Öisen peilin laulu

 Moikka!

1. Imu

Suudelma sammalmättäällä

puissa karkeloivat valon viimeiset pisarat

Kuuletko metsän isännän liikkuvan

kostea tupas hyväilee poskeasi

Lammen silmä on talviyötä mustempi

kesä uppoaa siihen kuin sormesi pinnan alle

Narkissos katsoi kuvaansa

ja se oli kiivas ja kyltymätön

Tämä vesi on elämä

tuli ei uskaltanut tänne koskaan

Veden ja maan laitumille

haluat pulahtaa uimaan

2. Hengenveto

Tuuli on väsynyt, nukahtanut lehtoon

oudot kukat katsovat

Kun rikot pinnan kalvon

veto vedolta syvemmälle

Olet sukeltanut ikuisuuteen

minä seison Shangri-Lan reunalla

Kumpikin hengähtää yhtä aikaa

pidätellysti, eri syistä

Luonto ei juokse

käki kukkuu tuhat kertaa

Yö kuluu kummallisesti

seisahtunut mutta kuitenkin liikkeellä

3. Suden hetki

Huomaamme aamuyön usvasta

se kietoutuu kasteeksi

Odottamaan päivää

joka tulee – tai sitten ei

Alainen maailma kolkuttaa lähellä

Tuonelan puutarhojen heikko tuoksu

Onnellinen epätoivo

elämä ja kuolema yhteen sulaneina

Laululintu pirskottaa peseytymään

petäjät ja kuuset kääntävät kylkeä vielä kerran

Huokaus valon palatessa

käpertyneenä kerälle rannalla me

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXIX: Ase itse ja Mielensäpahoittaja

 Heippa!

Logen Yhdeksänsormi on pahamaineinen barbaari ja pohjoisen pelätyin mies. Oikeasti hän haluaisi vain elää rauhassa, mutta hänen lukuisat vihollisensa yrittävät kaikin tavoin saattaa hänet haudan lepoon. Kapteeni Jezal dan Luthar on itseriittoinen aatelismies ja keikari, jonka mielessä ei ole mitään sen vaarallisempaa kuin ystävien kyniminen kortinpeluussa ja unelmat miekkailukilpailun voitosta. Mutta sota on tulossa, ja pohjoisen taistelukentillä kamppaillaan kaikin puolin verisemmin säännöin. Inkvisiittori Glokta on entinen sotasankari, nykyinen raajarikko ja kiduttaja. Hän näkisi mielellään Jezalin palaavan kotiin arkussa, mutta toisaalta Glokta inhoaakin kaikkia: petturuuden kitkeminen Unionista tunnustus kerrallaan jättää niukalti aikaa ystävyyssuhteille. Hänen tuorein ruumiilla viitoitettu polkunsa saattaa johdattaa hänet suoraan hallinnon korruptoituneeseen ytimeen… jos hän pystyy selviämään hengissä riittävän pitkää seuratakseen sitä. Joe Abercrombien Ase itse on Ensimmäinen laki -trilogian avausosa.

Abercrombie on jollakin tavalla ihastunut raajarikkoihin hahmoihin, sillä Gloktan lisäksi myös Särkynyt meri -trilogian päähenkilö on raajarikko. Kirjassa kuvailtiin tosi hyvin sitä, miten Jezalin mieli ja näkemykset muuttuivat, kun hän rakastui Ardeehin. Hän oli aluksi huolissaan vain omasta maineestaan, vaikka tuskinpa yhdestä lisävalloituksesta, olipa kuinka alhaissyntyinen tahansa, olisi hänelle haittaa ollut. Minua huvitti suuresti, kun sekä Logen että tämän selviytynyt toveriretkue vuorotellen päivittelevät, että voi kun se toinen on nyt kuollut. Eikä Glokta minusta inhoa kaikkia, hän on vain syvästi katkera. Hän ei enää sovi Kilpailun voittajien kiiltokuvamaiseen muottiin, vaikka on antanut isänmaalleen taatusti enemmän kuin kukaan muu. Odotan kyllä mielenkiinnolla, miten tämä sarja jatkuu.

”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aurinko paistoi.” Näin alkoi eräs Antti Litjan tulkitseman Kyllä minä niin mieleni pahoitin -kuunnelmasarjan jakso. Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoriteitä, koska ”routavaurio on luontainen nopeusrajoitus”. Jouluna kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin. Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: hanurimusiikki ja Kuusikodissa vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä. Tuomas Kyrö on antanut totisuudessaan hauskan, liioittelevan ja liikuttavan äänen sukupolvelle, joka teki eikä analysoinut. Se on järjen ja jäärän ääni.

Minuun ei ihan osunut ja uponnut. Ehdin jo pohtia olevani väärää kohderyhmää, mutta kyllä sieltä tarttumapintaakin löytyi. Ja se löytyi niistä kohdin ei valitettu, vaan sanottiin jotain järkevää. Voin kuvitella, miten hyvin nämä ovat toimineet kuunnelmina, lukijan eläytymisineen ja taukoineen. Kirjallinen muoto tuskin esitti näitä pikkumonologeja parhaimmillaan. Minusta oli jotenkin kipeää huomata, että Mielensäpahoittaja oli omissakin ajatuksissani typistynyt lähinnä huumorihahmoksi, hän on kuitenkin kirjan pohjalta paljon moniulotteisempi ja traagisempi hahmo (hän itse ei ehkä arvostaisi tätä kuvausta). Olisinkin mielelläni lukenut enemmän niistä monipuolisista kokemuksista, jotka valittamisen välistä pilkahtelevat. Siispä odotellessa Kyrön vakavaa romaania Mielensäpahoittajasta.

