Uuden tarinan aika (Kaspian 1)

Moi!

Tämä taitaa olla ensimmäinen fiktio, jota ei ole kirjoitettu joskus monta vuotta sitten. Eli ihan tuoretta tämän syksyn tuotantoa tulossa ;)

Kaspian veti syvään henkeä, sulki silmänsä ja painoi kasvonsa lähelle veden kuumaa pintaa. Selällä liikkuvat sormet tuntuivat valtavan hyvältä, vaikka ne hyppelehtivät väliin epävarmasti. Kaspian antoi otsansa ja nenänpäänsä rikkoa veden pinnan ja nautinnon kiertyä syvemmälle kehoonsa.

Tyttö kohotti päätään kuullessaan oven avautuvan. Hän aikoi sanoa kohteliaisuuden, mutta sisääntulija viittasi häntä olemaan vaiti. Mies osoitti pyyhettä ja viittoi tyttöä antamaan sen hänelle ja poistumaan vielä avoimesta ovesta. Tyttö nousi, niiasi hätäisesti ja kipitti helpottuneena pois.

Kaspianilta kului hetki aikaa tajuta, että humalluttavasti yhtälöstä oli poistunut yksi tekijä. Hän kohotti päätään ärtyneesti.

”Malissa, en minä käskenyt lopettaa.”

”Et niin, mutta minä käskin.”

Kaspian käänsi päätään vain nähdäkseen isoveljensä virnuilemassa takanaan pyyhe käsissään. Hän käänsi katseensa hitaasti toivoen äskeisen asetelman palaavan, mutta valitettavasti veli siirtyi katseen mukana hänen eteensä.

”Herra juhlinnan keskipiste on hyvä vaan ja nousee ylös sieltä. Minä en ehkä ole ihan yhtä miellyttävä seuralainen kuin Malissa, mutta haluaisitko, että käyn pyytämässä jonkun prinsessoista tänne lisäavuksi.”

Kaspian nousi vettä tippuen ja vetäisi pyyhkeen veljeltään. Hän kietaisi sen ympärilleen ja lampsi ikkunan luo.

”Siinä tapauksessa minä saisin istua kylvyssä muutaman tunnin ihan yksin sillä aikaa, kun mietittäisiin kenelle noista kauniista olennoista on viisainta antaa kunnia nähdä tuleva kuningas vannassa. Että jos jätettäisiin se tässä kiireessä väliin.”

Hän katseli ulos odottaen, että veli lopettaisi naurun puuskansa. Tosin lohkaisu oli ollut niin hyvä, että häntä itseäänkin huvitti hieman. Ärsytys Malissan kuvasta katoamisesta suli pois. Sen tilalle tulivat ajatukset siitä, että hänen pitäisi taas pian mennä tervehtimään saapuvia kruunajaisvieraita. Kaspian tuhahti.

”Haluaisitko, veli hyvä, auttaa tulevaa kuningasta pukemaan päälleen”, hän kysyi kiusoitellen. Isoveli oli asettunut pesijättären tuolille ja hänen vaatteensa olivat huoneen sängyllä siististi viikattuna.

Veli hymyili hänelle kujeilevasti: ”Osaat varmasti pukea jo itsekin, vaikka vasta olitkin sormea imevä pikkupallero. Tulin valvomaan, ettet laita juopon nappeja kuten silloin kerran.”

Jo aluspaita päällään housujaan katseleva Kaspian irvisti. Hän muisti sen kerran liiankin hyvin. Juopon nappien lisäksi hän oli äidin mukaan haissut kuin rankkitynnyri. Hän oli juhlinut edeltävänä iltana turhan rankasti ja vaikka hän oli peseytynyt aamulla, se ei ilmeisesti ollut auttanut hajuun eikä myöskään hakkaavaan päänsärkyyn, jonka takia hän ei ollut tajunnut tapaamisesta juuri mitään. Nuori prinssi oli sillä kertaa antanut itsestään kaikille läsnäolleille lähinnä hölmön kuvan.

Kaspian huokasi pukiessaan uusia kerroksia. Isä oli silloin juuri kuollut ja… ”Mietitkö isää? Hän olisi ylpeä, jos näkisi sinut nyt.” Veli oli tullut hänen eteensä ja työnsi Kaspianin jämähtäneet kädet pois, jotta saisi hänen kaulahuivinsa solmittua.  ”Niinpä kai.” ”Mikä niinpä kai. Muista, että minä tunsin isän paljon sinua pitempään. Ja kyllä, hän olisi ollut ylpeä siitä, mitä äitisi, minä ja Severus olemme saaneet aikaan.”

