Mietteitä kirjasta XXXI: Tuulihevonen ja Kudottujen kujien kaupunki

Heippa!

Tuulihevonen on toinen osa Ulla Viertolan Oman keisarien aikakirjat –sarjaa. Keisarinna Kiira on hallinnut maataan jo kuusi vuotta, samaan aikaan kun hän vallastasyösty veljensä Adulkar on asustellut erämaassa. Keisarillinen unennäkijä näkee unen vaaleatukkaisesta vallananastajasta ja sekös pistää vipinää ylähoviin. Ja vielä kun tämän pikkupojan äiti saadaan kiinni ja tuodaan palatsiin... Jolodan aatelishuoneen tyttäret Iria ja Beea ovat päässeet keisarinnan hovineideiksi. Toisaalla suutarin pojat Jinnit ja Paijah ovat joutuneet toisistaan eroon, toinen rosvoksi, toinen sirkuslaiseksi. Entä voittaako Suuren hevoskilpailun tuntematon ratsastaja valkealla tuulihevosellaan?

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Olen edelleen sitä mieltä, että Jinnitiä, Paijahia, Iriaa ja Beeaa olisi pitänyt käyttää jotenkin jo aiemmin eikä jättää vain toivomuksen varaan, että ihmiset lukevat seuraavakin osan. Kaikki pohjustaminen kyllä maksetaan nyt korkojen kera takaisin, mikä tekee Tuulihevosesta paljon Mosaiikkilintua tasapainoisemman kirjan. Silti esimerkiksi Irian väkivaltaisuus sisartaan kohtaan ja pimeämielisyys tulevat melko puun takaa. Osien välillä on kulunut kuusi vuotta, mikä on hyvä, sillä päähenkilöt ovat ehtineet kasvaa joko nuoriksi aikuisiksi tai (anakronistisesti sanottuna) teineiksi.

Unnalla on kaksi poikaa, joten hänen ehkä hieman hataralle totuuspohjalle jäänyt raskautensa oli ihan totta. Minua jäi haittaamaan, että pojat oli tehty hieman kliseisiksi. Tottakai esikoinen, perillinen, on jollakin tapaa vammautunut ja nuorempi sopisi normaaliutensa vuoksi paremmin valtaistuimelle. Pidin siitä, että tapahtumat kulkivat vauhdikkaasti eteenpäin ja miten Viertola punoi valkean hevosen kautta eri juonilinjat yhteen. Adulkarista on kasvanut kiinnostava nuori mies ja odotankin innolla saako hän valtaisuimensa takaisin seuraavassa osassa.

Kudottujen kujien kaupunki on Emmi Itärannan toinen romaani. Toistuvat tulvat koettelevat saarta, jossa kutoja Eliana asuu Seittien talossa. Erään tulvan jälkeen hän löytään pihalta verisen, puhekyvyttömän nuoren naisen. Eliana alkaa selvittää tytön taustaa semminkin, kun tämän kämmeneen on näkymättömällä musteella tatuoitu hänen nimensä. Tuntematon tauti on alkanut vaivata saaren kasveja, eläimia ja ihmisiä. Elianaa vaivaavat painajaiset, unet, jotka ovat saarella kiellettyjä. Johtuvatko ne todella sairaudesta vai voisiko niille vain antautua? Mitä suunnittelevat Unennäkijät, jotka on teljetty Tahrattujen taloon ja heidän sala-agenttinsa kaupungissa?

Itärannan kieli on jälleen lähes unenomaisen kaunista. Tämä romaani oli kuitenkin selkeämmin oma kokonaisuutensa kuin esikoisteos Teemestarin kirja. Teemestariin saamme toivottavasti joskus jatkoa, tähän en niinkään sitä halua. Pidin ilmakondoleista ja Seittien talon verkostosta, jossa vain kutojat osasivat liikkua. Jälkeen päin ajateltuna Elianan kotisaari on suomalaiseen mielenlaatuun sopivasti kuin Myrskynluoto, joskin asukkaat juotuvat olemaan sydän syrjällään paljon enemmän kuin Maija koskaan. Myös samansukupuolisen rakkauden teema on Kudottujen kujien kaupungissa esillä Teemestaria selkeämmin. Lukijalla ei ole epäilystäkään, etteikö Eliana rakastu rannalta löytyneeseen tyttöön ja saa vastarakkautta.

