Merel (Adanat 10)

Heips!

Jälleen jatkoa Adanoiden ja muiden sukujen tarinaan, joka on ollut tauolla viime elokuusta. Olen lisännyt tämä ja muiden jatkisten otsikkojen perään järjestysnumerot ja sarjojen nimet helpottamaan löytämistä.

Merel rukoili pienen Jumalattarelle omistetun kotialttarin edessä. Hän pyysi Hyvää Äitiä siunaamaan Hanselia, jonka oli vastikään ottanut luokseen. Hän oli nyt perheensä vanhin lapsi ja sillä oli merkitystä, vaikka päällikköperimys hyppäsikin tylysti tyttöjen yli. Hänestä tulisi seuraavan veljen neuvonantaja ja muutkin kuuntelisivat häntä alttiilla korvalla. Isä tietysti eläa porskuttaisi vielä pitkään, siitä ei ollut epäilystäkään, joten hänen neuvonantajapäivänsä koittaisivat vasta myöhemmin. 

Hän käytti edelleen valkoisia suruvaatteita. Hanselin kuolemasta oli alle vuosi aikaa ja hän oli valmis suremaan vielä toisenkin vuoden. Suvut olivat lakanneet kunnioittamasta tätä tapaa, hän tuhahti mielessään. Läheisen kuollessa tuli pukeutua vuosi valkoisiin ja lesken tuli pysytellä asussaan kaksi vuotta tai kunnes meni uusiin naimisiin.

Sukujen jäsenet kyllästyivät valkoisiin vermeisiinsä nopeasti, Merel ajatteli tuimasti. He jaksoivat pitää niitä ehkä pari viikkoa ja vaihtoivat sitten kätevämpiin käsivarsinauhoihin. Leskenasuun pukeuduttiin häpeällisesti vain puoli vuotta, oli joku julkea tyytynyt vain kahteen kuukauteen. Hän muisti miten siinä talossa palvelleita shanteja oli pitänyt rauhoitella, koska he olivat niin kiihtyneitä. 

Yksi ei välittänyt moisista asioista kuten eivät hänen monet ilmenemismuotonsakaan, pyhimykset. Ja suvut olivat palvoneet Yhtä jo 300 vuotta, tosin poliittisista syistä. Sydämissään melkein kaikki muistivat vielä Jumalattaren, Merel pohti hymyillen vinosti. Jumalattaren tähden oli hyvin yleinen sanonta, vaikka papit pyrkivät sitä kitkemään parhaansa mukaan. Merelin sormet olivat yhä yhteen liitetyt ja hän nojasi otsaansa niihin.

Hän oli harhautunut ajattelemaan muuta ja lopetti nyt rukouksensa keskittyen sanoihinsa. Oltuaan lopussa vielä kunnioittavasti hetken hiljaa ja vetäytyi sitten alttarin äärestä. Hän oli tietenkin edellisenä iltana ollut kaikkien muiden shantien tapaan kuuntelemassa Mahtailijalle osoitettuja juhlallisuuksia. Onneksi shantin odotettiin menevän asuntoaan lähimpään temppeliin – tai ulkopalvelukseen silloin, kun niitä järjestettiin – eikä hänen siksi ollut tarvinnut mennä katedraaliin, sillä hän asui tällä hetkellä kaupungin uloimmissa osissa. 

Hän oli lääkeopissa isänsä sisaren luona ja he olivat käyneet lyhyen kaavan palveluksessa. Katedraalin palvelukset kestivät aina turkasen kauan. Hän tiesi sen, koska isän talo, shantien päällikön talo, oli alueella, josta mentiin katedraaliin ja hän oli känyt siellä kaikissa palveluksissa pienestä pitäen.

Merel hipsutti omaan nurkkaukseensa. Tädillä oli potilas, jonka tämä oli tahtonut vastaanottaa yksin. Niinpä hänellä oli aikaa pohtia muutaman päivän takaista kohtaamistaan sukujen vesojen kanssa. Hän ei pitänyt Maverick Adanan ja Dave Twillin poissaoloa mitenkään kummeksuttavana. Kuten hän oli Rottenille todennutkin, shantit tiesivät sukujen välisistä jännitteistä yllättävän paljon. 

Palvelijoiden tuli hoitaa työnsä sekä olla näkymättömiä ja kuulumattomia ja usein heidät unohdettiin niin, että heistä tulikin sellaisia. Sen takia heidän läsnäolleessaan puhuttiin kaikenlaista, mitä ei olisi puhuttu, jos vääriä ihmisiä olisi ollut paikalla. Merel huomasi pohtivansa Annouraa, jota isä oli joutunut jo kieltämään seurustelemasta Harnan Adanan kanssa. Päällikkö puuttui hyvin harvoin sellaisiin asioihin.

Sukujen kaikkein vähäisimpiin haaroihin naitiin shanteja melko usein. Avioliittoon oli saatava suvun johtajan lupa; luvan saaminen Capotelta oli helpointa, Adanalta ja Agoralta taas vaikeinta. Itse asiassa ei ollut kauankaan, kun Capotejen lähes ylimpään haaraan oli otettu shantivaimo. Se oli aiheuttanut niin valtavan polemiikin, että jopa yleensä höveli Melkior Capote oli epäillyt luvan myöntämistä. Merel irvisti sisäänpäin. 

Muut suvut olivat vastustaneet loppuun asti ja rauhoittuneet vasta, kun oli luvattu, etteivät edes kyseisen naisen lapsenlapsenlapset saisi naida päähaaraan. Se oli tekopyhä vaatimus, koska yleensä shantiperimä unohdettiin jo lapsenlapsien kohdalla ja he pääsivät naimaan parempiin sukuhaaroihin. Jopa pääperheiden nuorempien lasten puoliso saattoi sanoa isoäitinsä olleen shanti. Todellisuudessa hän toki pysyi siitä hissukseen ja kaikki teeskentelivät, että perheen uusi veri oli tippunut taivaasta.

