Moikka!
Marraskuun
puoliväli lähetti alas ensimmäisiä lumihiutaleitaan. Will talsi pitkin yhtä
Acrevillen kaupungin viettävistä pääkaduista. Hän ei ollut viitsinyt mennä
luennolle tänään, muistiinpanot voisi mankua myöhemmin Jennyltä. Lorcan
Streetin liikkeet olivat jo pukeutuneen tulevaan jouluun. Toki kadun varrella
oli paljon asuintalojakin, jotka olivat vielä vaatimattomasti koristeltuja.
Will ohitti Slight Row risteyksen ja pysähtyi sitten äkisti. Oliko Lorcanin ja
Slightin kulmassa muka aiemmin ollut kirjakauppa? Hän peruutti muutaman
askeleen taakse päin ja jäi tuijottamaan näyteikkunaa. Se oli koottu hyvin
kodikkaan näköiseksi, se oli jouluinen olematta jouluinen. Will tuli
ajatelleeksi, ettei ollut vielä ostanut äidille joululahjaa ja äitihän tykkäsi
kirjoista.
Pieni kello kilahti, kun hän astui kauppaan. Vanhojen kirjojen ja mausteisuuden huumaava tuoksu oli tukahduttaa hänet. Huoneen reunoilla hyllyt ylsivät kattoon asti, keskellä vain hieman vaille. Ne oli aseteltu täyteen teoksia, mutta Willillä oli sellainen tunne, että hän saisi helposti otetuksi juuri sen, jonka haluaisi rumauttamatta puolta riviä lattialle.
”Ooh”, joku sanoi ja Will kiinnitti huomionsa valtavan vanhanaikaisen työpöydän, joka toimitti kassatiskin virkaa, taakse. Siellä istuskeli nuori mies, jonka pitkät jalat oli heitetty rennosti pöydän päälle. ”Halleluja, me olemme saaneet asiakkaan”, tämä huudahti dramaattisesti. Will pyöräytti silmiään.
Nuorukaisen otsan musta
kihara liikahteli ja tämä oli laskenut rinnalleen ohuen kirjasen, jota oli
varmaan ollut lukemassa Willin saapuessa.
”Mitä sinä sanoit Hermio?” kuului vaimennettu naisen ääni.
”Siunailin vain, että joku onneton sieluparka on eksynyt liikkeeseemme, Celine”, mies huusi kovempaa.
Piakkoin jostakin liikkeen takaosasta ilmestyi vanhempi nainen, jolla oli harmaa nuttura. Hän hymyili nähdessään Willin. ”Etsitkö jotain erityistä, kultaseni?”
”Joo… tai siis en… ymh, joululahjaa äidille. En tiennyt, että tässä on kirjakauppa”, Will takelteli.
Nainen nyökkäili kiinnostuneesti ja hänen valtavat sydänkorvakorunsa heiluivat. ”Hermio, sinähän laitoit eilen neulontakirjoja paikoilleen tuonne perälle. Menepä näyttämään niitä. Ne sopivat varmasti tarkoitukseen erinomaisesti.”
Hermio huokasi surumielisesti, pudisteli
vartaloaan ja hyppäsi sitten kissamaisesti pois pöydän takaa. Will pani vasta
nyt merkille, että miehen tukka oli otsakiehkuraa lukuun ottamatta
kullanvaalea.
Vanha nainen, Celine, klikkasi kieltään paheksuvasti. ”Taasko sinä istuit vuoden 1835 saksankielisen Raamatun päällä. Se on varsin arvokas oikealle ostajalleen.”
Hermio soi Willille nokkavan virnistyksen ja viittasi tätä seuraamaan perässään. He saapuivat takahyllyn luo ja Hermio alkoi kurotella teoksia.
”Oliko Raamattu hyvä koroke?” Will heitti toivoen yllättävänsä miehen. Tähän asti hän oli ollut lähinnä outo sopertaja.
Hermio loi häneen katseen, jossa ensi kertaa näkyi muutakin kuin ironiaa. ”Sinulla on siis piikkejä.”
Williä alkoi pikkuhiljaa kyrsiä toisen asenne. ”Minun pitäisi oikeastaan olla luennolla, että jos katsottaisiin se kirja nyt nopsasti.”
Hermion ilme oli
nautinnollinen. Ja hitokseen kaunis, kun muutama kiharan suortuvista sekoittui
pitkiin silmäripsiin, Will huomasi ajattelevansa.
”Että laitahan puotipuksu vauhtia, niinkö?” mies mehutteli. ”Varsinainen kapinallinen, kun uskaltaa olla poissa luennolta.”
Willin olisi tehnyt mieli mäjäyttää omahyväistä naamaa. ”Ei ihme, ettei teillä ole asiakkaita, kun olet noin vittumainen”, hän tiuskaisi hampaiden välistä.
”Olen mikä olen”, mies sanoi tökäten hänen käteensä erittäin somakantisen kirjan, jonka nimi oli Maalaisjoulu ja sen kauneimmat neuleet.
Willin tarvitsi vain vilkaista eikä hänellä ollut epäilystäkään, etteikö äiti ihastuisi ikihyviksi. Hän kääntyi mennäkseen maksamaan.
”Söpö peppu.” Hermion ääni oli kuin hunajaisella naistennaurattajalla, mutta Will hätkähti enemmän sanoissa tuntuvaa totuutta.
Celine paketoi hänen ostoksensa kassalla ja oli koko ajan herttaisen ystävällinen.
”Toivottavasti tulet uudestaankin”, hän huuteli vielä Willin perään, kun tämä
oli ovella. Will ei olllut aivan varma halusiko tulla uudestaan.
--------------
Ilta oli laskeutunut ja kauppaa valaisivat tuikkivat valosarjat, jotka Celine ja Hermio olivat asetelleet paikoilleen suljettuaan siltä päivältä.
”Mitä pidit vieraastamme?” Celine kysyi puhallellen samalla teekuppiinsa.
Hermio loi häneen äreän katseen. ”Ihan niin kuin muutkin parikymppiset pojat. Mitä oikein näit hänestä?”
Celine hymyili arvoituksellisesti ja otti pitkän hörpyn kuumasta juomastaan. ”Sinun pitäisi olla ystävällisempi ihmisille.”
”Ja sinun pitäisi vastata kysymyksiin. En halua uutta poikaystävää, vaikka sinun kuinka tekisi mieli parittaa minut.” Hermio veti jalkansa syyliin takahuoneen toisessa valtavassa nojatuolissa sanojensa vakuudeksi. Hän oli käärinyt keltavihreän kaulaliinan lämmittämään olkapäitään.
”Sinun ei pitäisi sulkea sydäntäsi
rakkaudelta. Olit itse yhtä lailla syypää sen rikkoutumiseen viime kerralla”
Celinen puputossujen korvat värisivät, kun hän heilutteli varpaitaan niiden
sisällä.
”Jos aiot antaa minulle vain pelkkiä ympäripyöreitä neuvoja, niin ollaan mieluummin hiljaa.” Hermioon sattui joka kerta, kun häntä muistutettiin Ashista. Ei hän oikeasti halunnut olla keskustelematta, mutta haava oli vielä niin tuore, että hän ei saanut ajatella asiakaspojan söpösti nyrpistyvää nenää. Hän upotti huulensa kaakaoon ja lämpö ja makeus tulvivat makunystyröihin. Joukkoon sekoitettu piparimuru tuntui hyvältä suussa.
”Hän tulee takaisin”, Celine sanoi muina miehinä.
Hermio loi häneen turhautuneen katseen ja nousten lähti kaupan
yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseensa.
-----------------------------
”Tiesitkö sinä, että Lorcanin ja Slightin kulmassa on uusi kirjakauppa?” Will tiedusteli Jennyltä seuraavana päivänä sosiaalihistorian seminaarin jälkeen.
Jenny mietti hetken otsaansa raapien. ”En ole kyllä kuullut. Jännä, etteivät ole mainostaneetkaan.”
Will tiesi, että Jenny tykkäsi käydä katsastamassa jokaisen kaupunkiin avattavan liikkeen, oli kyseessä sitten ravintola tai dollar store. He lähtivät kävelemään kohti ruokalaa.
”Mennäänkö käymään siellä, kun päästään professori Jonesin luennolta? Hän varmaan lopettaa tänään aikaisemmin.”
