Kissojen käytöskoulu

Moi!

Olipa kerran oikein hieno musta kissaneiti nimeltä Milla Mjauskis. Hänen turkkinsa oli silkkinen ja kiiltävä ja herätti kaikinpuolista ihailua. Milla Mjauskis ei ollut enää mikään pahainen pentu vaan jo sen ikäinen, että äiti katsoi parhaaksi lähettää hänet rouva Bengalin käytöskouluun (suunnattu suloisille kissaneidoille). Rouva Bengali oli luonnollisesti hienostunut bengalinkissa, tunnettu yläluokkaisesta käytöksestä ja etiketin läpikotaisesta hallinasta. Niinpä Milla sai ensimmäisenä päivänä kaulaansa ihastuttavan punaisen rusetin ja tapsutteli sievillä tassuillaan rouva Bengalin luokse. Sali kuhisikin jo täynnä innokkaita nuoria tyttökissoja. Milla istuutui erään valkoturkkisen persialaisen viereen. Persialainen nyrpisti nenäänsä ja aivasti juuri, kun rouva Bengali käveli sisään.

”Voi tavaton, Kisse-neiti, noin ei tervehditä huoneeseen tulijaa. Hienot kissat peittävät myös kuononsa aivastaessaan”, rouva Bengali naukui korkealla nuotilla.

Tuo persialainen, Kisse-neiti, näytti kovasti häpeävän ja vei korvansa luimuun. ”Anteekshi, rouva Bengali, mutta minun viiksiäni kutittaa niin kovin”, se sanoi surkeana.

”Aivan niin, niin”, rouva Bengali rauhoitteli. ”Vieressäsi istuukin juuri uusi oppilaamme Milla.” Kaikki kääntyivät katsomaan Millaa, myös tassuunsa nyt tuhiseva Kisse.

”Minä olen Milla Mjauskis maatiaiskissa”, sanoi Milla ujosti.

”Tervetuloa”, kaikki maukaisivat kuorossa.

”Erinomaista tytöt”, rouva Bengali hyrisi tyytyväisenä. ”Nyt aloitamme tämän päivän oppitunnin, jonka aiheena on kuinka kehrätä kultivoituneesti.”

Pian eripuolilta huonetta kuului kaikenkarvaista purinaa ja kurinaa. Kukka, joka oli siamilainen, onnistui saamaan kehräyksensä väliin kummallista sihinää, josta rouva Bengali häntä moitti. Metsäkissa Nora taas kuulosti pehmeästi käyvältä moottorilta, hyvin isolta moottorilta. Kisse onnistui kohtuullisesti, vaikka välillä sen hyrinän sekaan livahti muutama niiskutus. Millan kehräys taas oli rauhallista ja unettavaa niin, että hän itsekin oli torkahtaa. Rouva Bengali kulki oppilaittensa keskellä ylväänä ja jakeli ohjeita vasemmalle ja oikealle.

Päivän lopussa olikin kissaneidit saatu oikeille raiteille kultivoituneen kehräyksen alkeissa. Rouva Bengali oli erityisen otettu uuden oppilaansa Milla Mjauskiksen osaamisesta. Myös Millan uudet toverit kannustivat häntä.

Kotona Milla sanoi äidilleen: ”Onpa kiva mennä huomenna uudestaan kouluun.”

Äiti hymyili kissan suullaan ja nuolaisi Millaa nenänpäästä. ”Mukavaa, että pidät rouva Bengalista ja uusista pikku ystävistäsi.”

Milla haukotteli viikset vipattaen. ”Minusta tulee maailman hienokäytöksisin kissa”, hän huokaisi onnellisena ja nukahti pehmustettuun koriinsa.

                                                            -Roona-

Elokuvissa XXXVI: Joker

Moikka!

Todd Phillipsin ohjaama Joker on Batmanin arkkivihollisena tunnetun Jokerin alkuperätarina. Pääosissa näyttelevät Joaquin Phoenix (Arthur Fleck/Jokeri), Robert De Niro (Murray Franklin), Zazie Beetz (Arthurin naapuri Sophie Dumond), Frances Conroy (Arthutin äiti Penny Fleck) ja Brett Cullen (Thomas Wayne).

New Yorkista on tullut fantasiallinen Gotham elokuvassa, joka tökkii katsojaa koko ajan sanomalla ´tämä on totta´. Arthurista ei tiedä nauraako vai itkeekö hän tai itkeekö hän sisäisesti ja nauraa ulkoisesti vai nauraako sisäisesti ja itkee ulkoisesti. Traileri huijasi katsoja melkoisesti, mutta hyvällä tavalla. Sanonpahan vain, että monet traileriin valitut jutut ovat eri tavalla merkityksellisiä kuin luulisi ja esiintyvät toisessa kohdassa elokuvaa kuin luulisi. Joaquin Phoenix tekee loistavan roolintyön ja on panostanut siihen; hän on lähes pelottavan laiha. Ja kyllä, tämä on käytännössä yhden miehen show (vaikka osoittaa myös, ettei kukaan ole saari). Leffan valaisu, kuvaus ja lokaatiot ovat upeita ja minun suosikkejani olivat Arthurin tanssikohdat. Aihe oli tietenkin epämukava, mutta hienoa, että tanssia oli käytetty visuaalisena ilmaisukeinona.

