Häivähdys jäänvaaleaa

Moikka!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

Ja ne jotka kaiken tietää

ne sanoo tuo on prinsessa Jää

se varmaan hileitä hengittää

ja se kaikesta selviää

(Prinsessa Jää - Maija Vilkkumaa)

Lucius, Malfoyden kartanossa, 1972

Lucius on juuri vetänyt päälleen juhlakaapunsa. Hän hymyilee peilikuvalleen itsetyytyväisesti. Kukas komea poika se siellä on, hän kysyy yliolkaisesti. Tiedossa ovat Mustien järjestämät tanssiaiset. Erinomainen tilaisuus luoda suhteita samanmielisten kanssa – voittajien kanssa, Lucius miettii. Hän voi myös liehitellä Narcissa Mustaa. Mustien maine koki pienen kolauksen, kun Narcissan serkku Sirius lajiteltiin Rohkelikkoon. Lucius tuhahtaa. Mitä väliä moisella on, polttakoot pois sukupuustaan. Sitähän Mustat huhujen mukaan harrastavat. Viekkaus värittää Luciuksen ihon. Kunhan Narcissa on minun, olen sen puun uusin ja vahvin vesa. Eikä minua ja minusta versovia haaroja polteta koskaan pois, hän pohtii. Peili ei väitä vastaan.

Lordin joukot vahvistuvat päivä päivältä. Voittivat enemmän päivä päivältä. Kuraveriset joutuivat pelkäämän jatkuvasti enemmän, mikä oli heille aivan oikein. Vielä oikeampaa tuo pelko oli jästeille. Lucius katselee ylpeänä kättään koristavaa pimeänpiirtoa. Kaikki ovet ovat hänelle auki ja hänellä on millä leikkiä. Tympeä kouluaikakin oli nyt takana ja hän saattoi keskittää tarmonsa suuremman hyvän edistämiseen, ei mielellään etulinjasta, mutta kenties juuri sen takaa? Hän pörhistyy onnellisuudesta. Peilikuvan kasvot hehkuvat ilkeämielisen virneen valaisemina. Raihnainen kotitonttu tulee sisään ja ilmoittaa, että herra ja rouva odottavat nuorta herraa alakerrassa. Lucius kävelee ohi kiinnittämättä mitään huomiota olioon, mutta jättää hyvänmielen puuskassaan potkaisematta sitä. Aavemainen häivähdys jäänvaaleasta tukasta jää kummittelemaan huoneeseen.

Draco, lammella Tylypahkan tiluksilla, 6. kouluvuosi

Jään päällä on riitettä. Vähän niin kuin sydämessäni, Draco ajattelee, mutta sättii itseään ajatuksesta saman tien. Riite on jäätä, jäätä jään päällä sinä olet paljon noin kehämäisiä ajatuksia fiksumpi. Hän huohottaa, vaikka ei ole juossut vaan talsinut lammelle vitkastellen. Väsymys ja turtumus iskevät yllättäen kuin takavasemmalta tullut nyrkki. Hän vajoaa polvilleen rantalumeen. Kiroaminen vie voimat. Merlinin tähden, minä kirosin juuri Katie Bellin, hän melkein nyyhkyttää. Tuntuu kuin elämää puristettaisiin hänestä pois pikku hiljaa, viruttaen. Lumi alkaa sulaa pehmeäksi mössöksi polvien alla. Lammen jääkansi näyttää puhtaista kohdistaan siniseltä. Draco huomaa kuvittelevansa kannen alla uivia sinikylkisiä kaloja. Valois, hän kuiskaa vain huomatakseen, ettei taikasauva ole kädessä.

Pimeän Lordin tehtävä vaatii suorittamista. Hän on työskennelyt sen eteen hurjasti ja silti muut vaativat koko ajan enemmän. Ehkä asiat nopeutuvat tänään, ehkä kaikki helpottuu. Häntä pelottaa eikä hän halua myöntää sitä. Ei ole ketään, jolle myöntää. Siksi minun sydämessäni on jäätä, Draco tuhahtaa katkerasti. Minä hengitän huurua, mikään ei satuta minua. Hän nousee ja kietoo talvitrenssinsä tiukemmin kaavun päälle. Polvet ovat märät – ainoana merkkinä hetken heikkoudesta. Silmien alla on pussit ja keho takin sisällä on entistä laihempi, mutta ne kertovat omistautumisesta. Ennen lähtöään hän vetää pipoa syvemmälle päähänsä ja sen alta pilkistää vain häivähdys jäänvaalea tukkaa.

                                                               -Roona-

Mietteitä kirjasta XLVIII: Ajan sankari, Valkoisen pilven maa ja Tuhon aikakirja

Heippa!

”Sinä tiedät, mitä minä haluan olet aina tiennyt.” Niin Vin tiesikin. Hän oli vaistonnut sen samalla hetkellä, kun hän oli koskettanut Tuho-nimistä olentoa, kuten hän sitä kutsui. Sillä oli hyvin yksinkertaiset mielihalut. Se halusi nähdä maailmanlopun. Tappava usva, sankat tuhkasateet ja rajut maanjäristykset. Ja ainoa tieto pelastuksesta kuoli Lordihallitsijan mukana. Ihmiskunnan lopullinen tuho näyttää vääjäämättömältä. Sankarimme ovat jakaantuneet ja Luthadel on jäänyt ilman alkuperäisen koplan jäseniä. Ajan sankari päättää Usvasyntyinen (Mistborn) –trilogian. Sarjan kirjoja on myyty maailmalla miljoonia kappaleita, ja niitä on käännetty yli 25 kielelle. Brandon Sanderson on saanut luikuisia fantasiakirjallisuuden palkintoja ja tunnustuksia. Hän on kirjoittanut alkuperäiselle Usvasyntyinen-trilogialle useita jatko-osia.

(Arvosteluosuus spoilaa hieman.) Yhyy, tämä päättyy ja miten se päättyikään. Ajan sankari ensimmäinen kolmannes junnaa jonkin verran ja olin jo mennettämässä uskoni (juuri niin kuin Sazed, ovelaa) juonen kykyyn nousta vielä. Mutta viimeistän puolivälistä alkaa sellainen vauhti, että oksat pois. Taustoittaminen ja maailman rakentaminen on huippuluokkaa koko kirjan ajan. Sanderson vetää yhteen juonilangat ja vihjeet, jotka on antanut edellisissä osissa. Tutustumme uuten Metallitaitoon, hemalurgiaan, joka toki on ollut läsnä Viimeisessä valtakunnassa koko ajan niin inkvisiittoreissa, kolosseissa kuin kandroissakin. Elendistä on tullut äärimmäisen voimakas usvasyntyinen ja Kyttä on polttanut tinaansa jatkuvasti vuoden päivät. Ja jostain syystä luku kuusitoista on usvalle tärkeä. Suosittelen lämpimästi koko trilogiaa fantasian ystäville.

