Elokuvissa LVII: Kuolema Niilillä

 Heippa!

Kenneth Branaghin elokuva perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -mysteeriin. Pääosia esittävät Branagh itse (Hercule Poirot), Tom Bateman (Bouc), Annette Benning (Euphemia Bouc, edellisen äiti), Gal Gadot (Linnet Ridgeway), Armie Hammer (Simon Doyle), Emma Mackey (Jacqueline de Bellefort), Rose Leslie (Louise Bourget, Linnetin palvelijatar), Letitia Wright (Rosalie Otterbourne), Sophie Okonedo (Salome Otterbourne), Russell Brand (Windlesham), Ali Fazal (Katchadourian, Linnetin serkku), Jennifer Saunders (Marie van Schuyler, Linnetin kummitäti) ja Dawn French (Bowers, edellisen seuralainen).

Jotenkin pidin tästä enemmän kuin Idän pikajunasta ja toisaalta elokuva oli tyhjä. Jos aloitetaan ensin hyvistä jutuista. Branagh on kääntänyt omaa näyttelemistään ja manerisointiaan asteen verran pienemmälle, mikä tekee hänen Poirot´tistaan heti miellyttävämmän hahmon. Kautta linjan koko näyttelijäkaarti näyttelee erinomaisesti. Vaikutuksen teki erityisesti harvinaisessa vakavassa roolissa nähtävä Russell Brand. Gal Gadot on Linnetinä glamourin huipentuma. Erillismaininnan ansaitsee myös Letitia Wright, joka puhaltaa sielua varsin suoraviivaiseen hahmoon. Roolitus onkin etenkin naisten osalta täynnä tähtipölyä.

Puvustus on luonnollisesti upea. Elokuvan värimaailma vaikuttaa myös tarkkaan mietityltä. Se on runsas, mutta ei aivan kuitenkaan. Aivan kuin alkukohtausten mustavalkoisuus olisi hyvällä tavalla jäänyt kummittelemaan taustalle. Mistä pääsenkin alkukohtauksiin ja Poirot´lle ilmeisesti tätä varten luotuun taustatarinaan. Pidin mustavalkoisuudesta, vaikka oli kyllä vaikea kuvitella Poirot`a sotaan. Tai Branagh´n Poirot´n voi kuvitella sinne helpommin kuin sen kuvan, mikä Poirot´sta yleensä on (ie. Suchet). Oli aika kiinnostava ajatus, että Poirot olisi kasvattanut kuuluisat viiksensä peitelläkseen kasvoihin tullutta sotavammaa. Oli muuten hauskaa, että Poirot´n kapteenin esittäjä oli viiksinen sekä niin Branaghin että Poirot´n näköinen, että katsoja alkoi ihmetellä, miten kummassa Poirot on päätynyt johtamaan sotilaita. Poirot rakastettu Katherine jäi minulle vähän irtonaiseksi ja laihaksi hahmoksi. Olisin kaivannut viittausta siihen, missä he olivat tutustuneet tai jotain muuta, mikä olisi selittänyt heidän ilmeisesti varsin syvää rakkauttan.

Tarinasta sinänsä en pitänyt kovin paljon. Se oli itse asiassa aika tylsä, melko vähän tapahtui. Idän pikajunan lähes klaustrofobinen suljetus mysteerin jännite oli poissa eikä sitä oikein korvannut mikään. Linnetin murha oli niin selvästi tarkoin harkittu (tähän päätelmäänhän Poirot´kin heti päätyi), että ei tullut sellaista tunnetta, että kuka tahansa voi olla seuraava kuten Idän pikajunassa. Arvelinkin melko pitkälle elokuvaa, että Linnetin murha jää ainoaksi. Toiseksi murhatuksi olisin veikannut enemmin aviomies Simonia.

Kuolema Niilillä on miellyttävä, joskaan ei maailmoja räjäyttävä leffa. Voin suositella sitä katsottavaksi jopa teatterissa ja ilman muuta sitten ainakin suoratoistopalvelusta, mihin ikinä niistä se tuleekaan.

-Roona-

Mun elämä (Aina on liian kauan: 1.luku)

 Moikka!

Radio soitti samaa Juha Tapion biisiä kolmatta kertaa sen päivän aikana. Milla huokasi syvään. 

Jenniina mutusti hänen vieressään pizzan palaa. ”Eikö me voitais jo lähtee”, se valitti. ”Ei täällä tapahdu mitään kiinnostavaa.” 

He olivat olleet kytiksellä jo monta tuntia. Milla oli varma, että hänen varjostamansa mies kävi vieraissa juuri tässä kerrostalossa. Jenniina naputti vaativasti hansikaslokeroa. Ehkä oli virhe ottaa hänet tällä kertaa mukaan. 