Jo ennen ensimmäistä kohtausta meidän maailmamme puskee elokuvaan. Uutiset kertovat Gothamissa olevan jäteongelma (lakon tms. takia). Ei tarvinnut kaukaa hakea ajatusyhteyttä Napolin ja Rooman jäteongelmiin. Varsinaisessa kohtauksessa Arthur vääntelee trailerista tutusti sormien avulla väkisin hymyä huulilleen. Hänen naurunsa määritellään mielisairauden oireeksi ja ei se aitoa olekaan. Arthur hoitaa sairasta äitiään heidän yhteisessä kodissaan. Hänen omat terapiakäyntinsä lopetetaan, koska Gothamin kaupunki on leikannut sosiaalihuollon budjetteja. Lisäksi Wayne ilmoittaa tv:ssä, että kolme hänen työntekijäänsä metrossa surmannut on köyhään roskasakkiin kuuluva pelle, jollaisia hänen tarkoitus pelastaa koulutuksella tai ties millä, kunhan hän vain asettuu ehdolle (ja valitaan) pormestarin virkaan.

Ei ihme, että köyhä ihmisroska, joka tulee vieläpä haukutuksi pelleksi, on vähän vihainen. Gothamissa aletaan mellakoida pellenaamiot päässä. ”We all clowns” lukee mielenosoittajien plakaateissa. Äiti kutsuu Arthuria Happyksi, vaikka sosiaalityöntekijälleen mies sanoo, että hänellä on ainoastaan synkkiä ajatuksia. Lopulta Arthurista tulee Jokeri valkoisine naamoinen vihreine hiuksine kaikkineen ja silti hän tuntuu, jos nyt ei kaikkein järkevimmältä, niin hyvänen aika siltä, jolla on eniten sydäntä. Sairaalassa oli hyvä olla, hän sanoo viitaten mielisairaalaan (kaiketi, joku lorea paremmin tunteva saa oikaista minua). Gothamin mielenterveyspalvelut ovat täysin retuperällä, eikä kukaan välitä. Kylmäävää yhteiskunnallista kritiikkiä, joka heijastuu hyvin myös meidän suomalaiseen kontekstiimme.

Toisin kuin varmaan monet muut, minä en juuri tykännyt, että Bruce – siis Batman – ja etenkin hänen vanhempiensa surma oli otettu tähän mukaan. Ymmärrän kyllä miksi niin oli tehnyt, mutta minusta pelkkä Thomas Wayne olisi riittänyt. Minusta elokuva meni yli vain Randallin tappamisen kohdalla, muutoin voi todeta vain, että elämä on vittumaista, varsinkin silloin kun mellakoidaan. Talk show –esiintymisen lisäksi toiseksi viimeinen poliisiauton päällä tapahtuva kohtaus on sikahieno.

Loppuun ei mitään suositusta vaan yksinkertaisesti: katso tämä elokuva! Toivotaan, etteivät jenkkiyleisö ja Oscar-raadit käännä tälle selkäänsä, sillä Joker ansaitsee kyllä Oscarinsa.

                                                                   -Roona-

Näiden tähtien alla, osa 2

Moikka!

Viimeksi olen julkaissut tätä tammikuussa.

Michel notkisteli pitkiä soittajan sormiaan ja tarkkaili nivelten liikettä ihastuneena. Sinä olet rakastunut omiin käsiisi, Kenna ajatteli. Myöhäisiltapäivän aurinko paistoi laiskasti ja matalalta. Verannalla oli suloisen lämmintä ja unettavaa. John ja William polttivat piipputupakkaa, josta lähti paksua savua. Bart makasi lepodivaanilla käsi perin dramaattisesti otsalla kuin olisi presentoinut jokin kirjoittamansa näytelmän romanttista sankaria. Michel loi häneen tietävän katseen. 

”Johtuuko tuo siitä, ettet sä ole saanut tänään?” 

Bart oli niin raukea, että hänen reaktionsa oli hidas. Michelin ei oikeastaan tarvinnut väistää huonosti tähdättyä kirjaa. 

”Suu tukkoon rakas siloposkemme. Itse saat vain noilta sormiltasi.” 

Michel hymyili kuin enkeli. 

”Kyllä sääkin niiltä saat, kun nätisti pyydät.” 

Hän säesti sanojaan varsin paljon puhuvalla eleellä. Bart etsi selvästikin jotain uutta, jolla heittää ruokottomuuksia suoltavaa ystäväänsä, muttei löytänyt mitään käden mitan päästä.

Kenna tuhahti. ”Haluaako teistä kukaan enää kuulla mitä Derryssä tapahtui vai vietämmekö illan kuunnellen herran M:n koottuja karkeuksia?” 