Kaspianilta pääsi naurun sekainen tuhahdus. ”Kiitos vain. Lupaan kiittää teitä kaikkia oikein vuolaasti valtaistuimelle astumispuheessani.” Hän oli saanut kaiken mahdollisen tilpehöörin päälleen ja suoristi takkiaan pelin edessä. Vaatteet oli teetetty juuri tätä päivää varten eikä hänen tarvinnut katsoa veljeensä uudelleen tietääkseen, että tämän pukimet sopivat etiketinmukaisella tavalla hänen omiinsa.

”Vaatteiden suhteen Kaspian on tänään jumalan veroinen”, veli muunteli ääntään onnistuen matkimaan kuningatarta varsin hyvin. Kaspian kohautti harteitaan: ”Jos olisin, meillä kaikilla olisi huomattavasti enemmän silmän ruokaa.” Veli katseli häntä arvioivasti. ”Myös äidilläsi ja pikkusiskoillasi?” Kaspian hymyili: ”Luultavasti. Mutta sinunkin virneesi hyytyisi taatusti, jos Logan tulisi juhliin pelkissä sepän varusteissa. Äiti pitäisi siitä kyllä.” Nyt oli veljen vuoro irvistää. ”Jospa annetaan sen ajatusleikin olla. Semminkin kun prinsessojen katselu ei ole tästä illasta lähtien leikkiä, jos se on sitä koskaan ollutkaan.”

Kaspian huokasi taas ja meni veljensä luo, joka oli palattunut tuoliin istumaan. ”Niin, jos minun on tehtävä yksi asia paremmin kuin isä, se on mennä mahdollisimman nopeasti naimisiin. Toisaalta olisikin helppoa, jos tapaisin sellaisen taikamekkotytön niin kuin siinä tarinassa, jota äiti joskus pienenä kertoi meille.” Veli nousi ja taputti häntä selkään. ”Muistaakseni äidilläsi ei ollut pelkkää hyvää sanottavaa siitä tytöstä eikä prinssistä sen paremmin. Hän antaa kyllä sinun katsella ja tutustua aikasi, kunhan et hölmöile liikaa. Meidän pitää mennä nyt.”

He lähtivät ovesta ja jättivät kylvyn jäljet palvelijoiden siivottavaksi.

                                                                 -Roona-

Elokuvissa III: Doctor Strange

Moi vaan!

Olen kokeillut kahdenlaista tapaa kirjoittaa näitä elokuvajuttuja ja taidan jatkossakin valita näistä elokuvan kannalta sopivimman, kummassakin kun on puolensa. Esimerkiksi Doctor Strangen kohdalla olisi tosi hankala tehdä tuollaista +/- arvostelua, kun ei siinä mielestäni miinuksia juuri ollut ;).

Minun on ensimmäiseksi sanottava, etten ole koskaan lukenut yhtään Marvel-sarjakuvaa (- no ehkä pikkuisen Spider-Mania). Kaikki sanomani perustuu oman mielipiteeni lisäksi siis vain muihin MCU elokuviin. Ja näistäkin olen kokonaan katsonut vain Avengers- ja Thor-elokuvat sekä vähän yllättäen omaksi suosikiksi nousseen Guardians of the Galaxyn. Että tällaiselta pohjalta… ai niin, varoitus spoilereista, vaikka luulen kyllä, etteivät nämä mun vähäiset pohdiskelut keneltäkään mitään näistä elokuvista pilaa.

Doctor Strangen paras puoli on ehdottomasti sen visuaalinen kauneus. Avaruus-/ multiversumijaksot ovat silkkaa silmän karkkia. Värit toivat mieleen discon kulta-ajan ja 80-luvun, joille MCU on käsittääkseni tyylillisesti suuntautumassa ainakin seuraavaan Thor-elokuvaan. Tilan muuntamisesta en pitänyt ihan yhtä paljon, vaikka kaunista sekin oli. Varsinkin kun elokuva alkoi tuollaisella jaksolla niin mietin, että tuleekohan mulle paha olo jatkossa, mutta ei onneksi tullut (silmä ja aivot vissiin tottuivat, kun osasivat odottaa samantyyppisiä juttuja tulevan lisää). Ja katsoin siis 2D-version.