Valkoisen pilven maa on saksalaisen Sarah Larkin romaani. Varaton kotiopettajatar Helen Davenport vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa Uuden-Seelannin kunnialliset naimattomat miehet etsivät vaimoa. Kirjeen perusteella herrasmieheltä vaikuttava viljelijä lähettää vastauksen Helenin kirjeeseen, ja matka uuteen maahan alkaa näyttää hienolta mahdollisuudelta. Samaan aikaan kaunis ja uskalias Gwyneira Silkham, rikkaan lampaankasvattajan tytär, on hävitty uhkapelissä vaimoksi uusseelantilaisen lammasparonin pojalle. Gwyn on innoissaan päästessään karkaamaan ennalta-arvattavasta tulevaisuudesta tuntemattomaan maahan. Helen ja Gwyn ystävystyvät pitkällä laivamatkalla kohti Uutta-Seelantia. Kun uudet aviomiehet osoittautuvat perillä täysin erilaisiksi kuin kirjeet tai Gwynin isän puheet antoivat ymmärtää, on ystävyys ainoa pysyvä asia uudessa kotimaassa.

Minusta tämä oli hyvä kirja, mutta annoin sille silti vain kolme tähteä Goodreadsissa. Siinä oli muutama erityisen häiritsevä tekijä. Olisi kaivannut enemmän näyttämistä kuin jälkeen päin kertomista. Toki onneksi kaikkein tärkeimmät jutut aina näytettiin. Toisaalta, ehkä vähän ristiriitaisesti, tykkäsin, että välillä tehtiin pitkiä, jopa vuosien pituisia aikahyppyjä. En pitänyt tavasta, jolla Lucasin homous esitettiin, sillä se oli todella stereotyyppinen. Ironista sinänsä, koska Lucas hahmona ei ollut kävelevä homostereotypia. Minusta oli ikävä, että lukijan oletettiin arvanneen Lucasin suuntautuminen siitä, että hänellä oli makua ja että hän piti taiteista. Myös loppuratkaisu oli vähän helpohko, kun kaikki ”pahikset” kuolivat pois. Onneksi sentään maakiista maorien kanssa ei saanut täysin tyydyttävää loppua ja siitä kuullaan varmasti vielä sarjan seuraavassakin osassa.

Tuhon aikakirja on Philip Reeven Kulkukaupunkien kronikat –sarjan kolmas osa. Tom, Hester ja heidän 15-vuotias Wren-tyttärensä ovat eläneet vuosia tuntemattomaan mantereeseen törmänneellä urhealla Anchoragella, josta on tullut rauhallinen kiintokaupunki. Äkkiä heidän kotikulmilleen ilmestyy Kadonneita poikia, jotka kärkkyvät Anchoragen kirjastossa olevaa vanhatekun aikaista Tinakirjaa. Nuoruuden uhmassa Wren heittäytyy mukaan seikkailuun, joka viskaa hänet Brightoniin, vedessä kelluvaan palmujen ja rantabulevardien varjostamaan lomaparatiisiin. Elämä kaupungissa osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin paratiisilliseksi, sillä Tinakirja tuntuu vetävän puoleensa kaikkia vallasta kamppailevia, häikäilemättömiä järjestöjä. Myös Tom ja Hester joutuvat jälleen vaarallisille vesille jäljittäessään tytärtään...

Tinakirja oli ihan hauska juonisytyke ja ilmeisesti se sisälsi tietokonekoodia tai sitten matemaattisia kaavoja. Wrenistä en oikein saanut otetta, kun hänellä ei oikeastaan ollut minkäänlaista luonnetta. Hän oli vihainen vanhemmilleen, kun juoni tarvitsi sitä ja sitten hän halusikin heti kotiin. Pikkuorja Cynthiaan liittyvä tvisti oli yllättävä. Ja loppu, jossa Kalapulla löytää marssija Fangin palaset, oli mielenkiintoinen ja lupaa hyvää viimeistä osaa ajatellen. Köynnösmaa-Anchoragen koko hämmensi – onko siellä todella vain viitesenkymmentä asukasta ennen Grimsbystä tulleita Kadonneita poikia. Ja miten Hesteristä ja etenkin Tomista muka on tullut niin vanhoja – he ovat enintään neljäkymmentä. Vaikka voi kai se varhainen kaljuuntuminen jo silloinkin alkaa...

                                                                -Roona-

Raivioaukealla (Kleio 4)

Moikka!

Kleio siirtyy muiden pitkien jatkisten tapaan ainakin vuoden mittaiselle tauolle. Katsotaan tulevaisuudessa onko minulla enää ideaa jatkaa tätä. Toisaalta edellisen ja tämän julkaisun välilläkin näkyy olleen 7 kuukautta, siis viime vuoden toukokuussa olen viimeksi julkaissut Kleioa.

Kylässä oli paikallisarkisto, jossa Kleio päivittäin opiskeli. Ajoittain hänet haettiin lähikyliin tai jopa kaupunkiin tutkimaan omaa kyläänsä koskevia asiakirjoja, jotka oli sijoitettu niihin. Tänään hän aikoi kuitenkin kohdistaa kaiken opiskeluintonsa Narin, joka oli vastikään herännyt ja lusikoi nyt suuhunsa äidin tarjoamaa ruispuuroa. Leivän palaa nakerrellessaan Kleio pohti mitä kaikkea kysyisi pojalta. Hän oli jo ajatellut sanovansa vanhemmilleen, että tahtoi näyttää Narille lähiseutuja. Sillä syyllä he voisivat mennä metsään ja puhella rauhassa kenenkään häiritsemättä ja salakuuntelematta. Nar kiitteli äidin aamiaistarjoilua todeten, että harvemmin tällaista sai. Kleio hymyili. Ainakin se sopi hyvin Narin kulkurin peiterooliin.

He käyskentelivät lähimetsässä. Kleio kulki edellä ja johdatti heitä kohti pientä raivioaukeaa. Nar oli ottanut tavaransa mukaan, vaikka hänen teki kovasti mieli jäädä vielä toiseksikin yöksi kiinteän katon alle. Pitäisi kysyä Kleiolta myöhemmin onnistuisiko se. Aukea oli täynnä pehmeää ruohoa ja kukkamättäitä. Muutama jänis puputti korsia häiriintymättä parin aseettoman ihmislapsen saapumisesta niiden valtakuntaan. Nar istui ja huilutteli jalkojaan ruohikossa. Kleio teki itselleen paikan Narin huopamytyn päälle, jonka poika oli huolettomasti viskannut viereensä. Kumpikin veti sisäänsä kesän huumaavaa tuoksua ja nautti siitä hetken aivan hiljaa. Jänöt lopettivat ruokahetkensä ja pomppivat pois omia menojaan. Kleio ja Nar olivat kaksistaan aukealla.