Shantit olivat aiemmin olleet liikkuvia nomadeja. Monissa paikoin sitä toki oltiin vieläkin, mutta Merel oli asunut koko elämänsä kaupungissa. Maan laki oli sellainen, ettei kulkevia joukkioita hyväksytty paitsi jos ne olivat vain läpikulkumatkalla. Shantien vapaus oli riistetty ja heidän oli täytynyt ryhtyä joka päiväiseen työhön toisten palkollisina. 

Merel tunsi kaipaavansa liikkuvaa elämää, vaikka ei ollutkaan koskaan kokenut sitä. Hän kaipasi vapautta, koska.... koska, niin, hän oli erilainen. Shantit saattoivat noudattaa tiettyjä sääntöjä erittäin orjallisesti, mutta monissa asioissa he olivat avomielisempiä kuin paikallaan asuneet ihmiset. Merel huokasi. Naisten ei odotettu vain menvän naimisiin ja olevan hyvä äiti syntyville lapsille.

Naisparit olivat olleet tavallisia ennen paikalleen asettumista eikä kukaan ollut pitänyt sitä minään. Nyt oli toisin. Merel oli onnellinen, että päällikön tytärtä koskivat eri säännöt, sillä hän ei olisi koskaan voinut kuvitella naivansa miestä, sukujen mieliksi tai ylipäänsäkään. 

Hän oli kertonut asiasta isälle heti, kun oli uskaltanut. Isä oli ollut hetken hiljaa ja todennut sitten arvelleensa asian olevan siihen suuntaan. Hanselin kuolema oli hänen erilaisuutensa kannalta onnen potku. Nyt hänen ei edes haluttu menevän naimisiin, sillä hänen mahdolliset poikalapsensa olisivat vain sotkeneet perimystä. Merel mutristi suutaan katkerasti. Pitikö elämän olla niin pahuksen sekavaa?

Hän oli pitänyt suunsa kiinni Rottenin tapaamisessa kuten oli käsketty, mutta antanut silmiensä ahmia sitäkin enemmän tietoa. Kuten vaikka että Jaquin LaShian pikkusisko oli todella söpön näköinen. Vaaleapäinen tyttö oli istunut syrjemmässä ja saanut lopulta hihityksellään kaikki rentoutumaan. Merel olisi halunnut jutella hieman Riverin kanssa, mutta Jaquin oli vetänyt hänet perässään pois heti, kun tapaaminen oli päättynyt eikä mahdollisuutta ollut tullut. 

Pitäisi laittaa yksi kujilla kuljeskelevista pikku koltiaisista tarkkailemaan missä ja milloin tyttö liikkui yksin. Silloin voisi kerran osua muka sattumalta samaan paikkaan. Mereliä hymyilytti, kun hän nousi ylös ja lähti ulos talosta.

                                                          -Roona-

Elokuvissa XXXI: Avengers – Endgame

Heippa!

Paljon ajatuksia leffasta. En jaksa yrittää kirjoittaa spoileritonta juttua, joten jos et ole elokuvaa nähnyt, etkä halua spoilaantua, älä lue. (Nyt on kesäkuu, joten kaikki kiinnostuneet ovat tämän kyllä varmaan nähneet.)

Vau, en tykkänyt yhtään koko aikamatkustusjutusta. Paradoksaalisuus ei minua sinänsä haittaa, ajankääntäjä ajoi esim. Pottereissa asiansa, mutta tähän olisi pitänyt keksiä jotain muuta. Huippua juonenkäännettä, sitä että Thanos oli tuhonnut – siis tuhonnut – ikuisuuskivet, ei hyödynnetty mitenkään. En ole käsikirjoittaja ja näin elokuvan vasta (huom! tätä kirjoitettaessa siis, teksti kopioitu blogipostaukseen myöhemmin), joten minulla ei ole aavistusta tai hyvää ideaa, mikä se parempi juonenkulku olisi, mutta jokin muu kuin tämä. Pidin eniten ihan alusta ja loppu oli myös hyvä, siihen olisi minusta vain voitu päästä toisenlaisellakin keskikohdalla.

Mulla täytyy olla heikko kohta perheille, mutta Clint perheensä ja Tony Pepperin ja tyttärensä kanssa olivat oikeasti onnistuneita juttuja, leffan parhaimmistoa. Muuten emotionaalinen puoli sakkasi pahan kerran. Itse en ole suuremmin koskaan välittänyt Capistä, joten en odottanutkaan tunnekuohua tapahtuipa hänelle mitä tahansa. Aikamatkustus kökköisti tunnepuolen, ei siksi, että ”kuolleet” palautettiin, vaan koska kai minä odotin, että tämä olisi tunteikas homma kaikille, mutta kaikki tuntuivat olevan tunnelukossa Avengers-perhettään kohtaa. Jäi sellainen fiilis, että kaikki halusivat estää Thanoksen napsun suuremman hyvän tähden ja sen takia mitää henkilökohtaisia tunteita ei voi olla. Oli ärsyttävää, kun erinomaisiin emotionaalisiin viittauksiin ei lähdetty mukaan (Tony kutsuu Capiä valehtilijaksi), vaan ne ohitettiin tekosyyllä (Tony oli heikko, niin se sanoi ajattelemattomuuksia).

Suurimmalta osaltaan tämä oli Tonyn elokuva. Robert Downey Jr. näyttääkin tunteita kasvoillaan erinomaisesti. Jos ajattelin Ragnarökissä, että Lokille ei enää oikein näytä olevan sijaa, niin helkutti sentään, Endgamessa ei näytä olevan erityistä sijaa Thorillekaan. Piti oikeasti pohtia oliko hahmo tarkoitus ottaa vielä tosissaan vai vaan tyytyä nauramaan vitseille. Olisi voinut olla ihan tunteikasta, että Thor tarvitsi kannustuspuheen Friggalta, mutta minua se ei koskettanut ja tuntui kliseiseltä monien edellä mainittujen seikkojen vuoksi. No saatiin sentään mahdollinen alkupiste Lokin spin-off tv-sarjalle, mikäli sellainen joskus tulee.