Will nielaisi. ”Tuota, se oli vähän outo paikka. Kävin siis eilen. Se toinen työntekijä oli tosi epäkohtelias.”
Jenny pukkasi häntä hellästi kylkeen.
”Arvaat varmaan, että haluan nähdä sen joka tapauksessa. Eli siis mennään.”
”Oo, ihanan tunnelmallista”, Jenny huokaisi heti, kun he olivat päässeet sisään puotiin. Will huokasi myös salaa helpotuksesta, kun huomasi vanhan naisen olevan tiskin takana.
”Mukava kuulla, kultaseni. Laitoimme jouluvalot vasta”, Celine sanoi Jennylle lämpimästi.
Tämä virnisti takaisin ja veti Willin tutkimaan ensimmäisiä hyllyjä. Kaikkialla keikkui jälleen kevyt kardemumman aromi. He etenivät pois tiskin näköpiiristä ojennellen toisilleen kiinnostavan oloisia kirjoja ja laitellen niitä katseltuaan takaisin, kunnes olivat törmätä nurkan takaa harppovaan Hermioon. Mies pysähtyi kirjapinoineen jäykäksi kuin heinäseiväs.
”Anteeksi kauheasti, kun me törmäillään, mutta tämä paikka on ihan unelma. Voisin muuttaa tänne asumaan”, Jenny ehätti selittämään.
Will oli näkevinään Hermion kasvoilla häivähdyksen haikeudesta ennen kuin niille laskeutui flirttaileva ilme. ”Ei mitään. Meillä on takahuoneessa teetä ja piparkakkuja. Jos aiot ostaa tuon kaiken, se on vähintä mitä voimme tarjota.”
Jennyllä oli sylissään viitisen kirjaa. Hän vilkaisi Williä sivusilmällä. ”Kiitos, hirmu ystävällistä. Eräs tuttuni sai minut kuvittelemaan, että täältä saa töykeää palvelua.”
Will tunsi poskiaan kuumottavan. Miksi Jennyn täytyi välillä olla niin suorasuinen?
Hermio näytti kujeelliselta. ”Pahoittelisitko tutullesi, että nousin eilen väärällä jalalla. Tavallisesti olen täydellinen pyhimys”, hän sanoi kääntyessään kohti takahuonetta ja sai Jennyn hihittämään.
Will arveli olevansa punainen kuin tonttulakki. He ottivat muutaman askeleen hyllyn päähän ja Jenny asetti kantamuksen sopivasti ilmestyneelle jakkaralle ja venytteli sormiaan. Hermio tuli takaisin kantaen tarjotinta, jossa oli kolme kuppia ja pipareita pienessä kulhossa. Hän antoi heille kummallekin yhden teen ja otti itse viimeisen taiteillen prikkaa toisessa kädessään kuin kyseessä olisi helppo tasapainoharjoitus.
”Hyvää”, Jenny mumisi. ”Onko tämä jotain erikoissekoitusta?”
Hermio nyökkäsi.
”Tiedättekö te muuten toistenne nimet?”
Will tunsi hetkellistä tyydytystä miehen yllättyneisyydestä, sillä hän oli tottunut Jennyn nopeisiin aiheenvaihdoksiin. Tämä aihe ei kyllä ollut hänen mieleensä. ”Ainakin tuo kassan takana eilen ollut työntekijä kutsui häntä Hermioksi. Ja minun nimeäni hän ei tiedä, ei kai kukaan nyt asiakkailta nimiä kysele, sehän olisi creepyä”, hän sopotti samaan hengenvetoon.
Jenny pyöräytti dramaattisesti silmiään. ”No, minä olen Jenny ja tuo, jonka mielestä mukavien ihmisten nimien kysyminen on creepyä, on Will. Lähtisitkö luistelemaan meidän kanssa ylihuomenna? Kaupunki järjestää rusettiluistelun Convention Parkissa.”
Will oli sylkäistä loppu teensä ulos suustaan. Jenny, mitä sinä oikein teet, hän ajatteli hädissään.
Hermio mittaili heitä. ”Olisi kyllä hienoa luistella pitkästä aikaa. Täytyy katsoa. Kiitos kutsusta.”
Jenny asetti kuppinsa takaisin
tarjottimelle ja varasti samalla kulhosta pari piparia. Will yritti samaa,
mutta oli kaataa koko komeuden. Onneksi Hermion sormissa vaikutti olevan
täydellinen balanssi. Tämä lähti kuljettamaan tavaroita takahuoneeseen ja Jenny
maksoi kirjansa jutustelevalle Celinelle. Will hoputti Jennyä ovella, sillä
jostain syystä häntä nolotti kauheasti ja paras tapa kohdata nolostus oli
ehdottomasti paeta sen aiheuttajaa.
”Siis mitä ne katseet oikein oli?” Jenny kysyi heidän päästyään Willin asuntolahuoneeseen.
”Mitkä?” Will vastasi hämmentyneenä kylpyhuoneesta.
”Teidän välillä oli sähköä kuin pienessä voimalassa! Sä ainakin käyt ihan kuumana siihen Hermioon. Sillä minä kysyinkin sitä luistelua.”
Will kiipesi istumaan Jennyn viereen sängylleen. Hän oli heittänyt löysän hupparin päälleen villapaidan tilalle. ”Enkä käy. Se on ärsyttävä”, hän murahti happamesti.
Jenny kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. ”Kyllä käyt, pikku palleroiseni. Taivaan tähden, minunkin mielestä se on komea. Pystyin kuvittelemaan ne voimakkaat kädet kärräämässä kirjojani ympäriinsä.”
Will nojasi takaraivonsa seinää vasten. Katto tuijotti
takaisin tylsänvalkeana. ”Okei, ehkä se on silleen pikkuisen ihana. Mutta
taatusti ainakin kaksviis, joten ei sitä minunlaiset pikkupojat kiinnosta.”
Jenny silitti hänen selkäänsä lempeästi. ”Sinä täytät kohta kaksikymmentä. Ja hei, ei tästä mitään vakavaa tartte kehittyä. Eikö me olla juteltu, että sellainen mahassa kupliva ihastus on kivaa?”
Will hymyili ystävälleen. ”Joo. Ja voihan
olla, ettei se ollenkaan tuu, niin minä pelastun koko jutulta.” Jenny näytti
hänelle kieltä, veti sitten mytiikan tenttikirjan esiin pöydältä ja he alkoivat
yhdessä kerrata sitä.
-----------------------------------
Lauantai koitti kauniina pakkaspäivänä ja Convention Parkiin oli saatu jäädytettyä upea jääkenttä. Aikuisten vuoro alkoi neljältä, kun pientä taivaan hämärtymistä oli jo havaittavissa. Will hoippui ympäriinsä hokkareillaan saaden hieman taitavamman Jennyn nauramaan. Muitakin heidän ystäviään oli tullut viettämään iltaa ulos, osa selvästi treffeille. Kevyt tuuli nipisteli poskia. Kului tunti ja Will ehti jo huokaista helpotuksesta – ja harmistuksesta – kun Hermiota ei näkynyt. Tämä kuitenkin saapui kohta kuin varkain ja yllätti hänet ja Jennyn tekemällä tyylikkään jarrutuksen heidän eteensä.
”Sinä tulit sittenkin”, Jenny huudahti.
Hermio kohotti kulmiaan. ”No, kun kerran pääsin.”
Will aisti sanoissa ihmetystä. Mutta mitä ihmeellistä muka oli Conventioniin pääsemisessä? Sinnehän sai tulla kuka vain ja tuskinpa se mummelikaan piti miestä töissä yliaikaa viikonloppuna. Willin ajatukset keskeytyivät siihen, kun Hermio lähti heidän luotaan kevyillä liu´uilla ja hyppäsi niiden päätteeksi tyylipuhtaan axelin. Jenny ja muutama tuntematon taputtivat käsiään. Willin mahassa kuohahti, vaikka hän yritti tolkuttaa itselleen miehen olevan hirveä show-off. Hermio luisteli vauhdikkaasti kentän ympäri ja näytti nauttivan sydämensä kyllyydestä. Hän palasi kymmenisen minuutin kuluttua keskellä liukastelevan Willin luo. Jenny oli mennyt tekemään kuvioita yhden tyttöystävänsä kanssa.
”Tuohan sujuu hyvin”, Hermio veisteli. Willin hymy suli irveeksi.
”Mukava, kun herra olympialuistelija tohtii antaa minulle palautetta.”