William ja John terästäytyivät. 

”Haluamme tietysti. Herra M:n on syytä jo hiljetä tältä illalta”, William totesi luoden tiukan katseen Micheliin, joka oli ehtinyt palata takaisin aikaisempaan askareeseensa. 

John tyhjensi piippunsa kalauttaen tuhkakuppiin eikä täyttänyt sitä enää uudestaan. Michel nyökkäsi ja Bartkin nysväsi itsensä istumaan parempaan asentoon. 

”No, Kenna. Kirjeissäsi oli totisesti vähän ainesta, joten valaise meitä lisää. Kuuntelemme herkällä korvalla”, John kehotti. Kenna rykäisi selvittääkseen kurkkuaan. 

”Kreivi Danderry oli oikein mukava mies kuten kerroitkin William. Hänen vaimonsa ei kyllä pitänyt minusta, mutta sitä en erityisesti ihmetellyt”, hän aloitti. Ympäriltä kuului myöntyviä pukahduksia ja Michel tuntui mutisevan jotain lihavasta kanasta.

”Lady Danderryä on vaikea miellyttää, jos sattuu olemaan nainen, jonka hän katsoo voivan kilpailla itsensä tai läheistensä kanssa”, William vahvisti. 

Kenna irvisti. Lady Danderry oli tuijottanut häntä usein ja avoimesti kuin halpaa mattoa. Sellaista mattoa, johon miehet pyyhkivät jalkojaan. ”Joka tapauksessa kreivi piti hänet jokseenkin kurissa. Kreivi sanoi, että minä itse vakuutin hänet parhaiten hyvästä maineestani, vaikka hän toki pitää myös Willsin sanaa arvossa”, Kenna sanoi heittän tarkoituksellisen piikin Williamin suuntaan. 

”Halusin vain olla avuksi”, mies puolustautui. ”Pehmentää vähän tietäsi.” 

”Jos se kauhee akka luki sen kirjeen niin siitä oli vaa haittaa Kennalle”, Michel lausui valittaen. 

Tällä kertaa hänen päänsä sai osuman pöydällä olleen teoksen kulmasta, sillä Willam oli huomattavasti virkeämpi kuin horteinen Bart. Michel vinkaisi ja siirtyi otsaansa hieroen istumaan verannan perälle. 

Kenna jatkoi kuin välikohtausta ei olisi sattunutkaan. ”Lila oli varovaisen myönteinen minua kohtaan, mutta ei hänkään puhunut minulle äitinsä ja ystävättäriensä läsnäollessa. Kreivi on varmaan kertonut, että kreivitär suunnittelee tai ainakin suunnitteli Lilan naittamista sinulle.” 

William nyökkäsi, mutta John vastasi hänen puolestaan. ”Lady Danderry nähnee suloisia unia Willsin valtavista perintörahoista tyttärensä käytössä.” 

Kenna tirskahti tahtomattaan Johnin viralliselle äänensävylle. William puolestaan näytti vaivaantuneelta. 

”Lila olisi kyllä oikein suloinen vaimo, mutta meidän piti puhua sinun perspektiiveistäsi”, hän sanoi vaihtaen aihetta. 

Kenna rullasi paidan hihojaan ylemmäs ja hieroi käsivarsiaan. Paita hiosti täällä inhottavasti, vaikka Derryssä se oli ollut sopiva.

”En ollut ajatellut, että tapaisin ketään kiinnostavaa, kunnes eräänä iltana herra Montgomery saapui. Ne juhlat, joissa olin silloin, odottivat häntä sähköisinä.” 

Sanat tuntuivat ravistivan kaiken horteen kuulijoista. Bartkin kohosi istumaan niin, että hänen jalkansa osuivat maahan ja hän sai tukeuduttua kyynärpäillä polviinsa. 

”Et kai sinä, hyvä tyttö, mennyt ihastumaan sotasankari Montgomeryn poikaan?”, hän parahti. 

Kenna katsoi häntä paheksuvasti, muttei jatkanut vielä. Hän tarkkaili oliko muiden suhtautuminen yhtä dramaattinen. Johnin kasvot olivat muuttuneet mietteliäiksi ja William ja Michel katselivat häntä kiinteästi. 

”Sinulla onkin varaa sanoa, Bart. Itse jouksentelet ties minkä upseerin nuorikon helmojen perässä”, Kenna urahti. ”Me tapasimme monissa muissakin kuin noissa yksissä juhlissa.”

Kukaan ei sanonut mitään vähän aikaan. Oli virinnyt pieni tuuli, joka pyöritteli lattialla ja pöydällä olevia irtotavaroita sen minkä jaksoi. John täytti konjakkilasinsa, vaikka se ei ollut vielä kokonaan tyhjentynyt. Michel uskaltautui nurkastaan sen verran, että nappasi pullon, jossa oli jäljellä enää perät. Kenna huokasi. 

”Ei se nyt niin paha ole. Hän itse pyysi, että kirjoittaisin hänelle.” 

