

Puristin häntä vastaukseksi itseäni vasten. Tömähdys sai meidät kummatkin havahtumaan ja vetäytymään pystyyn. Henry oli ilmeisesti arvioinut jalkojensa kantavuuden väärin ja kompuroi tuolilta nousunsa. ”Teidän syytänne”, hän valitti lattialta. 

”Etkö pitänytkään esityksestämme?” Astrid kysyi viekkaasti. 

Henry päästi tukahtuneen voivotuksen ja koikkelehti pesupöydän luokse. Heittäydyin vielä venyttelemään raukeasti samalla kun Astrid nousi jo pukeutumaan. Hän solmi monimutkaisen kangasviritelmän helponnäköisesti päälleen.

”Ihanaa, että esittelit Amatan minulle”, Astrid sirkutti Henrylle, joka oli saanut puhdistustyönsä päätökseen ja tullut mulkoilemaan tuolia kuin se olisi tehnyt hänelle jotain pahaa. 

”Kyllä te sen esittelyn hoiditte ihan keskenänne ja vieläpä varsin perusteellisesti. Sinunkin olisi syytä laittaa päällesi, Amata.” 

Näytin hänelle kieltä sängystä. Henry nakkeli niskojaan ja viskasi lattialta poimimansa hameet päin kasvojani. No, puetaan sitten. Vedin hameet lantiolleni ja Astrid tuli jälleen auttamaan minua korsetin kanssa. Olin juuri saamassa viimeiset napit napitettua, kun Dzinan ääni kuului oven takaa. 

”Sopiiko tulla?” 

Henry vastasi myöntävästi ja mies astui sisään. Dzinan katse kiersi huoneen. 

”Mitä täällä on tapahtunut? Tai neiti Sofrosban ja Astrid-neidin tuntien taidan arvata mitä.” Sanat oli osoitettu Henrylle, joka onnistui rykäisemään merkitsevästi.

”Tekin tunnette toisenne?” sanoin katsoen Astridia kysyvästi. 

Nainen hymähti. ”Toki. Dzinahan oli jokaisen elementaristitytön päiväuni. Ainakin melkein.” 

Mainittu soi meille mahtailevan kumarruksen. Dzinan hurmurimenneisyydessä oli siis vinha perä. 

”Dzina, veisitkö Astridin vaikka hetkeksi puutarhoihin? Haluaisin puhua Amatan kanssa kahdestaan”, Henry pyysi. 

Mies nyökkäsi ja viittasi Astridia menemään edeltä, kuten palvelijan kuuluikin. Astrid vinkkasi minulle hyvästiksi. 

Kun oleskeluhuoneenkin ovi oli painunut kiinni, Henry tuli luokseni ja kiersi kätensä ympärilleni. ”Sinä koidut vielä kuolemakseni.” 

Vein sormeni hieromaan hänen niskakuoppaansa. ”Miten niin? Et kai ole mustasukkainen?” 

Hän hörähti. Hänen koko kehonsa oli vielä lämpöinen äskeisen jännityksen jäljiltä. ”Ihan pikkuisen vain. Pelkäsin, että joku tulee ja saa meidät kiinni itse teossa.”

Nostin silmäni katsomaan hänen silmiään. ”Ei kai niin ole käynyt ennenkään?” 

Henry likisti minua tiukemmin itseään vasten. ”En halua, että joudut tuomiolle sodomiasta. Vielä vähemmän, että he saisivat tiedon elementarismin osuudesta asiaan. Rakastan sinua.” 

Pumpulinkevyt tunne täytti rintani. Henry ei ollut koskaan aiemmin puhunut rakkaudesta. Olin tietysti aavistellut ihastumista ja omalta puoleltani sen täysin valmis myöntämäänkin. Onnellisuus pyrki väkisin esiin. ”Minäkin sinua. Ehkä kohteliaasti kieltäydyn Astridin jatko-opetuksesta, vaikka siitä voisi olla paljon iloa meille kahdelle.” 

Henry hymyili ja suuteli minua pehmeästi. ”Sitä en yhtään epäile. Astrid ymmärtää kyllä. Hän lähtee kohti Konstansia jo ylihuomenna.”

”Ikävä, että hänen visiittinsä oli näin pikainen”, sanoin aidosti harmistuneena. 

Henry hieraisi nenänpäätäni. ”Hän on avoimesti elementaristi. Se ei ole erityisen suosittua Venetossa.” Irvistimme toisillemme asian vakuudeksi. 