Hermio oli vastaamaisillaan,
kun heidän eteensä liukui tummatakkinen korsto. Will kiristi hampaitaan
tunnistaessaan Cody Bankerin.
”Tollaset pojat sais pysytellä kotona normi-ihmisten tieltä”, mies kirskautti.
Hermio katsoi häneen tyynen rauhallisesti. ”Ai, komeat vai? Niin minustakin. On kauhean ikävää, jos alkaa yhtäkkiä keskellä katua haluttamaan.”
Will henkäisi, sillä Banker oli kaupungin tunnetuin konservatiivinen hurmahenki ja hän oli tunnettu nimenomaan omaan kovista otteistaan niitä kohtaan, joita ei hyväksynyt.
”Jos alat mulle hinttari, niin saat jatkossa tuta”, mies ärisi, mutta luisteli kuitenkin pois.
Will tarttui Hermion käsivarteen. ”Ootsä ihan hullu? Cody ainakin on”, hän onnistui selittämään.
Tytöt tulivat heidän luokseen. ”Banker tuli pilamaan illan”, Jenny totesi myötätuntoisesti, kun oli ensin mittaillut, että he olivat kunnossa.
”Ei minun iltaani ainakaan. Minulla oli hauskaa. Will voisi nyt päästää irti, niin voisin lähteä kotiin”, Hermio vastasi.
Will ei ollut edes tajunnut pitävänsä enää kiinni. Hän irrotti otteensa pikaisesti. ”Pitäisikö meidän kaiken varalta saattaa sinua? Jos Cody päättää keksiä jotain…”
Hermio näytti pelottavan huolettomalta. ”Tuskin. Hänellä on kiirettä tyttönsä kanssa.”
Kaikki kääntyivät katsomaan kentän laidalle, missä Banker
tosiaan imutteli tyttöystävänsä kanssa. Williä ällötti moinen nuoleskelu, mutta
kääntyessään Hermioon päin hän huomasin tämä karanneen jo riisumaan
luistimiaan. Mies huiskautti Willille heit kiusoittelevan lentosuukon kera ja
sai hänen vatsansa vääntymään kuperkeikalle.
-------------------------
Hermio
oli vetänyt peiton leukaansa asti ja tuijotti huoneensa tummuutta. Se
apinanaama oli kyllä pilannut hänen iltansa, mutta ei sillä tavalla kuin muut
olivat olettaneet. Järki sanoi, että Banker oli kutsunut hinttariksi juuri
häntä ja että Will oli vain sivullinen uhri. Hän olisi voinut reagoida
ainoastaan jäätävällä katseella, mutta sydän oli tullut tielle ja ilmoittanut,
ettei hänen Williään kukaan paskapää koskaan kutsu hinttariksi. Hän veti kädet
kasvoilleen. Helvetin, helvetin, helvetti ja Haades vielä päälle. Sydän oli
unohtanut olevansa rikki, se oli unohtanut, mitä aivan yhtä nopeasta
ihastumisesta Ashiin oli lopulta seurannut. Se oli, piru sentään, tanssahdellut
pienet valssit, kun poika oli kömpelösti tarjoutunut saattamaan häntä. Hänen
Willinsä. Sellaista konseptia ei ollut edes olemassa. Niin, ei ehkä vielä,
sydän myönsi niskojaan nakellen ja antoi haaveellisen katseensa harhautua
jälleen kaukaisuuteen. Hermio pani silmänsä kiinni ja toivoi, ettei näkisi
unia.
-------------------
”Hei maa kutsuu.” Will säpsähti Jennyn heiluvaa kättä naamansa edessä. Tyttö istui hänen viereensä hitaasti täyttyvässä luentosalissa. ”Sun mielessä pyöriä vain kultaiset kiharat.”
Will veti ryhtinsä suoraksi. ”Eikä pyöri. Mietin vaan kuinka pääsisin läpi tästä kurssista mahdollisimman vähällä vaivalla, kun tää on kauhean tylsä.”
Jenny oli saanut kaivettua muistiinpanovälineensä pöydälle. Hän naputteli kynäänsä marginaaliin. ”Mikset mene vaan pyytämään sitä ulos? Luulen, että Hermio, jos kuka, osaa sanoa ei, jos ei tahdo tulla.”
Se Williä
eniten pelottikin. Hän yritti kuumeisesti miettiä kaikkea muuta kuin miestä
sanomassa hänelle ei. Jenny huokaisi ja alkoi rupatella heidän taaksensa
asettuneen Jaredin kanssa. Luennon alettua Will hukkui powerpointien harmauteen
ja eksyi pohtimaan miltä opettaja näyttäsi, jos hänellä olisi otsallaan musta
kiehkura.
-------------------
Willin kädet olivat hionneet lapasissa märiksi. Kellon kilinä oli kidutus hänen riekaleisille hermoilleen. Näyteikkunaa kohentamassa ollut Hermio katseli häntä kulmiensa alta. ”No, hei. Näytät kauhealta.”
Will harkitsi kääntyvänsä pois saman tien. Hän kuitenkin ryhdistäytyi ja marssi toisen eteen. ”Kuule”, hän pulautti osoitellen Hermion rintaa sormellaan, ”minä tulin kysymään lähtisitkö kahville tai ulos tai jotain, mutta jos olet tuollainen vittupää…”
”Niin et kysy?” mies arvasi viattomasti.
Will jäi tuijottamaan kapeille huulille kohonnutta hymyä. Ei sille voinut olla vihainen, kun sitä oikeastaan halusi suudella.
”Voin minä lähteä. Hetikö ajattelit?”
Willin pasmat menivät sekaisin.
”Öh joo… tai siis ei… tarkoitan, että pitää keksiä paikka, johon mennään.”
Hänen punaisen kaulaliinansa tupsut alkoivat yhtäkkiä näyttää hyvin
kiinnostavilta.
”Cake Garden. Se on tässä lähellä”, Hermio ilmoitti kääntyen hakemaan takkiaan.
Will tiesi missä kahvila sijaitsi, mutta oli toivonut jotain vähän… no, romanttisempaa. Kai se oli tyhjää parempi ja varmasti Hermion seura nostaisi paikan väreilytasoa. Mies palasikin hetimiten ja selitti sanoneensa Celinelle, että he menisivät ulos.
Cake Garden oli melkoinen pettymys. Tunnelma oli arkinen ja tarjoilijatyttö flirttaili Hermiolle tuodessaan heidän tilauksensa pöytään. Will tökki juustokakkupalaansa haluttomana.
”Hei, olet treffeillä minun etkä sen kakun kanssa”, Hermio huomautti hetken kuluttua. He istuivat kahdestaan kaukana nurkkaloosissa.
”Ovatko nämä treffit?” Willin sydämessä hypähti. Tietysti hän oli ajatellut näiden olevan, mutta että Hermiokin tunsi samoin…
”Liikeneuvotteluksiko kuvittelit? Sen pelin olisit jo hävinnyt.” Hermio
laittoi suuhunsa ison palan piparimurulla sotkuisesti päällystettyä leivosta.
Willin ärsytystasot alkoivat jälleen nousta. ”No, yleensä treffeillä jutellaan mukavia. Ja pussaillaan. Me ollaan vaan riidelty.” Hänen ei ollut ollut tarkoitus mainita mitään pussailusta, mutta Hermion suupieleen oli jäänyt muutama muru ja ne olivat saaneet ajatukset väärille raiteille.
Hermio kohotti kulmiaan. ”Emme me ole ehtineet keskustella yhtään mistään, joten emme ole voineet riidelläkään.” Hän nojasi rennosti taaksepäin. ”Millainen sinun perheesi on?”
Will pystyi vain tuijottamaan suu auki. ”Oikeastiko? Minulla on isä ja äiti ja kaksi vanhempaa siskoa. Ei mitään sen kummempaa.”
Hermio asetti polvensa ristiin. ”Minulla on vain Celine. Että sinä johdat tällä hetkellä.”
Will häpesi vähän sitä, että oli ehtinyt suutahtaa miehelle. Hän oli kuvitellut, että tämä oli kaupassa vain töissä. ”Onko Celine sinun isoäitisi?” hän kysyi varovasti.
Hermiolta pääsi naurahdus. ”Ei. Huoltajani. Tai siis oli. En ole koskaan tuntenut isoäitiä tai äitiäkään sen paremmin. Isän olen tavannut pari kertaa, mutta hän on kiireinen, joten…” Puhe päättyi välttelevään olankohautukseen.