”Miten sä kestät tällaista?” Jenniina kysyi tarkastellen arvioivasti rakennekynsiään. 

”Ei tää nyt paha ole. Kerran olin keikalla pikkutunneille, mutta se kannatti.” Milla taputti rattia varmemmaksi vakuudeksi. 

Jenniina tuhahti. ”Mut olishan sitä kiva olla jossain normityössä, niinku vaikka kaupassa. Joku vielä soittaa poliisit sun perään.” 

Milla kuikuili talon hiljaista pihaa. ”Niin on käynytkin, oonhan mä kertonut sulle.” 

Jenniina rapisteli pizzapussinsa palloksi ja avasi auton oven.

”Mihin hittoon sä olet menossa?” Milla tarttui ystäväänsä käsivarresta. 

Jenniina veti itsensä helposti irti. ”Meen viemään tän roskiin. Jos joku nyt kattoo verhojen raosta niin ainaki se luulee, et me on pysähdytty syömään eväitä. Mikä on siis parempi, kun kuvitella meidät hämärätyypeiks.”

Pikkucorsan ovi paiskautui kiinni. Milla irvisti ja nojasi syvälle kuskinpenkkiinsä. Radiossa juontaja ilmoitti ylipirteästi, että seuraavaksi kuultaisiin iki-ihana Anssi Kelan Milla. Hän inhosi kyseistä kappaletta sydämensä pohjasta. Jenniina tuli takaisin ja silotteli polvipituista hamettaan istuessaan. 

”Pistänkö kiinni?” 

”Ei tartte kyllä toi paska kohta ohi menee.” 

”Vieläkö sun porukoilla on sama virsi?” 

Tähän mennessä he olivat puhuneet lähinnä Jenniinasta, mikä oli sopinut Millalle ihan hyvin. Hänen ystävänsä oli somevaikuttaja ja bloggari, jonka juttuja oli kiinnostava kuunnella, vaikka ne välillä liittyivätkin Millan mielestä aika pintakiiltoisiin asioihin. Ja pitihän Jenniinalle nostaa hattua siitä, että tämä oli lähtenyt vapaapäivänään Millan mukaan. He olivat olleet kavereita ala-asteelta asti. Suhteellisen outo parivaljakko, koulun suosituin tyttö ja se kaikkein tavallisin tallukka, jossa ei ollut mitään kiinnostavaa, jos ei laskettu yksityisetsivän työtä nyt aikuisena. Hän oli vähän toivonut, ettei keskustelu siirtyisi hänen perheeseensä.

”Mihinkäs se olis muuttunut? Sun koulutus menee hukkaan, Milla. Mitens me löydettäis sulle mies, Milla. Meinaa hermot mennä joka kerta, kun käyn siellä.” 

Hän uskalsi kääntää hetkeksi tarkkailevat silmänsä Jenniinaan, joka katsoi häntä myötätuntoisesti. 

”Mikä kiire niillä on? Mehän ollaan vasta 25. Ei ne voi olettaa, että sulla olis jo liuta lapsia.” 

Milla muikisti suutaan. ”Äiti ja iskä on hirveen perinteisiä. Ne haluu, et ensin seurustellaan muutama vuos ja sitten vasta on pikkujalkojen tepsuttelun aika. Ja jos mä nyt tänään tapaisin herra Oikean, se tarkottas, että oon vähintään 28 ennen ekaa pilttiä.” 

Jenniina oli vetänyt pelkääjän puoleisen aurinkoläpän alas ja tarkasteli sen peilistä karkailevia suortuviaan kuunnellessaan. Lasiovista tuli ulos pari pojannaskalia, jotka katosivat kohta kulman taakse jättäen pihan jälleen autioksi. ”Voisit sanoo vanhemmilles, että nykyaikana jengi saa ekan lapsen 28-vuotiaana. Eihän niilläkään oo kun sut ja Ella. Kyllä sä kerkiit kaks kakrua pullauttaa, vaik aloittasit kolmevitosena.”

Milla tuhahti. Ongelma oli jossain muualla kuin hänen vanhempiensa lapsenlapsimäärätoiveissa. Hän metsästi vesipullon jaloistaan ja joi pitkän kulauksen. ”Niitä kyrsii, kun en oo seurustellu tähän mennessä juurikaan. Pitäshän sitä olla vähintään jonkinlainen pitempi high school sweetheart –suhde takana. Äiti on huolissaan, ettei pääse koskaan nyyhkimään mun häihin.” 