”Liitytäänkö Dzinan ja Astridin seuraan ulos?” Henry kuiskasi korvaani.

 Jätimme hänen huoneensa ja menimme sisäpihojen kautta puutarhoihin. Löysimme Astridin ja Dzinan keskustelemasta vilkkaasti erään kukkasen käyttötarkoituksista. Kuljeskelimme vehreyden keskellä, kunnes kreivi itse yhytti meidät ja ihastuuneena siitä, että olimme Astridin kanssa tutustuneet ja tulimme hyvin toimeen, kutsui minutkin illalliselle. Kiitin ja sain samalla syyn hyvästellä kaikki, sillä minun oli käytävä kotona vaihtamassa vaatteet, enhän voinut ilmaantua illalliselle päivävierailupuvussa. 

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXIII: Veren ja luun lapset sekä Huijarin oppipoika

 Moikka!

Zelie muistaa, kuinka Orishan maat humisivat magiaa. Yhdet sytyttivät tulia, toiset houkuttelivat aaltoja – ja Zelien äiti kutsui kuolleiden sieluja. Kaikki muuttui sinä yönä, kun magia katosi. Julman kuninkaan käskystä Zelien äiti tapettiin ja hänen kansansa jätettiin vaille toivoa. Nyt Zeliellä on mahdollisuus tuoda magia takaisin. Karanneen prinsessan ja oman veljensä avulla Zelien on voitettava nopeudessa ja oveluudessa prinssi, joka haluaa tuhota kaiken lopullisesti. Orishan maat ovat täynnä vaaroja, mutta suurin vaara piilee Zeliessä itsessään. Hän kamppailee hallitakseen voimiaan – ja vastustaakseen vihollista, joka vetää häntä oudosti puoleensa. Veren ja luun lapset on Tomi Adeyemin nuorten aikuisten fantasiaromaani.

Pidin monista Adeyemin ideoista. Maji-klaanit olivat kiinnostava konsepti, tosin alun esittely johti minut luulemaan, että nimenomaan klaanit ovat tarinassa toisiaan vastaan. Tässä osassa klaanien rooli typistyi lähinnä siihen kliseeseen, että majit on jaettu niihin hallitsemansa taidon ja jumalansa mukaan. Adeyemi kirjoittaa loppusanoissa, kuinka hän käsittelee kirjansa kautta Yhdysvalloissa tapahtuvaa, etenkin mustiin kohdistuvaa poliisiväkivaltaa. Sanoma on enemmänkin se, että väkivalta aiheuttaa väkivaltaa. Toki Adeyemi nimenomaan Zelien hahmossa pääsee purkamaan pelkojaan siitä, kuinka vaarallista on kulkea ulkona vain koska on syntynyt tietynlaiseksi. Yleisempänä teemaa käsitellään kuningasperheen sisällä. Amari ymmärtää, ettei magia itsessään ole pahaa, kun taas Inan on omaksunut isänsä opit, siitä miten magia on kaiken pahan alku ja juuri, ja pelkää tätä vielä kuollakseen. Kuningas Saran taas on kokonaan oman vihansa – ja surunsa – sokaisema.

Krakova 1829. Viisitoistavuotias Wiktor haaveilee seikkailuista, mutta ei usko kohtalolla olevan suuria suunnitelmia hänen varalleen. Kun Wiktor joutuu onnettomuuteen oudon taivaankappaleen räjähtäessä joenrannassa, hänen elämänsä tekee täyskäännöksen. Hänen henkensä pelastavat salaperäinen Tom, sekä kelloseppä Seweryn, joka tuntuu kellojen korjaamisen ohella tietävän yhtä ja toista myös taikuudesta. Huijarin menneisyys seuraa Seweryniä ja pian koko kolmikko tempautuu mukaan seikkailuun, joka on täynnä täpäriä tilanteita ja yllättäviä käänteitä. Wiktor saa huomata, että jos aikoo taikuriksi, on opittava improvisoimaan tiukan paikan tullen. Tom ja Wiktor ovat lukijalle tuttu silmänkääntäjäkaksikko. Topelius-palkinnon voittaneesta romaanista Taikuri ja taskuvaras (2018).