Nyt Williä hävetti vielä enemmän. Hän nyki paitansa kaulusta.
”En minä sääliä kaipaa, joten sinun ei tarvitse keksiä lohduttavia sanoja. Joita yrität selvästi miettiä.” Hermio ryysti maitokahviaan.
Will muikisti suutaan ponnettomasti. ”Minä olen joka tapauksessa pahoillani. Tuota… mitä sinä olet opiskellut?” Tämä aihe olisi kenties vaarattomampi.
Hermio näytti tympääntyneeltä. ”Sitä sun tätä siellä sun täällä. En ole valmistunut mistään. Celine pitää minua töissä suhteiden takia.”
”Minä kun kuvittelin, että hyvien asiakaspalvelutaitojen”, Will letkautti pyöräyttäen silmiään.
Hermion kasvoilla häivähti sekunnin ajan aito hammashymy, joka piiloutui kuitenkin heti. ”Herra Vitsikäs. Sinäkö muka opiskelet historiaa?”
Will ei muistanut koskaan maininneensa mitä opiskeli. ”Niin… öö… mistä tiesit?”
Hermiolta pääsi valtava haukotus. ”Ne Jennyn kirjat. Osa niistä käsitteli antiikin historiaa. Loppu perustui arvaukseen siitä, että olette kurssikavereita.”
”Sinullahan on erinomainen huomiokyky.” Keskustelu tyrehtyi siihen, sillä Will ei osannut jatkaa ja Hermio alkoi lappaa innokkaasti leivoksensa jäänteitä.
Kun hän oli valmis, hän vilkaisi kelloaan ja sitten
Williä. ”Lähdetäänkö?” Will nyökkäsi konemaisesti, vaikka olisi halunnut sanoa
kaikenlaista.
He raahustivat takaisin kaupan luo. Hermio ei virkkanut koko aikana mitään. Will oli jo kääntymässä pois portaiden päässä ja sanomassa heit. Sitten hänen päässään klikkasi. Hän hyppäsi muutamat askelmat ovelle ja suikkasi suukon hämmästyneen Hermion poskeen.
”Minulla oli oikein mukavaa, kultaseni.”
Hänen äänensä kuulosti ääliömäisen itsevarmalta. Kohta Will oli astelemassa katua pitkin selkä Hermioon päin. Siitäs sai, hän ajatteli ja tunsi käden olkapäällään. Hetkessä he olivat silmäkkäin tai pikemmin huulittain, sillä Hermio ei epäröinyt suudella häntä varsin kuumasti. Sitten Will kuuli oven käyvän ja toinen oli hävinnyt kauppaan. Hänen aivonsa palasivat normaalitilaan ja polvet olivat pettää. Hän tukeutui seinään.
”Sekavia viestejä. Hän lähettää
sekavia viestejä”, Will mutisi itsekseen suunnatessaan kohti asuntolaansa.
---------------------
Tyhmä, tyhmä, tyhmä, Hermio hoki itselleen päästyään huoneeseensa. Sinun piti pelottaa hänet pois, ei antaa ymmärtää, että haluat tavata uudestaan. Tai mitä helvettiä yllätysimuttelu nyt tarkoittikaan. Hän potkaisi kenkänsä jalasta ja heittäytyi sängylle. Sydän vaikutti vetäneen maailman suurimmat kokaiinipöllyt. Se hyppi ympäriinsä kuin vasikka kesäpellolla välittämättä ruumiin ja järjen rajoista. Anna periksi, se houkutteli. Anna periksi ruskeille sotkuhiuksille ja niille metsämarjalta maistuville huulille.
”Mitä sinä selität?” Hermio älähti säikähtäen omaa ääntään.
Hän kiristi suunsa kiinni ja ilmoitti sydämelleen,
etteivät Ashin huulet olleet koskaan maistuneet millekään, eivätkä maistuneet
Willinkään. Hän nousi ylös korostetun rauhallisesti, riisui vaatteensa ja lähti
suihkuun.
---------------------
”Te siis muhinoitte!” Jennyn ääni oli voitonriemuinen. Willin silmät laajenivat, sillä puolen ruokalan oli täytynyt kuulla Jennyn huudahdus.
Maria tuli istumaan heidän pöytäänsä. ”Kenen kanssa Will on muhinoinut?” Hänen volyymitasonsa sentään oli paljon hiljaisempi.
Will pyöritti päätään, mutta Jenny vastasi silti. ”Sen söpöläisen, joka oli meidän kanssa luistelemassa.”
”Ai sen, jolla oli erikoinen nimi ja musta kihara?” Maria keskittyi kiertämään pastaa lusikkansa ympärille.
Will on kiitollinen hänen tyynestä suhtautumisestaan. ”Joo, hänen. Eikä me muhinoitu, suukotettiin vain kerran.” Hän keihästi pinaatinlehden haarukkaansa.
Jenny nosti kulmakarvansa hiusrajaan asti. Maria huokasi tympääntyneesti katsoen Williä. ”Tiedät, ettei Jenny luovuta ennen kuin kuulee, oletko jo suunnitellut seuraavat treffit.”
Tiesihän Will ja Mariankin silmissä pilkahti uteliaisuutta. ”Kyllä minä haluan kakkostreffit, mutta aloitteen on tultava häneltä. Jos ei ole tullakseen, tulkitsen, että hän vain leikitteli kanssani.”
Tytöt vaihtoivat katseen, mutta kumpikin nyökkäsi. Will
oli oikein ylpeä saatuaan heidät hiljennettyä.
------------------
Oli kulunut melkein viikko ja Hermio oli ehtinyt kirota kymmenen kertaa, ettei ollut kysynyt Willin puhelinnumeroa. Ei hän tietysti sitä mihinkään tarvinnut, olisipahan vain halunnut kuulla toisen äänen. Hän oli juuri saanut kassapöydän koristeltua havuilla (jotka pitäisi vaihtaa aina tarpeen tullen), kun kaupan ovi kävi. Mustat hiukset laskeutuivat tytön selkään violetin baskerin alta. Jennyn luistelukaveri Hermio tunnisti. Häneltä voisi kysyä Willistä. Hän oli jo tytön luona ennen kuin järki ehti muistuttaa, ettei hän ollut kiinnostunut Willistä.
”Voinko olla avuksi?”
Tyttö käännähti hyllystä häneen päin. ”Itse asiassa joo. Pikkuveljeni toivoi jotain sellaista Harry Potter -oheiskirjaa, onko teillä niitä.”
Hermio osoitti toista hyllyväliä. Tyttö selaili kirjoja vähän aikaa ja valikoi sitten yhden. Hän laittoi ostoksensa kainaloonsa ja tarkasteli auliisti odottavaa Hermiota. ”Teillä ei sitten synkannut Willin kanssa?”
Hermio ei ollut odottanut kysymystä. Oliko Will ollut sitä mieltä? Tyttö kuulosti neutraalilta. Hän ei siis ollut vihainen ystävänsä puolesta.
”Synkkasi. Oikeastaan niin paljon, että unohdin kysyä puhelinnumeroa.”
Nyt tyttö katsoi häntä oudosti. ”Olisithan sä voinut kysyä sitä Instassa. Tai kaipa Will lukee vielä Facebookinkin yksäreitä.”
Hermio tunsi makeilevan hymynsä kiristyvän. Hän oli yrittänyt opetella älypuhelimen ja appien käyttöä, mutta pari kuukautta oli lyhyt aika täydelliselle ummikolle.
”Minä en käytä somea.”
Uutissivuja hän sentään osasi lukea ja jossakin oli sanottu, että osa ihmisistä valitsi tietoisesti olla olematta somessa. Silloin kun hän ja Celine olivat viimeksi olleet tässä historiassa, kännyköissä oli ollut flipattavat kannet ja matopeli.
”Ai, sä olet niitä boheemeja. Mietinkin tuota kiharaa.” Tyttö piirsi ilmaan Hermion otsakiehkuran muotoisen kuvion. ”Mä voin antaa Willin numeron sulle. Se odottaa aika jääräpäisesti, että sä soitat sille. Mä luulin viikon alussa vielä, että sille on aika sama, mutta kyllä se haluu tavata uudestaan.”