Sitten pikkuasioiden pariin. Nebula ei sitten kertonut, että sielukivi vaatii uhrin!! Tai siis antoihan hän vihjeen, että Thanos palasi ilman Gamoraa kiveä hakemasta, mutta oliko sillä muka niin paljon juonellista merkitystä, ettei hän voinut sanoa suoraan, että jonkun varmaan täytyy kuolla, että sielukivi saadaan haltuun. Tästäkin olisi voitu rakentaa syvällinen kohtaus, kun Natashalla ja Clintillä on pitkä historia, mutta tulikin helppo yllätysuhrautuminen. Minulle ei myöskään ihan avautunut miksi puoli universumia ei haitunut tuhkana tuleen, kun Tony napsautti, mutta kaiketi hänellä oli hyvät aikomukset, niin vain Thanoksen porukka muuttui hiekaksi. Nebulan hahmolle kuitenkin pisteet bondauksesta Tonyn ja Rocketin kanssa (niissä kohtauksissa kaikkea aiemmissa elokuvissa kumuloitunutta tunnepuolta oli käytettu loistavasti).

Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta pidin kyllä leffasta kokonaisuutena, koska mainitut alku ja loppu käänsivät vaa´an hyvin plussan puolelle. Ja oli siellä keskelläkin paljon yksittäisiä hyviä juttuja.

                                                                -Roona-

 JK. Olen ehtinyt nyttemmin miettiä asioita esim. Nebulan ja sielukiven osalta. Nämä ovat tosiaan ensituntemuksia, kun elokuvan loppumisest oli tunti aikaa ;)

Mitä on olla tyhmä

Heippa!

Mitä on olla tyhmä? Mitä on sylkeä verta, kun leuasta on kuulunut ikävä rusahdus? Tuona hetkenä en olisi osannut vastata noihin kysymyksiin. Ei sillä, että minun olisi tarvinnut. Joku muu makasi maassa edessämme ja arvelin hänen pohtivan juurikin noita kysymyksiä. Tietenkin minua oli joskus mujautettu leukaan aika makeasti. Se oli tapahtunut paskapäisen velipuoleni toimesta, kun olimme lapsia. 

Hänen iänkaikkinen valituksen aiheensa oli ollut se, etten ollut tarpeeksi tyttömäinen. Helvettiäkö se hänelle kuului, vaikka olisin ollut ankkamainen. Hän häipyi kotoa 17-vuotiaana ja saimme myöhemmin kuulla, että hän oli kohdannut loppunsa erään raivostuneen aviomiehen käsissä. Tahvo oli lyönyt vaimon, joka oli hänen jonkinlainen salarakas-heilansa, silmän mustaksi ja nenän verille. Puoliso ei ollut pitänyt tästä ja oli kolauttanut rakasta perheenjäsentämme hieman liian kovaa takaraivoon. Se oli sen tarun päätös.

Maassa makaaja päästi hiljaisen valituksen. Misty silmäsi minua, mutta hän sai minun puolestani hoitaa homman loppuun. Oli vain jotenkin ylen kiihdyttävää pitää saapastaan jo murtuneilla leukaperillä. Veri haisi nenään. En minä erityisesti nauttinut väkivallasta, vaikka Joe kutsikin minua ”sen luokan hulluksi”. Itse asiassa Joe itse oli huomattavasti väkivaltaan taipuvaisempi ja lisäksi hänen piti aika ajoin saada hakata jotakuta tyydyttääkseen jotain karmivaa alkukantaista viettiiään. Joe oli kaiken kaikkiaan niitä ihmisiä, joilla ei mitään tajua hienovaraisuudesta ja hän oli jo varmaan tympääntynyt siihen, etten ollut vielä murskannut leukaluuta ja sen jälkeen vielä tallonut muutakin kalloa pirstaleiksi. Joe oli yksinkertainen ja siksi Mistyn oli helppo ohjailla häntä, kunhan muisti laskea pojan silloin tällöin päästelemään höyryjä.

Vedin kenkäni hitaasti pois miehen kasvojen yltä ja siirryin pikaisilla askelilla sivummalle. Misty tuli miltei heti paikalleni, joskin hän vain seisoi uhrimme naaman vieressä. Ambers tuli hänen viereensä ja Joe asettui miehen jalkopäähän kuin tähteitä odottava koira. Käänsin selkäni, kun kuulin Mistyn alkavan esittää kysymyksiä ja harpoin teltoillemme. 

Kuu ja tähdet paistoivat niin kirkkaasti, että saatoin nähdä aavikkokaupungin silhuetin. Vihasin joutomailla kuljeskelua, mutta löytääksemme tämän henkilön meidän oli ollut pakko tulla tänne jumalan selän taakse. Kojootit ulvoivat jossakin kaukana ja minua puistatti. Olisin ollut huomattavasti mielummin kaupungissa, jossa taitoni pääsivät oikeuksiinsa. Tökin hiillosta, jotta se syttyisi uudelleen. Takaani kuului miespolon säälittäviä ulvaisuja.

Kävin lämmittelemään käsiäni uudelleen virinneen tulen ääreen ja kaivelin taskustani kuivalihaa. Jotkut söivät sitä huvitellakseen, mitä en voinut ymmärtää. Pureskelin sitkeitä paloja miettien kenen koplaan liittyisin, kun tämä tehtävä olisi suoritettu. Mistyn seuraava keikka oli poissa laskuista, koska se sisälsi lisää vaeltelua joutomailla. Ehkä hyppäisin portailla paljon ylemmäksi ja osallistuisin jonkun poliitikon juonitteluihin. Eksklusiivisena seuralaisena esiintyminen takasi ainakin sen, että sai käyttää hyvin hienoja vaatteita. Itse asiassa juuri sillä tavoin olin tavannut Mistyn ensimmäistä kertaa. Erään aatelisen talossa oli järjestetty hulppeat juhlat ja minä olin ollut toisen, pienemmän aatelisen maksettu seuralainen. Misty oli samaisissa juhlissa ”tahdikkaissa hämärä hommissa”, kuten niitä alan miesten keskuudessa kutsuttiin. Me päädyimme illan päätteeksi samaan sänkyyn.