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, mikä on trilogian keskikirjasta aina paljon sanottu. Toisaalta mitä tulee rakenteeseen, nimenomaan ykkönen ja kolmonen taitavat olla suoraa jatkoa toisilleen ja käsillä oleva teos on pikemmin esiosa. Erityisen huomion ansaitsee Wiktorin ja Zofian suhde, joka ei muutu rakkaudeksi – tai muuttuu, mutta ei saa kohtalokasta loppua vaan kumpikin päätyy tavallaan oman elämänsä herroiksi. Tykkäsin myös siitä, miten vammautumista kuvattiin Wiktorin näkökulmasta. Tämä saattaa kuulostaa vähän pöhköltä, mutta usein, vaikka vammautuja olisi kirjan päähenkilö, suhdetta vammautumiseen ja vammaan kuvataan muiden henkilöiden (voivottelun) kautta. Tässä muut eivät ota juuri kantaa Wiktorin vammautumiseen paitsi käytännöllisistä näkökohdista käsin (hoitotoimenpiteet, liikkuminen paikasta toiseen esimerkiksi). Toki äiti on huolissaan, mutta se huoli kuvataan hyvin epäitsekkäänä. Kiitän Zofian ja Wiktorin hahmojen tasapainoisuutta yleisesti. Zofia on yhtä aikaa rasavilli, mutta arvostaa myös kauniita kirjeitä. Toisaalta Wiktor on herkkävaistoinen nuori mies, vaikkei täysin sanavalmis. Odotan innolla viimeisen osan lukemista.

-Roona-

Kettu ja Takki

 Olipa kerran kettu, ja kylmä, pimeä tähtikirkas yö jossain kaukana, kaukana Pohjolan tuntureilla.

Kettu oli suhteellisen päissään. Oli myöhäinen yö, mutta eteensä näki kohtuullisesti, sillä taivas hehkui punaisen ja virheän sävyissä. Ihmiset juhlivat aina taivaanpalojen aikaan ja vähintään puoli kaupunkia oli iloisessa hiprakassa. Kettu veti takkiaan tiukemmin ympärille, sillä hän oli ottanut muutama askel sitten kontaktia maan kanssa ja kastunut hieman. Hänen nimensä ei tietenkään oikeasti ollut Kettu, se oli tylsästi Tim. Hän oli alkanut kutsumaan itseään Ketuksi, koska oli mielestään melkoisen ovela veikko ja mikä vielä tärkeämpää hänen äitinsä oli hänen olleessaan pieni kertonut hänelle tarinaa, jossa juuri kettu loi taivaanpalot.

Kettu saapui ovelle ja näperrettyään hetken avaimia taskustaan ja sohellettuaan sitten lukon kanssa (ja sivumennen sanoen sadateltuaan aika litanjan), hän sai oven auki ja astui sisään huoneeseensa. Se oli tosiaankin vain yksi huone, mutta suuri ja Kettu oli siitä aikamoisen ylpeä. Takassa paloi nytkin iloinen valkea, jonka hänen vuorkaemäntänsä oli kaiketi käynyt sytyttämässä. Kettu levitti kätensä sivuilleen ja takki liukui pois hänen päältään – ja purjehti saman tien pahantuulisesti takan eteen. Ketun saappaat panivat vastaan hänen yrittäessän potkaista niitä jaloistaan. 

”Oliko sinun aivan pakko kaatua likaojaan?” Takki kysyi kääntyessään kuivattelemaan hetkeksi selkäpuoltaan. ”Nyt minut täytyy pestä enkä pidä siitä yhtään.”

Kettu hoiperteli istumaan pienen ruokapöydän ääreen. ”Etkö voisi vain kääntyä ja homma olisi sillä selvä?” hän mumisi. 

Takki ei nimittäin ollut mikään tavallinen takki, kuten olet jo varmaan huomannut. Sitä saattoi käännellä niin, että siitä tuli lukemattomia eri takkeja, juuri nyt se oli pitkä ja tumma miesten sarkatakki. Ketulla ei ollut aavistustakaan mihin ylimääräiset takit menivät siksi aikaa, kun hän käytti jotain tiettyä käännöspuolta ja hän oli ollut varsin järkyttynyt, kun Takki oli puhunut ensimmäisen kerran. Se oli tapahtunut kaksi päivää sen jälkeen, kun hän oli saanut sen käsiinsä.

Takki tuhahti tulenloimulle, jonka puoleen se oli jälleen hihansa kurottanut. ”Ja jäisin joltain osaltani mahdollisesti ikiajoiksi likaiseksi? Sehän olisikin sievää, mutta toisaalta olisi sinulle ihan oikein, että seuraavan kerran, kun haluat käyttää sarkaa, haisisit pinttyneelle pissalle.” 