Toinen loistava puoli on tietenkin roolitus. Kerkesin tässä välillä jo jostain syystä kyllästyä Benedict Cumberbatchiin, mutta katsoessani alkusyksystä Shakespearen kuningasnäytelmien tv-versioita, oli pakko todeta vau ja antaa hiljaisia aplodeja. Cumberbatchin kohdalla taitaa olla kyse tyyppiroolituksesta, kun tohtorihan on käytännössä Sherlock, tosin jonkin verran mukavampi, sopeutuvampi ja yhteiskuntakelpoisempi. Mutta nätisti hän hommansa hoitaa enkä minä muuta odottanutkaan. Minua häiritsi vähän se, että Chiwetel Ejioforin esittämä Mordo näyttää puolet ajasta hirveän kärsivältä. Välillä pitääkin tietysti näyttää surulliselta ja käsittääkseni hahmolla on takanaan rankka lapsuus, mutta hän näyttää siltä, että tuntee suurin piirtein fyysistä kipua. Ehkä Ejioforin ”resting face” (olisiko perusilme hyvä suomennos?) on tuollainen surullisen näköinen sitten. Mutta joo, ei pidä käsittää väärin, Mordo hymyilee ja vitsailee elokuvan aikana – Ejioforilla on muuten ihanan lämmin hymy – mutta välillä normikeskustelunkin aikana näyttää siltä, että kaverilla olisi pahemman luokan vatsahaava.

Minusta oli kiva, että elokuva meni heti in medias res ilman sen kummempia selityksiä. Asiaa tuntematonkin katsoja pääsi kyllä hyvin mukaan. En tiedä oonko ollu silmät kiinni trailereita katsoessa, mutta tajusin vasta teatterissa, että a) Strange on ihan oikeastikin tohtori – tässä tapauksessa lääkäri ja b) doctor Strange ei ole keksitty supersankarinimi vaan hänen oikea nimensä. Ehkä ajattelin tässä turhan vahvasti Deadpoolia – joka muuten on unohtunut tuolta Marvel-suosikkien listalta, hyi minua! – ja sitä kohtausta, jossa ne keksivät tuota nimeä Deadpool.

Loistava leffa!   10/10

PS. Jos pilkun viilaus ärsyttää, voi lukemisen lopettaa tähän. Mutta siis minusta tapa, jolla Strange suhtautui asioiden tilaan Muinaisen luona, oli virkistävä ja looginen. Yleensä tällaiset ”valittu” hahmot nimittäin jarraavat vastaan ihan turhan kauan, kun normaalisti olisi loogista tyytyä, että asia nyt on näin. Mutta tämä on taas näitä minun henkilökohtaisia ärsytyksiä, joista kukaan muu ei varmaan juuri välitä

I´m glad there is you

Moi!

Tämä on jälleen yksi niistä jutuista, joita kirjoitin luovan kirjoittamisen kurssin aikaan. Ja tämä tuntuu nyt kauhean pateettiselta ja dramaattiselta.

Kapakassa oli hiljainen ilta. Baaritiskiin nojaili pari tyyppiä, mutta kaikki pöydät yhtä lukuun ottamatta olivat tyhjiä. Siinä istui kaksi hyvän päivän tuttavaa tyhjentämässä lasejaan. Kapakan ovesta työntyi sisään nuori nainen pitkä takki auki. Häntä ei tuntunut yhtään haittaavan, että hän tuli näin vilkutelleeksi sen alaista vaatekertaansa, joka oli kuin parhaimmallakin ilotytöllä: silkkikorsetti, pikkuhousuihin verrattavat tiukat mustat nahkashortsit ja sukkanauhat. Jaloissa oli stilettikorkoiset avokkaat. Hän meni miesten pöytään vaivautumatta käymään baaritiskillä. Toinen miehistä pani heti kätensä hänen reidelleen ja hymyili lipevästi tervehdykseksi.

”Mukavaa nähdä sinuakin, Don”, nainen sanoi siirtäessään käden pois. ”Williä tässä näkeekin täällä nykyään joka päivä. Rick kertoi, että olitte eilenkin pelaamassa korttia.” Mies, joka oli pitänyt kätensä kurissa, irvisti. ”Oliko hyvä keikka?” hän kysyi naiselta pisteliäästi. Baarimikko toi naiselle cocktailin, jota tämä siemaisi. ”Oli. Minun tarvitsi oikeastaan vain riisua takkini.” Nainen virnisti vekkulimaisesti. Will ja Don vilkuilivat toisiaan. He olivat hyvää pataa vain tämän nuorikon takia, muuten eivät olisi olleetkaan. ”Mitä sinä oikein puuhailet sen pappisi kanssa? Will kertoi, että hänkin oli täällä eilen korttia lyömässä”, Don kysyi nojaten rennosti tuolinsa selkänojaan. Nainen älähti, mutta rauhoittui sitten ja siristi silmänsä viiruiksi. ”Ei se ole ensimmäisen kerran jälkeen minua halunnut. Kerran se erehtyi silittelemään rintoja, jota se varmaan pyytää vieläkin Jumalalta anteeksi.” Donia melkein puistatti naisen ironia. Hän tiesi miten kovasti nainen rakasti tuota miestä, joka oli antanut valitettavasti lupauksensa ylemmille voimille.