Voisin tiedustella madame Jenningsiltä olisiko hänellä jotain tai mennä suoraan Nervesharkin ruhtinaan hoviin ja ojentaa kutsun, jonka ruhtinaan poika oli minulle muutama vuosi sitten tanssiaisissa antanut. Ajatukseni katkesivat, kun pojat tulivat takaisin ja Joe rämähti istumaan viereeni. Hän tunki kätensä lupia kysymättä taskuuni ja kohotti sen ulos täynnä koppuraisia lihasuikaleita. He olivat jo haudanneet vainajan, vaikka kaiken säädyllisyyden mukaan olisi pitänyt odottaa aamuun. Ruumis houkuttelee kojootteja, sanoi Ambers, jolle uskonnolliset rituaalit olivat yksi hailee. Ilmoitin meneväni maate ja käskin herättää, jos minua tarvittaisiin vahtiin. Misty tartteis naisen lämpöö ny, Joe sanoi nauraen räkäisesti päälle. Näytin hänelle keskisormea lähtiäisiksi.

                                                           -Roona-

Mietteitä kirjasta XXXIX: Maan perilliset, Kadotettu manner ja Firenzen lumoojatar

Moikka!

Ildefonso Falconesin Maan perilliset jatkaa Meren katedraalissa alkanutta tarinaa. On vuosi 1387, Santa Maria del Marin kellot soivat edelleen Ravalin kaupunginosan asukkaille. Iäkäs, arvostettu kiltamestari Arnau auttaa Barcelonan vähäosaisia, erityisesti kaksitoistavuotiaan Hugo Llorin perhettä. Barcelonan poliittinen ilmapiiri muuttuu kuitenkin äkisti, kun ikääntynyt kuningas kuolee. Uuden kuninkaan neuvonantajalla Genís Puigilla on vanha kauna kostettavanaan Arnaulle. Myös Hugo perheineen on vaarassa. Hänen on valittava puolensa. Ollakko uskollinen Arnaun perheelle, vai pelastaako nahkansa kaupungissa, jossa köyhän henki on halpa. Vangitseva yhdistelmä historiaa ja unohtumattomia ihmiskohtaloita.

Minulla on todella lämpimät muistot Meren katedraalista. Maan perilliset oli sille ihan kelpo jatko, mutta jonkinlainen tasojen puuttuminen ja mustavalkoisuus häiritsi. Etenkin naishahmoilla oli vain kaksi moodia - joko he olivat täydellisen puhtoisia tai sitten pahoja. Jopa Navarclesin uudesta kreivittärestä, joka olisi hyvin voitu jättää naiseksi, joka vain puolusti oman poikansa etuja, tehtiin häijy akka. Barcha on ainoa joka liikkuu jossakin rajamailla ja hän onkin messevä ja rehevästi kuvailtu nainen. Kirjan parasta antia olivat ilman muuta kuvaukset viinin kasvatuksesta ja Hugon rakkaus työhönsä, köynnöksiin ja maahan. Lisäksi pidin historiallisen taustan selittämisestä keskellä tekstiä, vaikka se olikin hieman hassusti aseteltu omiksi kappeleikseen eikä liittynyt muuhun proosaan ihan orgaanisesti. Suosittelen kirjaa kuitenkin, sillä melkein 950 sivua kului kuin siivillä.

Philip Reeven Kadotettu manner on Kävelevät koneet –tetralogian toinen osa. Matkattuaan kaksi vuotta vailla huolia taistelussa kuolleen Anna Fangin vanhalla, kolhiintuneella ilmalaivalla Tom ja Hester joutuvat laskeutumaan Anchorage-nimiselle, pohjoisen lakeuksilla taivaltavalle kulkukaupungille täydentämään polttoainevarastojaan. Ruton hävittämässä kaupungissa on jäljellä vain kourallinen ihmisiä, joita hallitsee teini-ikäinen rajakreivitär Freya. Mutta Anchorage ei ole turvallinen paikka: huhut ahnaan ja nälkäisen Arkangelin rosvokaupungin lähestymisestä pakottavat Freyan suuntaamaan kurssin kohti tuntematonta, professori Pennyroyalin bestsellereissään kuvaamaa mannerta. Samaan aikaan Anna Fangin muistoa palvovan Vihreä Myrsky –järjestön tukikohdassa on vireillä uskomaton hanke, jonka seuraukset ovat koitua myös Tomin ja Hesterin kohtaloksi.

Anchorige muodostuu kirjan tarinalliseksi ankkuriksi. Vaikka Reeve esittelee jälleen joukon uusia hahmoja, asiat eivät tunnu olevan yhtä levällään kuin ensimmäisessä osassa. Reevellä on taito – kenties siksi, että hän on mies – jättää tietyt asiat tapahtuneeksi näyttämön ulkopuolella. Kirjojen välillä on kulunut kaksi vuotta ja Tomin ja Hesterin suhde, joka oli Kävelevien koneiden lopussa alkutekijöissään on syventynyt mukavasti ilman turhaa selittelyä ja draamailua. Tämä oli varsin jännittävä lukea Mortal Engines –elokuvan katsomisen jälkeen. Jäi kyllä edelleen arvoitukseksi miksi Kate Valentine jätettiin eloon, josko arveltiin, että hänelle ja Hesterille voisi muodostua jotain sisarellista kanssakäymistä tulevaisuudessa. Joka tapauksessa Hesterin identifioituminen isäänsä on aika hauskaa, mutta samalla surullista, sillä ei Hester paha ihminen ole. Oikein pätevä kakkososa.