Yhteiskuntakritiikki näkyy nytkin luonnonvarojen ylikäyttönä, joskin tällä kertaa ei ole pula vedestä vaan tauti tappaa ihmisten elinkeinolle keskeistä korallia. Dystopisia piirteitä tuo saaren kasvoton hallitus, Neuvosto, joka hallitsee rautaisella otteelĺa ja on kieltänyt pääosalta ihmisistä luku- ja kirjoitustaidon. Romaanista löytyy valtavasti mielenkiintoisia asioita ja voinkin suositella sen lukemista omassa rauhassa, sillä hätäinen lukija tuskastuu pian Itärannan rönsyilevään sanankäyttöön, joka vie kyllä mennessään, kun sille antaa tilaisuuden.

                                                         -Roona-

Uuden musiikin lokakuu ja Irish Festival of Oulu

Heippa!

Uuden musiikin lokakuu –festivaali tarjosi mielestäni mielenkiintoisen konsertin Oulun tuomiokirkossa. Vai mitä sanotte siitä, että neljä saksofonistia soittaa keskiaikaisen messun. Niinpä hakeuduin innostuneena jo pimenneessä syyskuun lopun illassa kirkon empiretiloihin. Quatuor Machaut koostuu nimensä mukaisesti neljästä muusikosta: Quentin Biardeausta, Simon Couratierista, Francis Lecointesta ja Gabriel Lemairesta. Kuten on helppo arvata, he ovat kotoisin Ranskasta. He soittivat katkelmia Guillaume de Machautin vuonna 1360 säveltämästä Notre Damen messusta. Biardeau soitti tenosaksofonia, Couratier baritonisaksofonia ja Lecointe sekä Lemaire vaihtelivat altto- ja baritoinisaksofonin välillä. Miehet liikkuivat esityksen aikana ympäri kirkkosalia ja olikin jännää, kun musikki kuului sekä edestä että takaa. Etenkin konsertin alku, jossa kaksi soittajaa oli alttarin edessä ja toiset kaksi kirkkosalin takaosassa saatiin tuntumaan aivan siltä kuin urkuja olisi soitettu. Tulkinta sisälsi myös jazzimprovisaatiota. Saksofonistakin saa aikaan näköjään vaikka minkälaisia ääniä täppäilemällä ja puhkumalla eri tavoin. Monella tapaa kauniin ja koskettavan esityksen sain kokea.

Vasemmalta oikealle: Simon Couratier, Francis Lecointe, Gabriel Lemaire ja Quentin Biardeau.

Viime vuoden kokemuksesta innosuneena vierailin nyt uudestaan irkkufestarilla. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt kuulemaan tarinan kerrontaa vaan konserttiin. Urku- ja säkkipillikonsertin antoivat Galwayn katedraalin urkuri Raymond O´Donnell ja säkkipillien rakentaja ja muusikko Michael Vignoles. He soittivat pyhää musiikkia ja irlantilaisia sävelmiä. Mukana oli myös yksi Vignolesin oma sävellys, josta konsertti oli saanut nimensäkin, ”The Whispering Wind”. Tutuin kappale minulle oli ”Amazing Grace”. He soittivat myös jonkin verran Bachia. Säkkipilli sopi oikein hyvin yhteen urkujen kanssa. Tuli tosi irlantilainen olo. Minulle tulee aina mieleen kalliot ja nummet ja meri ja ihmiset sellaisissa vanhanaikasissa vaatteissa saalit olalla. Kuten käsiohjelmassakin sanottiin säkkipilli soi kaipaavan koskettavasti. Kaunista kuunneltavaa.

Michael Vignoles ja Raymond O´Donnell (kuva otetti käsiohjelmasta)

                                                                     -Roona-

Elokuvissa 0.6: Lainaleffoja

Moikka!

Tällä kertaa kirjastosta lainattuja elokuvia, koska muistin yhtäkkiä, että sieltäkinhän niitä saa. En ole yhtään kirjaihminen tai mitään. Mutta säästyinpähän tajuamisen kautta vuokramaksuista.