Jenniina oli siirtynyt tarkkailemaan, oliko hänen kevyessä päivämeikissään virheitä. ”Mä ja Petrus on oltu yhdessä kohta viis vuotta ja mun porukat on säikyttänyt sen niin pahasti, ettei se uskalla kosia, vaikka haluiskin. Siis musta on ihan ok mennä naimisiin yli kolmekymppisenä, jos se on toinen kerta tai silleen, mut eka kerta pitää olla ennen.” 

Milla ei voinut estää pientä naurun pyrskähdystä. Jenniina ei ehkä olisi halunnut vaihtaa vanhempia päikseen, mutta ainakin tämän porukoiden suhtautuminen asiaan oli rennompaa. Tosin Petrus-parka oli ottanut sen rentouden ehkä vähän liian tosissaan.

”Kai sä otat mut kaasoks sitten, pääse äiti sentään kyynelehtimään, et oon saanut sellaisen kunnian.” 

Jenniina virnisti ja tökkäsi aurinkoläpän paikalleen. ”Se juttu on sovittu jo ajat sitten. Sitäpaitsi sun horoskoppissa luki, et sun elämään astuu kiinnostava herra.” 

”Milloin sä horoskooppeja oot lukenu?” 

”Aamulla Cosmosta.” 

Parin ruudun päähän heistä pysäköi auto. Siitä nousi ulos siististi pukeutunut mies, joka lähti itsevarmasti taloa kohti. Olisi voinut luulla, että se oli menossa kotiin, mutta... 

”Helkutti Jenniina, toi on se tyyppi. Äkkiä, heitä kamera.” 

Jenniina ojensi Millalle järkkärin ja hän alkoi räpsiä kuvia. Niitä tulikin hyvä määrä, sillä mies seisoi jonkin aikaa ovipuhelimien luona ennen kuin joku päästi hänet sisään. Piha hiljeni uudelleen.

Jenniina vihelsi hiljaa. ”Se siis ihan oikeesti pettää vaimoaan. Karsee sika.” 

Milla selaili otoksia miettien, mitkä antaisi todisteina Mirella Nikanderille, jolta oli toimeksiantonsa saanut. Hän kohautti harteitaan. ”En mä sitä tiedä. Rouva olettaa, että tapahtuu peiton heiluttelua. Nää kuvat näyttää, että siippa on täällä semmoseen aikaan, jolloin sen pitäis olla töissä. Se yleensä riittää.” 

Milla laittoi kameran varovasti takapenkille ja käynnisti auton. 

Jenniina loi häneen tuikean katseen. ”Säkö et siis moralisoi yhtään?” 

Milla painoi kaasua tarkistettuaan ensin, ettei parkkiksen liittymässä ollut muita kulkijoita. ”Työminäni ei arvostele. Sen sijaan henkilökohtaisesti.... tottakai se on sika.” 

Jenniinalta pääsi pahantahtoinen kikatus. Se hukkui moottorin tasaiseen hurinaan. ”Heitätsä mut kotiin?” 

Milla elehti ratista vapaalla kädellään. ”Ei kun meen kämpille ja lukitsen sut autoon siks aikaa, kun tarviin ajaa taas.”

Jenniina läpsäisi hänen kättään. Milla muutti äänensä ylivakavaksi. ”Kuskia ei saa häiritä. Voi tulla kolari ja paha pipi.” 

Jenniina alkoi mielenosoituksellisesti avata ja sulkea hansikaslokeroa. ”Voi, toivottavasti kuski ei häiriinny tästä. Tää mekanismi vaan on niin kiintoisa,” hän sössötti hunajaisesti. 

Millaa nauratti. Jenniinalla ja hänellä oli kieltämättä samanlainen huumorintaju, mikä välillä ajoi heidät raivon partaalle, kun he kilvan ärsyttivät toisiaan. Corsa lipui moottoritietä pitkin, sillä heidän oli pitänyt lähteä viereiseen pikkukaupunkiin keikkaa varten. 

”Kyllä mä kuljetan sut kotiovelle asti. Mun on saatava töitä aikaiseksi tänään, joten et sä voi munkaan luo tulla kälättämään.” 

Jenniina laittoi kätensä puuskaan. ”En mä sun kanssa koko vapaapäivää aatellukaan tuhlata. Petrus lupas tulla illalla, kun pääsee töistä.”

”Onko luvassa Netflix ja chill?” Milla kysyi niin viattomasti kuin osasi. 

”Haista paska. Me ei olla nähty pariin päivään. Haluun vain halia sitä.” Jenniinaan muka tuimissa silmissä oli kuitenkin sellainen pilke, että Milla tiesi tämän odottavan illalta enemmän. 

Petruksen kaltainen poikaystävä olisi kyllä kiva, hän pohti huristellessaan ohi peltojen. Hänellä ei todellakaan olisi mitään sitä vastaan, että olisi joku, jota odottaa illalla.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXIV: Amuletti ja Suon villi laulu

 Heippa!