Will oli nostanut jalkansa pöydälle. ”Minä ottaisin sinut heti, jos vain antaisit luvan”, hän tuhahti naiselle. ”Ja voi miten minä käsittelisinkään hyvin tuota sinun paukkurautaasi”, nainen valutti ja kaappasi nopealla käden liikkeellä pyssyn Willin vyöltä. ”Oho, kaverihan on ottanut Coltin asevarastosta.” Donia nauratti, kun Will nappasi aseensa takaisin. Ei nainen ollut viime näkemästä mihinkään muuttunut. Jos alaiset panivat häntä halvalla, niin hän antoi takaisin kuusi-nolla. Will raapi päätään tyhjentäessään lasistaan viimeiset pisarat. ”Olen muuten aina miettinyt miksi tämän paikan nimi on Angels. Mehän olemme kaikki jonkinlaisia varkaita, murhaajia ja petkuttajia.” Nainen pyöritti päätään ja vilkuili Donia. ”Johtuisikohan siitä, että rakas kyypparimme ei enää usko mihinkään muuhun kuin suojelusenkeliinsä?” hän kysyi väännellen sanoja.

Silloin pöydän luo harppoi poika mukanaan muovikassi. Hän meni suoraan naisen luo ja heitti pussin tämän syliin. ”Kuulin pikkulinnuilta, että olet täällä. Siinä ovat vaihtovaatteesi.” Nainen nousi ja lähti vaihtamaan asunsa vähemmän huomiota herättäväksi. ”Rick, harrastatko sinäkin nykyään uhkapelejä?” Don kysyi virnuillen pojalta. Tämä venytteli käsiään ja naksautteli rystysiään ennen kuin vastasi. ”Jätän tuon ihan omaan arvoonsa. Toisin kuin teillä minulla on töitä tehtävänä.” Niine hyvineen hän marssi pois kapakasta, yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Nainen tuli takaisin, nyt pukeutuneena farkkuihin, t-paitaan ja lyhyeen nahkatakkiin. Hän oli sullonut äskeiset vaatteensa pussiin, joka oli jälleen täynnä. ”Joko Rick ehti lähteä? Ei sillä näin turkasen kiire voinut olla.” ”Oli sillä. Töihin”, sanoi Will ja veti hattunsa laiskasti silmilleen. Nainen potkaisi hänen tuoliaan niin, että hän putosi lattialle. ”Auuh… mitä pirua sinä…”, Will voivotteli. Hän könysi ylös ja nilkkasi kiroillen baaritiskille. ”Ihan tavallinen cowboy, pitäisi kai keksiä hänelle välillä jotain tekemistä”, nainen sanoi huokaisten katsellessaan Willin selkää.

He olivat jääneet pöytään kaksistaan ja Don katseli naista. Joskus oli vaikea muistaa, että tämä oli oikeastaan vain parikymppinen tyttö. Hän oli pessyt meikkinsäkin pois ja näytti kohtuuttoman viattomalta. ”Sinähän halusit kuulla Arista?” tyttö kysyi. Don nyökkäsi. ”No, minä tapaan häntä usein ja välillä me teeskentelemme ja välillä emme. En minä poskien silitystä enempää saa.” Tyttö huokaisi uudemman kerran. ”Mutta enpä minä todellisuudessa oikeastaan muuta tahdokaan.” Don mietti keille muille tyttö mahtoi puhua näin suoraan. Hänelle tuli nopeasti mieleen vain yksi nimi, Ari. Don hymyili tytölle myötätuntoisesti. Tämä nousi, heitti pussin olalleen ja sitten, hetken mietittyään, Donille. ”Toimita se Rickille. Minun pitää mennä kotiin, huomenna pitäisi jaksaa nousta kouluun.”

Kun tyttö tuli kotiin, hän kävi suihkussa, laskosti päiväpeitteen, puki yöpuvun päällensä ja pysähtyi sitten hetkeksi. Hän meni cd-telineensä luo, valitsi levyn ja pisti sen soimaan. Unen rajamailla musiikista kaikuvat sanat saivat hänet hymyilemään: In this world of overrated pleasures and underrated treasures/ I´m glad there is you.

 

                                                                      -Roona-

Mietteitä kirjasta VIII: Appelsiininkuorten katu

Heippa taas!

Appelsiininkuorten katu kertoo USAssa asuvasta pakistanilaispoika Hayatista tai oikeastaan hänen tädistään Minasta Hayatin kertoman mukaan. Kirjan nykyaika sijoittuu 90-luvun puoliväliin ja varsinaiset tapahtumat jonnekin 80-luvun vaihteeseen/alkuun.