Salman Rushdien Firenzen lumoojattaressa keltahiuksinen muukalainen matkaa härkärattailla tarunhohtoiseen Fatehpur Sikrin palatsiin, suurmoguli Akbarin hoviin. ”Firenzeläinen velho” on jo livahtanut kuin nahkansa hylännyt käärme skotlantilaisen milordin kaapparilaivalta ja vaihtanut nimensä sopivasti ”Mogor dell´Amoreksi”, Rakkauden moguliksi. Moni miettii hovissa, onko kulkuri ylimys vai lipeväkielinen lurjus. Totta lie kuitenkin se, että tällä Niccoló Vespuccilla on hallussaan Intian keisarille osoitettu, Englannin kuningattaren sinetillä varustettu viesti. Suurmoguli Akbar ei ole kuitenkaan helposti hämättävissä. Hän ottaa omalaatuisista sukulaisuussuhteistaan taruilevan matkamiehen hopeiset kielenkannattimet rautaisiin pihteihinsä ja saa kuulla hämmästyttävän tarinan salatusta prinsessasta Qara Közistä.

Firenzen lumoojatar oli aika erilainen kuin odotin. Otin sen lukulistalleni kiehtovan nimen perusteella sekä ajatellen, että Rushdien nimi takaa jonkinlaisen laadun. Tarina tarinassa on elävämpi kuin suurmogulin valtakunta, ehkä vahingossa. Tai voi se olla tarkoituksellistakin, mutta en osaa oikein mieltää Rushdieta suureksi idän ihannoijaksi. Länsimaiset suuret nimet Machiavelli ja Vespucci esiintyvät tarinassa sivuhahmoina. Mogulikunnan osa on runollinen kuin kesäpäivän raukea utu, mutta mitä lännemmäksi Qara Köz matkallaan päätyy sitä proosallisemmaksi hänen tarinansa muuttuu. Lihallisessa Firenzessä kiroillaankin jatkuvasti. Muodoltaan kirja poikkeaa viimeaikoina lukemistani ja se oliki ihan piristävä lukea tähän väliin. Seuraavaksi palaan vähän perinteisemmän historiallisen romaanin pariin.

                                                              -Roona-

Unia (Kleio 3)

Heippa!

Kleion tarina jatkuu viime vuoden heinäkuulta.

Nar uneksi. Hän uneksi melkein aina ja unet olivat usein lyhyitä pätkiä, jotka vaihtuivat tasaisella tahdillla. Hän oli puutarhassa. Kauempana seisoi nainen, jota hän ei tunnistanut, vaikka pystyi aistimaan, että tämä oli pitkä ja näyttävä. Hän käveli lähemmäksi ja havaitsi naisen seisovan lähteen äärellä. Hänen olisi pitänyt nähdä vesi siitä, missä oli aluksi ollut, mutta unessa asiat ilmestyivät ja katosivat mielensä mukaan. Nainen näytti keskustelevan jonnekin lähteen yli, mutta Nar ei voinut erottaa vastakkaisella puolella ketään. Nainen käänsi pehmeästi kasvonsa häntä kohti. Se oli Kalliope! Nar oli nähnyt niin monta veistettyä ja maalattua kuvaa omasta muusastaan, ettei hän voinut erehtyä. Muusa tuntui kuitenkin katsovan hänen lävitseen ja toteavan, ettei paikalla ollut ketään ylimääräistä.

Unikuva muuttui. Kuutamo valaisi metsän siimestä ja jossakin huhuili pöllö. Hän oli muutaman Sateren temppelin tuttavansa kanssa hakatulla aukealla. Päätuomari lähestyi heitä ankara ilme kasvoillaan ja vaati paljastamaan kuka oli petturi. Muut osoittivat Naria. Päätuomari ei kuulostanut yhtään itseltään nauraessaan kolkkoa naurua, joka hyyti häntä selkäpiitä myöten. Olisi pitänyt arvata, kaikui aukiolla. Yhtäkkiä päätuomarin kädessä oli vitsakimppu, jonka osassa oksista oli piikkejä. Paita pois. Tiedät kyllä mitä pettureille tehdään, hän hohotti. Nar näki itsensä riisuvan paidan. Muut pojat seisoivat haudanhiljaisina hänen ympärillään, kun päätuomari antoi vitsan viuhua ensimmäistä kertaa. Piikit aukaisivat selkään verisiä naarmuja. Ei karkaaminen voi näin paha asia olla, Nar uikutti.

Tällä kertaa hän oli kylässä. Oli loppukesä ja kuivumaan nostettu heinä tuoksui huumaavasti. Kyläläiset touhuilivat kiireisinä omissa askareissaan. Rauha kuitenkin rikkoutui, kun keskusaukiolle karautti puolitusinaa ratsumiestä. Me otamme väärien jumalien merkitsemät, Nar kuuli yhden ratsastajista ilmoittavan karkealla, mutta ylhäisenkuuloisella äänellä. Ihmiset alkoivat väittää vastaan huudellen kirouksia sotilaille. Koska niitä he olivat, oli iskenyt Narin tajuntaan. Tilanne hyppäsi hieman ja miehet retuuttivät kahta tyttöä ratsaille jääneen ilmoittajan luo. Nar näki kauhukseen, että tyttöjen paidat oli revitty lapaluiden kohdalta ja kummallakin oli selvästi erottuva muusien merkki. Milloin muusista on tullut vääriä jumalia, hän ehti ajatella.

Nar havahtui horteiseen valvetilaan niin, että pystyi tuntemaan kuinka hänen jalkansa viistivät maata penkin kummallakin puolella. Ainakaan en ole mätkähtäyt lattialle, hän ajatteli puuroisesti. Hän kohotti jalkansa suurin ponnistuksin takaisin istuinlaudan päälle ja vaipui kohta takaisin uneen.'