Hermion mieleen ui hetkeksi täysin typerä tyytyväisyys siitä, että Will oli selvästi kärvistellyt yhtä paljon ajattelemassa häntä kuin hän Williä. Ja toki vieroitusoireissa riutunut sydän sai piikkinsä ja sprinttaili ympäriinsä. ”Se olisi kiva. Kun meillä kuitenkin synkkasi.” Hän ohjasi tytön kassalle pohtien samalla, että oli kuulostanut kielensä nielleeltä. Numero ilmestyi hän antamalleen muistilapulle.
Maria – kuten hän itsensä maksaessaan ohimennen esitteli – hymyili vielä lopuksi. ”Soitatkin sitten. Mä ja Jenny aletaan kyllästyä Willin sijaistoimintoihin.”
Hermio onnistui vaivoin nyökkäämään.
--------------------
Will keinutteli päkiöillään kaupan oven edessä. Ikkunassa roikkui suljettu -kyltti. Hermio oli kutsunut hänet treffeille kotiinsa, hän ainakin oletti, että tämä ja Celine asuivat liiketilan yläkerrassa. Oliko se sitten positiivinen vai negatiivinen juttu, siitä hänellä ei ollut harmainta aavistusta. Hermio tuli päästämään hänet kohta sisään ison hymyn kera. Willin vatsa lähti lentoon, kun hän huomasi työpöydän eteen lattialle asetellut tyynyt ja matalan pöydän, jolla paloi kynttilä ja odotti kaksi höyryävää lasia punaista nestettä.
”Vau”, häneltä pääsi.
”Etkö sinä toivonut jotain romanttisempaa?” Hermio kysyi ottaessaan hänen takkinsa ja taitellessaan sen huolellisesti näyteikkunalle.
”Öh… ky-kyllä”, Will onnistui änkyttämään. ”Luulin vain, ettet pitänyt
minusta.” Hermio viittasi häntä istumaan tyynylle ja kävi itse viereiselle.
Hän kohotti omaa lasiaan ja tuoksutteli sitä antaumuksella. ”Minä kyllä pidän sinusta. Se tässä onkin vaikeaa.”
Will oli jo ehtinyt todeta, että tarjolla oli hehkuviiniä, jota hänkin saattoi laillisesti juoda. Hän kiersi kätensä lämpöisen lasisuojan ympärille. ”Eikös se tee tapailusta helpompaa? Siis siinä tapauksessa, että me halutaan tapailla enemmän”, hän korjasi nopeasti.
Hermio muikisti huuliaan, jotka olivat hetkeksi värjääntyneet verenpunaisiksi hehkuviinin vaikutuksesta. ”Ryntäsin edelliseen suhteeseen ja siinä kävi kalpaten.” Hän oli päättänyt kokeilla totuuden kertomisen taktiikkaa. Ehkä se saisi Willin epäröimään.
”Mutta eihän meidän tarvitse ryntäillä. Voidaan treffailla ihan rauhassa. Minusta sinä olet kiinnostava… ja ihana… ja ärsyttävä.” Will ei tajunnut mistä oli saanut selkärankaa edes sanoa noin.
Hermio kuitenkin rentoutui silminnähden. ”Silti. Entä jos se loppuu?” Miehen ääni kuulosti vielä kireältä ja vakavalta.
Will silitti hänen polveaan. ”Hermio, emme me ole perustamassa perhettä tai ostamassa asuntoa. Voihan olla, että tämä loppuu, kun kummankin ensi-ihastus haihtuu, mutta mitä sitten. En minä halua jättää koittamatta sen takia. Ja minä inhoan sotkuisia eroja, joten ei sinun tarvitse pelätä, että puhuisin paskaa selkäsi takana jälkeenpäinkään.”
Hermio tiesi, että hänen sydämensä puski Williä jo kuin hellyydenkipeä kissa. Muukin olemus oli antamassa periksi. Toinen vaikutti niin rehelliseltä ja aidolta. ”Okei. Ehkä me voimme yrittää.”
Will virnisti hänelle kiusoittelevasti. ”Minä luulin, että yrität jo aika lailla.”
Hermion oli pakko hymähtää. Hän asetti oman kämmenensä Willin polvelle. ”Minun sydämeni pitää sinusta. Kaipa siihen voi luottaa.”
Will tunnusteli pitkiä sormia omillaan. ”Ja minä pidän sinun sydämestäsi. Hyvää huolta. Lupaan.” Kun Will oli lähdössä, he halasivat lämpimästi ja sopivat olevansa pian taas yhteyksissä.
He
näkivät toisiaan muutaman päivän välein lähinnä kaupalla, sillä Hermio vaikutti
olevan armoton kotihiiri. Ei Williä toki haitannut raahata kannettavaansa
mukanaan, jotta he voisivat katsoa Netflixiä (varsinkin kun Hermiolla ja
Celinellä oli iso tauluteevee), mutta olihan se vähän hassua. Päivisin hän luki
viimeisiin tentteihin yhdessä Jennyn ja Marian kanssa. Pänttäämisen välissä
tytöt intoilivat Hermiosta ja siitä, miten Will hehkui. Hänen oli pakko
myöntää, että tänä vuonna hänellä oli joulumieltä kaksinkertaisesti. Erityisesti
sitä nostatti Covention Parkissa käsikädessä tehty kävelyretki, joka päättyi
viileisiin huuliin lumisen puun alla. Tietenkin hänen kotiin menonsa varjosti
onnea hieman, mutta Will oli päättänyt lykätä lähtöä niin pitkälle kuin voisi.
-----------------
Hermio
odotteli Williä kaupalta vähän alaspäin vastakkaisella puolella katua. Hän oli
ajatellut, että he voisivat mennä uudestaan puistoon, kun aiemmat kerrat olivat
sujuneet niin hyvin. Pikkupakkanen kirkasti ilmaa ja lähettyvillä ei näkynyt
juuri ketään. Kaikki olivat luultavasti menneet isoihin kauppakeskuksiin viime
hetken lahjaostoksille. Hermio hyräili mielessään pientä sävelmää ja pohti,
miten heidän viimeksi katsomansa elokuva olikaan päättynyt, sillä Willin
vaeltelevat kädet olivat häirinneet jonkin verran loppukohtaukseen keskittymistä.
Häneltä meni hetki tunnistaa häntä kohti reteästi kulkeva mies Cody Bankeriksi.
Kaipa tämä oli menossa häiriköimään tyttöystäväparkaansa. Hermio kääntyi
kuikuilemaan toiseen suuntaan, johon oli ilmestynyt pari tyttöä ihastelemaan
yhtä näyteikkunaa. Hän tunsi lyönnin vasta sekuntia ennen osumaa. Kaikki kävi
suttuiseksi, hän kuuli kirkunaa ja juoksevat askeleet. Maa tuli vastaan hänen
kasvojaan ja maailma pimeni.
------------------
Se oli kuin hidastetusta filmistä. Hän tunnisti Hermion vaatteista. Mies oli kaatunut kasvot edellä ja hiukset verhosivat kasvoja. Et saa olla kuollut oli ainoa ajatus, joka mahtui Willin päähän. Hätääntynyt tyttöpari osoitteli jonnekin sivukadun suuntaan. Miksi he eivät auttaneet Hermiota? Hän juoksi veltonnäköisen ruumiin luo. Takaraivo oli veressä ja Will upotti kätensä pehmeästi vaaleisiin suortuviin kuin yrittäisi estää niitä likaantumasta.
”Hermio”, hän kuiskasi. ”Ole…ole kiltti ja vastaa minulle.”
Hän tunsi, kuinka häneen tartuttiin takaapäin ja siirrettiin hellästi pois. Celine käänsi mieheen ja nosti käsivarsilleen kuin tämä ei painaisi mitään. Will lähti hänen peräänsä tuijottaen verisiä käsiään. He pääsivät kaupan sisään ja Celine rymisteli jo kohti yläkertaa.
”Eikö pitäisi soittaa ambulanssi? Viedä hänet sairaalaan?”
Will kysyi nyyhkäystensä välissä. Hän ei tiennyt missä vaiheessa oli alkanut
itkeä.
”Hänen on parempi täällä. Kutsun kohta lääkärin”, kuului Celinen rauhallinen ääni.
He olivat tulleet Hermion huoneeseen ja Celine asetteli tämän varovasti sängylleen. Willin vartalo oli jähmettynyt, vaikka hän halusi kiihkeästi tehdä jotain, auttaa.