-Roona-

Enkä nukkuisi ollenkaan (Aina on liian kauan 10. luku)

 Moikka!

Matkalla takaisin Daniel vaikutti mietteisiinsä vaipuneelta eikä Millallakaan ollut haluja pitää keskustelua yllä, joten he olivat pääasiassa hiljaa. Vaikka äidin käytös ärsytti Millaa, nyt hänellä oli ainakin hyvä syy, miksi Daniel pyörisi kuvioissa vähän pitempäänkin. He kaartoivat tutun rivitalon pihaan ja hipsivät numero kahdeksaan. Ulkona oli edelleen sievä ilma ja Millan teki mieli haistelemaan syksyä. Ja tuulettamaan päätä vanhempien jäljiltä. Daniel oli asettunut sohvalle kuin ei oikein tietäisi mitä piti tehdä seuraavaksi. 

”Haluisit sä lähtee mun kaa pihalle? Tost ihan lähelt menee nätti pururata. Tai siis luontopolku. Mä luulen, et multa löytyy sulle tuulitakkia ja muuta lainaan”, Milla tiedusteli ja selitti samaan aikaan.

Daniel palasi maanpinnalle. ”Ai, kyllä, se olisi mukavaa.” 

Milla patisti miehen vaihtamaan vaatteita ja teki niin itsekin samalla, kun etsi vaatehuoneen perältä pusakkaa. Sieltä paljastuikin isän vanha tuuliasu, joka oli vieläpä ihan tyylikäs. 

Mitenhän tämä on minulle joutunut, Milla ihmetteli. 

Se oli Danielille vähän reilu, mutta metsikössä kukaan ei välittäisi. Lenkkarit miehellä oli omasta takaa. Kävelyuralle pääsi melkein heti Millan rivarin umpipäädystä. He ponnistivat ojan yli ja Milla hengitti innoissaan raitista ilmaa. 

Daniel sai viimein suunsa auki. ”Dani? Kukaan ei ole koskaan kutsunut minua Daniksi. Ja se vauva-asia.”

Milla virnisti katsellen puiden kurottelevia oksia. ”Hyvin sä klaarasit kaiken. Mutsi oli täysin intona suhun.” 

Daniel tökkäsi häntä vaivihkaa kylkeen. ”Luonnollista charmia on mahdoton piilotella.” 

Milla melkein tunsi äänen ironisen latauksen. ”No, sori. Ellan raskaus pääs unohtumaan, ku vanhukset touhottaa siitä koko ajan, niin yritän funtsia sitä kotona vähemmän aktiivisesti. Sä olit muuten tosi hiljanen. Luulin et saisin olla koko ajan estämäs sua möläyttelemäst kaikenlaista.” 

Daniel kohautti harteitaan. ”Anttonin äänessä oli jotain... Mietin sitä koko ajan, kun istuimme pöydässä. Tajusin äsken, että hän kuulosti samalta kuin minua puukottanut mies.” Heitä vastaan tuli lenkkeilijä kuulokkeet päässä. 

Milla terästi katseensa tiukasti Danieliin. ”Se siis puhu sulle jotain. Miks et oo aiemmin sanonu?” hän manasi turhautuneena. 

”Minä muistin sen vasta! Anteeksi, että olin järkyttynyt omasta kuolemastani, vaikka eipä se näytä sinua liikuttavan”, Daniel huusi tukahdutetusti hampaidensa välistä.

Milla rauhoitti itsensä. Danielin unohdukselle oli hyvä syy, sillä tiesihän hän, että järkytys ja shokki vaikuttivat ihmisen muistiin. ”Mä olen pahoillani. Kyl sun tilanne liikuttaa mua. Jos sä kuitenki kertoisit mitä se sano ja... sit.. tota... ollaan vaik kumpikin hiljaa ja mietitään tykönämme, ku täs kävellään”, Milla lepytteli kömpelösti. 

Daniel rentoutui silmin nähden. ”C´est moi.” 

”Mikä oli?” Milla joutui kysymään, vaikka olettikin tunnistaneensa kielen ranskaksi. 

Daniel naamioi naurahduksensa yskäksi. ”Se tarkoittaa `Minä olen´ tai ´Se olen minä´, miten nyt haluaa tulkita. Etkö sinä ole opiskellut ranskaa?”

Milla jäi tarkkailemaan varvikossa hyppivää oravaa. ”En mä. Mut historiaa sen verran, et tiiän, et fiineille brittilapsukaisille sitä opetettiin. Eiks se Aurinkokuninkaan `Valtio olen minä`-juttu mee jotenkin noin?”

Daniel näytti vaikuttuneelta. ”Sivistys ei ole siis kuollut, kun vanhan kunnon Louis´n sutkaukset ovat tuttuja.” 

Milla pukkasi häntä kylkeen. ”Riemukasta. Mut sehän tarkottaa, et tyyppi tunsi sut. Se rajaa aika paljon vaihtoehtoja, vaik sä olitkin melkoinen seurapiiriperhonen.” 

Daniel yritti kutittaa Millaa, joka hyppäsi polun toiselle laidalle. ”Mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi?” mies kyseli kädet torvena suun ympärillä. 

Milla pyöritti päätään. He olivat ihan höpsöjä. ”Ite sanoit suudellees monii niistä tytöist, jotka oli Elsewoodin juhlissa. Mä päättelin, et ne suutelemiset on tapahtunu muis pippaloissa eikä suinkaan jossain tallinoven takana.”

Nyt Danielia nauratti. ”Minä olin kuule taitava ratsastaja ja usein semminkin tallinoven takana.” 