Bart näytti edelleen siltä kuin olisi epätoivon alhossa. William ja John pöyrittelivät hänelle silmiään. 

”Vanha Montgomery on konservatiivi. Hän viitsii tutustua sinuun ja katsoo sen jälkeen sinua asiantuntevasti pitkin nenänvarttaan”, Bart murahti lopulta. ”Sitä paitsi eikö nuorukainen ole Danderryjen vanhimman tyttären tähtäimessä?” 

Kenna kohautti harteitaan. ”Nuori lady Danderry ei ole edes varteenotettavimpien ehdokkaiden joukossa.”

Kommentti tuntui yllättävän kaikki. Kenna hymyili vienosti saatuaan rikkumatoman huomion. 

”Herra Montgomeryllä on mahdollisuus tukea naimiisiin menolla liittolaissuhteita. Yleensä sellainen on varattu ainoastaan kuninkaallisille, mutta hänen isänsä on kuulu sotasankari ja mantereella on kuulemma muutamakin siniverinen tyttö, joka ei panisi lainkaan pahakseen tuollaista aviomiestä”, hän paljasti vähäeleisesti. 

Michel vihelsi hiljaa, mikä vaikutti kiteyttävän muidenkin tunteet. 

”Siksi et siis maininnut mitään tarkkaa kirjeissä. Nämähän ovat valtiotason asioita. Kuka sinulle kertoi tämän kaiken?” William kysyi kiinnostuksensa vain vaivoin tukahduttaen. 

”James.. siis herra Montgomery itse”, Kenna korjasi nopeasti.

Bart niiskautti nenäänsä. ”Upeaa, että olette jo tehneet sinun kaupatkin söpön James kanssa”, hän sanoi happamesti. 

Kenna yritti potkaista häntä jalkaan, mutta ei aivan ylettänyt. ”Hän oli hauskaa seuraa moniin pitkäveteisiin herrasmiehen planttuihin verrattuna. Hän on itsekin korkeassa asemassa, joten kai hän saa kirjoitella kenelle haluaa.” 

Kaikkien yllätykseksi John nousi ylös tuoliltaan. ”Eiköhän tässä ollut kaikille tarpeeksi yllätystä yhdelle päivälle. Bartin kivistävälle päälle ainakin. Minä vetäydyn huoneeseeni.” 

Niine hyvineen hän poistui verannalta. Bart painui kohta hänen peräänsä mutisten siitä, miten kaikki kiusasivat häntä. 

”Michel, jos siinä pullossa on vielä ihan pieni naukku jäljellä niin se voisi kelvata minulle”, William sanoi vaisusti. Kenna istuutui Bartin tyhjäksi jättämälle divaanille ja huokasi ties monettako kertaa sinä iltana.

                                                                    -Roona-

Mietteitä kirjasta XLIV: Suklaan maku, Mifongin kadottama ja Tuulen nimi

Heippa!

Suklaan maku on espanjalaisen Care Santosin romaani. Se alkaa kun ikivanha posliininen kaakaokannu särkyy. Mitä tarinoita vanha esine on kuljettanut mukanaan? 1900-luku. Sara on itsenäinen ja itsepäinen nainen. Intohimo aina ohjannut häntä elämässä, mutta vuosien jälkeen juuri se uhkaa särkeä onnen tasapainon. 1800-luku. Aurora on orpo ja riippuvainen muiden hyvyydestä. Hänestä kasvaa vaatimaton ja nöyrä palvelustyttö, joka luottaa ihmisiin, vaikka aina siihen ei olisikaan syytä. 1700-luku. Marianna on taitava ja kekseliäs nuori nainen, mutta hän ei ole vapaa tekemään mitä haluaa. Lisäksi Mariannalla on salaisuus, joka paljastuessaan tuhoaisi hänen elämänsä. Suklaan maku vie nautinnolliselle ja viettelevälle matkalle Barcelonan historiaan. Ajan saatossa naisen asema ja toiveet ovat muuttuneet, mutta yksi ei – intohimo suklaaseen.

Tykkäsin kirjasta kovasti. Se on oikein hyvä lukuromaani. Oopperateema oli onnistuttu hauskasti liittämään kaikkien naisten osioihin. Kaakaokannun historiaa kerittiin auki pikku hiljaa ja lukija saa tietää siitä kaiketi enemmän kuin yksikään sen varsinaisista omistajista. Santos kokeilee eri naisten kohdalla erilaisia kirjoitustyylejä. Etenkin Auroran sinä-kertoja tuntui aluksi oudolta, koska sellaista harvemmin näkee käytettävän, mutta kyllä siihen tottui. Päähenkilönaisten lisäksi monet mieshahmot olivat yllättävän herkullisia. Räiskähtelevä Malesherbes, erittäin kuiva (ja minusta myös erittäin epäamerikkalainen) tiedemies Max, miljoonayrityksen perustava Pairot ja tuosta vain rakastuva Guillot. Suklaa on kuitenikin tarinan pääosassa ja ennen kaikki juotava, valuva ja virkistävä kaakao.