Kettu oli varma, että jos Takilla olisi ollut kasvot se olisi nyt hymyillyt ilkeän omahyväisesti. Hän nuuskaisi vaistomaisesti päällään olevaa paitaa. Se ei ainakaan vielä haissut muulle kuin hielle, mutta hän olikin käyttänyt sitä jo viikon päivät. Hän arvasi kyllä, että Takki kaipasi lepyttelyä. 

”No, jos minä teen sinulle huomenna kylvyn. Sopii kai, että pesen paitani siinä jälkeen päin.”

Takki kohautti harteitaan välinpitämättömästi. Se oli saanut itsensä jokseenkin kuivaksi ja leijui nyt tuolille vastapäätä Kettua. ”Pelataanko erä tornia?” 

Kettu alkoi laiskasti kaivaa kiviä housunsa taskusta. Torni ei oikeastaan ollut varsinainen peli, pikemmin se oli harjoitus, jota Takki halusi Ketun tekevän. Hän asetteli esille ottamansa kivet päällekkäin torniksi, jonka jälkeen Takki teki jotain – hän ei tiennyt ihan tarkalleen mitä – ja sitten Ketun piti yrittää kaataa torni miten parhaiten taisi. Joskus se onnistui vain tökkäämällä rakennelma kumoon, toisinaan ei ollenkaan. Kettu oli ollut jo nuoresta tietoinen pienistä taikavoimistaan. Niillä oli ollut hyvä harjoitta pieniä kolttosia ja harmitonta taskuvarastelua. Mutta Takki uskoi hänen voimissaan olevan paljon enemmän. Siksi se oli hänet valinnut ja näyttänyt hänelle todellisen luontonsa.

Ketun pää alkoi olla aika puuroinen hiipivästä väsymyksestä ja juoduista maljoista. Hän nuokkui lähellä valveen ja unen rajaa. Torni ei tänään kaatunut sormella, sitä hän oli kokeillut aivan ensimmäisenä. Ajatukset harhautuivat kohti sänkyä. Yhtäkkiä kivikasa kaatui pehmeästi kuin alla olisi ollut hiekkaa. Kettu tiesi, että Takin huomio kohdistui hänen käsiinsä, joista yhä roihusi hiekko ketju värejä kuin pieniä taivaanpalojen riekaleita. 

”Minä tiesin... minä tiesin”, Takki takelteli. Sen äänessä kuulsi pöllämystyneisyys ja, Ketun hämmästykseksi, hienoinen pelon väre.

”Miten.. miten minä osasin tuon?” Kettu kysyi saatuaan oman äänensä takaisin. 

Takki ei vastannut vaan tuli hänen taakseen ja asetti hihansa hänen olkapäilleen. ”Tim, minut loi maagi, joka osaa tehdä noin. Hän opetti minulle Tornin, jotta voisin tunnistaa hänen kaltaisensa.” 

Kettu ei tiennyt mitä ajatella. Nyt pedattu laveri suorastaan huusi häntä käymään makuulle. ”Minun... minun pitäisi rueta nukkumaan”, hän sokelsi. 

Takki päästi hänestä irti ja meni takaisin omalle tuolilleen. ”Niin voi olla parasta. Puhumme tästä huomenna.” 

Onneksi sänky ei ollut kaukana pöydästä, sillä Ketun polvet pettivät, vaikka askel olisi vielä kantanutkin. Kun hän ummisti silmänsä hänen äitinsä tarina avautui niiden eteen.

Takki katseli hätäisesti nukahtunutta nuorta ystäväänsä ja huokasi. Sillä oli kokemusta miten loistokkaasti jatko voisi onnistua tai miten hurjasti se voisi mennä pieleen. Vanhoissa taruissa oli aina totuuden siemen ja Takki todella toivoi, että Timin tarina päättyisi niin kuin tuo suloinen lasten kertomus...

... ja kettu keräsi repojen tulet taivaasta loistaakseen päivänä maanpäällisessä yössä.