Milla tuhahti ja tuli takaisin miehen vierelle. ”No, osaak sä kuvailla sitä ääntä? Paitsi että se kuulosti Anttonilta, joka ei kyl murhannu sua. Se on totinen torvensoittaja, mut sisältä pehmee ku sula jäätelö. Ei se vapaaehtosesti kellekään pahaa tekis.” 

Daniel mietti hetken. Milla pani merkille, että he olivat suunnilleen lenkin puolivälissä. ”Hän hallitsi äänensä hyvin. Ei alku- eikä loppukiekauksia. Matala, sanat tulivat jämäkästi”, mies vastasi. 

Milla naputteli sormillaan reiteensä. ”Eli joku joka on ehkä tottunut tappamaan. Tunsit sä yhtään sotilasta?” 

Daniel levitti kätensä ja näytti tyhjiä kämmeniään. ”Minkä sinä määrittelet sotilaaksi? Monilla tuttavillani oli upseerin tai muun ylemmän sotilashenkilön arvo eivätkä he olleet käyneet sotimassa kuuna päivänä.”

”Mä meinaan sellasta, joka on ollu taistelus tai ainakin on aktiivipalvelukses”, Milla selvensi. 

Oksiston lomasta huomasi, että alkoi tulla pimeä. Hämäräkytkimet sytyttäisivät varmaankin katulamput kohta. 

”George Greenhill. Me leikimme lapsena aika paljon keskenämme. Hän oli juuri päässyt kadetiksi, kun tapasimme toissa vuonna tai siis vuonna 1899. Mutta läheisiä emme ole olleet enää moneen vuoteen enkä keksi mitä kaunaa hän kantaisi minulle”, Daniel kertoi. Nuori äiti ohitti heidät lastenvaunujen kanssa. 

”Tohon kannattaa kuiteski tarttua. George ei varmaa oo oikee tyyppi, mut entäs joku sen sukulainen, ehkä veli. Jos sä oot vaik tietämättäs vikitellyt veljen ihastusta?” Milla esitti. 

Daniel katseli polun päällystettä. ”Niin Andrew´n. En pitänyt hänestä erityisesti, hän oli väkivaltainen ja suorasukainen. Muistan aina kuinka Andy haukkui Georgea neidiksi, kun tämä ilmoitti tahtovansa suoraan lääkintäjoukkoihin. Andy laitettiin akatemiaan varhain, joten en usko koskaan edes tavanneeni hänen tyttöjään.”

Milla irvisti. ”Kusipää. Mut sehän ei kai koskaan tarvinnukaan lääkintämiehen apuu. Tollasiin ei luodit tapaa osuu, vaik vihollinen ampus suoraan kohti. Me ollaan muuten koht kotona.” 

Daniel naurahti kuivasti. ”Andya tekisi kyllä mieli syyttää, mutta en usko, että ääni oli hänenkään.” 

He olivat takaisin pikkuojalla, tosin vähän eri kohdassa kuin aiemmin. Daniel asettui seisoman jalat haarallaan ojan penkereille ja auttoi Millan kädestä pitäen yli. 

”Kiitos”, Milla totesi ykskantaan. 

Daniel ponkaisi hänen vierelleen. ”Ilo on kokonaan minun puolellani. Tiedän, että olisit selvinnyt siitä itsekin.” 

Milla mulkaisi miestä. ”Joo, kun sä näit sen puol tuntia sitten. Harvemmin herrat mulle käsiään tarjoilee, et siitä herkust pitää nauttia, kun saa.”

Kun he olivat päässeet kämpille, Milla alkoi keittää kahvia ja Danielin pyynnöstä myös teetä, sillä mies valitti, ettei hänen vatsansa enää kestänyt mustaa litkua. 

”Koeta miettii niit sanoi yön aikana, jos vaik muistat viel lisää”, Milla sanoi istuutuessaan kuppinsa kanssa. 

”Enkä nukkuisi ollenkaan?” Daniel kiusoitteli. 

”Voi vittu, kuka nyt on ärsyttävä. Sähän sanoit, et uni selvittää aivoja.” Milla ryysti kahviaan. Päivä oli ollut jo aika pitkä. 

”Minä lupaan miettiä”, Daniel lepytteli. 

Milla hymähti puolivillaisesti ja tarjosi miehelle keksiä Oreo-paketista. ”Siin tapaukses tutkimukset on tält päivält tässä. Laiha saldo mut huomen paremmal onnel. Voit liittyy seuraan kattoo leffaa, jos huvittaa.” Daniel nyökkäsi, he katsoivat elokuvan ja menivät sitten kumpikin nukkumaan.

-Roona-

Elokuvissa LVVI: The Northman

 Heippa!

The Northman on Robert Eggersin ohjaama viikinkisaaga. Pääosissa näyttelevät Alexander Skarsgård (Amleth), Nicole Kidman (kuningatar Gudrun, Amlethin äiti), Ethan Hawke (kuningas Aurvandil Sotakorppi; Amlethin isä), Claes Bang (Fjölnir Veljetön; Amlethin setä), Anya Taylor-Joy (Olga), Gustav Lindh (Thorir), Elliot Rose (Gunnar), Willem Dafoe (Heimir), Björk (Näkijätär) ja Oscar Novak (nuori Amleth).