”Kerro minulle jotain Sateresta”, Kleio aloitti. 

Nar heilutteli ruohonkortta, jonka oli ottanut suuhunsa. 

”Se on hieno kaupunki, jota ei juuri päässyt näkemään. Meidän piti pysyä temppelissä koko ajan. Jos lähetettiin hoitamaan jokin asia, oli hoidettava vain se ja tultava heti takaisin. Joskus olin ihan varma, että he mittasivat aikaa tiimalaseilla”, hän selitti. 

”Olitko sinä kotoisin Sateresta?” 

Nar puri korren päätä. ”Siitä läheltä. Minä olin isän ja äidin ainoa poika, eivätkä he hyppineet riemusta, kun kävi selväksi, että olin muusien valittu. He olisivat tarvinneet minua oman tilan töihin ja jatkajaksi, mutta velvollisuus oli luovuttaa minut viisi vuotiaana temppelille.” 

Muistot kipristivät hänen ilmeensä kirpeäksi. Kleio näytti miettiväiseltä.

”Kalliope siis otti sinut toteamisseremoniassa?” 

Se oli enemmänkin toteamus, sillä Nar oli jo kertonut olevansa Kalliopen pappi. Merkki lapaluussa ei itsessään osoittanut mille muusalle syntynyt lapsi kuului, se selvisi vasta toteamisseremoniassa luetuista enteistä. 

Nar nyökkäsi ja avasi vuorostaan suunsa: ”Oliko sinulla nimeä ennen kuin tiedettiin, että kuulut Kleiolle vai arvasivatko vanhempasi vain oikein?” 

Kleio kohautti harteitaan. ”Oli minulla jokin lempinimi, mutta pienokaista on helppo kutsua vain vauvaksi ja vanhempani päättivät heti, että nimeävät minut ennen pitkää muusani mukaan.” 

Nar tuhahti. ”Minusta vain oli huvittavaa ajatella, että kaikki Kleion papittaret olisivat nimeltään Kleio. Siinä tulisi paljon sekaannuksia ja yhteentörmäyksiä.” 

Vaikka mielikuva törmäilevistä papittarista pyrkikin naurattamaan, Kleio pahastui hieman.

”Minun kylääni ei ole koko sen tunnetun historian aikana syntynyt yhtään merkittyä ennen minua. Ja minä satuin kuulumaan vielä yhdelle kolmesta suurimmasta. Idunissa, se on seuraava iso kylä täältä pohjoiseen, on syntynyt yksi poika, mutta hänkin kuului vain Thaleialle. Tiedän, että Satere on suuri kaupunki, joten siellä ja sen läheisyydessä syntyy merkittyjä varmaan vuosittain”, hän sanoi harmistuneena. 

Nar pyörähti mahalleen ja kuikuili tyttöä lepyttelevästi. ”Täällä ei varmaan tapahdu väärinkäsityksiä, joo. Mikä sen pojan nimi muuten on?” 

Kleio hymähti. ”Thal. Harvemmin Iduninkaan merkittyjä syntyy. Ja ennen kuin kysyt, en ole tavannut häntä lukenut vain nimen papereista.” 

Jälleen muutama vemmelsääri oli tullut syömään. Nämä olivat kuitenkin eri eläimiä kuin aikaisemmat.

”Oletko opiskellut koskaan yleishistoriaa?” Nar tiedusteli. 

”Enpä juuri. Kuten voit arvata täällä ei ole opettajia ihan vilisemällä. Harva on kiinnostunut suuresta maailmasta paitsi jos se sattuisi tuomaan tänne sodan. Sitten kaikki kyllä valittaisivat”. 

Kleio raapi kyynärpäätän, johon hyttynen oli varmaan pistänyt. Leppeä tuuli puhalsi aukean läpi leyhyttäen heidän kummankin hiuksia. Nar pohdiskeli hiljaa itsekseen, että näihin ihmisiin verrattuna hän oli aina elänyt sivistyksen keskellä. Se ei ollut mikään yrmeä ja ylenkatsova ajatus, mutta takapajuiset kylät olivat olleet hänestä tähän asti vain ruma stereotypia, jolla Sateressa kiusattiin kylistä tulleita poikia. 

”Kleion papit kertoivat, että tiettynä aikana merkittyjen syntymiä kertyy tietylle maantieteelliselle alueelle hyvinkin paljon. Ne kasautuvat” Nar sanoi. ”Sitä on kuulemma pystytty tutkimaan jotenkin, se hieno termi meni minulta vähän ohi. Mutta minä luulen, että se tarkoittaa, että täälläkin on joskus syntynyt enemmän meikäläsiä.”

Kleion päässä surisi. Narin esittämä tieto oli todella mielenkiintoista eikä hän ollut koskaan ajatellut tuota mahdollisuutta saatikka kuullut moisesta. Hän yritti suhteuttaa sitä kaikkeen aikaisempaan tietoonsa. 

”Meidän kylämme on perustettu parisen sataa vuotta sitten. Sitä ennen sen paikalla oli tällaista metsää kuin meidän ympärillämme nyt. Idunin aatelissuku sai nämä maat ja perusti kyliä, joihin asutti alustalaisensa. Mutta ei niissä alustalaisissakaan arkistojen mukaan ollut yhtään merkittyä”, hän puheli osittain itselleen, osittain Narille. 

”Jos muistan oikein kasauma on viimeksi ollut näillä main viitisensataa vuotta sitten. Tai niin kleiolaiset ainakin opettivat meille muille Sateressa. Joten kyläsi on liian nuori muistamaan sitä”, Nar vastasi vaikkei mitään varsinaisesti oltu kysytty.

Aurinko meni hetkeksi pilveen. ”Nar, osaatko sinä tehdä jotakin hyödyllistä? Tarkoitan sinähän olet kotoisin maatilalta. Haluaisin, että jäisit, mutta kukaan ei ota sinua vain nurkkiin pyörimään. Vetelehtijät varastavat kuten täällä tavataan sanoa”, Kleio jatkoi varjon aiheuttaman pienen vilun väreen jälkeen. 

Nar naurahti sisäänpäin. ”Tietysti minä osaan. Ei meistä temppelissä mitään hemmoteltuja kaupunkilaispoikia kasvatettu.” 

Hän oli salaa onnellinen, että tyttö oli ottanut asian esille eikä hänen tarvinnut nöyristellä. Iloinen pilke oli kimmahtanut Kleion silmiin. 

”Siinä tapauksessa voit asua meillä jatkossakin. Pikkutöitä löytyy jokaiselta kyläläiseltä jatkuvasti.” 

Hän mietti jo innostuneena kuinka paljon voisi vielä pojalta oppia merkityistä ja ennen kaikkea itsestään.