Letitystä

 Heippa!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Harry lojui valvojaoppilaitten kylpyhuoneen ammeessa silmät kiinni. Dracon vikkelät sormet juoksivat pitkin hänen hiuksiaan. Draco istui Harryn takana, sillä tynnyrinmuotoinen amme oli niin iso, että siihen olisi helposti mahtunut kahta useampikin kuusitoistavuotias koulupoika. Vesi oli höyryävän lämmintä ja Harry oli vähältä huokaista, sillä niin hyvältä se tuntui huispauksessa rasittuneissa lihaksissa. Täydellinen rauha kuitenkin särkyi, kun hänen päänsä yhtäkkiä työnnettiin umpisukkeliin. 

”Mitä helvettiä, Malfoy?!” Harry pärski saatuaan naamansa taas pinnan yläpuolelle. 

Draco noujautui tyynesti ammeen reunaa vasten. ”Ajattelin, että voisin letittää sinulle söpöt pikku saparot. Siihen tarvitaan märät hiukset.” 

”Ja ajattelit, että hiuksieni kastelu onnistuu parhaiten hukuttamalla minut”, Harry manasi kääntyen toisen pojan puoleen.

Draco virnisteli kerkeästi. ”No, meidän historiamme huomioon ottaen....” 

Loppu vastaus hukkui huuliin, sillä Harry oli päättänyt kostoksi suudella poikaystäväänsä. Kielet leikkivät hetken aikaa keskenään ja Harry näykkäisi hellästi Dracon alahuulta. Pojat erkaantuivat, kun Harry palasi muutamalla uimaliikkeellä takaisin aiemmalle sijalleen. Dracon kädet hiipivät myös vanhalle paikalleen, nyt kampaamaan toisen hiuksia. Harry työnsi selkäänsä taakse niin, että Dracon oli päästettävä hänet istumaan kahareisiensä puoleen väliin. 

”Au”, Harry kirahti. 

”Siinä oli takku”, Draco sanoi anteeksipyytävästi. ”Nyt voin alkaa letittämään.” 

Samalla kun nautti toisen kosketuksesta päänahassaan, Harry pohti miten ja keneltä Draco oli mahtanut oppia hiusten laittoa. Harry oli lähellä vaipua transsiin, kunnes tunsi nykäyksen, ei hiuksissaan vaan olkapäissään. 

”Tule lähemmäksi”, Draco murahti hiljaa. 

Harry vetäytyi seuraavan häneen kohdistuvan vedon mukana. Hänen peppunsa osui Dracon haaroihin. 

”Saitko letin valmiiksi?” Harry mumisi huultensa välistä. 

”Sain.” Dracon suu oli lähellä Harryn korvaa ja hän tuki leukaansa tämän niskaan. ”Taioin sen kyllä pois ennen kuin lähdemme täältä.” 

Kädet olivat kiertyneet tiukasti Harryn vartalon ympärille. Nämä olivat harvoja yhteisiä hetkiä, jotka he saivat. Olisi ollut skandaali, jos heidän suhteensa olisi paljastunut ja Dracolle se olisi voinut tietää jopa hengen menoa. Draco hyväili mustien hiusten peittämää kaulan sivua ja kumpikin hengitti raskaammin.

”Haluan ottaa sinut syliin”, Harry kuiskasi. 

Hän irrottautui ja kääntyi nojaamaan ammeen vastakkaista reunaa vasten. Draco lipui hänen luokseen ja hetkessä heidän vartalonsa olivat täysin kiinni toisissaan. He painautuivat kiihkeästi toisiaan vasten. Maailma katosi hetkeksi ympäriltä. Sitten joku rämisytti ovea ja käski olla poissa 20 minuutin kuluttua tai muuten ei hyvä heiluisi.  

-Roona-

Kengät Crocodile

 Moikka!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Harry oli pohjattoman väsynyt. Hän oli tehnyt päivän tympeitä paperitöitä aurorivirastolla ja istui nyt tuopillisella Vuotavassa noidankattilassa. Tosiasiassa se oli jo kolmas tuopillinen, mutta kuka niitä laski, kun sisältönä oli vain tuliviskillä terästettyä kermakaljaa. Pubissa ei ollut ruuhkaa tiistai-iltapäivänä. Jokunen vakioasiakas ja yläkerran asukit ryystivät juomiaan ja ruokiaan. Harry tunsi itsensä heittiöksi. Siltä hänestä oli tuntunut valitettavan usein viime aikoina. Hän yritti kurkistella tuopin pohjalle, muttei nähnyt valkealta nesteeltä mitään. Hänestä oli hyvää vauhtia tulossa surkea yksinryyppääjä.