Kirjan alkukielinen nimi on American Dervish, jonka suora suomennos sopisi kirjan nimeksi paremmin. Appelsiininkuoret ja dervissit liittyvät kyllä kirjassa yhteen, mutta suomennoksen nimi on minusta turhan kaukaa haettu ja jopa harhaanjohtava. Minä nimittäin odotin jotain sellaista, että se katu, jolla henkilöt asuvat (tai asuivat alun perin vielä ollessaan Pakistanissa) olisi oikealta tai lempinimeltään Appelsiininkuorten katu ja odotin siksi hieman erilaista sisältöä. No, tarina oli joka tapauksessa hyvä.

Tavallisesti näissä on keskiössä perhe, joka ei harjoita kaikkein tiukinta islamia. Niin tässäkin. Äiti saa elää perin vapaasti, joskaan, kuten Hayat kertoo, hänellä ei ole paljoa ystäviä kodin ulkopuolella. Isä taas on omaksunut länsimaisia paheita: viinan ja vieraat naiset. Vanhemmat kuitenkin kannattavat naisten opiskelua ja oppineisuutta ja etenkin äiti haluaa kasvattaa Hayatista kunnon miehen, joka antaa naiselle arvoa eikä nyrkkiä. Isä taas pitää esim. miesten ja naisten erottelua moskeijassa keskiaikaisena. Toisaalta jos Hayatin äiti ja isä olisivat länsimainen pariskunta niin kuinkahan monta kertaa olisi jo erottu. Hayat ei edes väläyttele tätä vaihtoehtoa, vaikka joutuu kuuntelemaan äidin saarnoja isän pettämisestä ja juopottelusta ja muslimimiesten hulluudesta noin yleisesti. Hayat taitaa lähinnä pelätä, ettei isä pääse taivaaseen vaan joutuu helvetin tuleen (eikä siis ole huolissaan vanhempiensa maallisesta parisuhteesta). Mina on toki eronnut miehestään Pakistanissa, siksi hän Yhdysvaltoihin tuleekin.

Hayatin ja Minan tarinat kulkevat käsi kädessä. Hayat tavallaan radikalisoituu omista syistään (ei siis puhtaasta uskonnollisesta palosta) ja oppii myöhemmin ajattelemaan itse, koska muiden antamat vastaukset eivät tunnu järkeenkäyviltä. Mina taas rupeaa tietoisesti dervissiksi, uskossa kestäjäksi, joutuessaan naimisiin erittäin tiukasti uskoa tulkitsevan miehen kanssa. 

Minusta on hauska nähdä, että yleensä näissä kirjoissa tavattavat naishahmot ovat ”hartaita” islamilaisia. He siis määrittelevät itse itsensä hartaiksi, mutta ovat kai meidän länsimaalaisten silmissä varsin liberaaleja, koska esim. ovat välillä kokonaan käyttämättä huivia. Heidän käsityksensä uskosta on usein itse tarkkaan pohdittu, ei siis jonkun muun antama alistu-käsky. Mina muistuttaa Hayatia aina siitä, kuinka ei pidä vain opetella ulkoa esim. koraania vaan sisällön syvällinen ymmärtäminen on tärkeintä. (Hayat muuten opettelee ainakin puolet koraanista ulkoa tarinan aikana, mille minun jotain joskus ulkoa opetelleena on pakko nostaa hattua.) Viitaten tuohon kappaleen alkuun minusta on siis aina, oli kyse mistä uskonnosta tahansa, hienoa, ettei hartautta suoraan yhdistetä ääriajatteluun tai tyhmään seuraamiseen, koska eihän se sitä ole. Ja etenkin naiset yleensä harjoittavat tätä hiljaista, ”hyvää” hartautta.

Muslimikulttuurin sisältä kirjoittaviin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa kannattaa tutustua. Esimerkiksi Talo moskeijan vierellä ja Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa ovat oikein hyviä kirjoja. (Käsittääkseni nämä kirjoittajat ovat islamin harjoittajia. Ainakin he ovat kotoisin ”perinteisistä” muslimimaista. Hartauden tasosta en tiedä :D)

                                                                -Roona- 

Kandista

Heippa!

Kirjoitan vielä oikeastikin kandistani jotain jossain vaiheessa, tässä on vain tutkielman loppulause. Tarkoituksena oli harjoitella englanniksi kääntämistä, toivotaan, että sain jotain kohtuullisen selvää aikaiseksi. Oikeakielisyyttä ei ole tarkastettu kellään, joten jos menee oikein se on ihan omaa ansiota ;) .
Tutkin työssäni siis Armenian uskonnollisesta historiasta kirjoittanutta Sebeosta.

Conclusions

Sebeos is interested mainly about three things in the religious environment: the works of katolikoi, the inner and outer politics of the church and other religions i.e. Zoroastrianism, Judaism and Islam. His style is straightforward and he tries to be neutral.  The part of Christianity Sebeos writes most is clearly the works of katolikoi. From that ground it is easy to establish that katolikos was an important figure in the spiritual life of the Armenians. In the text one can also see references to the secular power of katolikos and his connections to the princes. The closer we get to mid-600s the more Sebeos has to say about the katolikoi.