The Girl with All the Gifts kertoo maailmasta, jossa raivoisa mutaatiotauti muuttaa ihmiset ”nälkäisiksi” kutsutuiksi lihaa syöviksi hirviöiksi. Vain pieni määrä lapsia, joilla on ollut tauti jo syntyessään pystyy vastustamaan sen etenemistä. Elokuvan päähenkilö Melanie on yksi heistä. Pääosissa näyttelevät Gemma Arterton, Paddy Considine, Clenn Close ja ensiroolinsa tekevä Sennia Nanua. Elokuva perustuu M. R. Careyn romaaniin Maailman lahjakkain tyttö.

Pidin leffasta, jossa oli melko yleisestä zombiaiheestaan huolimatta paljon omaperäisiä elementtejä. Minua jäi kuitenkin häiritsemään se kaikkein tärkein: miksi Melanie oli muka kaikkein lahjakkain? Tärkein leffan antama viite oli, että juuri hänen aivoistaan ja selkäydinnesteestään voitaisiin valmistaa rokote tautia vastaan. Lisäksi viittaillaan Melanien älykkyyteen ja kykyyn ratkaista arvoituksia. Emme kuitenkaan näe esitettiinkö muille lapsille samankaltaisia kysymyksiä, joten katsojan on vaikea arvioida Melanie älyllistä paremmuutta muihin ”hirviölapsiin” nähden. Rokoteargumentti on vahvempi, koska katsojalle näytetään, kuinka kokeet jonkun toisen lapsen aivoilla ovat epäonnistuneet. Kenties nimen oikeutus tuli paremmin esiin kirjassa.

Nanua oli pirteä Melaniena. Leffassa olisi voitu näyttää olivatko muutkin lapset yhtä kohteliaita ja mukavia kuin Melanie, mutta tekijät ovat ilmeisesti suosineet kirjan näkökulmaa, joka lienee Melanien. Leffan kantaaottavuus pysyttelee hienosti kultaisella keskitiellä. Pohditaan ihmisen ja hirviön, ja toisaalta sivistyneen ja villin rajaa. Sotilaat muistuttavat toisilleen koko ajan kuinka heidän kaitsemansa lapset ovat hirviöitä, jotka ohuen sivistyksen peitteen väistyessä voivat syödä heidät suihinsa. Toisaalta Melanien viimeiset päätökset osoittavat lähes rikollista kylmyyttä, itsekyyttä ja laskelmointia, joka on kaukana eläimellisestä aivoitta tappamisesta.

Goosebumpsissa pääsevät vapaaksi R. L. Stinen kirjoihinsa luomat hirviöt. Zach Cooper muuttaa pikkukaupunkiin ja tapaa naapurissaan asuvan Hannahin, joka sattumoisin on kuuluisan kirjailija Stinen tytär. Hirviöt ovat vankeina lukituissa käsikirjoituksissa, joista yhden Zach tulee tyhmyyttään avanneeksi. Vaikka hän ja Hannah onnistuvat palauttamaan tämän hirviön takaisin kansien väliin uhkaavat muut ketjureaktiona paenneet mielikuvituksen tuotteet nyt heidän kotikaupunkiaan. Elokuvan pääosissa nähdään Jack Black, Dylan Minnette, Odeya Rush, Amy Ryan, Ryan Lee ja Jillian Bell.

Olin valmiiksi semi-kiinnostunut tästä, koska aikoinaan teininä luin jonkin verran Stinen kauhukirjoja. Täytyy tosin myöntää, etten muista niitä juuri mitään nimiä lukuun ottamatta. Toteutus on vähän hassu, mutta toisaalta täytyy kiittää tekijöitä siitä, etteivät ole valinneet perinteistä tietä ja lähteneet tekemään elokuvaa vain yhdestä kirjasta, johon sitten vain lainataan hieman elementtejä muista. En ollut ihan varma pitikö Stine käsittää jonkinlaiseksi parodiaksi todellisesta Stinestä, sen verran outona ja neuroottisena Black leffa-Stinen esitti. Itse olisin ohjeistanut Blackia ottamaan vähän vakavamman kannan hahmoonsa, jolloin tämä olisi ollut edes jonkin verran vakavasti otettava. Ei ihme että Zach kielloista huolimatta uskalsi tavata Hannahia!