”Jää sinä tänne hänen seurakseen, kun minä haen sidetarpeita ja lämmintä vettä.” Celinen käskevä ääni pani hänen jalkansa liikkeelle.
Hän istui osoitetulle paikalle ja otti kiinni Hermion kädestä tajuten, että miehellä oli yhä kynsikkäät päällä. Will veti lempeästi ne pois. Kyyneleitä putosi kalpealle iholle. Celine tuli takaisin kantaen valtavaa kannua ja kassia, josta pilkisti sideharsorulla. Hän nappasi Hermion sängyn alta kaksi posliinista pesuvatia ja kaatoi vettä ensin pienempään.
”Sinä peset kätesi tuossa ja menet sitten
ulkopuolelle odottamaan. Et pysty tuossa tilassa auttamaan minua”, hän totesi
ykskantaan.
Will upotti kätensä veteen, joka värjäytyi hennon punertavaksi. ”Minä jään”, hän sanoi heikosti.
”Ulos.” Celinen katse oli täysin keskittynyt Hermioon.
Will oli jo käytävässä ennen kuin tajusi liikkuneensa minnekään. Hän tärisi hienoisesti. Kännykkä värisi housuntaskussa ja tottumuksesta hän nosti sen esiin. Äiti soitti. Will ei ehtinyt ajatella ennen kuin vastasi.
”Hei kultaseni, joko olet pakannut?”, kuului iloisesti langan toisesta päästä.
Will ei kyennyt hetkeen sanomaan mitään. ”Minä… minun on jäätävä tänne”, hän sammalsi sitten.
Äiti tuntui siirtyvän rauhallisempaa paikkaan. ”Mikä hätänä kulta? Onko sattunut jotain?” hän kysyi huolestuneesti.
Kuumat kyyneleet valuivat jälleen Willin
poskille. ”Ei… ei minulle. Her…. poikaystäväni joutui onnettomuuteen. Minun
täytyy…”
Äiti myönteli lohduttavasti ynähdellen. ”Se poika, jota olet kertonut tapailevasi? Olen tosi pahoillani Will-rakas. Varmaan hänen vanhempansa voivat pitää sinut ajan tasalla.”
Will panikoi hetkellisesti. Hän ei voisi lähteä kotiin. ”Ei hänellä ole vanhempia. Vain… vain isoäiti, joka ei voi olla sairaalassa koko aikaa”, hän sopotti. Valhe tuli täysin kivuttomasti.
Äiti huokasi surullisesti. ”Kultaseni, minä kuulen, kuinka tärkeää tämä sinulle on. Joskus on jäätävä sinne, minne sydän käskee jäädä. Muistathan, että meillä ja siskoillasi on ikävä sinua. Lupaan lähettää paljon kuvia pikkuisesta sisarentyttärestäsi. Ehkä ne ilahduttavat ystävääsikin.”
Will saattoi vastailla vain myöntelevin vingahduksin. ”Ki-kiitos, äiti”, hän nyyhkäisi.
”Iso halaus minulta ja isältä. Lupaathan soittaa joka päivä.” Se oli enemmän käsky kuin pyyntö.
”Kyllä. Ra-rakastan teitä.” Willin ääni oli hento kuin lumihiutale.
”Mekin sinua, kulta. Hei hei.”
”Hei” Puhelu katkesi.
Will toljotti puhelintaan sumuisin silmin ja mietti, oliko äskeinen ollut unta ja pitäisikö hänen vielä oikeasti selittää perheelleen, ettei hän tulisikaan jouluksi kotiin. Kului kai useita minuutteja ja sitten Celine oli yhtäkkiä hänen takanaan.
”Voit mennä Hermion luo. Älä välitä sotkusta, pojalla on toistaiseksi kaikki hyvin”, hän puhahti antaen huolestuneiden silmiensä levätä Willissä ennen kuin lähti alas.
Huoneessa oli hieman sekaista, muutama harso lojui lattialla ja toinen pesuvati oli vielä tyhjentämättä punaisesta vedestä. Will kävi sängyn reunalle ja kiersi sormensa Hermion ranteen ympäri. ”Minä olen tässä koko ajan”, hän sanoi hiljaa. ”Sinun ei tarvitse olla yksin.” Hän istui jonkin aikaa silittäen valkeana paistavia ranneluita. Hermio hengitti pinnallisesti. Ehkä puolen tunnin päästä Celine tuli huoneeseen miehen kanssa, jolla oli lääkärinlaukku.
”Will, olisitko ystävällinen ja kävisit tyhjentämässä tuon vadin sillä aikaa, kun tohtori tutkii Hermion. Keittiössä on myös teetä. Sinun kannattaisi juoda kupillinen.” Niin sanoen Celine hätisti hänet pois.
Will otti tuiman ilmeen, kun Celine laskeutui alas lääkärin kanssa. Nainen hyvästeli vieraan, joka muistutti, että tulisi huomenissa tarkistamaan potilaan voinnin.
Will ei päästänyt häntä ohitseen keittiöön. ”Eikö tohtorinkaan mielestä Hermion olisi parempi sairaalassa?” hän kysyi kiukkuisesti.
Celine huoahti raskaasti ja näytti painuvan kasaan. ”Hermio ei voi mennä sairaalaan, Will.”
Ensimmäistä kertaa Will tuli ajatelleeksi, että Celinekin oli huolissaan. Hän ei silti hellittänyt. ”Miksi ei? Ei hän ole mikään rikollinen. Vai johtuuko se vakuutuksen puutteesta?”
Celine tarttui häntä hartioista. ”Ei johdu. Parempi, että Hermio itse selittää sinulle sitten, kun tervehtyy.”
Sanojen toiveikas
varmuus oli liikaa Willin hatarasti kyhätylle julkisivulle. ”Mutta jos hän ei
parane?” hän korahti. Celine pyöritti päätään ja pujahti Willin valahtaneen
käsivarren jättämästä aukosta.
”Mene katsomaan häntä. Tuon sinulle myöhemmin jotain lämmintä syötävää.”
Will luuli
joutuvansa panemaan kovan kovaa vastaan saadakseen nukkua Hermion huoneessa,
mutta Celine suostui täysin mutinoitta tuomaan hänelle patjan ja petivaatteet. Hän
oli lähettänyt viestin kämppikselleen, joka oli tuonut hänen puoliksi pakatun
matkalaukkunsa kirjakaupalle. Chris oli vähän ihmetellyt, mutta tyytynyt vain
ilmoittamaan lähtevänsä kotiin huomenna ja toivottanut hyvät joulut. Sinä yönä
Will heräili jokaiseen rasahdukseen varmistuakseen, että Hermio yhä hengitti.
Tohtori kävi uudelleen seuraavana päivänä, mutta tilanne ei ollut juurikaan
muuttunut ja hän saattoi kehottaa heitä vain odottamaan. Tosin hänkin vakuutti
Willille, ettei Hermio ollut hengenvaarassa.
-------------------
Se oli Willin elämän pisin viikko. Celinen onnistui patistaa hänet vain syömään toiseen huoneeseen ja ulos viideksi minuutiksi päivittäin, muuten hän istui Hermion sängyllä. Hän luki ja kertoili rauhallisella äänellä hassuja juttuja miehelle, joka vain näytti nukkuvan tyynesti. Lääkärin käytyä toisen kerran Celine oli antanut hänen osallistua jokaiseen siteen vaihtoon ja muuhun hoitotoimenpiteeseen, mutta varsin avustavassa roolissa. Oli jouluaattoilta ja Will oli puhellut koko päivän siitä, mitä hänen perheensä yleensä teki jouluna, ruuista ja kaikesta.
Celine saapui huoneeseen shaali päällään ja tuoli mukanaan. ”Hermio ei haluaisi, että vietät jouluyötä kovalla lattialla. Mene nukkumaan minun sänkyyni käytävän toiselle puolelle. Herätän kyllä sinut heti, jos jokin muuttuu.”
Will oli haluton. ”Ei minulla ole hätää.”
Celine veti tuolin alleen ja istuutui. Hän silmiään väritti haikea kosteus. ”Will, tiedän, että rakastat Hermiota. Ja hän rakastaa sinua. Olen katsellut monta päivää, kuinka omistaudut ja se on lämmittänyt sydäntäni enemmän kuin mikään muu. Lepää hetki.”
Will tiesi vaistomaisesti, ettei nyt puhuttu määräyksestä vaan hartaasta toiveesta ja antoi periksi.