Harry kääntyi vaistomaisesti katsomaan, kun Noidankattilan ovi kävi. Sisääntulija oli pukeutunut huolitellusti ja huomaamattomasti, mutta kiiltävä platinanvaalea kuontalo paljasti hänet joka tapauksessa. Harry suuntasi katseensa nopeasti takaisin lasiaan kohti. Hän ei ollut nähnyt Draco Malfoyta vuosiin muutamaa ohikiitävää hetkeä lukuunottamatta. Mies oli hänen tietojensa mukaan töissä Lontoon hienoimman velhotavaratalon sisäänostajana. Puhuttiin, että hänellä oli loistava tuotevainu ja että hän oli piinkova kaupantekijä. Harry hätkähti ajatuksistaan, kun tyylikkäät ruskeat nahkakengät pysähtyivät hänen viereensä. Niiden omistaja puhui baarimikon kanssa. Harry olisi mielellään halunnut siirtyä kaukaisimpaan nurkkaan, pois mahdollisesta kohtaamisesta.

Kohtalo kuitenkin puuttui peliin. Kyyppari heilautti kättään lennokkaasti vastatessaan Malfoylle ja osui Harryn tuoppiin, joka kaatui iloisesti tämän päälle. 

”Anteeksi herra Potter, mitenkäs minä nyt noin innostuin”, hän pahoitteli ja yritti pyyhkiä jälkiään tiskin yli.

Harry hätisteli häntä pois etsien samalla sauvaansa. 

”Kuivaos!” Malfoy totesi heilauttaen omaansa. 

Kaljaläikät hävisivät Harryn kaavusta saman tien. ”Kiitos herra Malfoy”, Harry sanoi kömpelösti. ”Minä lähdenkin tästä ennen kuin saan syliini jotain muuta.” Hän loi murhaavan katseen baarimikkoon ja painui vikkelästi ovelle.

Harry oli jo ehtinyt ulos jästi-Lontoon puolelle, kun tunsi käden olallaan. 

”Mistä lähtien minä olen ollut sinulle herra Malfoy?” 

Harry kääntyi ja tapasi tutun hieman ylimielisen hymyn sanojan kasvoilla. Draco näytti hyvältä. Aika ja miehekkyys olivat vain parantaneet hänen teräviä kasvonpiirteitään. Hänen asukokonaisuuteensa kuului velhomaisen viitan lisäksi kalliin näköinen miesten puku. Harry ei saanut sanaa suustaan, vaikka yritti kovasti keksiä jotain sivaltavaa, jolla pääsisi pakenemaan. 

”Veikö kissa kielen?” Draco virnisteli edelleen. ”Ennen et jäänyt sanattomaksi. Toisaalta et myöskään istuskellut yksin kittaamassa kermakaljaa. Niillä saattaa olla jokin yhteys.” 

Harry irvisti toisen piikille ja itselleen. ”Minä olin vain kohtelias. Jos nyt päästäisit minut irti, on vähän kiire.” Hän astahti askeleen taakse. 

Malfoyn käsi irtosi, mutta mies vain vei sen rintataskulleen, josta otti esiin pienen kortin. ”Käyntikorttini, Potter. Näytät olevan kipeästi uusien vaatteiden tarpeessa”, hän hymähti ojentaessaan sitä Harryä kohti. Harry sieppasi lapun toisen sormista ja häipyi paikalta.

Kämppäänsä saavuttuaan Harry puuhaili kiivaasti. Hän pesi tiskit, jotka olivat lojuneet altaassa jo viikon. Hän yritti tutusta auroriviraston päivitettyihin ohjesääntöihin, mutta blondimies tunki hänen ajatuksiinsa. Miksi hänelle oli tullut edes mieleen pohtia Dracon ulkonäköä? Olihan Harry toki huomannut, että hän oli viime aikoina aina vain enemmän ja enemmän alkanut kiinnostua miehistä. Mutta ei sen pitänyt liittyä mitenkään Malfoyhin ja tämän seksikkäisiin poskipäihin. Nyt minä pidän häntä jo kuumana, Harry ajatteli nieleskelyn sekaisella huvituksella. Hän nousi sohvalta, jossa oli maannut ja laahusti kaivelemaan kaapunsa taskua. Hän nosti siististi printatun kortin kasvojensa eteen. Draco Malfoy, herrainvaatehtija ja sisäänostaja, Merringtonin taikatavaratalo, siinä luki. Pienemmällä fontilla oli painettu: Yksityisiä tyyliopastuksia. Varaa aika.