Muistaakseni Stinen hirviöt eivät olleet vatsastajapuhujanukke Slappyä lukuunottamatta olleet kovin pelottavia. Kirjailija pelasi pikemmin psykologisilla elementeillä ja sillä, että ihminen itse on luonut mutanttieläimiä/ -kasveja, ja saa ansionsa mukaan, kun ne käyvät häntä vastaan. Elokuva tuo estradille hirviökavalkadin ja on varmasti sopivan hölmö pienemmille lapsille. Ja siinä ohessa aikuinenkin sen ihan hyvin katsoo.

                                                                 -Roona-

Kesäni kuvina, osa 2

Moikka!

Twisters soittaa Makiassa. Swingiä, swingiä.

Nik West esiintyi Elojazzissa. Hän on basisti, joka on soittanut mm. Princen kanssa. Keikka oli ainakin rautaa, erittäin hyvä ja menevä.

MOPO soitti kiinnostavaa fuusiomusiikkia. Nuoret suomalaiset muusikot oli huipputaitavia.

Kesä-minä

Makia jazztiistait minun osaltani päättänyt duo

Olin syyskuun alussa vapaaehtoisena UArctic kongressissa, joka pidettiin Oulun yliopistolla. Avajaisissa vieraili Monacon ruhtinas Albert. Vapaaehtoiset oli töissä narikassa, tiesuluilla, bus hosteina ja it-helppeinä. Sekä tietysti opastamassa kongressivieraita.

Kongressiviikon keskiviikkona illalla pidettiin venetsialaiset puutarhajuhlat yliopiston puutarhoilla. Paikkoja oli koristeltu kauniisti ja kekseliäästi kuten tästä käy ilmi.

Jos kesä alkoi Zumba Masterclassillä, niin siihen se oli myös mainiota päättää. Romanialainen Glaudiu Gutu ja jo tuttu Oulun kävijä belgialainen Anthony tanssittivat täyttä salia koko rahan edestä. Varsinaisia velikultia kumpikin, tässä taitavat antaa krediittiä suomalaisille järjestäjille. Pääsin käymään lavallakin Anthonyn kanssa, se vidoe on linkitetty faceen.

Syksyyn tokin sitten uusia tuulia opiskelun alkaminen, vaikka kyse onkin vain lyhyestä parin kuukauden tutkintoa täydentävästä jutusta.


                                                             -Roona-

Mietteitä kirjasta XXX: Game of Thrones ja Aleksanterin opettaja

Moikka!

Game of Thrones on ensimmäinen osa George R. R. Martinin fantasiasarjaa Song of Ice and Fire. Keskiössä on Talvivaaran linnoitusta asuttava Starkin suku. Kuningas on lordi Eddard Starkin vanha ystävä ja vetää hänet mukaan pääkaupungin valtapeleihin, vaikka talven tuulet puhaltavat jo pahaenteisesti koko valtakuntaa suojaavan Muurin takaa. Tässä maassa kesät kestävät vuosikymmeniä ja talvet koko ihmisiän. Mitä tapahtuu Eddardin lapsille Robbille, Sansalle, Aryalle, Branille ja Rickonille sekä äpäräpoika Jon Snow´lle ja heidän hurjasusilleen? Kuka istuu lopussa Rautavaltaistuimella?

Luin kirjan siis englanniksi ja se olikin varsinainen ikuisuusprojekti. Ostin pokkarin matkalukemiseksi, kun palasin vaihdosta Jenkeistä kotiin jouluksi 2013. Eli eihän siihen kulunut kuin neljä ja puoli vuotta. Suurimpana ongelmana minulle oli kieli. Tai ei se oikeastaan mikään ongelma ollut, kehtuutti vain hirveästi aina rueta lukemaan englanniksi ja useimmiten se sitten jäi. Martinin englanti ei ole mitään rakettitiedettä, että sitten kun viitsin rueta lukemaan selvisin siitä oikein hyvin. Pidin Martinin kuvailevasta tyylistä, joskin ei-äidinkieliselle lukijalle luvut olivat ajoittain hippasen liian pitkiä. Minua miellytti, että vaatteita, lippujen ja vaakunoiden värejä sekä muitakin asioita kuvailtiin tarkasti. Se toi henkilöihin ja paikkoihin mukavaa lisäsävyä, mikä tv-sarjassa on tietenkin voitu esittää kuvallisesti.