Hermio raotti silmiään heikoille
valonsäteiden kajastuksille. Pää tuntui siltä kuin sen yli olisi ajettu. Kurkusta ei lähtenyt ääntä ensin ollenkaan,
toisellakin yrittämällä vain heikko koraus. Se näytti kuitenkin kutsuneen
Celinen, joka kohta häälyi hänen yläpuolellaan. Nainen laski vesilasin hänen
huulilleen ja salli juoda muutaman kulauksen. Äänihuulet saivat voitelua.
”Mitä tapahtui?” Hermio ynähti.
”Sinua lyötiin kovaa takaraivoon. Olen ollut hyvin huolissani”, Celine sanoi vakavasti.
Hermio nojasi päätään tyynyyn. Ikkunan takana näkyi harva lumisade ja kuulosti hiljaiselta. ”Siltä se tuntuukin. Mikä päivä nyt on?” hän kysyi katse yhä hiutaleissa.
”Joulupäivä.” Celine oli nousemassa kenties lähteäkseen hakemaan jotain purtavaa, sillä Hermio tunsi olevansa nälkäinen.
Mutta ennen sitä… ”Minä… minä näin unta, että Will oli täällä. Mutta hän on varmaan mennyt jouluksi kotiin.”
Celinen kasvoille kohosi lämmin ilme. ”Kultaseni, olen lähdössä herättämään häntä. Hän nukkuu minun huoneessani. Ajattelin, että hän ansaitsee sen jouluyönä, kun on muuten uinunut tässä sinun vieressäsi”, hän virkkoi osoittaen lattialle koottua häthätäistä petiä.
Hermion sydämessä muljahti. Hänen täytyi uneksia vieläkin. Hän sulki silmänsä. Will oli hetkessä jalkeilla aistiessaan Celinen pehmeän kosketuksen. Nainen kertoi iloisesti supisemalla, että Hermio oli järjestänyt heille jouluyllätyksen tulemalla tajuihinsa. Nyt on juhlan aika, hän sanoi ja lähti tyytyväisesti hyristen keittiöön valmistelemaan herkkuja. Will astui varovasti tyyneen sairashuoneeseen. Hermio vaikutti edelleen nukkuvan kevyesti. Hän istahti jo tutuksi käyneelle paikalleen. Ehkä Celine oli kuvitellut.
”Herm, minä tässä. En mene pois ennen kuin voin taas katsoa silmiisi. Ole rauhassa vain.” Will taittoi Hermion sormet hellästi kupiksi, jotta saattoi kiertää oman kämmenensä niiden ympärille. Hän laski huulensa hipaisemaan rystysiä.
”Will…”
Hän säpsähti tuskin kuultavaa kuiskausta. Hermio katseli häntä puoliksi avattujen silmäluomien ja sikkuraisten ripsien takaa.
”Rakas…”
Willin rinta suli laavakentäksi eikä hän tiennyt pitäisikö itkeä vain nauraa. Hän näytti taatusti typerältä, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Hän kumartui äärimmäisen hellävaroen Hermion kaulalle ja suuteli sitä muutamaan otteeseen saaden toisen inahtamaan onnesta.
”Hyvää joulua, Herm-kulta. Ihanaa, että olet viettämässä sitä meidän kanssamme”, Will kuiskutti korvanlehden kaarelle.
Hermio joutui hakemaan sanoja. ”Hyvää joulua. Tämä on kyllä paras lahja ikinä.”
Kummatkin puhkesivat pehmoiseen tirskuntaan. Will siirsi mustan kiharan otsalta muiden hiusten joukkoon ja hyväili sen varjoa huulillaan. Edes ovelta kuuluva koputus ei saanut häntä pomppaamaan suoraksi kovin nopeasti. Celine tuli sisään tarjottimen kanssa.
”Toin teetä ja pasteijoita. Pipareitakin on Hermio, älä
huolehdi”, hän sanoi jättäessään sen yöpöydälle.
Will oli jo tarttumassa toiseen kuppiin ojentaakseen sen Hermiolle, mutta tämä huitaisi kädellään.
”Ensin sinä tulet tänne minun viereeni.” Mies kohotti peiton kulmaa.
Will notkisteli niskojaan. ”En minä voi. Sinun pitää vielä levätä, että paranet kokonaan.”
”Paranen paremmin, jos saan tehdä sen ihoasi vasten.”
Will ei voinut
vastustaa sanoissa kuuluvaa toivetta ja kömpi kuuliaisesti lämpimään kainaloon,
joka hänelle avattiin. Kun Celine kävi tunnin kuluttua hakemassa vajuneet astiat,
pojat nukkuivat limittäin onnellisesti tuhisten. Seuraavina päivinä Hermio oli
menettää hermonsa useita kertoja, sillä Will vahti häntä kuin ylihuolehtivainen
kanaemo. Tosin hänen malttinsa oli yleensä äkkiä parannettu suukoilla, joita
samainen huolehtija jakoi säästelemättä.
----------------
Celine seurasi huvittuneena sivusta. Uudenvuodenaatonaattoiltana hän passitti Willin kauppaan kuitenkin aika lailla selkeän tekosyyn varjolla.
Hermio istui keittiössä ryystämässä piparimurukaakaota. ”No, mitä asiaa sinulla on, kun halusit Willin pois?”
Celine istahti häntä vastapäätä. ”Minun on mentävä käymään Messalan luona huomenna ja viivyn varmaankin pari päivää.”
Hermio virnisti kuppiinsa. ”Jos löydät minut palatessasi kuolleeksi lääpittynä, tiedät ketä voit syyttää.”
Celine pyöritteli silmiään kuin sanoakseen, että vitsi tuli liian pian. ”Sinun on puhuttava Wilille siteestä.”
Hermion suu taipui
irvistykseen. Hän alkoi nakuttaa lasitepintaa kynsillään. ”Anna minun elää
vielä hetki tässä ihastuttavassa kuplassa. Willillä on… oikeus tehdä
kaikenlaisia päätöksiä sitten, kun hän kuulee kahleistani.”
Celine loi häneen tarkkaavan ja hämmästyneen katseen. ”Poika hyvä, etkö itse tunne miten paljon side on höltynyt viimeisen kuukauden aikana, viime viikosta puhumattakaan? Kun Willin luennot alkavat, voit varmasti vierailla hänen luonaan yliopistolla.”
Hermion leuka oli luiskahtanut auki. Hän tipautti jalkansa maahan polveltaan ja siirsi jakkaransa Celinen viereen. ”Voiko niin käydä?”
Celine taputti hänen reittään. ”Totta kai. Isäsi valmisti siteen suojellakseen sinua, ei estääkseen sinua elämästä.”
Hermio antoi sekavien ajatustensa poukkoilla. Hän oli riemuissaan, mutta ei oikein uskaltanut luottaa tuuriinsa. Mihin se olikaan johtanut Ashin kanssa…
”Näen, että mietit Ashia.
Neuvoisin: älä. Hän kuuluu muistoksi historiaasi eikä nykyisyyttä häiritseväksi
entiteetiksi. Will on toista maata. Hän vielä katkaisee siteesi kokonaan.”
Hermiota huimasi. Olihan Celine aiemminkin kertonut hänelle, ettei side välttämättä olisi ikuinen, mutta hän oli kuvitellut muuta. ”Ashin kanssa en miettinyt sidettä koskaan. Willin… tapauksessa en ole mitään muuta miettinytkään”, hän sanoi epävarmasti.
Celine asetteli ponchoaan paremmin. ”Nii-in. Minä sanoisin, että se on hyvä merkki.”
Hermio nosti kätensä pitelemään päätään ja hymähti voipuneesti. ”Sainko minä sinulta viisivuotiaanakin yhtä kryptisiä vastauksia? Ei ihme, että olin rasavilli. Voisitko vastata minulle suoraan yhteen juttuun? Miten meidän käy, jos side katkeaa? Joudutko sinä lähtemään heti? Ha-haluatko sinä lähteä heti?”
Kostein silmin Celine kääri käsivartensa liikuttuneen
Hermion ympärille. ”Poikakulta. Sinä olet minulle kuin omani. Ennen pitkää
minun on siirryttävä ja silloin saat lähteä mukaani, jos haluat –
vapaaehtoisesti. Mutta me olleet täällä vasta pari kuukautta, joten se päivä on
hamassa tulevaisuudessa.”