Mifonki-sarjan viidennessä osassa Ardis Isvergal Duverney palaa takaisin kotikaupunkiinsa Merotesiin yhdessä rakastajansa Dante Rondestanin kanssa, mutta kohtaa suru-uutisia, jotka horjuttavat hänen määrätietoisuuttaan. Kun menneisyydestä ilmestyy hahmo sekoittamaan suunnitelmia entisestään, Ardis saa käyttää kaiken tahdonvoimansa ja neuvokkuutensa haasteista selvitäkseen. Edes Danten siskon, Linnin, kyvyt eivät tunnu riittävän siihen, mitä Ardisilla on mielessään. Samaan aikaan toisaalla Ardisin poika Ciaran etsii omaa paikkaansa lähtemällä Beloneen, jota hänen oikea isänsä hallitsi vuosikymmeniä. Hänen mukaansa liittyy uskollinen henkivartija Oslaf, arvaamaton Joentuoma sekä uusi tuttavuus, josta Ciaran ei tiedä, onko tämä lintu vain kala. Varmaa kuitenkin on, ettei merkityksellistä ole pelkästään määränpää vaan myös matka.

Ardisin ja Danten kipuilu ei edelleenkään ole kiinnostavaa, mutta onneksi tässä oli kaikkea muuta mukavaa. Joentuoman muistimenetystä oli käsitelty todella kiehtovalla tavalla. Hän olisi varmaan muistanut ennen pitkää kaikki entisen minänsä Eigonin muistot, mutta mitä hyötyä siitä on, jos niihin ei saa minkäänlaista tunneyhteyttä. Meresmaa kirjoittaa hyvin siitä, miten turhauttavaa on tietää, että joku ihminen on tärkeä, mutta ei tuntea sitä ollenkaan. Siv on aika kiinnostava hahmo, hänen ja Ciaranin välille vaikutettaisiin viriteltävän jonkinlaista romanssia. Minuuttaan joutuu Joentuoman lisäksi pohtimaan myös Dante, jonka sebuiasuhteessa Reu pääsee kuvioihin palattuaan jälleen niskan päälle. Toivottavasti pyrähtelevä Pyon saa lisää esiintymismahdollisuuksia sarjan viimeisessä osassa.

Tuulen nimi on Patrick Rothfussin kirjoittaman Kuninkaansurmaajan kronikan ensimmäinen osa. Nimeni on Kvothe. Nimet ovat tärkeitä, sillä ne kertovat ihmisestä valtavasti. Minulla on ollut useampia nimia kuin mihin kenelläkään on oikeus. Ademit käyttävät minusta nimeä Maedre. Mikä, lausuntatavasta riippuen, voi tarkoittaa ´Liekkiä´, ´Jyrinää´ tai ´Katkennutta puuta´. Ensimmäinen opettajani käytti minusta nimeä E´lir. Olen ryöstänyt prinsessoja nukkuvilta hautakumpukuninkailta. Poltin Treborin kaupungin poroksi. Olen viettänyt yön Felurianin kanssa ja säilyttänyt sekä järkeni että henkeni. Minut erotettiin Yliopistosta nuorempana kuin useimmat pääsevät sisään. Olen kulkenut kuutamossa polkuja, joista muut pelkäävät puhua päivänvalossa. Olen puhunut jumalille, rakastanut naisia ja kirjoittanut lauluja. Olette saattaneet kuulla minusta.

Kvothen tarina on mielenkiintoinen. Joskin on sanottava, että tämä osa on mitä suurimmassa määrin maailman rakennusta. Se tuntuu menneiden muistelulta sisäänpäin lämpiävällä tavalla. (<- Kvothe siis kirjaimellisesti muistelee menneitä, mutta kirjan kokonaistunnelma katsoo myös taakse päin ikävästi eikä tulevaisuuteen, siksi tuo kommentti.) Pidin kovasti Yliopiston perinpohjaisesta selittämisestä. On aina mukavaa törmätä paikkaan, jota ei ole tehty vain päähenkilöä varten. Mestarit ja opiskelijat voisivat jatkaa työtään häiriintymättä, vaikka mitään Kvothea ei olisi koskaan ollutkaan. Minua häiritsi Kvothessa sama kuin Gene Wolfin Uuden auringon kirjojen Severianissa. Kvothe valittaa koko ajan miten hänen kuulijansa (ja sivumennen sanoen lukija) eivät voi tajuta esim. miksi soitin on muusikolle kaikki kaikessa. Tuota tajuamaan ei tarvita järin suurta neroa. Mutta musiikki taitaa olla Kvothelle arka paikka, joten tuosta huomattelusta voidaan päästä tulevissa osissa.

                                                               -Roona-

Rakastua häissä

Heippa!