Tiesin luonnollisesti etukäteen, mitä kirjassa tulee tapahtumaan, joten kiinnitin huomiota huvikseni esimerkiksi Sansan käytökseen, kun tiedän mitä hänelle jatkossakin tapahtuu. Kontrasti joka tuli esiin lukiessa jonkin verran oli se, miten hahmoja on sarjaan hieman vanhennettu. Starkin lapset vaikuttivat ja olivat kaikki tosi nuoria, mikä oli vähän hämmentävää, kun en olisi itse seurannut Robbia yhtään mihinkään ja lähinnä irvistellyt Joffreyn lapsentekojutuille. Eivätkä Ned ja Catelynkään kovin vanhoja voi olla, kun vanhinkin lapsi on sekä kirjassa että tv-sovituksessa hyvinkin alle kaksikymmentä. Tulin ajatelleeksi tätä, kun Catelyn kirjan alussa pohti, että voisi vielä synnyttää Nedille yhden pojan. Ehkä näyttelijöiden takia olen mieltänyt heidät oikeaa ikäänsä vanhemmiksi.

Ensimmäisen osan lukeminen riittänee tv-sarjan ohella minulle mainiosti, vaikka tiedänkin, että etenkin uusimmilla kausilla juonta on muutettu paljonkin. Joskin suomennosta himottaisi hieman selata ja katsoa miten suomentaja on onnistunut.

Annabel Lyonin Aleksanteri opettaja on historiallinen kertomus kuuluisasta filosofista ja hänen nuoresta ja lahjakkaasta oppilaastaan. Kaikkea jo pikkupojasta innokkaasti tutkinut ja luokitellut Aristoteles päätyy nuoruudestaan tuttuun Pellaan opettamaan prinssiä, jota isä vähätteleväsi nimittää nuoreksi neroksi. Aleksanteria ajaa kunnianhimo ja opettaja koittaa ohjata häntä kohti filosofian kultaista keskitietä. Romaani päästää lukijan kurkistamaan Aristoteleen ajatuksiin ja avaa pääsyn myös suurmiehen arkiseen ja intiimiin elämään.

Jokainen joka lukiossa edes avaa filosofian kirjan ja pistää nokkansa tunneille, saa taatusti kuulla antiikin Kreikan filosofian kolmesta suuresta, jotka olivat toistensa oppilaita ja opettajia: Sokrateesta, Platonista ja Aristoteleestä. Sitten on tietenkin vielä se neljäs Suuri, nimittäin Aleksanteri, josta toki tuli sotapäällikkö.

Kirjan tunnelma on maanläheinen, kirjailija on selvästi tahtonut tuoda esiin Aristoteleen suuntautumista käytännöllisiin tutkimuksiin. En kuitenkaan innostunut siitä hirvittävästi. Aristoteles tuntui jotenkin todella sisäänpäin lämpiävältä tyypiltä, jonka sisäistä maailmaa kyllä esiteltiin, mutta josta lukija jäi silti ulkopuoliseksi. Kaikkien eniten pääsin yhteyteen, kun Aristoteles jutteli luonnon tarkkailustaan ja eläinten ruumiinavauksista.

Pidin Aristoteleen ja tämän lääkäri-isän suhteen kuvauksista ja mielestäni Aleksanterin kohtaamia järkytyksiä, kuten ensimmäisen taistelun ja tappamisen shokkia olisi voitu käsitellä enemmän, sillä se oli ainakin minulle uusi näkökulma kuuluisaan sotapäällikköön. Yksi asia mikä tekee Aristoteleestä epämiellyttävän, on se miten Lyon kuvaa (varmasti melkoisen oikealla tavalla) hänen suhdettaan naisiin. Hänen kaunis, nuori vaimonsa on palkinto, – mitähän teinkään ansaitakseni hänet, filosofimme pohtii – mutta oikeista asioista naiset eivät ymmärrä mitään eikä heidän kanssaan voi sen tähden keskustella korkeammista aiheista.