Eggers on tullut Lighthousen päivistä huomattavasti kaupallisempaan suuntaan. Ei sillä, että Northman olisi mikään Marvelin supersankarielokuvien tapaan koko perheen kanssa iloisesti nautittava pakkaus, mutta selvästi taiteellista majakkatarinaa helpommin lähestyttävä. Kenties jopa liian helposti, sillä juoni on hyvin yksinkertainen. Prinssi Amleth pyrkii kostamaan isänsä kuoleman. Sankari ei saa edes nuoruuden sivupolkua, sillä aika Rusissa ohitetaan lähinnä pakollisena pahana, koska onhan Amlehtin kasvettava aikuiseksi. Äidin petos hierotaan katsojan naamalle jo alussa (okei, kuvittelin, että Fjölnir oli Amlethin isä, mikä ei ollut totta, mutta olisi ollut petos yhtä kaikki). Olisin kaivannut monisäikeisempää selitystä sille, miksi Amlethista muotoutui sellainen aikuinen kuin hänestä muotoutui. Miksei hän kertonut Rusissa kuka oli edes sen jälkeen, kun oli selkeästä saavuttanut asemaan sekä luullakseni myös mainetta?

Pidin kovasti Olgasta. Anya Taylor-Joy teki hyvää työtä sillä vähällä, mitä hänelle oli annettu. Välillä tuntui kirjaimellisesti, että Anya-parka halusi päästä tiiviimmin tarinaan mukaan, mutta yhtä lailla kuin Amleth väliin sivuutti Olgan, sivuutti juoni myös Taylor-Joyn. Olisin kaivannut myös rakkaustarinalle vähän enemmän pontta ja syytä, etenkin Amlethin puolelta. Minua harmitti kovasti, että Thorirista kasvoi kliseinen ylimielinen perijä. Toisaalla Fjölnir kasvatti Gunnaria varsin järkevästi ja opettavaisesti, mutta Gunnarhan olikin todetusti rakkauslapsi Thoririn äidin jäädessä kokonaan pimentoon.

Estetiikka on kovin Eggersmäistä ja muistuttikin eniten Lighthousesta, vaikka välillä Northman kylpikin väreissä. Paljon oli paneuduttu erilaisiin riitteihin esimerkiksi siihen, miten soturit saattoivat itsensä berserkkiyden tilaan eli eläimelliseen käytökseen ja taisteluraivoon. Jotenkin ne jäivät minulle kuitenkin tyhjiksi, koska niistä puuttui taianomaisuus. Enkä tarkoita siis mitään söpöjä fantasiaelementtejä vaan että riitit tuntuivat suurelta osin pelkästään väkivallalla (tai seksillä) mässäilyltä. Pohjanmiehille niissä lienee kuitenkin ollut myös uskonnollinen/henkinen elementti, taisteluraivo tuli jumalilta, joten ehkä jäin kaipaamaan jonkinlaista hurmioitumista. Tätä löytyi Björkin esittämästä Näkijätterestä (yhdestä nornasta?). Hänestä löytyi sitä mystisyyttä, jota kaipasin. Minua häiritsivät myös yllättävän kirkon näköiset Frej´n temppelit. Toki tämä voi olla myös historiallisesti paikkansa pitävää, en tunne viikinkiaikaa niin hyvin. Silti kristilliset vaikutteet näyttivät turhan selviltä.

Elokuva kuva oli kokonaisuudessaan liian pitkä. Itse asiassa täysin samalla juonelle, mutta tiivistettynä olisin saanut leffasta positiivisemman kokonaiskuvan. Mutta kyllä kokemus plussan puolelle jäi.

-Roona-

Tuulikki ja sen uusi poikaystävä (Aina on liian kauan 9. luku)

 Moikka!

Aamu valkeni vuodenaikaan nähden aurinkoisena. Kauniin päivän tuhlaisi mielellään jossain muuallakin kuin myöhäisellä lounaalla vanhempien kanssa, Milla ajatteli. He söivät juuri aamupalan viimeisiä murusia. Danielilla oli yksi Millan ylisuurista t-paidoista, koska Petruksen lainaamat pari tyylikkäämpää oli syytä säästää muuhun kuin yöasukäyttöön. 

”Mitä puen päälleni tänään?” hän tiedusteli tökkien mehulasiaan. 

Milla kippasi kahvinsa perät kurkusta alas. ”Sen sinisen villapaidan ja farkut. Ei me mihinkään juhliin olla menos.” 

Daniel nyökkäsi. ”Mitä sinä laitat päällesi?” 

Milla nousi ja vei kuppinsa tiskialtaaseen. ”Mikä kyselyikä sulle on tullu? Jos on tekemisen puute, niin voisit vaik keksii, miten me tavattiin.” 

Mies virnisti ja tuli sitten Millan jalanjäljissä lasinsa kanssa. ”Kotona sanoisin varmaan, että kiinnitin huomioni sulavaan ja eleganttiin käytökseesi ja viattomaan kauneuteesi joissakin juhlissa. Täällä se ei kai toimi.” Ääni oli kiusoitteleva ja hymy jo leveä kuin Naantalin auringolla. 

”No ei. Äiti nauras niin, et juomat valuis nenästä. Mut juhlat on ihan ok idea, täytyy vaan miettii kenen bileissä ollaan oltu.” Milla naputti otsaansa ja yritti miettiä, milloin oli edes ollut viimeksi viihteellä niin, ettei se tarkoittanut vain kahta kaljaa terassilla. Viimein hän keksi. ”Ne Jenniinan frendin hienot kokkarit kesän alussa. Siel oli kaiken maailman someihmisiä ja muusikoita ja taiteilijoita. Helposti sinne yks paronin poika mahtuu.” 

Daniel näytti epäileväiseltä. 

Milla pyöräytti silmiään. ”No, tietty me sanotaan, että sun isä omistaa jonkun rahakkaan yrityksen Englannissa. Aatelisarvoista ei puhuta mitään. Keskusteltiin vaik siellä soittaneesta bändistä. Oli muuten tosi hyvä. Voidaan kuunnella niiden musaa ajomatkalla.”