Miia ei ollut koskaan erityisesti pitänyt häistä. Tai teoriassa kyllä, mutta käytännössä ne olivat aina tuntuneet hänestä keinotekoisilta. Sitten oli osioita, joita hän inhosi kuten sukulaisten puheet. Hääparit harvemmin heltisivät sanoa Erkki-serkulle omista isistään nyt puhumattakaan, että mitään ei ollut pakko sanoa, jos osasi vain jaaritella. Miksi sitten lähdit kaasoksi, olisi joku vääräleuka saattanut kysyä. Jenna oli pyytänyt, Miia ajatteli, ja se oli hänelle ihan tarpeeksi painava syy. Ja kyllä hän tiesi mihin soppaan oli lusikkansa laittanut. Jenna halusi häänsä kaikilla perinteillä, siitä tämä oli haaveillut pikkutytöstä asti. Puhtaanvalkoinen morsiuspuku-unelma oli löytynyt helposti, Jennan sirolle varrelle kun sopi lähes mikä vain.

Vihkiminen oli järjestetty luonnonhelmassa ja juhlat romanttisella vanhalla seurojen talolla. Paikka oli koristeltu hempeillä pastellin sävyillä ja kynttilälyhdyt olivat luoneet tunnelmaa väikkeellään. Miia ei tuntenut sulhasta, Mikaelia, kovinkaan hyvin. Hän kuului Jennan sinkkukavereihin, joiden kanssa käytiin kahvilla, shoppailemassa tai leffassa ei kaksoistreffeillä tai koti-illallisilla. Mutta sen verran mitä oli joskus Mikaelin kanssa jutellut, Miia piti häntä Jennan puolelta sopivana valitana. Eikä miehen ulkonäössä ainakaa ollut moittimista. Mikael oli salskea ja kaikinpuolin urheilullisen näköinen. Ei kuitenkaan minun mieleeni, pohti Miia häävalmistelujen humussa.

Miialla ei mielestään ollut ollut epäonnea rakkaudessa, jos nyt ei erityisesti onneakaan. Hänellä oli ollut muutama pidempi suhde, mutta ne olivat kuihtuneet omaan mahdottomuuteensa. Pekka olisi tahtonut suurperheen tulevaisuudessa ja Jonttu taas, no hän oli ihan oman lukunsa. Suoraan sanottuna Miiaa ei kiinnostanut olla tällä hetkellä kenenkään kanssa. Hän oli tyytyväinen sinkkuna.

Hääpäivän ilta alkoi jo hämärtyä ja Miian kaason velvollisuudet olivat ohi. Onneksi yksi bestmaneista oli taitavan supliikki kaveri ja tarjoutunut mielellään hoitamaan seremoniamestarin tehtäviä. Hän veti leikkejä ja ohjaili vieraita oikeisiin paikkoihin kuin paraskin kapteeni laivaansa. Miia nautiskeli valkoviinilasillisesta kesäillan virkistävässä tuulessa, kun kakkosbestman tuli hänen luokseen. 

”Säkin sait jo kortes kannettua kekoon näemmä. Voidaan kaikki ottaa rennosti, kun Valtteri hoitaa hommat loppuun meidän puolesta.” 

Miia katseli Jerryä. Olihan se nyt komea: pitkä tukka oli manbunilla takaraivolla ja puku istui kuin olis sille tehty, vaikka olikin kaupasta ostettu. 

”Joo, Valtteri vetää hyvin. Musta ei olis tohon.” 

Jerry naurahti boolimukiinsa. ”Ei musta liioin. Jännitti perkeleesti antaa ne sormuksetkin.” 

Miia oli kyllä huomannut sen. ”Sä taisit olla tosi liikuttunut.” 

Jerry kohautti harteitaan. ”Oonhan mä pennusta asti ton riekun tuntenut.”

Jossain kukkui käki. Romanttista, Miia ajatteli, sopii hyvin illan teemaan. 

”Sulla ei sitten oo poikaystävää?”, Jerry kysyi yllättäen. 

Miia siemaisi lasistaan ja tuhahti. ”Tahditon kysymys, bestman. Aika kliseistä yrittää iskeä kaasoa kaverinsa häissä.” 

Jerry hymyili ja katsoi häneen kirkkaansinisillä silmillään. ”Niin mä kuitenkin tässä teen. En viittiny pyytää valmistelujen aikana, vaikka kyllä mä silloin jo sua kattelin.” 

Miia mutristi suutaan ja työnsi solisluille livahtaneet hiussuortuvat korvan taakse. ”Hyvä, että tulevalla treffikumppanilla on jotain häpyä.” 

Jerry oli selvästi kaataa juuri huulille tuodon boolinsa suoraan puvun rinnuksille. Hän sai kaiken suuhunsa, mutta väärään kurkkuun ja joutui pärskimään sen pois. 

Miiaa nauratti. ”Mun pitää mennä katsomaan onko morsiammella kaikki ok. Sullahan on mun numero. Pidetään yhteyttä.” Hän lähti etsimään Jennaa kupliva odotuksen tunne vatsassaan.