Kuniningas Henrik VIII on koonnut laivastonsa Portsmouthin edustalle. Kaupunkiin virtaa sotilaita kaikkialta maasta, niin taitavia jousiampujia kuin nuhruista nostoväkeä, sillä Ranskan merihyökkäyksen huhutaan tulevan hetkenä minä hyvänsä. Sekasortoisen kuhinan keskelle saapuu Lontoosta lakimies Matthew Shardlake, joka jälleen kerran on ottanut tehtäväkseen auttaa väärin kohdeltua vähäosaista. Vaivihkaa hän yrittää selvitellä myös toista tapausta, syvästi henkilökohtaista. Läheisessä kartanossa on meneillään jotakin merkillistä, eikä Shardlaken läsnäolo ilahduta ynseää kartanonherraa eikä hänen asianajajaansa. Kun ranskalaiset alukset ilmestyvät horisonttiin, Shardlake on siellä missä tapahtuu: kuninkaan sotalaivan kannella.

Kirja oli taattua Sansomin laatua ja jo sarjan viides osa. Oli mukava välillä lukea sellaista jännityskirjaa, jossa selvitettiin jotain muuta kuin murhaa, vaikka toki niitä murhiakin lopussa muutama ilmeni. Loppujen lopuksi tapaus oli aika monimutkainen ja hankala kaikille osapuolille. Ja sitten oli tietysti vielä Ellenin sivupolku. Minusta oli huvittavaa Hugh´lla oli lopussa identiteettikriisi ja Matthew oli vaan koko ajan, mutta nyt sinulla sentään on rahaa ja olet rikas, kun sehän ratkaiseekin kaiken. No, epäilemättä se tuohon aikaan merkitsikin toisella tavalla kuin nykyään, mutta oli hauskaa, että asiat yleensä tajuava Matthew ei nyt millään ymmärtänyt, ettei se raha korjaa tätä ongelmaa. Kokonaisuudessaan tykkäsin tarinasta tosi paljon. Odotan innolla, mitä seuraavassa osassa tapahtuu.

”Marskimaa ei ole suonryteikkö. Marskimaa on valoisa paikka, missä heinä kasvaa vedessä ja vesi soljuu osaksi taivasta.” Kun pohjoiscarolinalaiselta suolta löytyy kylän oman kultapojan ruumis, epäilykset kääntyvät Kya Clarkiin, joka asuu marskimaan reunalla. Kouluja käymätön juopon tytär, köyhää valkoista roskasakkia – vai jotain aivan muuta? Kya on oppinut selviytymään yksin, ystävystymään suon eläinten kanssa ja lukemaan sen vesiä ja mättäitä. Mutta hänkin kaipaa rakkautta, ja kun villi luonto kohtaa ihmisten maailman, ei mikään ole enää entisellään. Suon villi laulu on ollut massiivinen menestys ympäri maailmaa: vuonna 2019 se oli USA:n myydyin kirja ja sitä myytiin enemmän kuin Margaret Atwoodin, Stephen Kingin ja John Grishamin kirjoja yhteensä. Romaanista on tekeillä myös elokuva.

Tykkäsin tästä kovasti ja olen onnellinen, että tämä tuli lukupiirissä luettavaksi, sillä muuten olisi aikamoinen helmi jäänyt lukematta. Etenkin luonnon kuvailu oli erityisen kaunista ja herkkää. Oikeastaan se on kirjan syvintä olemusta, minulle koko murhajuoni oli toissijainen. Kya oli hahmona kiinnostava ja tykkäsin myös Tatesta. Välillä minusta tuntui hupsulta lukea ihmisten käyttämää murretta suomeksi; vuorosanat lienevät toimineen alkukielisessä paremmin.  Kyasta kasvoi tietysti varsinainen kaunotar, oikea kaunis joutsen, mutta onneksi sitä ei ehtimiseen korostettu. Hän oli kyllä uskomattoman lahjakas, kun pystyi kirjoittamaan ilmeisen tieteellistä tekstiä ilman mitään koulutusta. Taiteellisia kykyjä tietysti voi olla kellä vain, onneksi hän sai sentään välineitä toteuttaa niitä. Todella kaunis teos, jonka lukemista voin suositella lämpimästi.

-Roona-

Aina on liian kauan: prologi: Mitä sä teet kun sä oot poissa

 Heippa!