Daniel siirtyi takaisin pöydän ääreen. Hän suki olematonta sänkeään. ”Pitäisiköhän minun tietää jotain romanttista sinusta? Sinähän olit kiinnostunut lempiväristäni, että ehkä voisit kertoa omasi.” 

Milla tuli keräämään loput aamiaistarvikkeet pois. ”Se on sininen. Ja porukat vitsailee aina mun kahvijuonnista, ku sitä kuluu niin hirveitä määriä. Et siihen saat kyl vastakaikua.” 

Daniel hörähti myöntyvästi, mutta vakavoitui sitten. ”Kannattaa kai pysyä pinnallisissa aiheissa. Ja antaa sinun kertoa, jos vaaditaan jotain tarkkoja tietoja.” 

Milla oli saanut tavarat tungettua jää kaappiin. ”Joo, äläkä muuten mainitse systeristäs ja broidistaskaan. Mitä vähemmän sukulaisia, sitä vähemmän tietoja, jolla sua voi googlata.” 

Daniel valutti ilmeensä irvistykseksi. ”Haluanko tietää mitä ´googlata´ tarkoittaa?”

Milla läpsäytti otsaansa. ”Sori, multa meinaa unohtua, että sä oot pudonnut kehityksen kelkasta. Se meinaa vaan tietojen hakemista tollaisella laitteella.” Hän osoitti läppäriään. 

Daniel sai hänet nauramaan nyrpistäessään vielä nenänsä happaman suunsa päälle. ”Selitätkö joskus tarkemmin?” mies tyytyi kuitenkin vain sanomaan. 

Milla läksi seuraavaksi kylpyhuoneeseen tukanpesulle. Hän ei yleensä käynyt suihkussa aamuisin, mutta nyt oli kai pakko. Puolivilli pehko olisi harjattava kosteana järjestykseen muuten äiti vilkuilisi valittavilla silmäyksillä koko ajan. Daniel oli taas painunut lukemaan. Railakasta elämää viettäneeksi hänessä on yllättävän paljon nörtin vikaa, Milla ajatteli lämpimän veden sataessa päälleen.

Auton stereoista kaikui pehmeä indiepop. Millan oli pakko myöntää, että alkoholi ja livetilanne olivat tehneet bändille hyvää, sillä eivät biisit olleetkaan niin kummoisia kuin hän oli muistanut. 

Daniel istui suhteellisen jäykkänä kädet sylissään, mutta hän ´nauttikin´ vasta elämänsä toisesta automatkasta. ”Mahtaakohan koko tämä juttu mennä vanhemmillesi läpi?” mies kysyi. 

Nyt olikin helvetin erinomainen hetki rueta epäröimään. Milla huokasi. ”Sä oot varmaan leikitellyt tyttöjen kanssa. Tää on ihan sama juttu. Jos sä mietit liikaa, uskooko vastapuoli sun juttuihin, sit ne ei ainakaan usko.” 

Daniel katsahti häneen ja laski kätensä pitämään kiinni penkin reunoista. ”En minä ole väittänyt olevani ihastunut tai rakastunut sellaiseen, johon en ole. Mutta lupaan olla miettimättä liikoja.” 

Milla sävähti hieman. Eikö Daniel muka flirttaillut hänelle vähän väliä. 

Mies oli huomannut hänen reaktionsa. ”Minä pidän sinusta kyllä, en tarkoittanut sitä. Silmäpeli tulee minulta vähän niin kuin luontaisesti.” 

Milla lukitsi katseensa tiehen. ”Ehkä keskität sen muhun uskottavuuden nimissä siks aikaa ku ollaan vanhusten luona.”

He saapuivat okranpunaisen omakotitalon pihaan. Milla pysäköi Anttonin hopeanhohtoisen mersun viereen. 

Äiti oli jo ovella vastassa. ”Tämäkö on Daniel?” hän kyseli innostuksissaan kuikkiessaan Millan olan taakse.

”Päästä meidät ensin sisään, mutsi, ennen kuin alat tenttaamaan.” Milla onnistui pidättelemään äitiään sen verran, että Daniel sai kengät jalasta ja takin päältä. Sitten tämä jo syöksyi pudistelemaan hämmästyneen miehen kättä. 

”Maija. Onpa hauska tavata. Meille olikin tässä yllätystä kerrakseen.” 

Daniel ehti lopulta mukaan. ”Minustakin on hauska tavata teidät”, hän sanoi melkein ujosti. 

”Sinut, Dani”, Milla korjasi ja virnisti leveästi äidilleen. ”Danilla tuuppaa tuleen noita anglismeja, vaik ei täällä Suomes teititellä tarvii.” 

Myös Ella ja Anttoni olivat tulleet olohuoneesta käteltäviksi. Ella näytti uteliaalta. ”Ootsä sitten jostain muulta kuin Suomesta?” 

Daniel nyökkäsi ja soi viehättävän hymynpoikasen. ”Englannista. Onnittelut muuten vauvasta. Milla kertoi, että tulokas on toivottu.” Hän viittasi Ellan kauniisti pyöristyneeseen vatsaan.

Ella punastui hieman ja Milla kiitti mielessään 1800-luvun lopun brittiläistä tapakasvatusta. Hän ei ollut muistanut mainita koko raskaudesta mitään, mutta Daniel näköjään osasi paikata kohteliaisuuksilla. 

”Sä osaat kyllä tosi hyvin suomea”, Anttoni kehui totisena. 