Harry oli syvästi tyytymätön itseensä alkaessaan rustata pientä kirjettä, jossa ehdotti itselleen sopivaa aikaa, tavaratalolle. Hänen pöllönsä tuli takaisin jo samana iltana tuoden mukanaan viestin, jossa sihteereiden esimies ilmoitti, että aika sopisi herra Malfoylle mainiosti.

Sunnuntain kauppapäivä oli yllättävän vilkas, kun Harry saapui Merringtonin aulaan uusimmissa aurorinkaavuissaan. Hän ei ollut aiemmin käynyt siellä – hän asioi edelleen Viistokujan pikkuliikkeissä – ja pälyili ympärilleen hieman eksyneen näköisenä. 

”Voinko auttaa herraa?” kysyi hänen luokseen rientänyt myyjätär. 

”Tuota, kyllä. Minulla on ymh... tapaaminen herra Malfoyn kanssa”, Harry vastasi takellellen. 

Naisen kasvot kirkastuivat. ”Te olette hänen kello kolmen asiakkaansa. Tätä tietä.” 

Hän lähti johdattamaan Harryä toiseen kerrokseen, jonne nousi mahtipontinen portaikko. Myyjätär ohjasi hänet miesten osaston laidalla sijaitsevaan pieneen ja kodikkaaseen pukeutumishuoneeseen. 

”Ilmoitan, että olette täällä ja herra Malfoy tulee varmasti pikapuoliin”, nainen visersi ja poistui tiehensä.

Harry katsoi parhaaksi seistä odottaessaan, vaikka tarjolla olisi ollut mukavannäköisiä tuoleja. Malfoy saapui viiden minuutin kuluttua ja heitti saman tien puvun takkinsa yhdelle selkänojalle. Mittanauha roikkui rennosti hänen kaulansa ympärillä. Harry tunsi olonsa epämukavaksi, kun toinen kääri paitansa hihat tarkasti kyynärpäihin. 

”Älä näytä noin kauhistuneelta, et ole hammaslääkärissä”, Draco tuhahti huitaisten kädellään välinpitämättömästi. ”Ja miksi olet täysissä pukeissa vielä?” 

Harry sisuuntui. ”Tietääkseni minä olen asiakas ja sinun kuuluu miellyttää minua eikä toisin päin. Joten kerropa miten tämä toimii ennen kuin komentelet riisuuntumaan.” 

Hänen yllätyksekseen Draco naurahti. Harry silmäsi miestä pikaisesti ja huomasi, että tällä oli jalassa samat ruskeat kengät kuin heidän viime tapaamisellaan.

”Sinun olisi syytä ottaa kaapu pois, jotta saadaan mittoja. Valmisvaatteiden sovittaminen on helpompaa silloin.” Nyt Draco puhui ystävällisemmin. 

Harry piti ilmeensä tiukkana, mutta riisui kuitenkin kaapunsa, jonka alla hänellä oli ainoastaan pitkät kalsarit ja hihaton t-paita. Ne olivat hieman parhaat päivänsä nähneet, mutta puhtaat ja sileät kumminkin. 

”Meidän onkin näköjään aloitettava alusvaatteeista”, Draco lausahti selvästi tyrskähdystä pidätellen. 

Harry tuijotti itseään pukeutumishuoneen peilistä. Ei hän nyt niin kamalalta näyttänyt. ”Käyttäydytkö näin kaikkien asiakkaidesi kanssa?” hän tuhahti Dracon katsellessa häntä arvioiden. 

”Luuletko, että minut olisi valittu Me Noitien Vuoden mies -kisan kärkikolmikkoon viitenä vuonna peräkkäin, jos käyttäyttysin?” tämä kysyi vastaan ärsyttävän rauhallisesti.

Harrystä alkoi tuntua, että koko Merringtonille tulo oli ollut huono idea. Hän oli seonnut pikkuisen tavattuaan Malfoyn niin yhtäkkisesti ja olihan hän nauttinut silloin jo alkoholiakin. Ja toisen silmät polttivat kuin katseessa olisi ollut aavistus hiusten hailakkaa kultaa. Harry yritti olla muistamatta mitään tiistaisista ajatuksistaan. Ne nyt olisivat vihoviimeisiä tässä tilanteessa. 