Kleio pyöri sängyssään ja sotkeutui lakanoihinsa. Unessa hän käveli kaimamuusansa kanssa käsi kädessä joenvartta pitkin. Hän ei tiennyt mikä joki se oli, mutta se virtasi vuolaana. Muusa ei puhunut hänelle mitään, kun he yhtäkkiä pysähtyivät aivan rantapenkereen äärelle. Historioitsijattarella oli surumielisen ja anteeksipyytävän näköinen ilme kauniilla kasvoillaan. Hän viittoi kohti kuohuvaa vettä. Kleio ei ymmärtänyt eleen tarkoitusta. Jokeen ei voinut missään tapauksessa mennä uimaan ja pienen lautankin se olisi taatusti vienyt mennessään. Sitten, ilman ennakkovaroitusta, muusa töytäisi häntä niin, että hän putosi virtaan. Kleio kirkui apua, mutta hänen jumalatarkaimansa oli kadonnut rannalta jäljettömiin.

Seuraavaksi tuli kuva hänestä itsestään vanhempana. Mutta hän ei ollut kotonaan. Huone oli sisustettu askeettisesti, vaikka tavaraa olikin suhteellisen paljon. Myös hän itse näytti erilaiselta. Tukka oli letitetty päälaelta alkaen tiukalle kalanruodolle ja kasvot näyttivät kovilta. Mitä minulle on tapahtunut, hän ihmetteli. Joku mies sotilaallisen näköisissä tamineissa astui sisään huoneeseen. Hän puhutteli Kleion vanhempaa versiota, vaikkei Kleio pystynytkään kuulemaan sanoja. Vastaus oli äkäinen. Miestä heitettiin käteen sattuneella kenttäpullolla ja häntä selvästi sätittiin säälimättä. Mies suori kohta ulos ovesta. Vanhempi Kleio jäi käveleskelemään vihaisena ympäriinsä ja potkimaan maata. Sitten hän istuutui, asetti kädet kasvoillee ja alkoi itkeä. Kleio tunsi kuinka hänet vedettiin pois kohtauksesta.

Palavasilmäinen nainen. Se hän todellakin oli. Ihmiset huusivat ympärillä ja yrittivä selvitä yllätyshyökkäyksen aiheuttamasta paniikista. Veri valui jo maahan, hän saattoi haistaa sen. Sydäntä kirpaisi, kun hän kuuli kaikuvat käskyt. Jätämme kaikki muut eloon, jos vain luovutatte johtajan, väärien jumalien palvojan. Kleio syöksyi eteenpäin miekka kädessä kiiluen ja leirin puolustus seurasi häntä kuin toivon viimeistä kipinää. Kaikki tiesivät, ettei heitä jätettäisi eloon, että he olivat armon ulottumattomissa. Epätoivoinen taisteluhuuto kohosi taivaalle.

Kleio heräsi hikisenä auringon ensi säteisiin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tuollaisia unia. Mitä ihmettä ne voisivat tarkoittaa. Hänen täytyisi kysyä Arbin muorilta, Kleio ajatteli. Sanottiin, että muori osasi tulkita unia kaikkien muiden taitojensa ohella. Kleio heittäytyi takaisin sängylle ja antoi venyttelyn rentouttaa lihaksensa.

                                                              -Roona-

Elokuvissa XXX: Dumbo

Moikka!

Disneyn live-action Dumbon on ohjannut Tim Burton. Tarina on sijoitettu tapahtuvaksi 1900-luvun alkuun heti ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sirkuksen tähtiesiintyjä, taitoratsastaja Holt Farrier (Colin Farrell) palaa sodasta ilman toista kättä. Influenssa on tänä aikana vienyt vaimon ja muut sirkuslaiset ovat huolehtineet parikunnan kahdesta lapsesta. Farrier joutuukin nyt huolehtimaan seurueen norsuista, joiden vahvuutta tirehtööri (Danny DeVito) on vastikään lisännyt raskaana olevalla naaraalla. Syntynyt poikanen onkin varsinen ihme, valtavan suurikorvainen pikku elefantti. Monien aluksi sorsimasta pikkuisesta tulee pian sirkuksen vetonaula, kun paljastuu, että se voi korviensa avulla lentää. Pian Dumbosta on kiinnostunut myös rahakas ja häijy V. A. Vandevere (Michael Keaton).

Hienoa, että tekijät ovat lähteneet ajatuksella, että Dumbo oppii lentämään nopeasti ja varhaisessa vaiheessa leffaa. Hauska on myös Farrierin lasten Millyn (Nico Parker) ja Joen (Finley Hobbins) osuus Dumbon opettamisessa. Kiitän myös sitä, että vauvoja tuovista haikaroista ja Dumbo hiiriystävästä oli elokuvassa vain muistumat, joskin kaipa noiden toteutus olisi live-actionissä ollut vaikeaa ja vähän hölmöäkin, mutta kiitämpä asiaa silti. Oli edistystä, että tarinaa oli siirretty enemmän ihmisnäyttelijöille, sillä ei Dumbon söpöys nyt sentään koko elokuvaa olisi kannatellut. Juoni on toki aika yksioikoinen, välillä liiankin. Holtin ihastuminen ilma-akrobaatti Coletteen (Eva Green) on turhan helppoa, näinkö nopeasti hän unohti rakkaan kuolleen vaimonsa.