Tuo oli minun merkkini, Milla ajetteli. ”Danin mutsihan on siis suomalainen, nii se on opettanu.” Kaikkien katseet suuntautuivat häneen. Daniel näytti kiitolliselta, äiti siltä kuin haluaisi ojentaa häntä. ”Siis, joo. Olis Dani osannu sen itekin kertoo”, hän mutisi yrittäen kuulostaa mahdollisimman ihastuneelta hölmöltä.

Selitys upposi jokaiseen, Oscarin arvoinen suoritus siis. Isä tuli vielä alkuhössötyksen jälkeen sanomaan hei ja ohjasi koko porukan pöytään, koska ruoka oli valmista. Tarjolla oli karjalanpaistia ja Milla huokaisi helpotuksesta. Onneksi äiti ja isä olivat ruokakonservatiiveja. Danielilla ei ollut selkeästi mitään vaikeuksia tunnistaa ainesosia ja hän söi hyvällä ruokahalulla. 

Lisäksi mies esitti erinomaisesti ujoa, mutta sympaattista poikaystävää. Hän jopa yllätti Millan hyräilemällä hieman yhtä kappaleista, jota he olivat autossa kuunnelleet. Se kuitenkin kävi perheelle hyvästä todisteesta siitä, että he olivat tavanneet kyseisen bändin soittaessa. Äiti tietysti uteli kaikenlaista ja Danielin omasta ilmeestäkin näki välillä, etteivät kysymykset olleet hänen mielestään sopivia. Sellaisissa tilanteissa Ella siirsi keskustelun nopeasti tulevaan lapsenlapseen, mistä Milla oli tyytyväinen. Hän alkoi tehdä lähtöä heti, kun jälkiruokakahvit oli juotu.

Äiti ei olisi millään halunnut päästää heitä niin äkkiä, mutta Milla perusteli, ettei hänen ollut ollut tarkoitus edes esitellä poikkistaan vielä, kyseessä oli vain hetken mielijohde. He tulisivat uudestaan, jos suhde jatkuisi. 

Äidin suu meni mutruun. ”Tuulikki, et nyt aja tätä kivaa kaveria pois puhumalla tuollaisia.” 

Milla inhosi, kun äiti kutsui häntä toiselta nimeltään, se oli sallittua vain Ellalle. ”Äh, mutsi, Dani tajuu kyl. Heippa sitten.” 

Daniel hyvästeli kaikki herrasmiesmäisesti ja sai äidiltä lämpimän halauksen, joka oli ilman muuta tarkoitettu mielenosoitukseksi Millalle, enemmän kuin Danielille itselleen.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXVIII: Taistelun myrskyt ja Ennen päivän laskua ei voi

 Heippa!

Lupauksia on annettu ja rikottu. Ystäviä on saatu ja menetetty. Sota pimeyttä vastaan on alkanut. Salamurhaaja ja kuningatar Aelin Galathynius on valmis nousemaan valtaistuimelleen. Hänen ympärillään Erilean valtakunnat murenevat ja ikivanha pahuus pyrkii valtaamaan koko maailman. Ne, joilla on taikavoimia, huomaavat olevansa vastakkain niiden kanssa, joilla taikuutta ei ole. Haltiaprinssin rinnallaan Aelin kerää armeijaa puolelleen. Sodan uhatessa joka rintamalla Aelinin on tehtävä vihollisistaan liittolaisia, jos hän haluaa suojella kansaansa. Mikä pahinta, hänen ainoa toivonsa voittoon saattaa tietää loppua kaikelle, mitä hän rakastaa. Taistelun myrskyt on Sarah J. Maasin Throne of Glass -fantasiansarja viides osa.

Tämä sarja paranee vain osa osalta. Pidin ideasta, että oma puoliso voi syntyä aivan eri maailman aikaan kuin itse. Haltiat ovat toki kuolemattomia, mutta odottavan aika lienee silti pitkä. Toisaalta heillä näyttää olevan mahdollisuus rakastua toiseen, ainakin jollain lailla syvästi, olihan Rowankin rakastunut Lyriaan. Täytyy myöntää, että siinä vaiheessa, kun Rowan Aelinin oksentaessa hyppäsi oletukseen raskaudesta, olin vaan, että WTF Rowan oot sä yhtään seurannut tätä tarinaa – tai sitä mitä juuri äsken puhuttiin. Aedion vaikutti äksyilevän vähän kaikille. Lysandran muodonmuutostaidosta on ollut yllättäviä hyötyjä. Tykkäsin Eliden tarinasta ja siitä, miten Lorcan häntä ulkopuolisen silmin katseli. Myös Manonin juonikaari oli kiinnostava. Hänen ja Dorian suhdettahan pedattiin jo viime osassa. Muutenkin tarinassa tuli paljon paybackia, mikä oli kivaa.

Nuori valokuvaaja Mikael löytää kotitalonsa pihalta jotakin, mitä hän ei ole eläessään nähnyt, mutta minkä hän tietää saman tien haluavansa omakseen. Hetkeäkään epäröimättä hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista tutun salaperäisen olennon. Mikaelin ja peikon välille solmiutuu maagisen tiivis suhde, joka saattaa vähitellen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa luokseen, joutuu hän pian toteamaan jääneensä itse vangiksi. Eikä hän tiedä elävänsä hetkeä, jolloin alistettu luonto on juuri iskemäisillään takaisin. Yhdistellen ikivanhaa mytologiaa ja uusinta luonnontiedettä Johanna Sinisalo maalaa hurjan ja oudolla tavalla puoleensavetävän vaihtoehtohistorian, joka jää kihelmöimään lukijan mieleen vielä pitkään jälkeenpäin.