Otherwise, the description of Christianity can be divided in two parts. On one hand Sebeos discusses God´s intervention in battles, sieges and the like, on the other about relics. This shows us that the writer was religious and it is a good evidence that he was a priest. Sebeos tells examples which say a lot about the relationship between politics and religion and how this possibly affected to war making. Especially interesting are the relationships between nakharar* and church even in the time of peace. Sebeos also shows interest beyond his own Christian country and follows the events connected to the Holy Cross which no doubt were followed in all Christendom.

Sebeos represents Zoroastrianism by both conflict and coexistence. Conflict is the attempt to convert the good Christians but Sebeos ends up talking mostly about the greatness of martyrdom and how pious everybody were. In coexistence too Christian things become more eminent since the wife of king Khosrau is a Christian. Jewish communities were commonplace in the Armenian cities, so Sebeos mentions their phases when he deems it necessary. To Sebeos Arabs were a plague send by God. It is likely that bigger conflicts emerged only when Arabs had established their power and Sebeos died before that happened.

It could be said that Sebeos´ opinion about the religious affairs is slightly in contradiction with his examples. All in all he seems to think that the Armenian Church is internally very united although he shows that things were a bit different in real life. One has to note though that the contradiction is mostly political and not religious.

In the the end it can be concluded that Sebeos paints a diverse picture about religious events and conflicts not only in Armenia but also in the neighboring countries.

*nakharar meaning Armenian lords or princes

                                                           -Roona-

Elokuvissa II: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Heippa vaan!

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille perustuu Ransom Riggsin romaaniin ja sen on ohjannut Tim Burton.

+ tarina oli pidetty maanläheisenä

·         suoraan sanottuna menin trailerin perusteella saliin vähän jännittyneenä siitä, kuinka paljon yli Burton on lyönyt. Siksi olikin positiivinen yllätys, että tarinan annettiin itse puhua puolestaan eikä siitä ollut turhaan lähdetty tekemään mitään überfantasiaelokuvaa tai toisaalta ylisynkkää versiota. Traileriin vaan oli kerätty ne kaikkein fantasiallisimmat kohtaukset, mikä sai säikkymään, että koko leffa on sellainen. Burton ei siis mennyt yli, mutta joukosta löytyy sopivasti herkkuhetkiä herran faneillekin. Olen melko varma, että yksi kohta oli jopa toteutettu stop-motion – animaatiolla, siltä se ainakin kovasti näytti.

+roolitus

·         etukäteen jo arvelin, että Eva Green neiti Peregrinenä on nappivalinta, ja olihan hän. Tuli kovasti mieleen hänen hahmonsa Penny Dreadfulissa, lieneekö saanut tämän roolin sen perusteella sitten. Hattua on nostettava myös pääroolin Jakena olevalle Asa Butterfieldille, jota ennakkoluuloisesti pidin liian lapsenkasvoisena rooliin. (Puolustukseksi on sanottava, että Asa näyttää mainosjulisteissa ym. pr-materiaalissa todella nuorelta, kuvanmuokkaus mennyt liian pitkälle?) Asan ja hänen kiinnostuksensa kohdetta Emmaa leffassa näyttelevän Ella Purnellin kemia toimii myös mielestäni hyvin.

+lapsien esittelyille on aikaa, toisaalta sopivia kohtia on karsittu pois

·         Ainoa asia, mikä oikeastaan harmitti oli se, että Victorista jäi varmaan peruskatsojalle kuva pelkkänä jumpscare-hahmona. Muuten tarina eteni hyvin, mutta hahmoihin ehti myös tutustua. Myös osa Jaken aikasilmukka vierailuista on minun nähdäkseni karsittu pois elokuvasta, mikä on ihan hyvä.

– loppu oli erilainen kuin kirjassa

·         tämä ei varsinaisesti ole mikään miinus, asia oli vain kirjan lukeneelle hieman hämmentävä. En ole koskaan ymmärtänyt niitä valittajia, joiden elämä menee pirstaleiksi, jos jokin asia on erilainen ihan jo kirjan ja elokuvan erilaisuuksista medioina johtuen. Tässäkin loppu oli itsessään toimiva ja elokuvaan sopiva, mutta kirjan lukeneena jäin vain miettimään miten mahdollisissa jatko-osissa aiotaan edetä. Toisaalta en ole itse lukenut Riggsin seuraavia kirjoja, joten ties vaikka tuossa viitattiin jo niiden tapahtumiin.