Tartuin kirjaan, koska antiikista kirjoitetut romaanit kiinnostavat. Vaikka voisinkin suositella kirjaa eteenpäin niin sanotaanko vaikka, että olen iloinen ettei tämä aloita kirjasarjaa – tulevien osien lukeminen kun saattaisi jäädä aikomukseksi.

                                                                  -Roona-

Kesäni kuvina, osa 1

Heippa!

Minulla ei ole yhtään kuvaa kesätyöpaikastani eli Oulun tuomiokirkosta, kun en vain tullut ottaneeksi. Kertoo jotakin siitä millainen kuvien ottaja olen. En spontaani ainakaan ;)

Mutta oli loistava ja ihanan lämmin kesä ja kyllä minä tähän ja kahden viikon kuluttua tulevaan toiseen postaukseen tunnelmia onnistuin kuitenkin ihan kivasti saamaan.

Hyvää alkanutta syksyä juuri sinulle!

Kesän polkaisi toukokun alussa käyntiin Zumba Masterclass, jota oli vetämässä Gina Grant USA:sta. 

Heinäpäästä löytyy muumeista tutuksi Möröksi maalattu kivi. Ensimmäistä kertaa Oulussa olon aikana kävin ylipäänsä tuolla Heinäpään urheilualueella :)

Kesäkuun lopussa käytiin äitin kanssa Torniossa Kalottjazz & Blues -festivaalilla. Tässä soittaa Lappia Jazz Quartet, joka on koottu Pop & Jazz konservatorio Lappian opiskelijoista. Soittivat esimerkiksi tosi hyvän jazz-version Hozierin Take me to church -kappaleesta. 

Vanhoille kotikulmilleni Toppilaan oli ilmestynyt tällainen muraali. Pakkohan siitä oli kuva ottaa, kun oli niin ihana ja söpö koira. Toppilassa ja Toppilansaaressa kävin paljon kävelylenkeillä katsomassa miten 

Oulussa järjestetään puistokonsertteja, joita on mukava käydä kuuntelemassa. Tämä oli ainoa, johon ehdin tänä kesänä, kun olin sen verran usein sunnuntaisin töissä. Dimi Salo Trio esiintyy.

Makia puistokahvilassa pidettiin tiistaisin ilmaisia jazzkonsertteja. Näitä kävin aika monta kappaletta kuuntelemassa. Enkä enää muista kuka tässä esiintyy, kun olen heittänyt ohjelman jo pois, mutta mukava oli kuunnella :)

Tässä esiintyy Mia Marina Group. Paikka on sama Makia kuin yllä, mutta ollaan ulkona silloin hirmuhelteiden aikaan. Mia lauloi myös espanjaksi ja portugaliksi, mikä oli mukavan kuuloista ja hauskaa vaihtelua.

Tuiran uimarannalta. Tämä päivä oli ainoa kerta, kun kävin uimassa kesän aikana. Rannalla kävin kyllä muutenkin pääasiasssa Nallikarissa. Helteistä nautin paljon omalta uudelta parvekkeelta käsin, enkä olisi rannalla kestänyt ollakaan, kun olisin heti palanut ;) Samoin pyöräily oli kivaa, kun tarvinnut pahemmin takkiongelmien kanssa painia ja kun ei juuri satanut niin pääsi aina jumppiinkin ajelemaan. 

                             

                                                                -Roona-

Elokuvissa XXII: BlacKkKlansman

Heippa!

En aikonut käydä katsomassa tätä, mutta äiti halusi ja kävin sitten hänen kanssaan. BlacKkKlansman pohjautuu Ron Stallworthin omaelämänkerralliseen kirjaan. Se kuvaa mustaa poliisietsivää, joka onnistuu soluttautumaan Ku Klux Klaanin jäseneksi. Stallworth puhuu klaanilaisten kanssa puhelimessa, mutta livetapaamiset suorittaa hänen puolestaan valkoinen, joskin juutalainen, poliisi. John David Washington ja Adam Driver loistavat päärooleissa.