                                                              -Roona-

Elokuvissa XXXIX: Frozen II

Heippa!

Olen viimeksi nähnyt Disneyn animaation elokuvateatterissa 2008. Se oli Wall-E. Toki olen nähnyt senkin jälkeen ilmestyneitä leffoja mm. telkkarista. Luonnollisesti myös ensimmäisen Frozenin, useampaankin kertaan.

Animaatio on visuaalisesti käsittämättömän upeaa. Visuaalisuus on myös tavallaan ensimmäistä elokuvaa rehellisempää. Uskaltaisin väittää, että Frozen II on keskiverrolle jenkkikatsojalle eksoottisempi, koska ykkösosassa talven kanssa pantiin hieman enemmän överiksi – siinä on selkeitä Winter Wonderland viboja, toki perinteistä tummemmilla höysteillä. Nyt kun leffassa eletään kokonaan syksyn aikaa, on pohjoismainen tuntu paljon autenttisempi. Koivumetsät ja muut luontomme erityispiirteet saavat lisää tilaa. Joskin kiinnitin huomiota siihen, että pohjoisen asukkaat näyttävät enemmän Amerikan alkuperäisasukkailta tai inuiiteilta kuin saamelaisilta. Sen sijaan lopun ylhäältä päin kuvattu kohtaus, jossa porot juoksivat ympyrässä, oli niin aidonnäköinen, että epäilin hetken siihen käytetyn oikeaa kuvaa porotokasta. Pidin muutenkin porokohtauksista ja niiden aitoudesta, vaikka elämiä olikin animaatiolle tyypilliseen tapaan inhimmillistetty esim. isoilla silmillä.

Entä onko siellä uusi Let It Go? Ei varsinaisesti. Elsan ”isot” kappaleet Into the Unknown ja Show Yourself ovat kyllä erinomaisia ja ongelmaksi muodostuu minusta enemmän se, että päätös on tehty yleisön puolesta etukäteen. Into the Unknownia on markkinoitu melkoisen tehokkaasti kuulijoille, kun taas Show Yourselfiä en tiennyt olevankaan ennen kuin näin leffan. Ongelma siis on minusta, että juuri Show Yourself on ajatuksellisesti jatkoa Let It Golle, kun vastaavasti Into the Unknownille parempi paralleeli on For the First Time in Forever. Mutta tämän takia on paljon mahdollista, ettei jatko-osa synnytä uutta Let It Gota. Minä pidin kovasti myös kehtolaulusta, jota Annan ja Elsan äiti heille lauloi. Olafin kappale oli käytännössä sama kuin ekassa leffassa, joskin eri aiheella höystettynä. Kristoffin laulua en oikein tajunnut, vaikka ymmärsinkin animaation viittaukset 90-luvun poikabändimusiikkivideoihin (ovat muuten niin selkeitä, että riittä, jos on nähnyt parikin = eivät siis mitään pikkureferenssejä). Koko kohtaus oli muusta elokuvasta irrallinen, joskin tykkäsin, että Anna palasi omassa – paljon leffaan sopivammassa – laulussaaan Kristoffin sanoihin.

Vesi elementtinä on tärkeä koko juonen kannalta. Siihen liittyviin kohtauksiin onkin laitettu aikaa ja vaivaa. Jo trailerissa osittain nähty kohtaus, jossa Elsa on meren rannalla, on kokonaisuudessaan fantastisen upea. Täytyy tosin sanoa, että Elsa, Disney-prinsessoille hyvin epätyypilliseen tapaan, kesyttää vesihevosensa pakottamalla eikä lempeällä ystävällisyydellä ja ymmärryksellä. (Tämä tarkoittaa siis suitsia ja kuolamia kauniin odottamisen ja syntyneen keskinäisen luottamuksen sijaan.) Asia vain paisti silmään valtavirrasta poikkeavana. Pidän muutenkin ajatuksesta veden muistista.

Elokuvassa oli aika paljon hauskoja vitsejä. Hauskin kohtaus on se, jossa Olaf kirjaimellisesti esittää ensimmäisen Frozenin tapatumat metsässä vankina olleille sotilaille pantomiimina. Ja tietysti sotilaiden johtajan Matiaksen reaktiot siihen olivat mainiot.

Frozenin kakkososa vetää vertoja ykköselle ja tuottaa varmasti iloa kaikille katsojilleen.

                                                               -Roona-

Oodi haikeille hiustenkuivaajille

Moikka!

Oli heinäkuun loppu ja helle helli Suomenniemeä. Mä, Mikko, Jasper ja Lauri oltiin kokoonnuttu Laurin kämpille ja nautittiin illan lämmöstä parvekkeella. Lasit oli auki ja kaupungin pehmeä syke kuului vienosti kahdeksanteen kerrokseen. Pöydällä oli Laurin tyttöystävän Millan tekemään ruokaa ja meidän tuomat juomat. Milla oli jättänyt meidät viettämään poikien iltaa ja häipynyt oman perheensä mökille. Mikko oli todennut ruuat nähtyään, ettei Millan meidän takia olisi tarvinnut vaivautua, pöperöt olivat nimittäin kieltämättä fiininnäköiset. Lauri nauroi, että ei se teidän takia itseään rasittanutkaan, ruuat oli tehty sen tulevia blogipostauksia varten ja jonkun täytyi syödä lopputulokset. Toki Milla oli saanut syyn kokeilla vähän useampaa reseptiä nyt, kun meitä oli täällä neljä nälkäistä kollia niitä tuhoamassa.

Siinä me sitten nautiskeltiin jutellen niitä näitä.

"Mites opinnot Eelis ja Jasper?”, Lauri kysyi lokerohuikkien välissä. 

”Mulla on paperit kourassa jossain vaiheessa syksyllä. Pitäs vaan reipastua ja tehdä roikkuvat nopat ja laittaa valmistusmisprosessit päälle”, mä vastasin reteesti. 

Jasper irvisti. Kaikki me tiedettiin, ettei sen opinnot ollu kiinni ainakaan puuttuvista nopista. ”Gradun vääntäminen on huipussaan. Kaipa mä ensi keväänä, täydennän jotain sivuaineita vielä lisäksi”, se sanoi. 

Laurin tuoli keikkui takajaloillaan ja se itse nojasi käsillään partsin kaiteisiin selkänojan kanssa. ”Meidän Jasper-parkaa. Sun siskollas oli munaa. Paras pano ikinä.” 

Historian opiskelija Jasper kuului meidän porukkaan sisarensa ansiosta ja Lauri muisti aina mainostaa miten oli tohon siskoon tutustunut.

”Mitähän mieltä Milla olis tosta ilmotuksesta”, Mikko pohti. 