Silmät aukeavat viiruksi ja tavoittavat palan haaleaa taivasta. Multa on kosteaa ja mehevää ja tuoksuu pehmeästi syksylle. Eivätkö runoilijat sano elämän tuntuvan juuri tältä. Sormet tunkeutuvat ruskeaan kuohkeuteen. En kuunaan kuvitellut olevan näin täydellisen onnellinen likaisen maan tunnustelusta. Selkä tuntuu kostealta, mutta sekin on ihanaa. Tunnen koko ruumiini painon ja se tuntuu huumaavalta, sillä taivaassa – tai missä välitilassa minä hetken olinkaan – olin kuin höyhen eikä sellainen sovi ihmiselle, joka on tottunut raahaamaan kymmeniä kiloja lihaa mukanaan jatkuvasti.

Kuolemaa tulee harvoin ajateltua, etenkin kun on nuori ja rikas. Minä kuvittelin tyhmästi, että se kuuluu vanhoille miehille, sellaisille kuin isoisäni. Hovissa ja aatelisten välillä tietysti juoniteltiin, mutta suoraan sanottuna en kai ollut ajatellut olevani salamurhan arvoinen. Olin toki saanut monet tuliluonteiset nuorukaiset suuttumaan itselleni ja rikkonut monen neidon sydämen, mutta niin olivat tehneet kaikki ystävänikin. Epäilemättä isänikin oli tehnyt niin aikoinaan ja elää porskutti vielä reippaasti. Jotkin linnut kirkuivat yläpuolellani. Ne lentävät aurassa, huomaan luomieni raosta. Entisessä elämässäni – tai siis eläessäni – olisin taatusti ollut ampumassa niitä metsästysretkellä. Isä järjesti komeita jahteja aina syksyisin.

Missähän minä varsinaisesti olen? Tai no, oletettavasti makaan pellossa tai kasvimaassa, ei todellisuuksien vaihtelu minua niin sekaisin ole saanut, etten tajuaisi sitä. Tunnustelen oikealla kädellä hieman kauemmas viereeni. Käsi törmää melkein heti johonkin, joka tuntuu nahkaiselta. Kokeilen enemmän tuijottaen yhä yläpuolella olevaa vaaleansinistä aavaa. Solkia, hihna, sen täytyy olla jonkinlainen laukku. Loogista sekin, ilman tavaroita on vaikea selvitä missään. Toisaalta en kyllä pakannut itse koskaan yhtään mitään, palvelijat hoitivat aina sen puolen. Ruumiini ei jaksa nousta ihan vielä. Sillä menee selkeästi pidemmän aikaa palautua kuolemasta. Säikähdän yllättävää korahdusta, kunnes tajuan sen lähteneen omasta kurkustani. Naurua. Filosofian opettajani olisi taatusti tyytyväinen minuun, sillä nyt tiedän tarkkaan mikä ero on ruumiilla ja keholla.

Kun korvanikin ovat avautuneet virallisesti, kuulen hälyä aivan kuin jossain lähellä työskentelisi suuri määrä koneita. Ääni on melko tasaista, sitä voisi pitää mehiläisen pörinänä, jollei se olisi niin kovaa. Kokeilen käännellä päätäni. Pelto, sillä pelto tämän täytyy olla, ei jatku silmän kantamattomiin vaan vasemmalla puolellani on tie. Sinne on ehkä kaksi ja puoli sataa syltä makuupaikaltani. Vähän hankala arvioida maan tasalta. Tiellä näyttäisi kulkevan jonkinlaisia moottorivaunuja. Hevosia ei ainakaan ole. Yhdistän hitaasti, että pörinä tulee vaunuista. Taitavat olla jonkin verran edistyksellisempiä kuin herra Boylen vehkeet. Yksi hänen mobiileistaan oli kuulemma räjähtänyt jonkun perseen alle. Rohisen piikikkään tarinan muistolle. Kurkkuni on herännyt eikä kuulosta enää keuhkotautiselta.

Asetan käteni niin, että voin tukea itseäni istumaan. Selkä laittaa valittaen vastaan, mutta onnistun kohottautumaan. Huomaan ensimmäisenä, että jalassa olevat housut eivät ole omani. Eikä ylävartaloani verhoava takkikaan. Ilmeisesti olen saanut uudet vaatteet kiitokseksi vierailustani tuonpuoleisessa. Ne ovat aika tavalla rahvaanomaiset, tummansiniset housut ovat kovaa kangasta, tarkoitettu kaiketi työläisille. Ehkä minusta on tullut työläinen. Irvistän ajatukselle. En ymmärrä juurikaan maanviljelyksestä, mutta pelto vaikuttaa siltä, että se muokattu talvea varten. Se vahvistaa aiempia huomioitani siitä, että on syksy. Värisen yhtäkkiä. Takki ei pidä juurikaan tuulta ja märkä selkä tuntuu hetki hetkeltä vähemmän ihanalta. Minun pitäisi lähteä jonnekin.