                                                            -Roona-

Elokuvissa XXXV: Rocketman

Heippa!

Rocketman on musikaalin ja elämänkertaelokuvan yhdistelmä, joka kertoo Elton Johnin elämästä ja musiikista. Pääosassa näyttelee ansiokkaasti Taron Egerton, jolle on roolista povailtu jopa mahdollista Oscar-ehdokkuutta. Eltonin sanoittaja aisaparia Bernie Taupinia esittää Jamie Bell. Muukin cast on nimekäs: GoT:sta tuttu Richard Madden (John Reid), Bryce Dallas Howard (Eltonin äiti Sheila) ja Gemma Jones (Eltonin isoäiti Ivy). Lisäksi kykyjään saavat mahdollisuuden esitellä nuorta Eltonia – jonka nimi on silloin vielä Reggie – eri-ikäisinä näyttelevät Matthew Illesley ja Kit Connor.

Haja-ajatus elokuvan aikana: Jos tää ois Harry Potter, meillä ois käsissämme Voldemort. Onneksi tää on oikee maailmaa, niin me saatiin Elton John. Reggie/Eltonin rakkaudettomasta perheestä puristetaan kaikki tipat irti. Olin sitä mieltä, että vähän vähemmälläkin olisi uskonut. Erityisesti äidin ”kukaan ei koskaan enää rakasta sinua ja elät loppuelämäsi yksin” –kommentti on vähän sellainen wtf mistä sä sen voit tietää –hetki ja muutenkin selkä hyytävä sana, kun ajattelee kuka sen sanoo ja kenelle.

Toivoin, että Eltonin, erityisesti hänen asujensa, överiyttä olisi vähän taustoitettu ja avattu. Lapsuudessa ei minusta nähdä etiäisiä siitä, että Reggie olisi mikään superesktravagantti, vaikka toki äiti häneltä mekon värin valinnassa apua kysyykin. Lisäksi olisin toivonut, että joku mainitsee jotakin John Reidin hirvittävän paksusta irkkuaksentista. Se tuntui jenkkiympäristössä niin silmille hyppäävältä, että minua ihan oikeasti jäi häiritsemään, ettei siitä sanottu mitään. En tunne Eltonin musiikillista katalogia niin hyvin, että olisin tiennyt esiintyivätkö kaikki kappaleet leffassa niissä kohdissa hänen elämäänsä, kun ne olivat oikeasti jo ilmestyneet. Eka kohtaus on luonnollisesti poikkeus tästä, koska hitaampikin (=minä) tajuaa, ettei Reggie ollut tehnyt Eltonin biisejä vielä lapsena.

Minusta oli virkistävää, että Elton eli ainakin uransa alussa niukasti, vaikka hänellä oli omaisuutta. Siis, kun yleensä tällaisissa elokuvissa tyypit on silleen, että saatiin 500 dollaria, tuhlataan kaikki saman tien. Elton ei kai olekaan missään vaiheessa köyhtynyt, saatikka joutunut vararikkoon kuten moni muu rock- ja poptähti. Lisäksi tykkäsin miten alun hippibileet sekä Eltonin huumeiden käyttö ja omat juhlat eivät näyttäytyneet superdramaattisina ja yliampuvina, vaikka niitä ja niiden mahdollista vakavuutta ei kuitenkaan yhtään väheksytty.

Eltonin ja Bernien bromance oli ihana. Minun mielestä leffan paras kohtaus oli se, missä Bernien toteaa ”I love you man, but not in that way”. Sydämeni suli ihan täysin. Tykkäsin myös kohtauksesta, jossa se musta laulaja sanoo Eltonin olevan homo ja Bernie kysyy oletko sinä ja Elton vastaa, ettei tiedä. Erinomaista dialogia käsikirjoittajilta ja hyvää replikointia näyttelijöiltä. Jamie Bellin hiukset nuorena Bernienä on upeat – en tiedä onko ne omat vai peruukki, mutta haluan sellaiset – tai siis kaikki naiset haluaa ne itselleen. Opin myös uutta nimittäin, että Aretha Franklin esittämänä kuuntelemani Border Song (Holy Moses) on Eltonin ja Bernien tekemä kappale.

Kyllä tämä mukava elokuva oli. Voin suositella musiikkielokuvien ystävälle, vaikkapa Bohemian Rhapsodyn jälkimainingeissa katsottavaksi.

                                                              -Roona-

Sweet Nightmare, part 3

Moikka!

Olen julkaissut tätä näköjään viimeksi tammikuussa.

They stepped in a little place called Coff´n´Cinnamon which Nora had seldom visited. It was a cozy shop and most of the customers were middle-aged and elderly people. Staff looked very hipster which was in stark contrast to clientele. Marvel ordered a double espresso and Nora took some herbal tea to calm her nerves. They took a quiet corner table although Nora made sure that they were visible to other clients. Marvel sipped his espresso and didn´t say anything for a while. Nora started becoming annoyed and bored. 

“Well, if you have something to say I would like to hear it. My curiosity isn´t gonna last forever”, she uttered. 