– elokuvaan liittyvät hashtagit

·         jos tuo äskeinen ei ollut kunnon miinuspuoli, niin pistän nyt vielä paremmaksi. Tämä on kyllä ihan oikea miinus, mutta ei liity itse elokuvaan mitenkään. Minua ärsyttivät kovasti mainosten yhteydessä esiintyneet hashtagit etenkin suomennettu #oleerityinen. Eihän elokuvan tarina käske kenenkään olla erityinen, lapset ovat syntyneet sellaisiksi – kuten neiti Peregrine selittää kyse on resessiivisestä geenistä. Eli kyse ei ole ihanan individualismin korostamisesta tai omasta valinnasta, johon tuo ole erityinen minusta pikemminkin viittaa. Itse asiassa kirjan suomennoksessa oleva sana eriskummallinen kuvaa hahmojen luonnetta kokonaisuudessaan erityistä paremmin.

8/10 (hämmennyksen takia, muutoin kannattaa mennä katsomaan)

 

                                                            -Roona-

Paloja, osa 3

Hei!

Olen jättynyt tietyt näistä tarkoituksella niin kuin ne ovat sieltä mistä ne kopioin eli lause saattaa katketa kesken. (Sanoja en sentään ole katkaissut tai olin kyllä joissakin, mutta tähän olen ne sentään täydentänyt kokonaisiksi.)

”Olkaa nyt hyvät ihmiset dramaattisempia. Teillä on lupa ylinäytellä”, tokaisi ohjaaja tuskastuneena. Koulun näytelmäryhmän harjoitukset eivät oikein meinanneet ottaa tuulta alleen. ”Okei, pidetään pieni tauko. Jospa tämä sen jälkeen luonnistuisi”, hän huokasi. ”Mä en muista yhtäkään vuorosanaani”, Julita marisi. Hän ja muutama muu jäivät istumaan lavan reunalle. ”Mitä sitä turhia”, Joni sanoi. ”Ehtiihän ne vielä. Täähän esitetään vasta joskus keväällä.” ”Joo, mutta ohjaaja käy kuumana jo nyt”, Hanna naurahti kuivasti. ”Sen pitäisi ottaa rauhallisesti ja hengittää syvään niin kuin bilsan ope tekee, kun sitä vähänkin stressaa”, totesi Teresa. Kaikki nauroivat. Porukassa ei ainakaan ollut vikaa. Ohjaaja eli ryhmää vetävä opettaja vain vaahtosi tapansa mukaan liikaa. Sen tapana oli, että kaikki piti saada valmiiksi ennen…

Olipa kerran metsä. Se ei ollut mikään tavallinen metsä, koska siellä kasvoi outoja puita. Oli käkkyrämäntyjä, vinoja kuusia ja taipuneita riippakoivuja. Ylemmillä rinteillä kasvoi piskuisia hopeakatajia. Siitä metsästä ei todellakaan puuttunut elämää. Oli kaikenlaista mönkijää, matelijaa, vilistäjää, vipeltäjää, tapertajaa, tallustelijaa ja liitelijää. Äänten kakofonia oli päivisin sen mukainen. Kuului liverrystä, koputusta, murinaa, matalaa ja korkeaa ääntä. Ketut, karhut, peurat, kärpät, siilit, pikkulinnut, pöllöt ja hyönteiset elivät sulassa sovussa. Joskus metsään saapui ihmisiä luontoa ihailemaan. He ottivat kuvia kameroillaan ja pitivät nuotiota leiripaikalla. Joskus saapui myös metsästäjiä. Silloin eläimet juoksivat kiireesti pakoon. Puut suojasivat niitä oksillaan.

Syysillan tuuli tuiversi kasvoille, kun Jen käveli eteenpäin. Ei tämä ilta erityisesti houkutellut kävelyyn, mutta upseeri vieraili heidän kylässään eikä sellaista tapahtunut joka päivä. Hän saattaisi olla komeakin, Jen ajatteli. Jenin kuvitelmat eivät olisi voineet mennä enempää pieleen. Eräässä kartanon kymmenistä huoneista istui nuori nainen, hänet olisi hyvin voinut olettaa Jenin ikäiseksi, ja jutteli isännän kanssa. ”Et olisi saanut järjestää tällaista, Walter”, nainen sanoi hymyillen. ”En minä olisikaan, mutta kirkkoherra ja vouti vaativat. No, he kokevat pienen yllätyksen”, sanoi kartanonherra von Hof. ”Etkö kertonut heille? Toivon totisesti, ettei kummallakaan ole heikko sydän.” ”En ehtinyt kaikessa hötäkässä. Sitä paitsi en usko kenenkään pistävän pahakseen noin kaunista naista.” ”Älä yritä viekoitella minua moisilla kohteliaisuuksilla. Ihmiset pettyvät, kun…”