Kirjassa on jännä rakenne, joka ensiselailulta saattaa tuntua vaikealta, mutta lukiessa toimii yllättävän hyvin. On jännittävä valinta, ettei kirjan tärkein henkilö Pessi-peikko puhu mitään. Tai ehkä olisi parempi sanoa, ettei Pessi koskaan ole näkökulma hahmona, olisikin vähän hassua, jos peikot puhuisivat samaa kieltä ihmisten kanssa. Mielenkiintoinen tuo ajatus, että peikon erittämä feromoni vetoaisi jotenkin erityisesti homoseksuaaleihin ja vielä miespuolisiin sellaisiin. Hyvinhän tuossa sitä perusteltiinkin, alfaurosjutuilla ja sellaisella. Ecke oli minusta vähän irtonainen hahmo, kunnes kävi selville, että hän on se, joka kuolee lopussa. Muuta varten hän ei tuntunut kirjassa olevankaan, mikä on sinänsä harmi. Kiinnostava kirja kyllä, hyvin pohdittu sitä, jos peikot olisivatkin todellisia.

-Roona-

Myöhemmin huomaat sen valheeksi (Aina on liian kauan 8. luku)

 Moikka!

Iltapäivä sujui mallikkaasti. Daniel nyrpisteli vähän pizzalle, mutta söi maistettuaan hyvällä ruokahalulla. Milla esitteli hänelle Giletten käyttöä. ”Voisit oikeestaan hoitaa sen ajamisen nyt.” 

Sohvalla istuvan Danielin ilme oli innoton. ”Sänki ehtii kasvaa takaisin yön aikana.” 

Milla heittäytyi hänen viereensä. ”Varmaa joo, mut myös haavat ehtii parantua huomiseen mennessä.” Hän heilutteli laitetta toisen silmien edessä. ”Mäkin saan haavoja joka kerta, ku laitan uuden terän omaani. Ne on pirun teräviä. Ja voithan sä siistiä vähän huomenna, jos on pakko.” 

Daniel koppasi varren Millan kädestä ja lampsi pesuhuoneeseen. Hän sai kuin saikin partansa ajettua ja näytti yllättävän komealta siloisena. Vasemmalla poskella tosin oli pari vekkiä. Daniel oli selvästi aloittanut sieltä.

Ovikello soi viideltä. Jenniina ja Petrus törmäsivät sisään Millan avatessa oven. ”Mikä tää juttu on?” Jenniina säkätti jo ennen kuin sai takin päältään. 

Milla huokasi ja katsahti Danieliin, joka oli tullut nojaamaan keittiönovenkarmiin varautuneen näköisenä. ”Tää on Daniel, mun asiakas. Se niitä Petruksen kuteita tarttis.” 

Jenniinan katse oli lievästi sanottuna epäluuloinen. Petruksen kädessä oli jonkun tyylikkään pikkuputiikin paperikassi, johon vaatteet oli sullottu. Jenniina otti kassin ja tökkäsi sen Danielin syliin. ”Sä meet kokeileen noita. Petrus, olohuoneeseen. Ja sä”, hän osoitti Millaa. ”Sä tuut mun kaa keittiöön.” 

Daniel hipsi vessaan mutisten epäkohteliaisuudesta, mutta Milla huomasi, että hän oli järkyttynyt Jenniinan luonteesta ihan yhtä pahasti kuin Millan omastakin. Milla jäi nojaamaan tasoon, kun Jenniina asettui istumaan selkä olohuoneeseen päin.

 ”Daniel on se sun eilinen asiakas.” Se oli toteamus. ”Se on ollu yötä tääl kaikest päätellen. Siis mitä helvettiä? Miks?” Jenniina puhui hiljennetyllä, mutta painostavalla äänellä. 

Milla seisoi jäykkänä. ”Se tartti yöpaikan. Ja ammatillistakin apuu.” 

Jenniina tuhahti. ”Toivottavasti ei sentään yöllä.” 

”En mä oo mikskään hutsuks ruennut”, Milla kirskui hampaidensa välistä. 

Jenniina jäi tuijottamaan häntä. ”En mä sitä tarkottanu. Vittu, oon vaan huolissaan, kun sul on tääl ilmeisen tuntematon mies yökunnissa.” 

Milla pyöritti päätään. ”Sit oot seuraavan jälkeen viel enemmän. Jos äiti kysyy, niin sun pitäis sanoo, et Daniel on mun kundikaveri.” 

Jenniina räpsytteli ripsiään kiivaasti kuin Millan sanat olisi siten helpompi omaksua. ”En tasan sano. Milla, tää menee liian pitkälle.” 

Milla oli vastustamaisillaan, kun Daniel pamahti keittiöön uudessa asussaan. ”Nämähän sopivat minulle ihan hyvin, vai mitä mieltä olette?” hän tiedusteli, kunnes huomasi, että oli tainnut saapua aika jäätävässä kohdassa keskustelua. Jenniina irvisti hänelle niin, että jok’ikinen hammas näkyi. Daniel perääntyi pari askelta. 

Milla naksutteli harteitaan. ”Jensku, tää on kokonaan mun idea. Tulistuin Danielille vähän ja äiti sattu soittamaan just ja must oli helvetin hyvä aate pullauttaa sille, et kun tuun huomen käymään niin tuon poikakaverin näytille.” 

Jenniinan ilme heltyi vähän, mutta hän mittaili Danielia edelleen todella tarkkaan. ”No, Millan kiihtymiset kyl tiedetään. Mut sun on parempi olla kunnolla ja maksaa hyvin.” 

Daniel katsoi Millaa kuin varmistaakseen Millan tietävän, ettei hän voinut maksaa mitään. ”Minä olen vain asiakas ja tämä on vain väliaikaista”, hän urahti. 