Hermio ei ehtinyt vastata Willin rymistellessä keittiöön muovikasseineen. Tämä siirtyi kiireen vilkkaa Hermion tuolin taakse laskettuaan ostokset sivupöydälle.
”Mitä on tapahtunut?” Will kysyi saaden Hermion sävähtämään kaulalle ulottuvia kylmiä sormia.
Celinen kasvoille oli jälleen kerran noussut aurinkoinen hymy. Hän vinkkasi silmää kiusoitellen. ”Hermiolle ehti tulla ikävä sinua.”
Mainittu puhahti tuskastuneesti ja nousi tarttuen Willin sormiin. ”Mennään halimaan nämä lämpimiksi ja jätetään oraakkeli hoitelemaan ostokset.”
Seuraavana päivänä Hermio
pakotti Willin vuorostaan lepäämään ja lukemaan ja puuhaili itse keittiössä nyt
kun he olivat kaksistaan. Will tosin ilmoittautui auttamaan noin tunnin välein,
kunnes Hermio lopulta täräytti, että valmistelee hänelle yllätystä illaksi ja
se lakkaa olemasta yllätys, jos Will auttaa sen valmistelussa. Will palasi
tuhisten yläkertaan odottamaan. Hän soitti pitkän videopuhelun vanhemmilleen. Äiti
sanoi ensimmäisenä, että hän näytti hirvittävän onnelliselta ja tiedusteli heti
perään, milloin he isän kanssa saisivat tavata Hermion. Isä oli pidättyvämpi
kuten yleensäkin, mutta sai Willin lähes kyyneliin lopuksi toivomalla, että
Willillä olisi yhtä mukava keskiyön hetki kuin hänellä ja äidillä pussatessaan
kahdeltatoista.
Kuuden aikaan Hermio tuli hakemaan hänet. Willin oli vedettävä henkeä, sillä mies oli tehnyt taikoja kaupan puolella. Heille oli järjestetty upea budoaari yhteen nurkkaukseen, jotenkin kaikki valosarjat oli asetettu niin, että ne loivat juuri oikean tunnelman. Kirjojen tuoksu sekoittui pöydällä pikkukulhoissa olevien ruokien aromeihin. Will kävi pitkäkseen tyynyille ja taputti Hermiota viereensä.
”Meidän pitäisi jutella yhdestä jutusta ensin”, tämä sanoi huultaan purren.
”Eivätkö nämä olekaan treffit? Olin jo kiittämässä, kun tämä kaikki on niin ihanaa.”
Hermio istahti huokaisten Willin kylkeen. ”Kuule, oletko koskaan ajatellut, etten halua lähteä kovin kauas kaupasta?”
Will kohottautui
kyynärpäidensä varaan. ”No, joo. Puhuit tosi hämmästyneesti siitä, että olit
päässyt Conventioniin ja halusit siihen karmeaan Cake Gardeniin. Ja muutenkin.
Mutta sinähän olet kokonaisuudessaan outo.”
Hermion rinnassa läikehti, vaikka Willin viimeisessä huomautuksessa olikin teränsä. Mutta tämä oli myös oikeassa. ”Niin olenkin. Haluan kuitenkin kertoa sinulle totuuden, vaikka pitäisit minua sen jälkeen hulluna ja jättäisit minut.”
Will nousi kokonaan istualleen. Hänen siniset silmänsä näyttivät huolekkailta, kun hän nyökkäsi Hermiota jatkamaan.
”Minulla on side tähän paikkaan. Isäni teki sen, kun luovutti minut Celinelle. Että olisin turvassa. Tai ei se side tietenkään ole Acrevilleen, vaan Celinen puotiin missä se sitten milloinkin on. En voi kulkea kaupasta kovin kauas.” Hermio pysähtyi vetämään henkeä.
Will tuijotti häntä hämmentyneenä. ”Joku taikajuttuko? Hermio, tuo kuulostaa ihan…”
”Tiedän. Mutta se on totuus. En voi koskaan muuttaa täältä minnekään paitsi
Celinen muuttaessa seuraavan kerran. Itse asiassa en voi edes käydä luonasi
yliopistolla.”
Hermio värähti, kun Will tarttui hänen käteensä. ”Nyt kyllä kerrot kaiken juurta jaksain ja rauhassa. Jokaisen yksityiskohdan, jonka suinkin tiedät. Okei? Lupaan kuunnella keskeyttämättä.”
Hermio päätti selostuksensa puolen tunnin kuluttua. Will oli pitänyt lupauksensa ja istui nyt mietteliäänä kurtistellen kulmiaan. Hiljaisuutta jatkui seuraavat viisitoista minuuttia ja ne olivat Hermiolle melkoista kidutusta.
Lopulta Willin ilme kirkastui. ”Eli minä olen vähän niin kuin prinssi, joka on valkealla ratsullaan kiitänyt pelastamaan sinut?”
Hermio meni veltoksi tyrmistyksestä. ”Tuonko sinä poimit kaikesta mitä sanoin?”
Will nappasi hänet tiukkaan halaukseen. ”Minä tiedän ainakin yhden
asia. Celine on viisas nainen, vaikka onkin välillä ärsyttävä ja hämy. Jos hän
on sitä mieltä, että siteesi voi haipua poikki, olen taipuvainen uskomaan
häntä. Ihan sama johtuuko se minusta, sinusta itsestäsi vai salaperäisestä
isästäsi. Minulle merkitsee vain, että haluat olla kanssani, vaikka aika
jäisikin lyhyeksi.”
Hermio vastasi rutistuksella. Ensimmäistä kertaa elämässään hän saattoi sielunsa silmin nähdä siteen ja sen hienon hienot säikeet. Niitä oli paljon, mutta lähes kaikissa ehjissäkin oli selviä rispaantumisen merkkejä. ”Haluan minä olla kanssani. Enemmän kuin mitään muuta.”
Will ynähti hänen olkaansa vasten. Hetken intensiivisyys humahti kummankin läpi. He valuivat tyynyille ja kuumat suudelmat kastelivat Hermion kaulaa saaden hänet jäykistymään.
”Will… Will!”
Kasvot irrottautuivat hänestä.
”Anteeksi… minä… se oli varmaan tosi kömpelöä”, Will huohotti nolona.
Hermion oli vaikea pitää huulensa peruslukemissa, kun
kehossa jylläsi valtava määrä adrenaliinia. ”Ei ollut. Jos olisit jatkanut
yhtään pidempää, olisin heittänyt viimeisetkin itsekurin rippeeni roskakoriin. Mutta
sopiiko, että etenemme hitaasti?”
Will tasasi hengitystään vilkuillen häneen. Valot loivat pehmeää hehkua tämän iholleen. ”Joo. Minä olen vähän kokematon… ja ha-haluan sinua niin paljon.”
Jos Hermiolla oli vielä jotain muureja sisällään, Willin sanojen raaka rehellisyys mursi ne tomuksi. Hän kääntyi istumaan seinään nojaten vetäen pojan syliinsä. ”Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle noin”, hän kuiskasi karheasti.
Will asettui paremmin hänen jalkojensa väliin, aivan kuin aikoisi jäädä siihen asumaan. ”Minä luulin, että sinulla on ollut useampi poikakaveri. Eivätkö ne muka ole olleet hulluina sinuun?”
Hermio naurahti rumasti. Hän ei voinut kuvitella Ashia käyttämässä noita sanoja niin kuin ne oli äsken lausuttu. Ja Ashin edeltäjistä ei ollut väliksi. ”Paskiaisia jokainen sinuun verrattuna. Voisitko ojentaa yhden piparin tuolta kulhosta?”
Will tuhahti aiheen vaihdolle, mutta alkoi kurotella kohti keksejä. ”Miksi sinä muuten pidät piparkakuista niin paljon?” hän kysyi annettuaan pari tähteä Hermiolle.
”Ei mitään erityistä syytä. Ne vain ovat hyviä. Celine vitsaili kerran, että sielunikin on varmaan tehty niiden muruista.”
Will hymyili. ”Piparkakkusieluni”, hän sanoi nipistäen Hermion reittä.
Hermio vastasi puristamalla hänet tiiviimmin itseään vasten. He juttelivat hiljaksiin, kunnes tuli aika laskea sekunteja keskiyöhön. Kumpikin sai uuden vuoden toivotukseksi kanelin, kardemumman ja inkiväärin makuisen suudelman.
-Roona-