Draco näytti huomanneen asiakkaansa turhautuneisuuden ja sanoi hyvitellen: ”Jospa minä haen muutamat bokserit ja aluspaidat, niin päästään eteenpäin.” Hän lähti ja palasi kohta mukanaan pino pukineita. ”Huomasin samalla muutaman sinulle sopivan paidan ja otin ne jo mukaan, niin voit kokeilla.” 

Draco ojensi bokseripaketin Harrylle ja käänsi hienotunteisesti selkensä sallien miehen vaihtaa housunsa katseelta piilossa.

Harryä melkein hävetti, kun Draco kääntyi, sillä bokserit olivat paljon tiukemmat ja myötäilevämmät kuin hänen vanhat turvalliset kalsarinsa. 

Dracolla oli kuitenkin ammatti-ilmeensä päällä, kun hän astui muutaman askeleen lähemmäs. ”No niin, nyt näen jo vartalonmuotosi”, hän mumisi. 

Harry ei kestänyt enää huomautusta, vaikka hänen terve järkensä tiesi sen olevan tarkoitettu vain Dracon omaksi ammatilliseksi huomioksi. 

”Helkutinko takia sinun sekin pitää nähdä”, häneltä pääsi. 

Harry katui sanojaan välittömästi. Draco katsoi häntä alta kulmainsa kuin jotakuta hieman kajahtanutta. Sitten ilme muuttui Harryn hämmästykseksi syylliseksi. Draco peruutti istumaan yhteen nojatuoliin ja tuijotti seinää Harryn olan takana kuin kootakseen itseään. Suu kiristyi ympärykseltään rypyille.

”Pyydän anteeksi. Olet varmaan kuullut huhut aurorivirastolla. Ne ovat totta.” 

Harry  ei ymmärtänyt mistä toinen puhui. Hän ei tiennyt mitään kuulopuheita Dracosta, tosin hänestä itsestään oli aikoinaan juoruiltu niin paljon, että juorut menivät nykyään vain humisevana tuulena hänen korviensa läpi. 

”Ei tässä mitään. Antaisitko minulle yhden paidan testattavaksi? Ja haluaisin kokeilla samanlaisia kenkiä kuin sinulla on jalassasi. Ne ovat hienot.” 

Harry yritti rennosti esittää, ettei hölmöjä sanoja ollut vaihdettu. Draco nousi ja ojensi hänelle sinisävyisen kauluspaidan. 

”Minun on kai sitten kerrottava itse, mistä on kysymys. Olisi vähän kiusallista jättää asia sikseen.” Draco huokaisi. ”Minä olen homoseksuaali, Potter. En voinut olla käyttämättä hyväkseni tilaisuutta, että näkisin sinut pelkissä boksereissa. Mutta en minä mikään hullu ole, eikä sinun tarvitse pelätä tuota... vääränlaista kohtelua. Voit lähteä nyt, jos haluat ja ymmärsit varmaan miksi pyysin anteeksi.”

Harryn syke oli kohonnut loukkaantumisesta ja tuohtumuksesta .... ja kiihotuksesta. Draco siis piti häntä hyvännäköisenä. Ei ollut ollut oikein houkutella häntä tänne, mutta toisaalta vahinko oli jo tapahtunut. Hän oli saanut paidan napitettua ja se näytti itse asiassa hyvin tyylikkäältä. 

”En minä taida voida lähteä ennen kuin olen saanut sinun kenkäsi sovitettavaksi”, hän puhahti katsoen Dracoon rohkaisevasti. 

”Ymmärsitkö mitä minä sanoin?” Dracon ääni säröili. 

Harry kohautti harteitaan. ”Voi, Merlin, ymmärsin kyllä. Nyt, kun kerran mennään niin voimme jutella tästä kaikesta kahvikupposen äärellä, kun työvuorosi päättyy.” 

Dracon käsissä olleet aluspaidat tipahtivat. ”Ymmärsitkö mitä itse sanoit?” hän sammalsi. 

Harry hymyili ja suoristi ryhtiään kiiltävän kuvastinpinnan edessä. ”Taisinpa pyytää sinua treffeille. Ja nyt ne kengät, tsop tsop.” Draco kompuroi pukeutumishuoneen ovi paukkuen kenkäosastolle.

Illalla Merringtonin läheisessä jästikahvilassa kohtasi kaksi velhoa, joilla oli kummallakin samanlaiset tyylikkäät ja ruskeat krokotiilinnahkakengät.

-Roona-