Lauri palautti ittensä takaisin neljälle jalalle ja muljautti silmiään. ”Kyllä sille kelpaa, kun kaikki muut top-10 sijat on sen hallussa. Saan kuulemma turpaan siinä tapauksessa, jos yhtään kukaan muu bitch kiilaa top kymppiin, Millan omin sanoin.” 

Multa pääsi tässä välissä komea röyhtäys, joka aiheutti käytöstavoilta tiukemmissa oloissa kasvaneissa kavereissani nyrpistelyä. Mä olin niiden mielestä kävelevä maalaisklisee, vaikka kotopuolessa mä en ollut halunnut upottaa käsiäni multaan tai meidän tapauksessa sian paskaan, perheellä kun on sikala. Tilan käytännön töissä hääriminen ja yleinen traktorilla ajelu ei kiinnostanu mua tuon taivaallista. Toki mä olisin voinu tilaa jatkaa siinä tapauksessa, että joku muu tekis kaikki inhottavat työt ja mä olisin pomo, pehtoori konsanaan.

Mikko lipitti lasista viiniään. ”Mites emännän etsintä, Eelis? Vieläkö vanhemmat hönkii niskaan sen suhteen?” , se kysyi. 

Ainakin joltain herui vähän myötätuntoa. ”Ne on luovuttaneet viime aikoina. Eeva on löytäny itselleen jonkun agrologin, ne on halukkaita jatkamaan ja isäkin on tullu 2000-luvulle sen suhteen, et tilan voi periyttää tytöllekin”, mä vastasin. 

Lauri oli avannut uuden tölkin, tällä kertaa kaljaa, ja alkanut taas keikkua tuolillaan. ”Sun isäs on patavanhoillinen. Ootsä ihan varma ettei se oo joku lahkolainen. Kävitte kuitenki pieninä jossain kinkereissä, et vaan tajunnu, lapsi kun olit.” 

Mä istuin Laurin vieressä ja yletin oikein hyvin muksauttamaan sitä reiteen. ”Sä mitään tiedä. Mäpä kerron teille miten patavanhoillinen ukko oikeasti on.” 

Lauri kohautti harteitaan ja muut mumisivat hyväksyvästi.

”Mä en ollut ite paikalla, mut Eeva kerto mulle tästä. Eeva ja se agrologi Pete oli ollut meillä. Eeva oli ollu siinä tuvassa saunan jälkeen kuivaamassa hiuksia niin kuin se aina tekee. Se oli unohtanu oman hiustenkuivaajansa kotiin ja joutu työskenteleen äitin täysin palvelleella rötisköllä. Joka tapauksessa se roikotti päätään alas päin, mistä johtuen Pete oli kysyny siltä, että onkohan tuo hyväks. Ukko oli ihmetelly, et mikäs tuossa, ei tytöllä oo tasapainossa koskaan vikaa ollu. Vauvaa minä lähinnä, Pete oli menny möläyttään. Siitä syntykin sitten sievä myrsky ja särö ukon ja tulevan vävyn auvoisasti alkaneeseen suhteeseen. Isä huusi, et paksuksi menit panemaan ja Eeva huusi takaisin ja siinä oli yleistä hässäkkää. Lopulta se ikäloppu kuivain päätti mennä mäsäksi ja päätti draaman siltä illalta polttamalla Eevan käden. Ukko oli kuulemma leppyny vähän aamuun mennessä, mut Pete joutu vannomaan ikusta uskollisuutta tai jotain.”

Mun selostuksen aikana oli kuulunut muutamia naurun hörähdyksiä ja kun mä lopetin, tuli hiljaista. Mikko nousi ja sanoi menevänsä alas röökille. 

”Mulla on muuten muutama muukin hauska juttu, jotka liittyy tyttöihin ja hiustenkuivaajiin. Mä voin vähän viihdyttää teitä”, sanoin sitten. 

”Ne jutut on kuultu”, Lauri veisteli. 

Jasper komppasi sitä. ”Joo, niin on. Eikä nekään ollu mitään priimaa.” 

Mä nakkelin niskojani ja kiskoin itteni parempaan asentoon. ”Näistä te ette tiedä mitään. Saattepahan nähdä, kuhan Mikko tulee.” 

Lauri ja Jasper buuasivat Mikolle, kun se tuli takaisin ja Lauri totes, et jos se ois vaan pysyny poissa me vältyttäis nyt kuulemasta Eeliksen naisseikkailuista. Mä hymyilin Laurille häijysti ja alotin ekan tarinan, joka koski mun lapsuuden ihastusta Jonnaa.

”Jonna oli coolein tyttö koko meidän ala-asteella. Kaikki me pojat haluttiin sitä salaa, vaikka oltiin tuskin pyristelty tyttöbakteerikammosta vielä eroon. Jokainen tiesi, että sillä on yläasteelainen poikaystävä. Se järjesti kotibileitä, jotka oli kunnollisten vanhempien mielestä pahamaineisia. Joka tapauksessa kutosluokalla mä sain vihdoin kutsun sen bileisiin, vaikka olin mä tietty käyny joskus aikaisemmin jo kuokkimassa. Illan aikana mä onnistuin pääsemään Jonnan kanssa jutulle niin, että me oltiin kahdestaan sen huoneessa. Mua jännitti perkeleesti, koska mitä tahansa kädestä pitoa tapahtuiskaan, se ois mun eka kerta. Jonna nojautukin suutelemaan mua ja mä nojauduin kanssa taakse päin vasten sen kirjoituspöytä-hyllysysteemiä. No, sitä tekelettä ei ollu tehty kestämään heilumista ja mä sain hyllyn reunalla olevan pinkin pikku hiustenkuivaajan päähäni. Jonna ja huoneen ovelle sattumalta tullut poikaystävä sai helvetin hyvät naurut.”

Lauri hihitteli nousuhumalaisesti. ”Jäi sitten ensisuudelma saamatta.” 

Mikon ja Jasperinkin huulilla karehti hymy. 

”Ei ihan niinkään. Myöhemmin illalla, kun meitä kuskattiin kotiin yks Miia pussas mua suoraan suulle takapenkin hämärissä.” Mä virnistin muistolle. 

Mikko katteli Lauria. ”Sä taidat vetää kunnon kännit tänään”, se totes paheksuvasti. 

Lauri avas vastaukseks uuden tölkin. ”Eihän tuon sankarin turinoita muuten viitti kuunnella.” 

Mä otin välillä myös huikat omasta juomastani. Jasper tunki suuhunsa jäljelle jääneitä suolapaloja, mikä oli ihan fiksua sen heikon viinapään kannalta. Myöhäisillan tuuli puhalsi avoimien ikkunoiden läpi. Mä päätin jatkaa.