Petrus oli tullut Jenniinan taakse, mutta pysytteli hiljaa. Jeesukselle ja kaikille pyhille kiitos, että Petrus oli perisuomalaista vaikenevaa tyyppiä, Milla ajatteli. ”Danielin keissi on tosi kiinnostava. Me käydään vaan vanhusten luona ja voin sit ensi viikol sanoo, et hups me erottiin ja esittää olevani tosi rikki. Ja ratkoo toimeksiantoni kaikes hiljasuudes loppuun.” Hän hymyili vinosti ja anovasti Jenniinan suuntaan. 

Tämä huokasi. ”No, okei. Mä lupaan antaa taustatukee, jos on tarvis. Pitää varmaan keksii miks ette somessakaan oo näkyny.” 

Milla päästi huomaamatta pidättelemänsä hengityksen ulos. ”Sä luet mun ajatukset.” Jenniinasta näki, ettei tämä ollut suostumukseensa erityisen tyytyväinen. 

Daniel astui Jenniinan eteen. ”Olisitko rauhallisemmin mielin, jos minä vakuutan sinulle - ja Petrukselle – että Milla on ihan turvassa. Ja että me selitämme tapaukseeni liittyvät asiat sinulle, kun selviämme alkuhankaluuksista.” Hän tarjosi kättään puristettavaksi Jenniinalle. 

Millan teki melkein mieli kumartaa Danielille, niin tyylikkäästä hän oli tilanteen ottanut haltuunsa. Jenniina nyökkäsi ja tarttui ojennettuihin sormiin. 

Kun tuli Petruksen vuoro, tämä sanoi: ”Mä olen kanssa Millan puolella. Tosin Jensku tässä on sulle paljon suurempi ongelma, jos Millasta koskaan löytyy edes pieni naarmu.” 

Daniel onnistui näyttämään siltä, että otti asian uskomattoman vakavasti. Toisaalta hän varmaan oppi jotain minun rannelukkonäytöksestäni, Milla pohti helpottuneesti.

”Noi farkut käy sulle muuten ku nyrkki silmään”, hän totesi vaihtaen aihetta. 

Jenniina töhähti ja Daniel pyyhkäisi toista lahjetta, jossa oli kulutusta. ”Niin. Onnekasta, että olemme Petruksen kanssa samankokoiset. Tuota pitäisiköhän...” Lauseen loppu jäi ilmaan. 

Milla tajusi, että Daniel yritti kysyä kohteliaasti rei´istä, joita muodinmukaisissa denimeissä tietysti oli. ”Ei sun nyt ihan uusimpia huosujas ois tarttenu antaa”, hän lohkaisi. 

”Pari vuotta vanhat ne on. Sen hetken kuumimmat repeymät”, Petrus vastasi lähtien mukaan leikkiin. ”Jospa mä saan ne ehjinä takaisin.” 

Nyt Danieliakin nauratti. Jenniina yritti samaan aikaan olla myrtynyt Millalle ja hihittää Petruksensa suloisuudelle saaden itsensä kuulostamaan aivastelevalta hiireltä.

Milla ravisteli olkiaan. ”Nyt kun ollaan kaikki kavereita, nii kai te haluutte juoda kahvit?” 

Jenniina ja Petrus nyökkäsivät. ”Kai sulla on jotakin tarjottavaa sen kanssa? Eikä siis niitä kuivii keksei vain.”

Milla väänsi ilmeensä muka loukkaantuneeksi mennessään keittimen luo. ”Milloin mä oon teille jotain kämäsiä keksejä muka tarjonnu. Saatte ihan käsinleivottuja puusteja.” Hän otti pullapussin esiin pakastimesta. 

Jenniina oli mennyt omalle tuolilleen ikkunan viereen vastapäätä Danielia, joka oli ystävällisesti jättänyt emännänpaikan hänelle. Kahvittelu eteni rennosti, vaikkei kukaan paljoa jutellut. Sen jälkeen Jenniina ja Petrus lähtivät kotiin. Ovella Jenniina muistutti vielä tiukasti Danielia siitä, mitä tämä oli tullut luvanneeksi. 

”Mä ootan kutsua selitystilaisuuteen ensi tilassa.”

Auton porhallettua pois pihasta, Milla lakosi olohuoneen sohvalle. 

Daniel asettui istumaan divaanipalalle. ”Jenniina on yhtä tulinen luonne kuin sinäkin”, hän pohti kuin ohimennen. 

Millaa alkoi räkätyttää. Häneltä meni hetki koota itsensä ja saada suustaan jotain järkevää. ”Se on totta. Ei täst ystävyydestä mitään tuliskaan, jos toinen olis lattiarätti, jota sais vedellä miten sattuu.” 

Daniel hörähti. ”En usko, että sinun kanssasi mistään tulee mitään, jos pahaksi onnekseen sattuu olemaan lammas.” 

Milla potkaisi Danielin säärtä leikkisän pehmeästi. Mies töytäisi häntä kevyesti takaisin. He jatkoivat jalkapeliään hetken aikaa, sillä väsymys lapsetti kumpaakin. 

”Toivottavasti en mennyt lupaamaan mitään, minkä voi myöhemmin huomata valheeksi”, Daniel sanoi sitten vakavoituneena.

”Sä puhuit niin vähän, ettei se oo oikein mahollista. Hiton hyvä pelastus muuten se vakuutusjuttu.” Milla toivoi hymynsä olevan kannustava. 

Daniel heilautti kättään vähättelevästi. ”Herrasmiehet tekevät sellaista”, hän lausui kuin paraskin takakireä opettaja. 

Milla pyrskähti taas kikattamaan. Hyvillä vesillä tässä oltiin.

-Roona-