Marvel crossed his fingers like Mr. Burns does on the Simpsons and looked Nora into the eyes.

“You know who you are, don´t you?”, he asked calmly.

Nora snuffed to the question. “I am me. If that´s some stupid philosophical question then I don´t know.” 

Marvel shrugged his shoulders but looked annoyed. “Philosophy is sometimes helpful. Especially when you got to consider that you have powers you know nothing about.” 

Nora smothered her laughter. “Next you are telling me that I´m gonna meet a tall dark stranger. Some sort of Dumbledore or Merlin whose gonna teach me all about my surprise secret powers.” 

“You have already. And rather handsome too, if I might add. But I´d be an awful teacher, so I just announce things”, Marvel teased with gleaming eyes. Then he made his face look more severe. “Do you often have bad dreams?” 

Nora felt a shiver going through her. How could Marvel be aware of her nightmares?

Suddenly Nora didn´t feel like talking. All this was too much for her. She knew she was almost raped or mugged or something and then this crazy person was telling her that she had mystical powers. She felt her heart racing and had trouble breathing. Marvel stared at her face which had quickly became grey and pale. He stood up and pulled his chair nearer to hers and started to calm her down. 

“I shouldn´t have asked you about the dreams. They told me not to at first. But I am an idiot and the worst. Please don´t faint.” 

He sounded quite anguished which broke his solemn appearance. This somehow reassured Nora and she started breathing more slowly. They were quiet and just inhaled and out haled together for several minutes. Marvel had taken Nora’s hands to his.

Nora didn´t shook off Marvel´s hands. They felt calming like a flow of healing energy was pouring out of them. 

“Your hands. It´s ok but you can take them off now”, she stuttered. 

Marvel moved back to his old whereabouts without a separate request. “I´m glad that you didn´t faint. Fainting girls make me panic”, he said relieved. 

Nervous giggle escaped from Nora´s lips. “This is insane. You were super calm with that potentially dangerous guy and used some weird mind power to put him down and now you´re going nuts about this.” 

Marvel shook his head and laughed too. “Well, you know, I´m just a human. Plus my powers are very physical, I assure you.” 

Nora felt her body relax and thought that finally she was safe, at least for today. Marvel was one of the good guys.

“What kind of powers you have, by the way. For me it seemed like that creep was in great pain for no reason what so ever”, she asked. 

“It happened inside him. I use water”, Marvel told shying away from the question. 

Nora pondered for a moment. “I didn´t see any liquid and he didn´t look thirsty to me.” She was trying to be funny and Marvel frowned at her. 

“Haha. I can drown or drain a person. Or boil them if I feel especially evil”, he snarled. 

Nora sighed at the thought. “So you… what did you do to him?” 

“I made his throat so try that his brain was probably thinking that he´d been in a desert for a week. It doesn´t sound painful but an outsider can´t know how much it hurts”, Marvel explained. 

Nora nodded for understanding. “Your physical doings have psychological consequences.”

Marvel grinned. “Ymh, that´s true. But you, well, it could be said that you are a real psychic.” 

Nora put her hands down to her lap and said with sarcasm: “So I can see the future, ha? You don´t know how many times that talent has already been useful to me.” 

Marvel rolled his sleeves up. Until now the trench coat had been fully on him. He had ordinary hoodie underneath, Nora noticed. He also made the Mr. Burns move again. 

“Listen Miss-i-am-so-smart, it´s not that kind of power. We actually have to test what kind of a thing it is since it´s only waking up”, he explained. 

Nora started to feel excitement growing into her. Maybe her nightmares were because of this and they would go away if she just learned to use this mysterious power of hers.

“When can we start?” she uttered by accident. 

Marvel looked at her like they were in a conspiracy together. Nora glared him and pretended that she had seen something interesting on the wall. Her eyes reach the clock and she realized it was already five. 

“What now?” Marvel asked as she started to make a leave. 

“It´s late. I need to go home. I said to my parents that I would only go for a short stroll. They´ll start worrying soon.” Nora gave a little smile to Marvel. “So, how can I contact you? We need to meet again.” 

Marvel seemed sulky probably because he wasn´t in front of the conversation anymore. “Next Thursday. I will call and tell specifically when and where”, he mumbled. 

Nora sneered to him but nodded that that would be ok. Then she left and Marvel was alone on their table.

Nora ate dinner with her parents who had indeed already been wondering where she was. She told them that she had just totally forgot the passage of time and strolled further away than she was supposed to. She took a shower early and retired to her room. She had a towel around her wet hair. She laid down on her bed and stared at the ceiling. She had so much to think about. Marvel was still unknown person to her and yet she trusted him. Suddenly she understood that Thursday wouldn´t come fast enough. She wanted all the answers now. But you can´t have them tonight, she scolded herself. She took the towel off her head and scrambled between her sheets. She could feel the water from her hair going through the pillow before she closed her eyes. That night she only saw peaceful dreams.

                                                         -Roona-