”Pikakeuluksella siihen, kun meikä oli kuustoista. Mä menetin poikuuteni yhelle Minnille. Älkääkä kattoko mua noin mä aion säästää teidät yksityiskohdilta. Se olikin sellaista huitomista, että oksat pois. Mut aamulla kun mä heräsin Minni oli menny suihkuun. Mä siinä vedin bokserit jalkaan ja lähin kattelee. Minni oli seittämäntoista ja sillä oli oma vuokrayksiö, jota vanhemmat makso. Se oli jättäny kylppärin oven auki ja mun oli pakko kulkee ohi. Jäin toljottaan sitä tyhmänä, koska jo vain se kuivas hiuksiaan alastomana ja musta se oli kauneinta mitä olin ikinä nähny. Kun se tajus, että mä kattelin, se rupes osoitteleen mua sillä hopeisella föönillä, kun aseella ja löi leikiks. Me onnistuttiin olemaan yhesää pari viikkoa ja toi jäi meidän ainoaksi kerraksi.”

Mikko vihelsi hiljaa. ”Menee aina vaan romanttisemmaksi.” 

Lauri pyrskähti räkäisesti huomautukselle. ”Ei olis susta uskonu. Kastelehan suutas välillä, mun pitää käydä kusella.” 

Se rämisteli ylös tuolistaan ja samalla räminällä sisälle. Mä suoristin itteäni ja viittoilin Mikolle, josko se heittäis mulle yhden lonkerotölkin. Nappasin sen tyylikkäästi suoraan ilmasta ja Jasper taputti mulle hyväksyvästi. Lauri tuli takaisin käsissään tarjotin. Siinä oli selkeesti jälkkäreitä: suklaahippukeksejä ja jotain kakkupaloja. 

”Nääkin saa syödä. Milla vei parhaat palat mukanaan, et me saadaan tyytyä reunuksiin”, se ilmoitti.

Äkkimakea sai kaikkiin neljään liikettä ja mä siirryin viimeiseen juttuun, joka mulla vielä oli mielen päällä.

”Mä lasken Maijan ensimmäiseksi vakavaksi parisuhteekseni. Me oltiin tosi rakastuneita ja yhdessä kolme vuotta. Tää episodi sattu meidän toisena vuosipäivänä. Maijalla oli jotain riitaa sen kämppiksen kanssa ja kämppis oli lähteny ovet paukkuen illaks muualle. Parempi toki meille, kun saatiin olla rauhassa kahdestaan. Siinä me sitten touhuttiin kaikenlaista, kyllä te arvaatte mitä. Jossain vaiheessa saatiin kuningasidea, että mennään yhdessä kylpyyn. No mentiin. Mutta paskahalvaus tuli kummallekin siinä vaiheessa, kun Maija vahingossa potkas kaverinsa seinään jätettyä designhiustenkuivaajaa ja se putos ammeeseen. Onneksi se ei ollu ylikalliin hintansa väärti siinä mielessä ettei antanu meille tappavaa sähköiskua ja Maijakin sai säikähdyksen jälkeen syytä makeaan vahingoniloon. Kämppis sai sellaset raivarit, että sanoi siinä paikassa ittensä irti koko asunnosta, mut ainakin me saatiin ikimuistonen vuosipäivä.”

Jasper raapi päätään. ”Sulla on niin läheinen suhde fööneihin, et voisit melkein kirjottaa siitä self-help-oppaan slash bestseller-romaanin. Miten ois ´Oodi haikeille hiustenkuivaajille´? Saa käyttää ihan vapaasti.” 

Mä unohdin, että olin ottanut suullisen lonkkua, joten se ryöpsähti kaaressa ulos mun puuskahtaessa. Kaikki kundit kavahti taakse päin, mut silti ne sai märkää päällensä. Mua hekotutti. 

”Perkeleen Romeo, säästä tollanen vaan niille tytöilles”, Lauri murahti, vaikka sekin kyllä pidätteli pyrskähdystä. ”Nyt kyllä aletaan jutteleen jostain muusta, ettei ilta mee ihan reisille."

Kohta me kuultiin kolinaa eteisestä ja piakkoin Milla ilmestyikin parvekkeelle kyselemään saako liittyä seuraan. Se oli joutunu yllätyshatkaan mökiltä, kun jotku sukulaiset oli halunnu viettää romanttisen illan keskenään. Me otettiin se remmiin ja jatkettiin pimenevää yötä.

                                                                -Roona-

Mietteitä kirjasta XLVII: Mestarin tunnustukset, Luostarin varjot ja Soturin oppivuodet

Heippa!

Melania G. Mazzuccon Mestarin tunnustukset sijoittuu 1500-luvun Venetsiaan. Jacomo Robusti, Tintorettoksi kutsuttu kunnianhimoinen ja epäsovinnainen taidemaalari, on valmis uhraamaan mitä tahansa päästäkseen maineeseen. Tintoretton huomion keskipisteessä on hänen rakastettu avioton tyttärensä Marietta, joka on saanut opiskella musiikkia ja maalaustaidetta voidakseen sulostuttaa isänsä elämää tämän rinnalla. Ensin pojaksi puettuna lapsena, sitten tyttösenä ja lopulta naiseksi kasvaneena Marietta osoittautuu Mestarin unelmien täyttymykseksi ja parhaiten onnistuneeksi luomuksesksi. Lopulta kuitenkin oppilas opettaa opettajalleen, mikä tekee elämästä elämisen arvoista.

Ajottain pidin Mestarin tunnustuksista kovasti, ajoittain se ei resonoinut minulle yhtään. Mazzucco oli kuvannut mielestäni erinomaisesti taiteilijan sielunelämää ja luomisvimmaa. Hän kuvaili hyvin miltä maalaminen tuntuu taitelijamestarista, kaikkea herkkyyttä myöten. Toisaalta minua minua ärsytti välillä itseironian, itsensä ulkopuolelta katselun tai jonkin sellaisen täydellinen puute. Yleensä tällaisista menneisyyden muistelun muotoon kirjoitetuista kirjoista nimittäin löytyy tuollaista, jos ei muuten niin rivien välissä. Etenkin Marcon kohdalla olis kaivannut toistakin mielipidettä. Onneksi poika sai vähän armahdusta lopussa. Dominiconkin tapauksessa olisi ollut hauska tietää oliko hän muidenkin mielestä se äärikuuliainen poika, jona isä hänet näki vai oliko hänessä enemmänkin särmää. Tykkäsin myös, että Faustinalla ja Jacomolla oli seesteinen toveruuteen perustuva avioliitto.