Tartun laukkuun, sillä pysyn jo pystyssä yhden käden tuellakin. Vedän sen syliini ja yritän sohlata pääsolkea auki. Ihan pirun vaikeaa viidellä sormella. Olen jo aikeissa huutaa Tomia, kunnes älyän, ettei siitä ole hyötyä. Tom on jossakin muualla, toivottavasti juomassa maljoja minun muistokseni. Paskat, ajattelen, kyllä minä näppäränä poikana selviän tästä ihan itse. Irrotan toisenkin käteni ja huomaan mielissäni, että selkäni pitää minut istuma-asennossa. Solki antaa periksi ja läppä aukeaa. Laukussa on harmillisen vähän tavaraa. Tartun ensin mustaan kukkaroon – tässä paikassa saattaa olla hienoja moottorivaunuja, mutta kukkarot ovat samanlaisia kuin meillä. Siellä on pinkka seteleitä, joita en tunne, arvoltaan niihin painettujen numeroiden mukaan 20 ja 50. Saan yhteissummaksi viisisataa jotakin. Kaipa sillä pärjää täällä jonkin aikaa.

Tungettuani kukkaron takaisin käteeni solahtaa tupakkarasia. Ehdin jo innostua, sillä savut rahoittaisivat nyt kovasti, mutta kannen alta paljastuu peilipintainen laite. Kääntelen sitä ympäri ja sormeni osuu vahingossa sivulla olevaan nappiin. Peilille ilmestyy kuva. Lehtevän metsämaiseman keskellä seisoo isolla 12.00. Se tarkoittanee, että on keskipäivä. Alhaalla lukee pienellä `liu´uta auki`. En tajua, mitä pitäisi liu´uttaa, mutta testaan josko kannen kiinni laittaminen auttaisi. Ei auta, peili menee jälleen mustaksi ja minun on etsittävä sivustan namiska uudestaan. Kosketan tekstiä, mutta mitään ei tapahdu, sormeni vain sotkee pinnan. Pyhkäisen sitä kämmensyrjälläni ja peiliin tulee eri värisiä kuviota. Tuota se liu´uttaminen siis tarkoitti. En käsitä vieläkään mihin laitetta voisi käyttää, joten sysään kannen kiinni ja heitän sen laukun pohjalle.

Minun pitäisi kai kammeta itseni ylös ja lähteä jonnekin. Tiellä liikkujista kukaan ei ole vielä kiinnittänyt minuun huomiota, mutta varmaan he luulevat minua pellollaan kuokkivaksi maajussiksi. Laitan kädet taskuihini tunnustellakseni onko siellä mitään. Vetäisen ulos paperinpalan. Se on suorakaiteenmuotoinen ja hyvälaatuista paksua paperia. Milla Vesenterä, yksityisetsivä, puh. 0445674238 siinä lukee. Alla pienemmin präntättynä kadunnimi ja talon numero. Vierailukortti, mutta mitä se tekee taskussani. Onko minun tarkoitus mennä tämän Millan luo? Yksityisetsivät kyllä selvittävät rötöksiä, mutta minun tapaukseni vaatii kruunun miehiä. Sitä paitsi Millan täytyy olla naisen nimi, ehkä lyhenne Millicentistä. Sehän tästä vielä puuttuisikin, että pitäisi luottaa oma intiimi asiansa naisnuuskijan hoitoon. Uusi lintuaura huutaa yläpuolellani.

Puistelen vaatteitani kohottautuessani seisomaan. Multa ei irtoa järin kaksisesti ja selän märkä läikkä ei ole kadonnut minnekään. Pitää toivoa, ettei minua pidetä täytenä mierolaisena. Lähden kävelemään kohti tietä, sillä sen toisella puolella siintää suuri rakennus. Sieltä löytynee apua, osa moottorivaunuistakin suuntaa sinne. Jonkinlainen kievari kenties, ainakaan maisemointi ei ole parhaasta päästä. Yksityisetsivän nimi pyörii päässäni antamatta rauhaa. Kun lopulta tajuan, jähmetyn hetkeksi patsaaksi. Siellä missä olin minulle annettiin kaksi tehtävää. Selvitä kuka murhasi sinut ja mene naimisiin. Voi helvetti, sen takia minulla on tuo typerä kortti. Tulevan vaimoni nimi. Hän innostuu taatusti yhtä paljon kuin minä. Millainen komedia tästä vielä sukeutuu, ajattelen talsiessani kohti tulevaisuuttani.

-Roona-

 

Elokuvissa LVI: The King´s Man

 Heippa!