Elokuva antaa paljon ajattelemisen aihetta, mutta enpä siltä muuta odottanutkaan. Vihaan ja rotuerotteluun pureutuva juoni kosketta jokaista. Monet asiosta ovat pelottavasti läsnä vielä nykypäivänäkin. Leffassa nähdäänkin materiaalia viimevuotisista Charlottevillen levottomuuksista. Sekä tietysti pätkiä Kansakunnan synty –elokuvasta. Päähenkilö on kasojan kannalta mukavasti keskitien kulkija. Hän ei ole kaikkein hurmoksellisin musta aktivisti eikä luonnollisista syistä myöskään Klaanin kannattaja. Hän ei ole myöskään menettänyt uskoaan poliisiin eikä tämä johdu pelkästään siitä, että hän itse on poliisi.

Minusta oli parasta, kun Driverin esittämä Zimmerman sanoi, ettei hänen ollut koskaan tarvinnut pohtia juutalaisuutta ennen kuin nyt. Ei hänen ollut tarvinnut, kun ei asialla ollut ollut juuri sijaa hänen elämässään: hän oli rivijuutalainen, jolla ei ollut edes ollut bar mitzvaa. Toinen hyvä juttu oli Ronin kertomus mustasta ja valkoisesta pikkupojasta ja isästä, joka kielsi poikaa leikkimästä mustan lapsen kanssa. Tällaisia kertomuksia on yleensä pahana tapana alleviivata, jotta yleisö varmasti tajuaa, että tässä on mukana omakohtainen elementti. Nyt asia kuitenkin jätettiin kivasti katsojan itsensä pohdittavaksi: kenties tapaus tosiaan oli sattunut Stallworthille lapsena tai sitten hän keksi sen lennosta.

Colorado Springsin poliisiasema on varmaan maailman rennoin työpaikka. Lieneekö tarkoituksellisena tyylikeinona kaikki muu ärsyttävyys paitsi muutamisen poliisien eriasteinen rasismi jätetty pois. Ehkä kaikki ovat, vaikka itse sen kieltävätkin, poltelleet jotain ja ovat siksi niin retoja. Lisäksi osastojen vaihto käy päällikön käskystä yllättävän helposti. Eiköhän oikeassa maailmassa kuitenkin huume- tai tiedustelupoliisilla pitäisi olla jonkinlaista oman erikoisalansa koulutusta. Muutenkin Stallworth toimii perin omavaltaisesti. Toisaalta siihen, että Ron seurustelee tutkintaan tiiviisti kuuluvan henkilön kansaa ei kukaan tunnu puuttuvan eikä se ketään kyllä tunnu haittaavankaan, mikä on aika outoa.

Mustan oppilaskunnan järjestämiä puhetilaisuuksia kuvataan järkevämpinä, joskin ääriaineksia esiintyy sielläkin. Niistähän Colorado Springsin poliisi alun perin huolissaan onkin. Puheenjohtaja Patricen äärimmäinen epäluottumus poliisiin, vaikka tämä olisi musta, avaa pohjoismaiselle lujasti poliisivoimiin luottavalle henkilölle toisenlaista, kiinnostavaa näkökulmaa.

Suomalaisittain ajateltuna Jasper Pääkkösen rooli mainstream-Hollywood elokuvassa on oikein kiva juttu. Pääkkönen yllätti minut ainakin englannin kielen taidollaan. Viikingeissä piti ajatella hänen roolihahmonsa puhuessa kauniita asioita, koska pääosin rallienglanniksi puhutut repliikit kuulostivat niin hirvittäviltä. Rooli Felixinä ei ollut mielestäni erityisen hyvä, joskaan ei huonokaan. Klaanilaiset olivat perin karikatyyristä väkeä ylipäänsä. Esimerkiksi Ivanhoen tapauksessa en ymmärtänyt hahmoa ollenkaan.

Voin kyllä suositella leffaa, joskin se oli mielestäni aika pitkä 2 tunnin ja 15 minuutin kestollaan. Puhuttelevaa viihdettä.

                                                          -Roona-