Luostarin varjot on C. J. Sansomin historiallisten Shadlake-dekkareiden ensimmäinen osa. Kuningas Henrik VIII on irrottanut Englannin kirkon katolisen kirkon vallasta saadakseen eron vaimostaan. Kuninkaan edustajien tehtävänä on selvittää, miten luostarilaitoksen suurimmat yhteisöt saataisiin lakkautettua. Kun Scarnsean luostariin saapunut asiamies löydetään murhattuna, lähettää lordi Cromwell tarkkanäköisen lakimies Matthew Shardlaken apulaisensa Mark Poerin kanssa tutkimaan tapausta. Miehet huomaavat munkkien elävän askeesin sijaan ylellisyydessä ja turmeluksessa. Sitten tapahtuu uusi murha, ja juonien vyyhti vain paisuu. Kun totuus alkaa paljastua, vaarassa on paitsi Shardlaken henki, myös hänen vakaumuksensa.

Matthew on tässä ensimmäisessä osassa vasta 35-vuotias! Näissä on aikahyppyjä, mutta en ole ajatellut, että näin isoja. Tai siis olen pitänyt Matthewta vanhana. Hän on kyllä itse auttaa tätä mielikuvaa valittelemalla ikäänsä ja kyttyräänsä. En tunnistanut munkki Guyta ensin myöhempien romaanien Matthew´n ystäväksi lääkäri-Guyksi, vaikka kukas muu mauri näissä kirjoissa muka keskeisenä henkilönä on.  Mysteeri, jota Luostarin varjoissa selvitettiin, oli kiinnostava ja munkit henkilöinä olivat kiinnostavia ja erilaisia. Vaikka tämä on Flavia-sarjan tapaan sellainen, että romaaneita ei tarvitsa lukea järjestyksessä, oli mukava saada tietoa Matthew´n taustasta ja yllättävästi myös Guyn taustasta. Hänet on esitetty myöhemmissä kirjoissa ”vanhana” ystävänä, joten oletin kai hänen olleen olemassa ikuisesti. Mutta joo, nyt ymmärrän miksi heidän suhteessa on kuitenkin hintsusti jännitettä.

Soturin oppivuodet on Jin Yongin Kotkasoturien tarun ensimmäinen osa. Huikea seikkailu vie lukijan matkalle lähes tuhannen vuoden takaiseen Kiinaan, pelottomien wulinin sankareiden, salaperäisiä oppeja vaalivien mestarien , miekkailijaneitojen ja taolaisten munkkien maailmaan. Isättömänä syntynyt Guo Jing varttuu Mongolian aroilla Tsingis-kaanin leirissä, mutta jo ennen pojan syntymää vannotut valat määräävät hänen elämänsä suunnan. Guo Jing tempautuu mukaan tapahtumiin, joissa ratkaistaan kokonaisten valtakuntien kohtaloita. Jin Yong on kiinalaisen wuxia-kirjallisuuden legenda ja Kotkasoturien taru on hänen kuuluisin teoksensa. Kiinalaiseksi Sormusten herraksi sanottua teosta ja muita Jin Yongin kirjoja on myyty maailmalla yli sata miljoonaa kappaletta.

Tykkäsin tästä kovasti. Tyylistä huomasi heti, ettei kyseessä ole länsimainen kirja. Toisaalta juoneen mukaan pääseminen oli länsimaisellekin helppoa. Kaikki olivat keskellä taisteluakin todella kohteliaita toisilleen ja ihan aidosti, mikä oli kyllä virkistävää normaaleihin seikkailukertomuksiin verrattuna. Vastustajan taitavia liikkeitä ihailtiin avoimesti ja pohdittiin mihin koulukuntaa hän mahtaa kuulua. Mongolinimistä oli käytetty erilaista transkribointia kuin Igguldenin Valloittajassa, joten minulla oli vaikeuksia hahmotta etenkin Tsingisin päälliköistä kuka oli kuka. Myös aikajana oli mongolien osalta hieman erilainen. Ainakin Börten kidnappaus on tapahtunut vasta kaikkien lasten syntymän jälkeen, Toluinkin sanotaan olleen vuoden ikäinen sen tapahtuessa. Todellisuudessa edes vanhin poika Jochi ei ollut syntynyt tuolloin, siksihän epäiltiin oliko hän Tsingisin poika ollenkaan (Börte siis raiskattiin kidnappauksen aikana).

                                                               -Roona-

Jälleennäkemisen riemu (Ragar 7)

Heippa!

ja hyvää uutta vuotta!

Tämä on toistaiseksi viimeinen osa Ragaria. Kuten Livian ja muiden jatkisten suhteen, tämänkin kohtalo on päätyä reiluksi vuodeksi telakalle. Tosin en ole varma kirjoitanko jatkoa enää olleenkaan. Saa nähdä. 

He makasivat vieretysten kirjaston lattialla. Takan hiillos kyti ja loi tarpeetonta lämpöä ympärilleen. Repin nojasi päätään kämmeneensä ja piirteli sormellaan kuvioita Ragarin paljaaseen rintaan. Ragarin kädet olivat niskan takana, hän huokaisi tyytyväisenä. 

”Se teki hyvää. Vaikka itse sanonkin.” 

Repin painoi hänen rintalastaansa hieman kovempaa niin, että siihen jäi kynnen jälki ja näytti tylyä naamaa. 

”Yli-itsevarmuus ei kaunista sinua yhtään. Ei se niin kummoista ollut”, hän tuhahti. 

Ragar jatkoi lihaksiensa ääriäviivoja tapailevan sormen seuraamista. ”Anteeksi vain Teidän Korkeutenne. Kuvittelin kaikkien päästämienne äännähdysten pohjalta, että nautitte siitä kovastikin.” 

Repin tarttui häntä yllättäen leuasta ja kurottui suutelemaan. Sitten hän käpertyi Ragarin kainaloon niin, että tämän oli käärittävä toinen kätensä hänen ympärilleen.

He olivat potkineet kirjakasoja kumoon toimertautuessaan ja huoneessa vallitsi sekasotku. Toki huone oli jo valmiiksi ollut hallitun kaaoksen tilassa, sillä juuri sinne Repin oli lukittautunut märehtimään arpeutunutta sydäntään. Ikkunalaudalla oli likaisia astioita, joita palvelijat eivät vielä olleet uskaltaneet hakea pois – tai Soma ei vielä ollut ehtinyt. Takan edessä oli tätä nykyä enää yksi suuri nojatuoli, jonka ympärille oli kerääntynyt vinoja pinoja, myös papereita, sillä Repin oli raahannut osan töistään sinne, jotta ne tulisivat tehdyksi. Edus oli kuitenkin tyhjä siinä määrin, että sen upottavalla matolla mahtui makailemaan. Ja siinä he olivat oikoisenaan kuin pesässä, suojassa pahalta maailmalta. Ragar oli jossain vaiheessa vetäissyt viltin tuolinkarmilta heidän peitokseen.

”Ymh jaa”, Repin sanoi laahaten hetken kuluttua. ”Nautin minkä nautin. Sinä sen sijaan hyökkäsit kimppuun kuin raivo härkä.” 