Matthew Vaughin ohjaama The King´s Man on esiosa suosituille The Kingsmen -elokuville. Pääosissa nähdään Ralph Fiennes (Orlando Oxford), Gemma Arterton (Polly), Harris Dickinson (Conrad Oxford), Djimon HounSou (Shola), Rhys Ifans (Grigori Rasputin), Matthew Goode (Morton), Charles Dance (Kitchener), Aleksandra Maria Lara (Emily Oxford). Valerie Pachner (Mata Hari), Joel Basman (Gavrilo Princip) ja Daniel Brühl (Erik Jan Hanussen).

Alun episodissa esitellään lyhyesti Emily Oxfordin kuolema buurisodan aikana. Oxfordit ovat siis toimittamassa Punaisen Ristin puolesta tarvikkeita Etelä-Afrikkaan, kun Emily saa osuman brittien leirissä syntyneessä kahakassa. Elokuvan nykyhetkessä eletään alussa vuotta 1914 eli piakkoin liikutaan ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Conrad-poika on kasvanut isoksi ja isä-Orlando yrittää suojella häntä kaikin keinoin. Oxford on jo vuosia hoitanut erilaisia tehtäviä brittihallitukselle harmaana emissaarina eli käytännössä vakoojana. Hän on tuttu Euroopan kruunupäiden kanssa mm. surullisen kuuluisan Itävalta-Unkarin arkkiherttuaparin, joka tulee Orlando ja Conrad suojelusta huolimatta ammutuksi.

Isä ei haluaisi päästä Conradia vapaaehtoisena sotaan, mutta pian he saavatkin yhteisen tehtävän: tappaa munkki Grigori Rasputin, joka pitää vallassaan kuninkaan serkkua Venäjän keisari Nikolaita. Tehtävään lähtevät mukaan Oxfordin palveluskuntaan kuuluvat uskolliset autonkuljettaja Shola ja lastenhoitaja Polly, joilla on yllättävänkin paljon agentin taitoja. Tästä seikkailu jatkuu aina sodan loppuun ja varsinaisen Kingsmenin perustamiseen saakka.

Leffa oli yllättävän draamallinen sarjan aikaisempiin osiin verrattuna. Pääpahiksen paljastamista virutettiin aivan loppuun asti, vaikka juonen jännitteen kannalta hänet olisi voinut paljastaa jo aikaisemminkin. Lopussa jo huvitti, kun kamera ei millään meinannut haluta näyttää hänen kasvojaan. Ralph Fiennes vetää roolinsa rutiinilla; hän ei selvästi ole tullut vain lunastamaan shekkiään, mutta ei myöskään pyri Oscarin arvoiseen suoritukseen eikä leffa sitä kaipaakaan. Conradin näyttelijä Dickinson oli ainakin minulle ennestään tuntematon, mutta hän tekee hyvän rooli Fiennesin vastinparina.

Taistelukoreografiat olivat tosi hienoja. Etenkin Rasputin loikkiminen oli henkeäsalpaavaa, liekö Rhys Ifans tehnyt kaiken itse. Rasputin oli hahmona aivan yliampuva. Hänen oli varmaan tarkoitus toimia tarinan comedic reliefinä, mutta minuun ei oikein uponnut. Lisäksi pahisjoukko oli muutenkin aika kirjava. Gavrilo Principiä tuskin voi verrata Leniniin (ja myöhemmin aivan leffan lopussa tavattuun Hitleriin!). Ei hän halunnut maailmaansotaa aloittaa, mutta King´s Manissa ollaankin tulevasti fiktion puolella.

Elokuva on hyvän mielen seikkailu tai siis sitä nimeä käyttäisin genrestä, leffassa itsessään tapahtuu hyvinkin surullisia asioita enkä nyt tarkoita väkivaltaa ja sotaa. Voin kyllä suositella, ei tämä huono ole.

-Roona-

Kaamoksen kaatajat

 Moikka!

Kaamoksen kaatajat

Hämärän hetki on merensininen

Kuka väitti talvea kolkoksi?

Se on viskannut krumeluurinsa jokaisen puun oksaan.

Lumiukon porkkana vilauttaa oranssia

pimeyden vuotaessa pihaportista sisään.

 

Kylmä tuntuu kylkiluissa asti

kun kävelemme pakkaslumella

vailla päämäärää, hurmaantuaksemme.

Henki huurtuu pilviksi

ja tuokio kääntyy ikuisuudeksi.

 

Lammen pinta on naarmuinen.

Tasainen häivyttäisi revontulet, sanot.

En usko sellaisiin satuihin.

Tutkailen syvempiä uurteita

yksi niistä on banaaninmuotoinen.

 

Yö toimittaa tarjouksensa.

Kulmahampaani kalisevat yhteen maatessamme jäällä.

Aurora hehkuu koodina taivaalla.