Myös se, että joku ratsastaisi Dumbolla tämän lentäessä sai ensin kulmat kohoamaan ja miettimään, että mitähän tekijät olivat oikein ajatelleet. Vaikka norsut kantavatkin ihmisiä, lentävä pikkunorsu pystyisi itsensä lisäksi kannattelemaan korkeintaan lasta tai ehkä lyhytkasvuista ja kevyttä aikuista. Eihän Colettekaan mikään painava ole, mutta täysikasvuinen nainen kuitenkin. Dreamland oli hienosti toteutettu, mutta en jotenkin pitänyt siitä, miten osoittelevasti Vandevere oli tarinan konna. Opportunisti, jolle menestys meni kaiken edelle verrattuna vähän höpsöön Mediciin, jolle sirkusperhe oli oikeasti tärkeä. Hänet esitelleessä kohtauksessa oli kieltämättä koomista se, miten ihmiset kokoontuivat hänen autonsa ympärille kuin eivät olisi autoa ennen nähneet tai tietäisivät kuka oli tulossa (kumpikaan näistä ei voi mielestäni pitään paikkaansa).

Dumbo itse oli hurjan söpö ja liikuttava. Äiti Jumbo huolehti siitä juuri niin kuin eläinäidit tekevät. Tässä tulee kohta, jossa elokuva sortuu omaan mustavalkoiseen hyvä-paha –tyypittelyynsä. Luulisi norsujenhoitaja Rufuksen tietävän – oli hän ihmisenä kuinka paskamainen tahansa – että jälkeläisiä puolustetaan ja kaiketi aikuisetkin norsut puolustavat toisiaan, laumansa jäseniä. No, Rufus saakin nopeasti ansionsa mukaan. Mukavaa, että lopussa Dumbo ja äidin tiet taas yhtyivät ja ne pääsivät takaisin viidakkoon, vaikka sekin tuntui lähinnä nyky-yleisön miellyttämiseltä enemmän kuin elokuvaan sisäiseen maailmaan ja aikaan sopivalta ratkaisulta. Myös se, mihin asti Dumboa inhimillistetään oli vähän horjuvaa. Tietenkään se ei voi puhua, mutta ymmärtää välillä vähän liiankin paljon siihen nähden, että leffa sijoittuu ihmisten reaalimaailmaan.

Tim Burtonin Dumbo on kaiken kaikkiaan suloinen ja värikäs elokuva, joka ei pelkää ottaa mukaan myös astetta tummempia sävyjä. Se on korostanut animaation oikeita kohtia ja jättänyt pois juuri ne, mitkä on pitänytkin jättää.

                                                            -Roona-

Kalkaroksen tytär 2/2

Heippa!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. Hahmot ja maailma kuuluvat J. K. Rowlingille.

McGarmiva istui toimistossaan ja tuijotti Ella Porterin isän kirjeitä. Severuksen käsialaa ei ollut vaikea tunnistaa, mutta kuinka tämä muka oli mahdollista. Kuollut ei tietenkään voinut kirjoittaa, mutta kenties hyvin samanlainen kirjoitustyyli... Minervan päätä särki. Ensimmäisiä hänen päähänsä tulleita ajatuksia oli ollut ilmoittaa tästä Potterille, joka oli ollut kovin innokkaasti palauttamassa Severuksen kunniaa sodan jälkeen. Hän oli saanut aikaan senkin, että muotokuva oli ilmestynyt rehtorin kansliaan niin nopeasti. Mutta hän tuli pian tulokseen, että ajatus oli huono. Potterilla oli tapana järjestää tempauksia aivan kuten kouluaikanaankin ja tätä asiaa olisi hoidettava hienotunteisesti. Jos Severus kerran eli, hän oli valinnut pysyä piilossa, syystä tai toisesta. Minerva otti esiin puhtaan pergamenttikirjepaperin ja alkoi kirjoitta.

Severus,

toivon, ettet pahastu tyttärellesi tästä yhteydenotosta. Ymmärrät varmaankin, että asia olisi tullut ilmi ennen pitkää, viimeistään silloin, kun opetamme taikakausien historiassa vastikäisestä velhosodasta. En ryhtynyt kuulostelemaan Ellaa siitä, mitä kaikkea olet hänelle kertonut eikä se minun asiani olekaan. Ehkä olosuhteet ovat olleet sellaiset, että olet katsonut parhaaksi olla puhumatta. Me luulimme Ellan olevan jästisyntyinen. Joka tapauksessa toivon, että suostuisit tapaamaan minut. Ehdotan Vuotavaa noidankattilaa, mutta saat valita haluamasi paikan.

Ystävällisesti,

Minerva McGarmiva

rehtori, Tylypahkan noitien ja velhojen koulu

Severus tuijotti kapakan seinää ja kirosi mielessään, että oli tullut. Tämä saattoi hyvin olla ansa, jolla hänet otettaisiin kiinni ja vietäisiin tuomioistuimen kautta suoraan Azkabaniin. Hän oli valinnut jästipaikan, tietenkin, muu olisi ollut typeryyttä. Ovi kävi ja sisään astui vanhempi nainen. Severus tunnisti Minervan heti, velhot olivat varsin erottuvaista sakkia. Naisen perässä ei tullut ketään, joten ainakin aurorit oli jätetty ulkopuolelle. Minerva huomasi hänet ja tuli hänen luokseen. 

”Menkäämme tuonne”, Severus sanoi viitaten taaimmaiseen loosiin. 

He istuutuivat ja Minerva riisui hattunsa ja hansikkaansa. Kumpikaan ei osannut aloittaa, Severus puristeli hermostuneesti takkinsa taskussa olevaa taikasauvaa, jota ei ollut käyttänyt aikoihin.

”Sano sanottavasi. Minun on mentävä kotiinkin joskus”, hän tiuskaisi lopulta. 

Minerva katsoi häntä alta kulmain: ”Sinä todellakin elät, Severus. Salli siis minun ihmetellä hieman, koska olen viimeiset kaksikymmentävuotta ollut siinä uskossa, että olet kuollut.” 

Severus tuhahti. ”Tuskin minua on erityisesti kaivattu. Voit päästä minut nyt jännityksestä ja kertoa onko sinulla mukana aurori.” 