Ragar nauraa puhahti ja raapi vapaalla kädellään kylkeään. ”No, härät tapaavat hyökätä ruhossaan roikkuvien takiaispallojen kimppuun.” 

Repiniltä pääsi tukahtunut pyrskähdyksen ja tuhahduksen sekoitus. Hän nousi hitaasti istumaan pitäen tiukasti huolta siitä, että Ragarin käsi pysyi hänen ympärillään. Ragar tunki toisen kätensä takaisin päänsä alle, jotta hän ei olisi täysin romahtanut kumppaninsa alapuolelle. Ympäryskäsi oli valahtanut – tai pikemminkin johdatettu – lonkkaluun päälle. Repin silmäili häntä arvioivasti kuin yrittäisi lukea hänen perimmäisiä ajatuksiaan. 

”Kakaise ulos vaan”, Ragar sanoi tunnustellen luun kaarta kämmenensä alla.

Repin irvisi. ”En tiedä pidänkö yhtään tästä uudesta rentoudestasi”, hän aloitti. 

”Myönnätkö joka tapauksessa, että muutama hetki sitten rakastit sitä?”, Ragar pisti väliin. 

Repin potkaisi häntä viltin alla. ”No, kyllä, helvetti sentään. Aiemmassa kankeudessa oli kuitenkin omaa hillittyä charmia”, hän noitui. ”Haluan, että kerrot heti mikäli aiot olla paskiainen ja lähteä matkoihisi yhtä yllättäen kuin tulitkin.” 

Ragar kohotti itsensä kyynärpäänsä varaan ja katsoi Repiniä kiinteästi. Tämän silmissä näkyi synkkiä pilviä, jotka todellisuuden taju oli saanut palaamaan. 

”Repin, minä makasin juuri kanssasi, en taatusti ole menossa minnekään. Minun suunnitelmani on etsiä jokin oleskelupaikka täältä ja ..... no, sitä pidemmälle en ole vielä miettinyt. Mutta on minun jossain vaiheessa käytävä Zivan luona – ihan niin kuin sinäkään et voi laiminlyödä Somaa – ja se sinun pitää vain niellä, oli kuinka kitkerää tahansa.”

Repin nousi kokonaan seisoilleen ja veti viltin ympärillee jättäen Ragarin ilkialasti. Hän tepsutti ovelle ja koluutti sitä muutaman kerran huutaen: ”Saisikohan tänne tarjoilua. Viini olisi oikein mukavaa. Joku siellä takana kuitenkin on kuuntelemassa.” 

Sitten hän marssi takaisin ja istuutui vanhalle paikalleen. 

”Entä jos siellä ei ollut ketään?”, Ragar kysyi yrittäen surkein tuloksin saada vilttiä hieman takaisin päälleen. 

”Kuulin loitontuvat askeleet”, Repin kohautti harteitaan. ”Ja suoraan sanottuna ihan yksi hailee oliko jalkojen omistaja siellä tarkoituksella vai sattumalta. Heidän pitää tottua siihen, että olet täällä jatkossa usein.” 

Ragar muikisti suutaan. ”Näköjään vastaus miellytti, kun siitä vedettiin jo noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.”

Oveen koputettiin hiljaa ja Repin meni avamaan. Sisään tuli piika, joka taisi kokea elämänsä järkytyksen nähdessään Ragarin, joka yritti peittä itseään kuten parheiten taisi. Tarjotin tärisi hänen käsissään hieman, kun hän laski sen sivupöydälle yrittäen katsoa muualle. 

”Voi Elisa-raukka. Et sinä ole mihinkään ilotaloon joutunut, joten kaada vain se viini ja juokse pois”, Repin käski tyttöä ja osoitteli kädellään. 

Elisa läikytti jonkun verran viinia tarjottimelle, niiasi hätäisesti katse lattiassa ja luikki pois. Repin ojensi toisen viinipikarin Ragarille, joka oli noussut ja etsi housujaan. 

”Olisit ollut ystävällisempi hänelle. Eivät palvelijat sinunkaan residenssissäsi sentään yhtenään törmää alastomiin vieraisiin miehiin”, Ragar sanoi ryystäen punaista juomaa.

Repin hymyili julkeasti ja aikoi juuri sanoa jotain, kun ovelta kuului uusi hyvin arka kopina. Ääni ei odottanut avaamista. 

”Herra, rouva ja lapset tulivat juuri. Minä... halusitte ehkä tietää.” 

Lause päättyi epäröivään hiljaisuuteen ja piika varmaan häipyi oven takaa. Tieto pani Repiniin vauhtia. Hän kolautti pikarin pöydälle ja alkoi myllätä vaatteitaan takaisin päälleen. Ragar pyöritti päätään ja keskittyi laittamaan jalkaan kalsonkinsa ja housunsa, jotka oli ehtinyt löytää. Repin viskasi paitansa häntä päin. 

”Hyvä ystävä, jollet halua selittää miksi olemme vaihtaneet vaatteita, voisit heittää minua mielummin omalla paidallani.”

He saapuivat alas sellaisella vauhdilla, että saivat juuri takista riisutun Sevan hämilleen. 

”Onko isillä ja setällä kiire jonnekin”, poika sopersi äitinsä helmoille. 

Soma loi heihin varoittavan katseen. ”Isillä on kiire kuulemaan mitä kerrottavaa sinulla on vierailusta”, hän rohkaisi poikaa. Sevan ilme valaistui ja kiljahtaen riemusta hän juoksi isänsä jalkoihin. Repin nosti hänet syliinsä. 

”Taidat olla aika väsynyt, kun olet noin riehakas”, hän sanoi ilmeillen pojalle samalla hassusti. Seva nauroi. ”En yhtään, isi. Mummi antoi meille kaakaota ja helmiä ja...” 

Soma oli saanut ulkovaatteensa pois ja tuli ottaamaan Sevan itselleen. ”Tulehan sieltä senkin hedelmien syöjä. Isi hyvästelee vieraansa ja tulee sitten sanomaan sinulle ja siskolle hyvää yötä.”

Ragar oli edennyt vaivihkaa ovelle. Lapsia ei kannattanut riehaannuttaa illalla, joten hänen oli parasta lähteä vähin äänin. Seva ei onneksi kiinnittänyt häneen enää mitään huomiota vaan pulisi äidilleen ja Siri nukkui palvelijan sylissä. Repin katseli perheensä perään virnistäen vienosti. 

”Löysin takkini ja menen nyt ulos. Laitan aamulla jonkun tuomaan sanan mistä osoitteesta saat minut kiinni”, Ragar sanoi avatessaan ovea. 

Repinin huomio kääntyi häneen. ”Parasta olisi,” hän pihahti. ”Parasta olisi”.



                                                                -Roona-