Kumpikin meistä epäonnistui

horisontin takaisen haaveen pyydystämisessä.

 

On jälleen iltahämärän aika.

Hanki kupruilee jalkojen alla

vain kaarituen pistos pitää minut todellisuudessa.

Jätän taakseni superkuun ja borealikset.

Kaamos antautuu meille ilmankin.

Mietteitä kirjasta LXXIII: Maailman ympäri 80 päivässä ja Narrin salamurhaaja

 Heippa!

Kylmähermoinen englantilainen herrasmies Phileas Fogg lyö huiman vedon ja väittää matkustavansa maailman ympäri 80 päivässä. Hän palkkaa itselleen palvelijan, ranskalaisen Jokapaikanhöylän, ja lähtee kiehtovalle matkalle halki eksoottisten maiden. Samana päivänä Englannin pankista ryöstetään huomattava summa rahaa. Matkalta ei puutu haasteita, ja ennen pitkää matkaajille selviää myös, että heitä seurataan. Onko uskollinen palvelija nimensä veroinen? Onnistuuko huima yritys vai joutuuko Phileas Fogg nuolemaan näppejään? Kuka lopulta paljastuu pankinryöstäjäksi? Ranskalainen Jules Verne tunnetaan monista klassikoistaan, ja häntä pidetään tieteiskirjallisuuden uranuurtajana. Maailman ympäri 80 päivässä on Vernen tuotannon maanläheisimpiä teoksia.

Mielikuvani tarinasta perustuivat lasten animaatiosarjaan ja siihen nähden kirja yllätti. Se oli perin raporttimainen, mikä kyllä sopi päähenkilön kylmäkiskoiseen ja tyyneen tyyliin. Olettaisin, että nimi Jokapaikanhöylä on suora käännös Passepartout´sta. En oikein tykännyt siitä, ranskaa osaamattomalle Passepartout kuulostaa enemmän oikealta nimeltä. Lisäksi minua hämmensi muutaman kerran käytetty haukkumasana dorka, joka oli minusta asiayhteyteen aivan liian moderni. Kirja on arvoiltaan hyvin vanhanaikainen, lähinnä huvitti, kun jopa Auda on intialaisesta taustastaan huolimatta vaaleaihoinen ja luonnollisesti saanut hyvä englantilaisen kasvatuksen. Eihän Phileas Fogg nyt hyvänen aika olisi voinut pelastaa tummaihoista saatikka mennä naimisiin hänen kanssaan.

FitzUljas Näkijä, kuninkaallisen suvun äpärä ja entinen salamurhaaja on jättänyt menneen elämänsä vaarat ja väkivallan taakseen. Hän viettää hiljaiseloa vaimonsa Mollyn kanssa Vitsametsän kartanossa tilanhoitaja Tom Mäyräviirun nimellä. Eräänä iltana hänen luokseen saapuu lähetti, jolla on Fitzille tärkeä viesti. Lähetti kuitenkin katoaa salaperäisesti jättäen vain veriset jäljet. Mitä on tapahtunut? Kuka on viestin lähettäjä – ja mitä asiaa hänellä on Fitzille? Kun Fitzin vanha ja uusi elämä lopulta joutuvat törmäyskurssille, vaara onkin suurempi, kuin kukaan osasi arvata. Maagiseen keskiaikaan sijoittuva Narrin salamurhaaja on Narri ja Näkijä -trilogian ensimmäinen osa. Robin Hobb on yksi maailman myydyimmistä fantasiakirjailijoista.

Minä pidin tästä kovasti. Tarinaan pääsi erinomaisesti mukaan, vaikka ei tuntenut Hobbin aiempia Fitziin liittyviä kirjoja. Teksti oli todella sujuvaa, itse asiassa niin hyvin, että päädyin antamaan kirjalle vain kolme tähteä, koska tällaisen pitäisi olla standardi. Tykkäsin hahmojen nimistä, oli hupaisaa, kun oli sellaisia nimi kuin Huolellisuus ja Sinnikkyys ja toisaalta Molly ja Kettricken. Pörri oli mielenkiintoinen hahmo. Hänen koko kaarensa oli kiinnostavasti rakennettu. Ennustuksissa liikkunut Odottamaton poika oli totisesti odottamaton – missähän vaiheessa Narri mahtaa huomata, että poika oli käytännössä jo hänen käsissään. Tykkäsin myös jokaisen luvun alussa olleesta kursivoidusta asiakirjan tai kirjeen pätkästä. Niiden aihe limittyi aina kivasti siihen, mitä luvussa sitten kerrottiin. Odotan kyllä innolla, mitä seuraavassa osassa tapahtuu, kun Fitz ja Narri varmaankin lähtevät Pörrin perään.

-Roona-