Hänellä oli pitkät ja lakatut kynnet, joita hän naputteli ikävästi pöytää vasten. Mirella Nikanderista ei kukaan erityisesti pitänyt. Hän oli johtajana kovin niuho ja vähintäänkin lyhytpinnainen. Monet ihmettelivät miten hän oli ylipäätään päätynyt esimiestehtäviin. Rouva Nikander kuitenkin onnistui aina, eikä vähiten alaistensa ansiosta, joten yrityksen johtoporras halusi pitää hänet osastonsa päällikkönä. Hänestä liikkui työntekijöiden keskuudessa aina hauskoja juttuja, joille hänen kuulemattaan naurettiin. Hän oli täsmällinen kuin kello ja vaati valitettavasti tätä ominaisuutta muiltakin. Jos joku sattui tulemaan palaveriin parikin sekuntia myöhässä niin voi sitä myrskyä, joka syntyi. Kaikki tiesivät, että rouva Nikanderilla oli mies, mutta lapsista tai niiden olemattomuudesta ei kellään tuntunut olevan tarkkaa tietoa. Kukapa olisi arvannut…

Kummankin miehen viitta heilahti auki, kun he tarttuivat miekkojensa kahvoihin. Tyttö huitaisi kädellään heihin päin. ”Tuo ei ole tarpeen”, hän sanoi. Hänen edessään istuva nuorukainen oli aiheesta värähtänyt hieman, mutta rentoutui nyt uudelleen. ”Miksi tulen gorillojesi kanssa tänne mahtailemaan?”, poika kysyi happamesti. ”Eivät he sinua varten mukana ole. Tulin vain perimään velkani, kun satuit matkan varrelle”, tyttö totesi ykskantaan. ”Minä koen oloni uhatuksi eikä minulla sitä paitsi ole rahaa”, poika sanoi ylimielisesti. ”Senkö takia, että tarjosit juuri kierroksen kaikille?”, tyttö kysyi virnistäen. ”Mennään selvittämään tämä muualle.” Poika nousi ja viittasi tyttöä ja miehiä seuraamaan perässään. He astuivat viileään ulkoilmaan haisevalle takapihalle. ”Onko kaikki tehtävä aina noin näyttävästi?”, poika sähisi tytölle. ”Ei, minä pyrin yleensä pitämään matalaa profiilia”, tyttö sanoi rauhallisesti. Hän kaivoi taskustaan velkakirjan.

Kynttilälyhdyt oli sytytetty juhlia varten. Ne olivat värikkäitä ja loistivat punaista, vihreää ja sinistä hämyvaloa ympärilleen. Katukeittiöt levittivät tuoksuja ja ihmiset kulkivat iloisina kojulta toiselle. Myyjät kaupittelivat jos jonkinlaista tavaraa. Oli koruja, hajusteita, työkaluja, leluja sekä ompelutarvikkeita. Raha vaihtoi omistajaa ja useammastakin kaupasta käytiin kiihkeää sanakopua. Taskuvarkaiden silmissä kiilui sinä yönä kulta ja hopea. Silkkiin pukeutuneet hienot naiset kahisivat mennessään ja saivat niin nuorukaiset kuin pikkutytötkin huokaamaan hiljaa. Kadulla kävi jatkuva puheensorina, kun ihmiset tapasivat tuttujaan – ja tuntemattomiakin, joiden kanssa vaihdettiin kuulumisia. Miehet löivät toisiaan selkään ja saivat vaimonsa mustasukkaisiksi kumartelemalla kepeästi toisille naisille. Yön äänet kaikuivat pitkälle kylän ulkopuolelle asti.

Päivä oli hyvin talvinen. Tuuli oli tuivertanut lumikinoksiin hienoisia spiraaleita ja pakkanen oli saanut aikaan räystäiden jääpuikot. Linda käveli tiellä ja ihasteli lumista maisemaa. Pakkasukko oli edellisyönä kuurannut kaikki puut ja metsämaat hänen ympärillään, kaukanakin, näyttivät aivan satumaisilta kaikessa valkeudessaan. Vieläpä ikivihreiden havupuiden kuuran alta näkyvä hento vehreys näytti kuin smaragdeilta. Linda oli pukeutunut lämpimästi. Kaulassaan isoäidin neuloma kaulaliina ja käsissään omatekoiset tumput sekä pakkanen poskissaan hän tunsi olonsa oikein mukavaksi. Tällaisena päivänä oli ihana elää ja olla ulkona. Hän ajatteli rouva Horrowta, joka ei huonojen jalkojen takia voinut ulkoilla. Oli varmasti ikävää istua kyhjöttää sisällä näin kauniina päivänä. Hän itse oli menossa hakemaan parasta ystäväänsä Annieta…

 

                                                              -Roona-