Minerva katsoi häntä kummissaan. ”Miksi olisi? Minähän kirjoitin tulevani yksin. Ja miksi tarvitsisin heikäläistä?” 

Severus päästi entisen kitkerän hymyn kasvoilleen ja veti sauvansa esiin pöydälle. ”Minä tapoin Albuksen, jos et satu muistamaan. Lisäksi olen yleisesti tunnettu kuolonsyöjä. Epäilemättä minut halutaan ottaa kiinni.” 

”Kaikki eivät luonnollisestikaan pidä sinusta, Severus, mutta et sinä millään rikollislistalla ole. Maineesi on puhdistettu aikaa sitten”, Minerva selitti aiempaa hämmentyneenpänä.

Severus tuijotti vastapäätä istuvaa entistä kolleegaansa. Hänen itsehillitänsä piti sentään sen verran, ettei suu lohksahtanut auki ihmetyksestä. ”Mutta kuka? Tuskin kiltalaiset. Sinäkö Minerva?”, hän sokelsi. 

”Potter pääasiassa. Hän näki muistosi ajatuseulassa. Hän kertoi niistä minulle Tylypahkan taistelun jälkeen. Sinulla ja Albuksella oli sopimus. Perin rohkeaa toimia kahdella puolella”, Minerva selitti selvästi tunnekuohussa olevalle keskustelukumppanilleen. ”Mutta sinullako ei ole mitään käsitystä tästä kaikesta?”

Severus huomasi puristelevansa käsiään nyrkkiin kuin yrittäisi tarttua viimeiseen korteen ennen kuin hukkuu. ”En tiennyt. Minä en... En ole ollut yhteydessä velhomaailmaan näinä vuosina.” Tarjoilija tuli kysymään ottaisivatko he jotain, mutta Minerva hätisti hänet pois.

”Se selittääkin paljon. Severus, jos haluat, en kerro tästä kenellekään. Mutta lupaan, ettei sinua tulla pidättämään Viistokujalla tai Tylyahossa. Voit siis liikkua velhomaailmassa, jos vielä tahdot.” 

Severus oli saanut koottua itsensä. ”Olen tottunut tähän, Minerva. Mutta en sulje pois incognito-vierailua silloin tällöin.” 

Minervan kasvot kääntyivät varautuneeseen hymyyn. ”Potter nimesi poikansa mukaasi. Albus Severus. Olet kaiketi kuullutkin hänestä tyttäresi kirjeissä.” 

Severus irvisti paljastaen parempiakin päiviä nähneen hammasrivin. ”Se poika ei vieläkään ole hienostuneisuuden mestari, vai kuinka? Isoveljen nimikin on Ellan mukaan James.” 

Minerva nyökkäsi. ”Niin. James Sirius. Potter on kyllä ajoittain yksioikoinen ja suorasukaisempi kuin tarvitsisi, sen myönnän”, hän sanoi ajatellen, että oli ehkä parempi olla kertomatta, että tyttären nimi oli Lily. He istuivat hetken hiljaa ja Severus huomasi yllätyksekseensä olevansa salaa iloinen Potterin sovinnon eleestä, vaikka se kömpelö olikin.

”Olisin kiitollinen, jos voisit, kuten sanoit, olla kertomatta minusta kenellekään. Varsinkaan Potterille. Minulla meni puoli elämää siinä sopassa ja haluan pitää loppu puolikkaan lusikkani mahdollisimman kaukana”, Severus sanoi sitten. 

Minerva nyökkäsi toistamiseen totisena. ”Säilytän salaisuutesi. Se kyllä vaatii, että juttelen Ellalle ja annan hänen isästään huonon lausunnon professori Sourknightille. Hänet täytyy vakuutta, että Ella erehtyi, kun luuli muotokuvasi esittävän sinua.” 

Severus kohautti harteitaan mustan takkinsa alla. ”Tee mitä täytyy”, hän sanoi niin tutulla nuotilla, että Minerva joutui pidättämään tuhahdusta. Severus alkoi tehdä lähtöä aivan kuin asia olisi loppuun käsitelty. 

”Millainen vaimosi on?”, Mineva kysyi koskettaen hänen vasenta kättään. 

”Colleen on erityislaatuinen. Kenties minun on aika kertoa heille kummallekin enemmän menneisyydestäni”, Severus mutisi napittaessaan takkiaan. ”Minun on todellakin nyt mentävä. Hyvästi, Minerva.” 

Minerva jäi katsomaan, kun musta selkä käveli ulos yhtä mustaan iltaan. Hän odotti jonkin aikaa järjestäen ajatuksiaan, pani sitten hansikkaat käteensä ja hatun päähänsä ja jätti jästikuppilan suunnatakseen Tylypahkaan.

Colleen katseli Severusta. Hän tiesi, että mies oli koko illan yrittänyt aloittaa jonkin sanomista. Sen näki silmien tummuuden hienoisista muutoksista. 

”Olet valmis kertomaan menneisyydestäsi”, Colleen totesi pehmeästi. 

”Niin”, mies sanoi ja tuli hänen viereensä sohvalle. ”Nyt, kun siitä ei ole sinulle enää vaaraa.” 

Colleen nojautui miehensä olkaa vasten. Ja niin hän sai kuulla Pimeyden lordista, velhosodasta, Harry Potterista ja Albus Dumbledoresta. Ja Lily Evansista. Severuksen lopetettua he olivat pitkään hiljaa lähekkäin. 

”Eihän tässä ole liikaa sulateltavaa sinulle?”, Severus kysyi. 

Colleen tunnisti hänen äänessään hätäisen häivähdyksen. ”Onhan siinä paljon, mutta ymmärrän mikset kertonut minulle aiemmin. En ole menossa minnekään, mutta anna aikaa ajatella tätä kaikkea”, hän kuiskasi tuttuun ja rakkaaseen olkapäähän. 

”Kyllä”, Severus huokasi. ”Ikuisesti.”

                                                               -Roona-